Seuraillessani Suomen eduskuntavaalien loppuhuipennusta, etäännytin itseäni Kabulissa. Luin kaksi kirjaa, jotka molemmat kertovat Afganistanista, sinne menevien länsimaisten naisten näkökulmasta.
Francesca Marcianon Matka kuvien taakse (2010 WSOY, suomentanut Irmeli Ruuska) kertoo, kuinka italialainen valokuvaaja Maria Galante lähtee tekemään kuvareportaasia pakkoavioliitoista Afganistanissa. Googlen kautta selvitin, että kirjaa on luettu kirjablogien maailmassa viime syksynä ja kirjasta on saatu irti paljon positiivisempi kuva kuin mitä itse sain tästä.
Olisivatko odotukseni olleet tyystin erilaiset kuin mitä kirja lopultakin tarjosi?
Maria on siis valokuvaaja, joka kuvaa ruokaa lehtiin, kunnes pomo päättää lennättää Marian maailmalle. Maria käy pikakurssin, jossa opetetaan selviytymistä Afganistanissa ja vastaavissa ns. pahoissa paikoissa. Kirjassa vierähtääkin puolet sivuista tämän kurssin kuvailussa, ja minulle tuli olo kuin koululaisten aineita lukiessa: aiheena on elämäni matka, mutta valmisteluja kuvataan niin kauan, että itse matkaa ei enää muista kirjoittaa mukaan. No, Maria pääsee kirjassa Kabuliin, jossa sairastuu vatsapöpöön. Kurjimmassa olotilassaan hän soittaa eksälleen kysyäkseen, että mikä antibiootti auttaisi tähän virustautiin. Lääkäri-eksä selvittää antibioottien nimet, jotka tuovat Marian takaisin maailmaan (tai itse asiassa Maria paranee jo tämän tervehdyttävän soiton avulla - hyvä niin, sillä ainakaan kotopuolessa antibiootit harvoin tappavat viruksia).
Marian kumppani, journalisti Imo, on rehvakas nainen, mutta yhdessäkin he tuntuvat olevan kovin tietämättömiä Afganistanista ja esimerkiksi he olisivat valmiit antamaan Afganistanille oikeudet oopiumkauppaan, koska se olisi niin hyvä tulonlähde maalle.
Naisten työ ei ota onnistuakseen, sillä he pölähtävät afganistanilaisten keskelle ja tulkin välityksellä pyytävät sitten lupaa kuvata naisia, jotta länsimaailma näkisi afganistanilaiset kasvot. Pientä tutustumista ja jutustelua ehkä peliin mukaan, niin voisi toimia...
Maria kokee inhimillisyyden hetkensä, kun naisten tulkki, Hanif vie hänet vaimonsa luokse sairaalaan.
Maria miettii, kumpi on tärkeämpää: ura vai oma inhimillisyys.
En pitänyt kirjasta, sen omituisesta uppoutumisesta harjoitusleiriin, kulttuurien erilaisuuden alleviivaamisesta. En myöskään pitänyt kirjan kömpelöstä kielestä.
Tuntui melkein siltä kuin vaimon huonovointisuus olisi niin henkilökohtainen ja intiimi asia, ettei siitä voinut keskustella avoinesti ulkomaalaisten kanssa. Ei nyt ainakaan länsimaisten naisten kanssa, jotka eivät selvästikään ymmärtäneet tämän kulttuurin ominaispiirteitä.
***
Deborah Rodriquezin Kabulin kauneuskoulu (2008, WSOY, suomentanut Marja Helanen-Ahtola) sen sijaan oli piristävä kirja.
Pidän kirjasta, jossa vanhoille ajatusmalleille näytetään hansikasta:
tässä kirjassa päähenkilö, Debbie, lähtee Afganistaniin pakoon omaa, väkivaltaista miestään. Sitä, joka on amerikkalainen ja hakkaa vaimoaan. Debbie lähtee Kabuliin auttamaan, mutta huomaakin auttavansa lähinnä leikkaamalla toisten hiuksia. Debbie kiinnostuu kampaamoista muutenkin ja huomaa pian kouluttavansa joukkoa afganistanilaisia naisia kampaajiksi.
Debbie näkee naisia, joita hakataan kotona, joiden pitää taistella päästääkseen kodin seinien ulkopuolelle ja joilla on kaikesta huolimatta halu pärjätä elämässä. Sama halu on Debbiellä, ja niinpä Debbie kokeekin yhteisyyttä Kabulin naisien kanssa.
Kirja ei ihmettele, eikä ihaile, eikä edes kauhistele toisenlaisia tapoja ja maata,
vaan huomioi ne. Viimeistään silloin, kun Debbie on tehnyt jonkun emämunauksen.
Debbie menee myös naimisiin afganistanilaisen miehen kanssa, jonka ensimmäinen vaimo asuu Saudi-Arabiassa. Tässäkin asiassa Debbien elämä lähenee afganistanilaisiin naisiin, sillä Debbie nai miehen lähinnä käytännön syistä, kuten moni afganistanilainenkin.
Kulttuuriset odotukset, jotka me kumpikin olimme tuoneet mukanamme avioliittoomme, muuttuivat pian valtaisiksi esteiksi. Tiesin, että pystyisimme käsittelemään erilaiset odotuksemme vain, jos kärsivällisyyttä riittäisi, mutta kummallakaan meistä ei piisannut sitä. Käytimme kärsivällisyytemme loppuun muualla.
Elämä ei ole helppoa, sillä pyöritettävänä on kauneuskoulu, vastassa oudot tavat ja käytännön ongelmat, kuten katkeilevat sähköt. Debbie on kuitenkin käytännön ihminen, joka tekee ensin ja miettii sitten. Hän saa aikaan sen, mitä joku toinen vieläkin miettisi. Kauneuskoulullaan hän kouluttaa naisia, jotka pääsevät omaan rahaan ja omaan elämään kiinni. Naisten kohtaloita ei kauhistella, eikä glorifioida, vaan toiset naiset tippuvat elämän pitkospuilla ja toiset taas pärjäävät eteenpäin, ja Debbie voi olla mukana tukemassa heitä.
Mahtavan piristävä kirja Afganistanista. Kirja, joka antaa toivoa siihen, että maailmassa yhteisymmärrys olisikin mahdollinen!
Vaaleihin pienesti palatakseni täältä
voit lukea vielä yhden tarinan, nimittäin Nasima Razmyarin tarinan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti