Liza Marklund: Panttivanki

Liza Marklund kuuluu kirjailijoihin, joilta olen lukenut melkein kaiken kirjoitetun. Niinpä Marklundin uusin, Panttivanki (2011, Otava, alkuperäinen teos Du gamla, du fria, suomentanut Päivi Kivelä & Kari Koski) tuntui luontevalta jatkolta.

Panttivanki ei ole mukava kirja lukea. Siinä Annika Bengtzonin mies, Thomas, on matkalla Keniassa, jossa hänet yhdessä muiden EU:n asiantuntijoiden kanssa siepataan. Panttivankien matkaan kirjassa kuljetetaan Thomasin näkökulmasta, joten kaikki, mitä panttivangeille tapahtuu ja tehdään, heitetään lukijan silmien eteen.

Tukholmassa Annika on kirjoittamassa päiväkodin takaa löydetyn tapetun naisen murhasta. Murha näyttää olevan osa suurempaa kokonaisuutta, joten pian Tukholman lähiöissä etsitään sarjamurhaajaa. Maailmankuva kirjassa on siis vähintäänkin masentava: sekä pelottavassa ja pimeässä Afrikassa että pohjoisessa hyvinvointivaltiossa Ruotsissa kuolee ihmisiä, väkivaltaisten hullujen käsien kautta.

Annika päähenkilönä on ollut aina suosikkini. Annika on omalla tavallaan epätäydellinen: arjen pyörittäminen oman uran, lasten ja arjen paineissa on välillä liikaa aivan tavallisenakin päivänä. Saati sitten, kun hänen makuuhuoneestaan tulee panttivankidraaman neuvottelukeskus.

Viimeisimmässä Annika-kirjassa, jonka olen lukenut, Annikan kotitalo paloi - ja välillä näistä Annika Bengtzon -kirjoista voisi tulla sellainen olo, että ei yhdelle naiselle voi tapahtua noin paljon pahoja asioita. Toisaalta, aika useinhan dekkareissa henkilöhahmot elävät rikosten keskellä. On varmaan tehokkaampaa käsitellä aiheita niin, että ne tapahtuvat tutulle päähenkilölle. Epätäydelliselle naiselle, johon on helppo samaistua. 

Annikan palanut talo liittyy panttivankidraamaan siten, että Annika saa kerätyksi lunnasrahoja kasaan talon palosta saaduista vakuutusrahoista. Annikan kotona panttivankidraamaa johtaa Halenius, kaappauksiin erikoistunut mies, jonka kanssa Annika selvittää, miten ja miten ehjänä saisi Thomasin takaisin. Vai onko se mahdollista. 

Marklundin kirjoissa minua on aina viehättänyt niiden kantaaottavuus. Usein Marklund on kirjoittanut naisasianaisena; Panttivanki-teoksessa Marklund kirjoittaa koko maailmasta ja maailman epätasa-arvosta. Siinä käväistään Ruandassa, mietitään, mitkä asiat vaikuttavat panttivankien ottamiseen ja palataan median valtaan ja toimintaan, mikä tietenkin on aina ollut keskeistä Marklundin kirjoissa: Annika kun on työssä journalistina Ruotsin iltapäivälehdessä. Tällä kertaa lehden moraalia pohditaan Kvällspressenin tj:n, Schymanin näkökulmasta. 

Tämä ykkössivu oli vuoden parhaita. Ei vain siksi että he olivat ainoat jotka tiesivät tapauksen yhteydestä Ruotsiin vaan myös siksi, että Thomas Samuelson näytti hyvältä kuvissa. Vaalea, komea, urheilullinen, arvokas, hymyilevä, juuri sellainen kuin kaikki ruotsalaismiehet halusivat olla ja jollaisen kaikki ruotsalaisnaiset halusivat saada. 

Miltä tuntuu, kun lehden lööppiaines tulee oman perheen elämästä? No, Annikasta juuri se ei tunnu miltään, vaan hän alkaa videoita omia kokemuksiaan saadakseen jutun aikaiseksi. Kirjan teksti rakentuu vahvasti muutenkin Annikan ajatuksiin ja pohdintoihin elämänsä suunnasta. Näin on aika useissa Marklundin kirjoissa ja juuri siksi pidän Marklundin tyylistä. Jotenkin tällä kertaa en vain saanut mahdutettua Annikan pään sisäistä maailmaa kirjan tapahtumiin: Kun oma mies on panttivankina paikassa, jota kukaan ei tiedä eikä kukaan tiedä, selviääkö mies vai ei, niin miten Annika voi miettiä, että onko Thomas maannut toisen naisen kanssa. Teoksesta syntyi nimittäin sellainen kuva, että kamalaa, kun Thomas on jossain kaukana ja häntä kidutetaan, mutta vielä kamalampaa on se, että jos Thomas on katsonut sitä toista naista. Kyllähän tekstin mukaan Annikasta saa todellakin itsekkään ja oman navan ympärillä pyörivän kuvan. Kun teoksessa kuitenkin pohditaan maailmanlaajuista epätasa-arvoa ja sitä, että miten me eurooppalaiset olemme niin itsekkäitä, niin saarna ja sanoma pehmentyy samantien, kun seuraa Annikan ajatuksia kirjan sivuilta. Ja toisaalta on myös helppo ymmärtää, että sellaisia me olemme: oma napa lähinnä.

Niinpä Panttivanki-teoksessa tarvitaan afrikkalainen suu, joka pystyy sanomaan sen, mikä maailmassa on vialla: 

- Te olette niin tarkkoja työmarkkinalaeistanne ja ammattiyhdistyssopimuksistanne ja palkkaneuvoitteluistanne ensimmäisessä maailmassa, mutta vain silloin kun kyse on omistanne. Millaiset olot ovat Aasian tekstiilitehtaiden ompelijattarilla, jotka ompelevat teidän vaatteenne, tai Sudanin öljytyöläisillä, jotka huolehtivat siitä että voitte ajella autoillanne, siitä viis veisaatte. Te puhutte aina demokratiasta ja ihmisoikeuksista mutta huolehditte itse asiassa vain omasta mukavuudestanne.

Kirjasta jäi vähän ristiriitainen maku suuhun. Toisaalta pidin ja pidän edelleen Marklundin tavasta ja tyylistä kirjoittaa yksityisen elämän ja yleisen maailman asioista, niiden toistensa vastakohtaisuudesta. Toisaalta olen lukenut aika monta kirjaa Afrikan julmuuksista, siitä miten maailma on epätasa-arvoinen ja miten Somalian rannalla kulkee öljylaivoja samalla kun merirosvot rahoittavat elämää maalla. Tällaisen kirjan, joka muistuttaa maailman pahoista asioista, jälkeen on olo vähän aikaa turta. Silloin ärsyttää jokainen, joka hirvittelee, kun naapurimetsässä kaatuu yksi puu ja kun lunta ei ole täydellisen joulun rakennusaineiksi. Mutta sitten toisaalta, tiedän, että tämänkin lukemisen jälkeen minusta on mukavaa lököillä sohvalla, lämpimässä asunnossa ja ehkä katsoa joku viihdyttävä leffa. On jotenkin kiusalllista olla juuri sellainen kuin Annikakin.  

Ehkä Marklundin kantaiselle tökkijälle, joka aiheuttaa kirjallaan lievästi epämukavan olon lukijalleen, on kuitenkin paikkansa.

Muita, jotka ovat kirjan lukeneet ja siitä kirjoittaneet:

Norkku,

Rachelle,

Cathy.