Maria Semple: Missä olet Bernadette?

Maria Semplen Missä olet Bernadette? (2013, Gummerus) tuli luettavakseni kesäiseen mielentilaani ja se sopi hyvin lukufiilikseen, jossa ei halua lukea mitään kovinkaan syvällistä. Myönnän, että kun katsoin kirjan takakansiesittelyä, olin varma, että kirjan kanssa käy samoin kuin Vaimo 22:n kanssa eli hyydyn tämänkin kirjan sähköpostiviesteilyyn. Kiitos luojan, Semplen kirjassa ei kuitenkaan ole mitään lyhyitä fb-päivityksiä ja muuta silppua, josta kirjan tarina sitten on koottu näennäisen romaanin ja tarinan muotoon. 

Missä olet Bernadette? -kirjassa on sähköposteja ja kirjeitä, mutta viestit ovat pitkiä. Sellaisia, että niitä on ihan kiva lukeakin. Siltikään en aivan ymmärrä, että miksi kirjan tarina on pitänyt kirjoittaa sähköpostiviesteiksi, paitsi ehkä erottuakseen muista kirjoista, joissa kerrotaan perheiden elämästä ja ihmisten elämänkuluista. 

Ideana kirjassa on, että Bernadette, perheen äiti, jolla on loistava menneisyys arkkitehtinä, on eristäytynyt lahoamistilassa olevaan taloonsa Seattlen kaupunkiin. Bernadetten aviomies on työssä Microsoftilla ja siksi perhe on muuttanut kaupunkiin, jossa Bernadetten mielestä ei ole mitään iloa ja siellä sataakin aina. Elgin, Bernadetten aviomies tuo rahaa kotiin, ja on siinä uskossa, että vaimo alkaisi kunnostaa taloa - onhan tämä sentään arkkitehti. Bernadetten arjen suurin asia on kuitenkin hakea tytär, Bee, koulusta - ja näilläkin matkoilla hän joutuu hankaluuksiin toisten äitien, ja naapureidensa, kanssa. Bernadette ei suoraan sanoen loista toisten vanhempien kesken, eikä muissakaan ihmissuhteissa. 

Perheen tytär haluaa lähteä risteilylle Etelämantereelle, ja Bernadette kokee myös tulevan matkan niin kovasti vastenmieliseksi, että miettii, miten pääsisi luistamaan tästä sovitusta ja varatusta matkasta. 

Olivia-lehden Kirjasieppo kirjoitti kirjasta otsikolla kesän hauskin kirja, Norkku kirjoitti, että tämä voisi olla 5-kymppisten chick litiä, kirjavinkkien Salla P. kirjoittaa kirjasta näin: 

En oikein osaa luokitella tätä kirjaa mihinkään kategoriaan, sillä siinä on sekoitus vähän kaikkea. Mukana on psykologista romaania, huumoria, salapoliisikertomusta, satiiria ja draamaa. Ehkä tätä voisi kutsua vaikkapa ihmissuhteisiin keskittyväksi psykologiseksi satiiriksi, jossa myös ympäröivä yhteiskunta saa oman annoksensa kritiikkiä

Kun luin kirjaa, minun oli hirveän vaikeaa nähdä tätä kirjaa hauskana. En ainakaan nauranut kertaakaan. Chick litiksi tämä ei minun mielessäni taivu, sillä tästä puuttuvat kaikki mieskuviot. Sallan kanssa olen taas samoilla jäljillä (paitsi sen huumorin suhteen). Minusta tästä kirjasta tuli mieleeni nimittäin Hermann Kochin Illallinen, jossa näennäisesti elämäänsä tyytyväiset keski-ikäiset ihmiset elävät elämäänsä eteenpäin, mutta kulissit sortuvat, eikä lukija osaa aavistaakaan, mihin suuntaan kirjan tarina ja juoni kulkee. 

Kaiken kaikkiaan minusta tämä kirja oli äärettömän surullinen: kun Bernadetten naapuruston naiset iskevät ja juonivat, iljettää ja ällöttää - ehkä senkin takia, koska toiminta on niin totta, vaikkakin tietysti kirjassa ylilyötyä: kun naapurin naisen suurin elämäntehtävä on saada Bernadetten pihasta karhunvatukkapusikot pois (ne kun leviävät myös hänen pihalleen), ei naapurin mielessä käy, että onko puskilla joku tärkeä tehtävä (on, sen lukija huomaa, ja naapuri saa juonitteluistaan nenilleen - lukijan onneksi ja iloksi - ja ehkä tosiaan myös hauskutukseksi, ehkä tässä oli se huumoriosuus). Kirjan surullisuutta lisää se, että Bernadetten päiväkirjana ja kuuntelijana on Manjula, joka asuu Intiassa, ja jota Bernadette ei ole koskaan tavannut; oma mies ei taas ole lainkaan perillä siitä, mitä omassa kodissa tapahtuu, kun hän on kiinni töissään, jossa kehittelee robottia, joka voisi auttaa monia, miljoonia, ihmisiä. 

Sanotaan, että Seattle on yksi hankalimmista kaupungeista, jos haluaa tutustua ja ystävystyä ihmisiin. Itse en ole koskaan kokenut sitä, mutta työtoverini sanovat, että ilmiö on todellinen ja pohjautuu luultavasti paikallisten ihmisten skandinaaviseen perimään. Ehkä kotiutuminen todella oli Bernadettelle vaikeaa aluksi. Mutta vihata synkästi koko kaupunkia vielä kahdeksantoista vuoden jälkeenkin?

Pakollisten pettämiskuvioiden, jotka jotenkin tuntuvat kuuluvan jokaiseen keski-ikäisten perheiden elämästä kuvaavien kirjojen juonikuvioihin, ja perheen rakoilemisen jälkeen tämä kirja tuntuu kuvaavan sitä, että lapselle vanhemmat ovat tärkeitä, ja mikään, lievä hulluus esimerkiksi, ei vie lapsenrakkautta vanhemmilta pois. Voiko lapsi ja lapsenrakkaus sitten koota keskiluokkaisen ja keski-ikäisen perheen takaisin kokonaiseksi? 

Nyt kun kirjoitin tekstini, huomasin, että sainkin kirjasta irti kaikenlaista, jota en oikeastaan lukiessani huomannutkaan, jopa löysin kirjan huumorikohdan, joka oikeasti (vaikkakin heikosti) nauratti minua (edellä lainattu teksti). Silti en oikein vieläkään ymmärrä, miksi ihmeessä kirjat pitää kirjoittaa sähköpostien, raporttien tms. muotoon. Tyylistä tulee itselleni uskottavuusongelma muodon suhteen: kuinka monessa sähköpostissa muka kuvataan dialogeja? Tai miten ihmeessä tytär, joka siis raporttien ja sähköpostien avulla alkaa etsiä äitiään, saa käsiinsä naapurin rouvien sähköpostit? Ymmärrän kyllä, että kirjalla kosiskellaan nykyihmistä, joka on työssään tottunut lukemaan edellä mainittuja tekstilajeja, mutta hei, minä ainakin haluan vapaa-aikanani lukea jotain muuta kuin raportteja tai sähköposteja!

Tämä kirja oli ihan kiva, mutta ei mitenkään erinomaisen hauska, hyvä tai maailmoja mullistava. Kuitenkin sellainen, jonka voisin iskeä sellaisen lukijan käsiin, joka pitää kevyehköstä, nykyelämästä kertovasta kirjallisuudesta, jossa on yllättäviä juonenkäänteitä ja ihan pikkaisen eksotiikkaa (ei kuitenkaan liikaa). Sellaisen lukijan käsiin, jolle lukeminen on ajanviihdettä. 

Kirja on ennakkokappale, ja kaupoissa viikolla 31/2013, eli nyt! 

Maria Semple: Missä olet Bernadette?

2013, Gummerus

Where'd You Go, Bernadette, 2012

suomentanut Outi Järvinen