Thomas Bernhardin Muuan lapsi (2013, lurra editions) tuli edellisen kirjan tapaan vastaan kirjaston best seller -osastolla. Muihin kirjoihin verrattaen varsin yksinkertaiset kannet eivät antaneet juurikaan mielikuvaa, mitä kirja pitäisi sisällään. Kustantanjan sivuilta opin, että kyseessä on kulttikirjailijan viisiosaisen elämäkerrallisen teossarjan viimeinen ja päätösosa. Siitäkin huolimatta, että tässä kirjassa kerrotaan kirjailijan lapsuudesta.
Thomas Bernhard eli vuosina 1931 - 1989, hän syntyi aviottomana lapena ja eli äitinsä sekä isovanhempiensa kanssa Itävallassa. Teoksessaan hän kertoo, miten suuresti hän kärsi elämästään lapsena, jolla ei ollut oikeaa isää ja väärä sukunimi.
Äiti kasvattaa poikaansa kepin ja kurin kanssa, joilla kummallakaan ei ole sen kummempaa vaikutusta poikaan, äiti ei näe mitään hyvää pojassaan, vaan pitää tätä varmana rikollisuuden poluille kulkijana:
Hänen lapsena oli hirviö, jota hän ei voinut sietää, salajuonien vesa, pirun kakara.
Bernhard onkin paljolti isoisänsä, kirjailijan, kasvattama poika. Isoisä vihaa mm. katolista kirkkoa, myöskin koulu saa isoisältä vain sapiskaa:
Koulu itsessään oli lapsen murhaaja. - -
Opettajat olivat tuhonkylväjiä, isoisäni sanoi. He opettavat vain sen, miten ihmisestä tulee alhainen ja katala olento, vastenmielinen hirviö.
Koulussa Bernhard ei tunnu kuuluvan joukkoon, sillä opettajat eivät pidä hänen tuotoksistaan. Kun Bernhard lähetetään saksalaiseen sisäoppilaitokseen, hän jää yksin. Myöskin hänen taipumuksensa kastella vuoteensa tekee hänestä entistäkin syrjitymmän. Koko lapsuus näyttäytyykin aikana, joka on kerta kaikkiaan hirveää aikaa.
Vain rakkauteni isoisää kohtaan esti minua tappamasta itseäni lapsena, muuten se olisi ollut helppoa, sillä maailma oli minulle vuosien ajan pelkkä epinhimillinen taakka, joka uhkasi alituiseen murskata minut.
Toisaalta luin, että Bernhard on toiston ja liioittelun mestari, joten ehkä tässä vain eletään keskinkertaisen kamalaa lapsuutta, jossa poika ei löydä paikkaansa yhteisössä. Hänen isättömyytensä ja itävaltalaisuutensa ovat ne tekijät, jotka saavat kansallissosialismin hengessä elävän saksalaisen joukkion huomaavan eroavaisuuksia. Bernhardilla on isoisä, joka kirjailijana puhuu aivan eri tavoin ja asioista kuin toisten muurari-isät. Ja koska Bernhard ei tunnu sopivan joukkoon, hänestä täytyy tulla jotain suurta.
Kirjan lopussa Bernhardkin löytää jotain, jossa pärjää ja minkä kautta saa kunnioitusta: hän on nopea juoksija, ja alkaessaan urheilla hän on parempi muita - hänestä tulee suosittu. Tähän nopeasti kerrottuun ylenemiseen toisten silmissä Muuan lapsi -kirjan kerronta loppuu. Jatkoa ilmeisesti seuraa muissa teoksissa.
Bernhahrd kirjoittaa ilman kappalejakoa tai jakoa lukuihin. Hän myös kirjoittaa asiasta toiseen kulkien, ja tämä kirja vaikuttaa melkoiselta valitusvirreltä niistä kaikista asioista, jotka hänen lapsuudessaan olivat ikäviä. Näistä jaaritellaan ja kerrotaan yksityiskohtia. Kun taas lapsuuden huippukohdat ohitetaan teoksen lopussa nopeasti. Suurin osa kirjasta on sellaisia sanoja täynnä kuin inhosin, vihasin, ikävää, inhottava, pimeä ja ruma. Itse pidin taukoa kirjan puolivälissä, koska tällainen kieli nyt vain alkaa jossain vaiheessa vähän väsyttää. Kirjan lopussa tulikin niitä positiivisia elämyksiä, joten se oli iloisempaa luettavaa. Koska Bernhard on kulttikirjailijan maineessa, tästä kirjasta pitäisi kai tässä vaiheessa kirjoittaa jotenkin erityisen tiedostavaan tyyliin. Vai onko Bernhard enää kulttikirjailija, kun tällainen itseään aivan tavallisena lukijana pitävä lukija lukee kirjan ja kommentoi, että tämä oli ihan kivaa ja kiinnostavaa luettavaa. Mutta ehkä vähän väsyttävää, koska Bernhardin ympärillä tuntui olevan koko lapsuuden ajan vain ikäviä ihmisiä. Eipä siinä, voihan niistä ikävistä asioistakin kertoa kirjallisuudessa, eikä kaiken tarvitse olla aina hauskaa. Mutta tässä kirjassa mielestäni oli aivan erityinen tyylikeino kertoa laveasti inhottavuuksista ja nopeasti ohittaa ne iloiset asiat.
Thomas Bernhard: Muuan lapsi
2013 lurra editions
alkuteos Ein Kind 1982
suomentanut Olli Sarrivaara
126 sivua
126 sivua
Hah! Olipa hyvä postaus!
VastaaPoistaTämän perusteella Bernhardin kirjat eivät todellakaan ole minua varten. Kertokoot se minusta sitten mitä kertoo, mutta ei tuollaista ruikutusta jonkinlaisen korkeakirjallisuuden nimissä jaksa kyllä lukea.
Onhan tässä vielä 4 muuta osaa, ehkä niissä selkenee =)
PoistaTämä kirja toi mieleeni muistijäljen. Ei niin, että olisi kirjan lukenut, mutta olen lukenut kirjasta jostain blogista aiemminkin. Ja kiinnostunut.
VastaaPoistaKuvauksesi perusteella kirjan kaava lähentelee misery littiä. Minullehan se on positiivinen asia, koska tykkään kys. genrestä. En toin tiedä jaksanko lukea reilua sataa sivua pelkkää ruikutusta. :D
Onko kieli jotenkin erityisen kaunista tai silmiinpistävän tasokasta tmv. jos kerran kirja on kulttimaineen saanut? Voisin testata tätä englanniksi jossain vaiheessa.
Kielestä kerrottiin jossain, että Bernhardilla on monen sivun mittaisia virkkeitä sivulauseineen. Ehkä siinä se viehätys. Tämä kirja oli nopeastietenevää, selkoista tekstiä. Pidin kyllä kielestä, mutta se ei ollut mitenkään runollista tai monimutkaista, eikä edes niin kovin pitkiä virkkeitä. Mutta kun elämäkertaa on neljä muutakin teosta, niin ehkä niissä on sitten jotenkin erilaista.
PoistaEn tämän kirjan perusteella oikein ymmärrä kulttimainetta, mutta ehkä ne neljä muuta teosta ovat tosiaan erilaisia.
Vastaavia kommentteja Bernhardin tuotannosta olen kuullut muuallakin ja näiden perusteella ei kyllä kiinnosta tuotantoonsa tarttua, misery lit ei ole minun juttuni (ei edes se paremmin kirjoitettu jota Elegia puolustaa).
VastaaPoistaPuolustaa on aika voimakas sana. Ajattelisin, että kerron mielipiteeni siitä, että kaikki misery lit ei ole huonosti kirjoitettua sontaa. Haluan tuoda sen esille, koska valitettavan monella on mitä kummallisempia käsityksiä kys. genrestä. Kaikki genret eivät tosiaan ole kaikkia varten ja jos ei kiinnosta, niin eihän sitä kannatakaan lukea :)
PoistaAikamoista misery litiä tämä tosiaan oli, siis kurjia asioita tapahtuu. Itse tutustuin miesery litiin oikein kirjan kanssa:
Poistahttp://marinkirjablogi.blogspot.fi/2013/04/annette-arheim-misery-lit.html
Mutta kirja ei antanut kovin laajaa kuvaa genrestä myöskään.
Joskus luen näitä miseryjä, mutta monesta eri syystä.
Aihehan sinällään ei muutu, vaikka siitä kirjoittaisi huonosti tai hyvin.
Minulla on juuri tuo kirja parhaillaan kesken! Olen makustellut sitä aika hartaasti muistiinpanoja tehden, koska tarkoitukseni on tehdä misery litistä juttu blogiini. Nähtävästi olen "avautunut" aiheesta jo tuossa sinun postauksessasi ;D
PoistaJään odottelemaan juttuasi kirjasta, musta se oli aika ruotsalainen lähtökohdiltaan ja myös tutkimuksena kovin erilainen kuin mihin olen tottunut. Siis hieman höttöinen.
PoistaPidän kovasti rehellisistä lapsuudenkuvauksista, joissa kirjailija uskaltaa ilmaista täysillä tuskansa ja hävettävätkin asiat. Ulkomaisista tällaista edustavat mm. Stephen Fry, Jens Lapidus ja J. M. Coetzee ja suomalaisista esim. Virpi Hämeen-Anttila. Misery literature on minulle ihan uusi käsite, mutta mahtaisivatko nämä kuulua siihen? Kreetta Onkeli ja Hannu Väisänen etäännyttävät kauhun lapsuudenkuvauksissaan huumorilla ja sadunhohteella, mikä antaa myös mestarillisen tuloksen. Kiinnostuin tästä kirjasta, vaikka annoitkin Mari negatiivista palautetta ja laitoin kirjan varaukseen. Olen 1. jonossa, joten pääsen lukemaan kirjan ihan pian. Kerron luettuani, miten koin kirjan raakuudet.
VastaaPoistaOnkelin ja Hämeen-Anttilan kuvauksia on tullut luettua, ja edellinen muistaakseni kuului ns. Pahan koulukuntaan, joka voisi olla misery litin osa-alue.... lapsuuden synkkä kuvaus (Mari Mörön Kiltin yön lahjat myöskin samaan joukkoon kuuluvana). Voisi olla eräänlaista misery litiä, joita Århus kuvailee. Nyt kun olen lukenut Zlatanin kirjaa (joka oli tuossa misery lit -kirjassa), ymmärrän vielä paremmin käsitteen. Ja joo, aika samaa nämä kaikki ovat, Mörö, Onkeli, Zlatan... Myöskin Bernhard.
PoistaEn halunnut olla kovin negatiivinen, vaan ihmettelin sitä, että mistä kirjan kulttimaine johtuu. Siis, että miten se on ansiokkampaa kuin juurikin Onkelit ja Hämeen-Anttilat, joita me aivan tavislukijat luemme. Misery litistähän myös ajatellaan usein, että se on huonosti kirjoitettua, vailla taiteellisia ansioita (kun luen tuota Zlatania, niin ymmärrän ajatuksen oikein hyvin). Onko Bernhard sitten jotenkin tämän elegian sanoin sonnan yläpuolella... Siis sitä ihmettelen... Ja jos luen taviksena Bernhardia, katoaako sen kulttimaine?
Jan Guilloun lapsuudenkuvaus "Pahuus", jonka omaelämäkerrallisuuden lähipiiri on kiistänyt, on yksi hyviä pahan laspsuuden kuvauksia.
VastaaPoista