Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis

Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja oli viime vuoden mieleenjäävin kirja ja odotin niin paljon Kerjäläinen ja jänis (2011, Siltala) -teokselta, varsinkin kun kaikki sen lukeneet blogistit ovat ylistäneet teosta.

Amma, Morre, Susa, anni M, ja Minna ovat sen lukeneet ja siitä pitäneet. 

Joten turvallisin mielin aloitin lukemisen. Ja voih ja oih, kyllähän tätä kirjaa lukikin. Teksti rullaa eteenpäin niin nopeasti, että monta lausetta piti kelata alusta loppuun ja lopusta alkuun uudelleen. Kyrö kertoo yhteen (no, aika pitkään) lauseeseen ihmisen kokoisen elämän, joten ei ihme, että hengästyttää lukiessa. 

Kirjan tarina lienee jo monelle tuttu: Romaniasta saapuu Suomeen eräs kerjäläinen muiden joukossa: Vatanescu, jota Jegor Kugar aikoo käyttää rikastumistarkoitukseen - niin kuin kaikkia muitakin niitä, joilla ei ole muita mahdollisuuksia. Matkalla satamasta Helsingin keskustaan pari törmää jänikseen, tai kaniin, jonka Vatanescu ottaa mukaansa.

Pelastaessaan kania Vatanescu törmää ihmisiin, kaikenlaisiin suomalaisiin: hyviin, pahoihin, kanta-asukkaisiin, maahanmuuttajiin. Parasta Kyrön tekstissä on hänen taitonsa kertoa ihmiset eloon, muutamalla siveltimenvedolla. 

Kerjäläinen ja jänis on paitsi tarina kerjäläisestä, maahanmuuttajista, joista ehkä sympaattisin, mutta vähän myös surullisin, on Ming Po, joka oli lähtenyt Saigonista Malmille yli kolmekymmentä vuotta sitten ja tehnyt työtä ravintolabisneksessä vuorokaudet ympäriinsä, myös tarina nyky-Suomesta ja -maailmasta. 

Eivät työt siirtyneet Kiinaan siksi, että härski porvari vei ne sinne, vaan siksi, että kuluttaja ostaa halpaa. Asiakas haluaa halpaa. Halpaa siis olkoon, halpaa siis myytäköön. Kaikilla on nyt mahdollisuus eli varallisuus eli luottokelpoisuus eli pikavippi kaikkeen.

Paitsi että Vatanesculla ei ole. Mitään. Ei edes sosiaalisturvatunnusta, joka tekisi hänet olevaiseksi maailmassamme. Mingille sinällään käy hyvin, koska hän haluaa selvästikin integroitua suomalaiseen kulttuuriin ja tarjoaa ravintolassaan karjalanpaistia. Integroitua haluaisi Vatanescukin, mutta ilman tarvittavia papereita, niin kuin passia, se on vain hieman hankalaa.

Kerjäläinen ja jänis on kunnianosoitus Paasilinnan Jäniksen vuodelle, jonka Vatanescukin on lukenut, kun kaivoi kirjan Bukarestin roskiksesta esiin. Kirjat ovat kuitenkin toistensa vastakohdat teemoiltaan: Kun Paasilinnan Vatanen lähtee nykyistä järjetöntä elämänmenoa pakoon metsään, Kyrön Vatanesculla on vain metsä, jossa voi elää. Hän taas haluaa epätoivoisesti mukaan meidän järjettömään (?) maailmaamme. Muuten Vatanescun matka seurailee Vatasen reittejä pohjoiseen, jossa metsätyöt ovat muuttuneet rakennusurakoiksi. 

Vatanescun tavoitteena läpi kirjan on saada omalle pojalleen nappulakengät, jotta poika voisi olla jotain velkaa isälleen elämästä. Tämä juoksu nappulakenkien, tai rahan ja sen ansaitsemisen perässä saa tarinan juonen etenemään. 

Kyrön teos on myös miesten kirja. Kyrön lauseet ovat lyhyitä ja sanat kuvailevia. Tekstistä tulee mieleen paitsi Paasilinna myös Hotakainen. Kirjaa lukiessa iloitsin, sillä en ole miesten kirjoittamasta kirjallisuudesta innostunut sitten Hotakaisen Bronksin jälkeen näin isosti. 

Aikuisten miesten tehtäväksi jäi selviäminen niin kuin se aina jää. Aikuinen mies saa vain sen minkä ottaa, ja se on aina muilta pois. Syntyy syytöksiä, takaisinvaateita ja maailmansotia. Koska syy kaikkeen on aikuisissa miehissä, heidät lähetetään pahimpiin paikkoihin, metsästämään, sotimaan, rakentamaan leikkimökki, hiihtämään Finlandia-hiihto.    

    

Sitten kirjassa on vielä tehtävä kanin kanssa ryntäilylle loppu. Paasilinnan teosta myötäillen myös Vatanescu törmää matkallaan naiseen, kovin samanlaiseen kuin Vatanenkin: Sellaiseen, joka on luotu rakastamaan päähenkilöä. Mutta muuten se loppu. Alkaa jo mietityttää, mitä lopussa mahtaa tapahtua.

Muut bloggaajat olivat kovasti sitä mieltä, että loppu oli onnistunut, joten se varmaan oli.

Kuitenkin, kun teoksen sivuilla esitellään Suomen pääministeri, Simo Pahvi, lukemiseni herpaantuu. Toki koko teoksen ajan voi löytää yhtäläisyyksiä Suomen yhteiskuntaan, maailmaamme ja asenteisiimme, mutta minulle Pahvi oli vain liian ilmeinen, yksinkertainen ja no, tylsä, henkilöhahmo ja loppu kirjalle. Itse olisin pitänyt siitä, että tarina olisi loppunut jo ennen Pahvia. Juurikin ennen loppuasetelmia ja Pahvin esittelyä. Tarina olisi puhutellut paljon enemmän. Ja minusta Kyrö olisi loistavana kirjoittajana ollut aivan varmasti kykeneväinen tekemään loppuun paremman ratkaisun.

Olin siis 243 sivua kirjasta sitä mieltä, että se on nerokas, hauska, puhutteleva ja kaikkia muitakin ylisanoja. Loput teoksesta ei ollut. Mutta onneksi nämä ovat makuasioita, ja olen aivan tyytyväinen, jos ja kun olen ns. väärässä ja kaikki muut pitävät lopusta, koska kirja on tosi taidokas ja ansiokas. Itse aion teeskennellä niin kuin sitä loppua ei olisikaan ollut ja esitän muille, että tämä oli viiden tähden kirja (vaikka en tähtiä jaakaan).