Marcus Pfister: Pieni kuukorppi ja muita Pfisterin lastenkirjoja

Harvoin innostun uusista lastenkirjoista ja niiden kirjoittajista, mutta tällä kertaa on pakko jakaa innostukseni.

 

Löysin kirjastosta Marcus Pfisterin lastenkirjat, ja koska hyllyssä oli niin monta Pfisterin kirjaa, ajattelin, että kirjat voisivat olla luettavia. Tuskin huonoja kirjoja alettaisiin suomentaa aivan noin paljon.

 

Pfister on sveitsiläinen kirjailija ja kuvittaja, jonka kirjoja on käännetty 80 kielellä ja niitä on myyty yli 15 miljoonaa (kertoo wikipedia). Kirjoittaja on syntynyt vuonna 1960 ja hänen ensimmäinen kirjansa julkaistiin vuonna -86.

 

Kirjastosta löytyi mm. kirjoja sateenkaarikalasta, Hoppeli-pupusta, joista molemmista monta osaa. Esittelen tässä kuitenkin pari kirjaa, jotka olivat aivan parhainta näistä kaikista Pfisterin kirjoista.

 

Pieni kuukorppi (2010, Lasten keskus, alkuperäinen teos Der Kleine Mondrabe, 2010 - suomentanut Johanna Förster) kertoo nimensä mukaisesti korpeista. Kirjassa teemana on kiusaaminen. Se, mistä Pfisterin kirjoista aivan erityisesti pidin, oli kirjailijan tyyli kertoa tarina, eikä osoitella ja opastaa lapsia. En pidä monessa lastenkirjassa asenteesta, että lapset ovat lapsia ja heille pitää kertoa yksinkertaisesti ja ylhäältäpäin, miten elämässä täytyisi elää. Pfisterin kirjoissa tällaista osoittelua ei ole, vaan kirjan sankarit saavat kantapään kautta oppia, miten hyvä elämä saavutetaan.  

 

 

Pieni kuukorppi -teoksessa syntyy pienenpieni korppi, jota vanhemmat korpit kovasti ihmettelevät: "Tuostako pitäisi vielä tulla kunnon korppi?" Koska korppi on niin erikoisen pieni rääpäle, vanhemmat korpit alkavat ilkkua sitä. Kirjassa on muuten erikoinen ratkaisu kertoa tarina: siinä korpit keskustelevat ja yksi pahimmista kiusaajakorpeista kertoo tarinan.

 

 

Korppien ivailuista pikku korppi saa sinnikkyyttä niin että siitä tulee oikein taitava ja kyvykäs lentäjä.

- Saanko nyt leikkiä kanssanne? pikku korppi kysyi,

mutta toiset korpit eivät vieläkään avaa sylejään, vaan lupaavat ottaa tämän mukaan heti kun korppi on lentänyt kuuhun asti.

 

 

Pikku korppi miettii tilannetta yksikseen ja lähtee lentoon. Se lentää niin kauan, kunnes ei jaksa enää ja tippuu maahan.

 

 

Muut korpit luulevat, että pikku korppi kuoli ja ihmettelevät tilannetta. Pikku korppi kuitenkin herää ja huokaisee, ettei onnistunut sittenkään.

 

Lopultakin tarinan kertoja, kiusaajakorppi, myöntää, että hän kumppaneineen halusi vain huijata, että pääsisi eroon pikku korpista. Kiusaajat pyytäjät anteeksi ja alkavat vihdoin leikkiä pikku korpin kanssa.

 

 

Lastenkirjoisssa eläinhahmot ovat olleet aina tarinan henkilöitä, vaikka teemat ovatkin ihmisten maailmasta ja kiusaaminenkin on teemana ties kuinka monessa lastenkirjassa, enkä osaa sanoa, että miten Pfisterin kirja eroaa kaikista niistä aiemmista lastenkirjoista, joita olen lukenut. Ehkä siinä, että Pfisterin teoksessa on erikoisesti kiusaajan ääni se, jolla tarina kerrotaan. Pieni kuukorppi -teoksessa on myös aivan ihastuttavan yksinkertainen, mutta toimiva kuvitus. Kuu ja korpin hopeinen siipi on tehty kiiltävällä materiaalilla, joka myös Pfisterin sateenkaarikala-kirjoissa on merkittävässä osassa myös tarinan kannalta. Ehkä Pfisterissä viehättää se, että tarina on aika raaka (korppi melkein kuolee lentomatkalla) ja kuitenkin myös melko samanlainen kuin ihmisten raa'assa maailmassa. Kun kiusaajat iskevät, niin kiusatulta saatetaan vaatia tehtäviä, joita tämän tarvitsee tehdä päästäkseen joukkoon. Tai kiusattu voi miettiä mielessään, miksi hän ei kelpaa ja mitä ihmettä hänen pitäisi tehdä, että pääsisi toisten mukaan. Syy on kuitenkin aina kiusaajassa, ja mielestäni se pitää selvästi kertoa: tässä kirjassa kiusaaja tuntee tunnontuskia, joutuu pyytämään anteeksi ja tunnustaa kiusaamisensa.

 

Kirja iski lapsikuuntelijaankin, sillä kaikenlaista pienet lapset joutuvat valitettavasti kokemaan. En tiedä, mistä lapset sitten oppivatkin kiusaamisen taidon: missä vaiheessa lapset huomaavat toisen eroavaisuuden ja mitkä kaikki asiat sytyttävät erilaisuuden kokemuksen vaikkapa alle kouluikäisessä lapsessa? Joskus mieleen tulee, että aikuisillakin pitäisi olla omat lastenkirjansa, joiden kautta voisi oppia elämisentaitoja, kuten hyväksymään erilaisuuden ja vaikkapa erilaiset mielipiteet.

 

*****************************

Marcus Pfisterin Onnellinen Miska (1999, Lasten keskus, alkuperäinen teos Der glückliche Mischka 1999 - suomentanut UllaMari Kellomäki) on sitten aivan erilainen kirja kuin edellinen. Sen ensimmäisellä sivulla on Buddhan miete:

 

Onneen ei ole tietä - onni on tie itse.

 

Kirja on saatesanojensa mukaisesti kirja itseen ja oman onnellisuuden etsintään.  

 



 

Miska-siili on onnellinen, hänen päivänsä kuluvat omassa puutarhassa, jota hän rakastaa. Isoisä Tarek on kuitenkin sitä mieltä, että Miskan elämä on pelkkää vetelehtimistä, ja tämän pitäisi metsästää onnea, eikä kuluttaa kallista aikaa haaveilemiseen. Miska yrittää sanoa olevansa onnellinen, mutta lähtee metsään kiertelemään tarkkaillaakseen, mitä toiset sitten oikein puuhaavat.

 

 

 

Metsässä hän tapaa kilpikonnan, joka treenaa ollakseen maailman nopein kilpikonna. Silloin, kun tästä tulee maailman nopein kilpikonna, se on onnellinen. Seuraavaksi Miska tapaa jäniksen, joka pänttää koulussa, koska kun siitä tulee maailman viisain jänis, tulee siitä taatusti onnellinen. Lopulta Miska törmää mäyrään, joka harjoittelee tullakseen maailman vahvimmaksi. 

 

Kun olen vahvin, kaikki kunnioittavat minua. Minun ei enää tarvitse pelätä ketään, ja silloin olen onnellinen.

 

 

Miska päättää kokeilla samaa, mutta varpaille tipahtava kivenmurikka tekee kuitenkin kipeää. Miska ymmärtää, ettei sillä ole mitään paloa olla voimakkain, viisain tai nopein. Eikä se halua olla onnellinen vasta vähän ajan päästä, kun se on onnellinen nyt.

 

Kun isoisä Tarek tulee vierailulle, saa flunssainen ukkikin huomata, että Miskalla on taitoja: se osaa tehdä flunssalääkkeen, koska on puuhannut puutarhassaan niin paljon ja tietää kasveista yhtä sun toista.

 

Tässä kirjssa ei opeteta mitään periksiantamattomuuden taitoja, vaan olemaan onnellinen juuri tällä hetkellä ja tekemään sitä, mikä on elämässä itseä varten ja mikä tekee itsestään onnellisen.

 

Kirja ei juurikaan sytyttänyt 6-vuotiasta, joka on löytänyt jo tiensä ja osaa iloita jokaisesta hetkestä koko sydämestään. Tämä kirja oli enemmän äitilukijan mieleen, joka haluaisi nauttia elämästään juuri nyt, eikä jaksa edes ajatella, että pitäisi olla rikkaampi, älykkäämpi tai jotain muuta, että voisi olla onnellinen.

 

***********************

 

Pfisterin Sateenkaarikala (1992 Lasten keskus, alkuperäinen teos Der Regenbogenfisch 1992 - suomentanut Maisa Savolainen) on ensimmäinen kirja, jossa sateenkaarikala seikkailee. Sateenkaarikala on valtameren kaunein kala, sen suomupeite oli sateenkaarenkirjava ja siinä säihkyi hopeisia suomuksia (taivutus kirjasta). Toiset kalat ihailevat sen kauneutta, sateenkaarikala ui ylpeänä toisista erillään, koska on niin ylpeä kauneudestaan.

 

Kun pieni sininen kala pyytää itselleen yhtä kiiltävää suomua, sateenkaarikala kieltäytyy antamasta sitä. Sateenkaarikala huomaa jääneensä yksin ja kun se kysyy neuvoa mustekalalta, tämä neuvoo, että sateenkaarikalan pitäisi antaa jokaiselle kalalla yksi omista suomuistaan. Annettuaan suomunsa niin että kaikilla kaloilla on yksi, kaikki kalat alkavat leikkiä sateenkaarikalan kanssa.

 

Tämä kirja oli hieman tavallisempi lastenkirja, eikä tehnyt sen ihmeellisempää vaikutusta kuuntelijaan (6 vuotta) eikä lukijaankaan (yli-ikäinen). Luimme kuitenkin vielä sateenkaarikalan jatko-osat.

 

Sateenkaarikala seikkailee myös jatko-osissa:

 

Sateenkaarikala tekee sovinnon (1998)

Sateenkaarikala löytää kotiin (2006)

Sateenkaarikala tutkii meren syvyyksiä (2010/2009)

Kauniita unia, sateenkaarikala (2012)

 

 

 

Joitakin kirjoja jäi vielä lukematta, seuraavaksi tutustumme Hoppeli-pupun maailmaan.