Sinulle luotu (tai ainakin melkein)

Olen huomannut sen itsekin:

Viime aikoina ei ole tullut vastaan oikein mitään kivaa kirjaa, joka olisi aivan täysin lumonnut minut.

Aika monesta kirjasta olen myös kirjoittanut vähän tylyyn sävyyn.

Tai oikeastaan olen kirjoittanut ihan kiltisti,

koska monen kirjan kohdalla olen oikeasti ajatellut, että pitikö tällainenkin kirja a)kirjoittaa, b)julkaista ja c) minun kantaa kotiin luettavaksi. Olenkin monen kirjan kohdalla päätynyt keskeytykseen.

On vain todellakin tullut täystyrmäys tai -törmäys.

Ulla-Maija Paavilaisen Sinulle luotu (2007, Otava) oli ihan ok-kirja, mutta minulle tuli olo, että tällainen teos, lähestulkoon, on tullut luettua jo moneen kertaan. Vaikka kirja haluaakin olla erilainen, muista poikkeava: kertomus siitä, miten nainen kiipeää urallaan eteenpäin. Miten nainen on vähän niin kuin mies, jolla on selvä päämärä urallaan, johon tähdätä. Miten mikään ei voi tulla eteen tämän päämäärän saavuttamisen esteeksi. Ja jos tulee, niin se raivataan pois.

Ei vain vetänyt loppuun asti.

 

Agneta Pleijel: Talvirakkaus (1998, WSOY). Yleensä inhoan takakansitekstejä, enkä edes niitä liiemmin lue. Nyt oli pakko lukea, että ymmärtäisin, mitä kirjassa oikein tapahtuu: siinä on mies, joka ei osaa päättää kumman naisen kanssa eläisi. Kirjassa on myös Tukholma, siinä on Sarajevo; siinä on nykyhetki ja hetkiä menneisyydestä (takaumia) ja henkilöitä. Aivan en pysynyt kärryillä, että kuinka monta (henkilöä) ja että kuka henkilöistä on missäkin miljöössä. Varmasti hieno rakenne kirjassa, mutta en vain ihan tajunnut, missä kukakin menee.

Jukka Pakkanen: Fellinin raitiotie (2004, Like): Italia, kaupunki, ratikat. Kyllä, pidän kaikista niistä. Mutta tässä niitä oli vain liikaa. Ratikoitakin. Ihan varmasti kiva novellikokoelma, mutta jos ei halua koko aika lukea samaa tarinaa, eri kaupungista, niin sitten ei halua lukea loppuun asti. Luulen, että tuo toinen on aika samanlainen. Rajansa kaikella. Myös ratikoilla, vaikka rakastankin niitä. Ehkä uppoaa toisella kerralla.

Orhan Pamuk: Viattomuuden museo (2010, Tammi), jonka olen halunnut jo pitkään lukea. Ja jonka halusin kyllä lukea, mitta kyllä mä luovutin noin sivun 200 jälkeen: Mies, joka meni naimisiin, mutta uneksi entisestä rakastajattarestaan parisataa sivua, alkaa kyllästyttää. Ei kyllä yhtään kiinnostanut enää, että miten sen vanhan suolan käy. Kai tässä on joku syvällisempikin merkitys, mutta sen osuus alkanee sivulta 500. Mä en jaksa odottaa.

En voi käsittää.

Ovatko kirjat muuttuneet huonoiksi vai olenko minä muuttunut huonoksi lukijaksi,

kun oikeastaan mikään ei kiinnosta eikä innosta.

Ainakaan loppuun asti. 

Onko elämässä niin monta tarinaa jo läsnä, että en jaksa enää yhtään kirjasta luettua elämää mukaan? 

Eikö sanoja voi laittaa loputtomasti eri järjestykseen, että siitä järjestyksestä jaksaisi innostua. 

Onko tarinoita vain rajallinen määrä kerrottavaksi?

Eikö maailmassa ole enää yhtään uutta ajatusta, josta en olisi lukenut tai kuullut? 

Vai onko se vain pienen tauon, huilivuoron paikka?

Eikö jokainen kirja olekaan lukemisen arvoinen tarina? 

Ja silti, maailmassa on niin monta kirjaa. Ja minussa halu löytää jotain, jota kukaan ei vielä sanonut, kansien sisään kirjoittanut. Mistä ihmeestä sellaisen tarinan löytäisin?