Mika Keränen: Oranssi polkupyörä

Loppukesästä lähdin Tallinnaan ja ajattelin, että otanpa selvää, kuka on Viron johtavia lasten- ja nuortenkirjailijoita ja kyllä olin tipahtaa tuoliltani, kun googletin Mika Keräsen virolaisena lastenkirjailijana, jonka  kirja Peidetud hõbedane aardelaegas (maaliskuussa 2010)  on myöskin palkittu parhaana lastenkirjana Virossa.

Mika Keräsen menestyksestä mm. lastenkirjailijana en voi olla muuta kuin iloinen.

Oranssi polkupyörä (2011, Avain, alkuperäinen teos Varastatud oranz jalgratas) on hieman yli satasivuinen lastenkirja, jossa on kuvia aina lukunsa alussa. Teos on Viisikko-tyylinen seikkailukirja, jossa liuta lapsia kuulee varastetusta polkupyörästä ja alkaa etsiä polkupyörää kesäpäiviensä iloksi.

Teoksen päähenkilönä voisi pitää Maria, joka koiransa Matin ja ystävänsä Reilikan kanssa haastaa tutkimuksia aloittelevat pojat. Poliisit kehoittavat nimittäin poikia olemaan valppaina ja unohtavat Marin kokonaan teoksen alkukohtauksessa. Tästä sisuuntuneena Mari päättää ratkaista pyörän arvoituksen.

Teoksesta tulee eittämättä mieleen Enid Blytonin Viisikko-sarja, koska Keräsen teoksessa on paitsi joukko lapsia tutkimuksia harrastamassa myös aterioita, jotka haastavat Viisikon parhaat ruokakuvaukset. 

Teoksen miljöö on Tarto. Kaupungin kadut, joilla tarinassa seikkaillaan, näkyvät kätevästi kirjan kansissa. Kartan sijoittaminen kirjan kansiin oli kirjalle plussaa, sillä oli kiva tarkistaa, missä milloinkin mennään. 

Kirja on tosi kiva lastenkirja. Sen juoni on selvä: varastetun polkupyörän etsiminen, jonka ohella tarinassa on muutamia sivujuonia: kilvoittelu poikien kanssa ja poikien juksaaminen, ulkomaalainen Virossa, salaseuran perustaminen. Sivujuonia on juuri sen verran, että tarina etenee vauhdikkaasti, mutta kuitenkin pysähtyy kuvaamaan erilaisia pieniä asioita.

Voisin kuvitella, että oma poikani, 6,5-vuotias jaksaisi ja haluaisi seurata jo tätä kirjaa. Ajattelinkin kokeilla, josko tämä olisi jännittävä joululomalukeminen (palaan kommentoimaan, kuinka sujui). Peruskoulun alaluokkalaisille tämä olisi varmasti parhaimmillaan.

Kirja oli lopussa muuten niin jännä, että tällainen paatunutkin saksalaisten poliisisarjojen seuraaja melkein jännitti, että ehtiikö ehtiikö... Ja aikamoisella rohkeudella lapset auttoivat poliisia. Onneksi rikos ei ollut tämän pahempi kuin polkupyörävarkaus.

"Pitäisi kertoa poliisille kaikesta", hän sitten sanoi.

"Niin pitäisi", sanoi Olavi. "Mutta miten se tehdään? Eiväthän ne usko meitä enää."

"Mikseivät uskoisi?" Mari kysyi.

"No, Kuul käski meidän pysyä kaukana tutkinnasta. Tuskin se enää meitä kuuntelee", Anton vastasi.

Mari hengitti syvään sisään ja ulos.

"Meidän pitää näyttää niille, että tällä kertaa ollaan oikeassa", hän sanoi.

En ihmettele Keräselle myönnettyä kirjallisuuspalkintoa, sillä tarina oli kaikin puolin sujuvaa tekstiä. Ja saattaa olla, että vedän vähän kotiinpäin, mutta kuten alussa totesin, olen iloinen, että Keräsestä tuli taitava ja ansioitunut kirjoittaja.

Keränen vilahti syksyllä suomalaisten lehtien otsikoissa myöskin kahden lapsen pahoinpitelystä, josta suorittaa nyt yhteiskuntapalvelua. Voisi olla ristiriitaista lastenkirjailijalta, mutta kun muistan Keräsen nuoruudestani, niin olen varma, että asia on juurikin niin kuin hän kertoi eli hän puolusti omia lapsiaan kiusaajilta.

Kirjan ovat lukeneet myös Maria ja Rouva Huu.

Jos miettii vielä pienelle koululaiselle luettavaa pukinkonttiin, niin tässäpä hyvä ehdokas.

Itselleni seuraava haaste on tuo vironkielinen teos.