Kristina Carlson: William N. päiväkirja

21.10.1898 Luxembourgin puistossa lehtiä oli haravoitu isoiksi kasoiksi, ja osa lehdistä oli alkanut jo maatua. Istuin penkillä ja katselin kadun ohikulkijoita, jotka näyttivät tärkeiltä kiirehtiessään kuka minnekin, miehet ja naiset matkalla lounaalle tai virastoon tai ostoksille, heitä ympäröi itsetyytyväisyyden kehä kuin juuri he tietäisivät miten tulee elää eli käydä töissä, hoitaa lapsia, järjestää kutsuja, vaalia tärkeitä suhteita, ja heidän lapsensa (lapsenpiika paimensi hiekkakäytävällä neljää kiljuvaa kakaraa) jatkavat sitä elämää, johon vanhemmat heidät esimerkillään opettavat, minkä vuoksi en näe ihmiskunnassa suurtakaan toivoa. Minä en kaipaa ahdistavan liiton enkä tunkkaisen porvariskodin lämpöä, mutta perheiden silmin yksinäinen ihminen on köyhä.

William N. päiväkirja (2011, Otava) on ensimmäinen kirja, jonka olen lukenut Kristina Carlsonilta. Myönnän, että tämänkin meinasin jättää kesken, mutta lainasin uudelleen Finlandia-ehdokkuuden jälkeen. Myönnän, että olen vähän helppo, tai sitten minusta on vain kiinnostavaa tutustua siihen kirjallisuuteen, josta kuuluisi tykätä (=Finlandia-ehdokkaat), ja esim. Huorasadun kohdalla olin tyytyväinen, että tutustuin ehdokkaaseen.

William N. -kirjaa ovat lukeneet jo niin monet blogimaailmassa, että en kirjoita siitä pitkästi: kyseessä on William Nylanderin fiktiivinen päiväkirja ajalta, jolloin hän elää kylmässä pariisilaisasunnossaan, on jo hieman vanhentunut ja katkeroitunut jäkälätutkija, joka suunnittelee kirjoittavansa suurteoksensa toisen osan. Tiedemaailmassa William N. ei ole suosittu, eikä tämä ole sosiaalisesti ylipäätään kovinkaan hyvä. William N. ei myöskään pidä niistä tutkijoista, jotka ovat eri mieltä kuin hän itse. 

Joana on kirjoittanut William Nylanderista, joten kannattaa kurkata hänen bloginsa tekstiä kirjasta. 

Hesarissa teoksesta on kirjoitettu aika lailla ylistävään sävyyn. Ei siis yllätys, että teos oli mukana Finlandia-skabassa. Jo elokuussa kirjan olivat lukeneet myös Katja ja Ilse. Myös Tessa on lukenut kirjan. Varmaan vielä joku muukin, jota googleni ei tällä kertaa tavoittanut.

Aika moni kirjasta on pitänyt ja minäkin sitten lopulta myönnyin hieman nyökähtelemään, että ihan kiva. Juonta tässä kirjassa ei ole nimeksikään. Lähinnä tulee olo, että William N. istuu yksinään kylmässä ja ankeassa asunnossaan ja katkeroituu entisestään ajatellessaan maailmaa ja tiedemaailmaa ja varsinkin sitä asuntoa, jota hän ei saanut Helsingistä. Toisaalta taas William N. haastaa miettimään, mikä on oikea tapa elää ja mistä saa ja voi tulla onnelliseksi, kun hän kirjoittaa ajatuksia maailmanmenosta.

Huomasin äsken lattialla lojuvassa vanhassa sanomalehdessä ilmoituksen,

 jossa mainostetaan mineraalivettä lupaamalla, että se parantaa liikahappoisuuden, ruoansulatushäiriöt, astman, keuhkotaudin, kihdin, ihottumat, anemian, maksavaivat ja sokeritaudin,

mutta minä juon tavallista vettä.

Näistä ajatuksista pidin, mutta välillä lukiessa tuli kovin tylsä olo, kun sivuilla kuvattiin vain asunnon lämpötilaa, kuumeen lämpötilaa ja sitä, mitä ravintolassa on syöty - ranskaksi. HS:n mukaan tämä oli ihastuttavaa, mutta tällaisen ranskaa taitamattoman se karkoitti. William N. ajattelee olevansa monia muita älykkäämpi ja viisaampi, ja kadulla kävellessään hän tarkastelee muita ihmisiä lähinnä heidän sairauksien kautta: hän näkee iloisissakin ihmisissä alkavan sairauden merkkejä. Jos kirja ei olisi ollut niin kovin melankolinen pian saapuvan kuoleman huohottaessa niskaan, olisin varmasti pitänyt enemmän kirjasta, alun lainaukseni kaltaisten ajatusten takia.  

Mielenkiintoinen tapa kuvata 1800-luvun Pariisia ja tiedeyhteisöä, aivan intohimoisesti en lumoutunut kuitenkaan.