Märta Tikkanen: Punahilkka - kasarikirjakesä III

Olen aivan rakastunut kasari-haasteeseen, sillä tällä kertaa haaste viskasi eteeni Märta Tikkasen Punahilkka (1986, Tammi) -teoksen. Olen lukenut Märta Tikkaselta blogi-aikanani kaksi kirjaa aiemmin: 

Miestä ei voi raiskata (1975) ja

Emma ja Uno - rakkautta tottakai (2010)

aivan samoin kuin nuo kaksi aiemmin lukemaani teosta, niin myös tämäkin Tikkasen kirjan ihastutti minua. 

Punahilkka vaikuttaa kevyeltä kirjalta lukea, onhan siinä tekstissä kappaleiden välissä tyhjiä rivejä, ja kirjan luvutkin ovat välillä lyhyitä ja melkoisen väljästi sijoiteltuja. Mutta ei kirja ole kevyt ollenkaan. 

Aluksi kirjassa eletään Punahilkan, isosiskon ja "jompikumpi tytöistä", lapsuudenkodissa ja kun tyttö vanhenee, hänen omassa kodissaan, jonka hän jakaa Suden ja Suden pentujen kanssa. 

Kotona vanhempiensa ja sisarustensa luona Punahilkka on isosisko, kiltti ja reipas: 

sinä joka olet iso

sinä jonka pitäisi käsittää

sinä jonka täytyisi ymmärtää miltä toisista tuntuu

ajattele muita ota huomioon hillitse itsesi puhu kauniisti ole hiljaa ole hiljaa ole hiljaa älä ole niin herkkä niin hermostunut älä kysele koko ajan

Ja vaikka Punahilkka on kaikkea edellä mainittua, hänen äitinsä mieli järkkyy ja äiti makaa hiljaa omassa vuoteessaan tuijottaen kattoon. Punahilkka joutuu miettimään, että mitä hän on tehnyt väärin, miksi äiti on niin hiljaa. 

Perheessä on myös isä, jonka työ on tärkeää. Isä on aina oikeassa, ja vaikka äiti on joskus eri mieltä, on isä silti aina oikeassa. Kun äiti haluaa oman kirjoituspöydän, isä on silloinkin oikeassa, kun hän sanoo, ettei asuntoon mahdu omaa kirjoituspöytää äidille. Siispä Punahilkka järkyttyy oikein kovasti, kun koulussa hän huomaa, että isä on ollut kerrankin väärässä (ja opettaja on oikeassa). 

Isän ja äidin suhde on varttuneemman Punahilkan silmin tukahtunut, sillä

kolmeenkymmeneen vuoteen ei yhtään riitaa, ei epäystävällista sanaa

paljon tunteita heidän välillään ja paljon tahdikkuutta

Punahilkka ei tarinansa aikana sano pahaa sanaa isästään, tärkeästä miehestä, joka kotonakin oli työnsä ääressä työhuoneessaa suljetun oven takana. 

Mutta näitä miehiä tuntuu olevan paljon historiassa. Kun Punahilkka lukee Fredrika Runebergistä ja tämän paremmin tunnetusta miehestään, hän järkyttyy: 

kuinka hän voi olla näkemättä mitä Fredrika tekee hänen hyväkseen, ottaa sen selviönä vastaan? kuinka hän voi istua ja rakastaa Maria Prytziä ja Emelietä kun Fredrika näkee sen ja antaa anteeksi ja tulee kuolemansairaaksi eikä melkein jaksa enää elää? kuinka se mies voi, kuinka hän voi?

kuinka nainen voi?

Tilanne on melko samanlainen kuin Punahilkan kotona, sillä sielläkään hänen äitinsä ei jaksa elää. 

Punahilkka lähtee kotoaan, sillä hän on löytänyt itselleen Suden, itseään vanhemman miehen, joka on tarpeeksi vaarallinen hänelle, Punahilkalle. Susi on jotain muuta kuin mitä Punhilkka on oppinut kotonaan käytöksestä: Susi on aggressiivinen, vihainen ja huutaa, kun Punahilkka on opetettu aina miettimään muiden tunteita: miksei Susi koskaan ajattele, miltä tuntuu siitä, kenelle huudetaan? 

Punahilkka haluaa kotona kirjoittaa, on vaikea löytää tasapainoa, kun lapset, Suden pennut, vaativat huomiotaan äidiltään. Miten selittää alle 4-vuotiaalle, että äiti ei voi keskeyttää työtään kirjoituskoneella, vaikka lapsi hakkaa ovea. 

Punahilkka oli hyvin myös tähän päivään iskevä kirja, miettii tämän jutun kirjoittaja, joka on istuttanut pentunsa dvd:n ääreen kirjoittaakseen tämän tekstin ja vähän muutakin. Miksi naisen oletetaan uhrautuvan miehensä uran vuoksi, kun taas naisen on itse etsittävä aikansa ja ratkaistava lastenhoito-ongelmansa, että voisi tehdä jotain? 

Punahilkka on naimisissa Sutensa kanssa, vaikka Susi pelkää Punahilkan pettävän tämän, kuten rakkaus on aina pettänyt hänet. Ja Punahilkka joutuu koko ajan todistamaan, että ei pettäisi, vaikka Susi pettääkin. 

Kirjan loppu on surullinen, kauniilla tavalla ja tarina kiertyy Tikkasen muihin kirjoihin (Emman ja Unoon), eikä ihme, koska Tikkasen kirjat ovat omaelämäkerrallisia (näin luin jostain). 

Tikkanen kirjoittaa kahden sukupolven tarinan, runollisesti ja ilman pisteitä ja isoja kirjaimia. Pidin paljon Tikkasen tyylistä kirjoittaa, josta mieleeni tuli ElRamlyn Auringon asema (pitäisi sanoa toisinpäin). Tyylin lisäksi kirjoja yhdistää appelsiini: kun ElRamlyllä appelsiinia ei voi kuoria kahdella eri tavalla, Punahilkka ei voi elää puolikkaana appelsiinina. Yhteistä kirjoille on myös se, että ne kertovat rakkaudesta. Sellaisesta rakkaudesta, joka on melkein mahdotonta, koska rakkautta yrittävät henkilöt ovat niin erilaiset keskenään. 

Märta Tikkanen: Punahilkka

1986, Tammi

suomentanut Eila Pennanen

322 sivua

(omasta kirjahyllystä, ostettu kirjaston poistona)

Kirjan ovat lukeneet myös 

 Ilselän Minna 

ja Booking it some moren Booksy.  

Kasarikirjakesä-haasteeseen tästä kirjasta siis tuli kolmas "suoritus", ja täytyy sanoa, että näitä suorituksia on ollut ilo tehdä: eteeni on tullut aivan mahtavia tarinoita ja kirjoja, joita en olisi ilman tätä haastetta ottanut luettavakseni. 

Tikkasenkin kirjassa muuten on nuoren tytön kasvutarina, kuten oli Tikan ja Kaurasen kirjassa.