Tämä vastaus sopisi vaikka huomisenkin päivän vastaukseksi,
mutta otanpa nyt tähän päivään.
En koskaan kuvitellut, että alkaisin pitää jostain sotakirjallisuudesta, joka on vielä kirjoitettu sekavaan runomuotoon ja 150 vuotta sitten.
Muistan tehneeni yläasteella jonkun ihmeellisen työn äikän tunnilla Sven Tuuvasta ja mietin silloin, että OMG voisko olla tylsempää tekstiä.
Mutta olin silti vähän salaa iloinen, että ymmärsin kuitenkin, mitä runossa haluttiin sanoa.
Sitten menikin monta vuotta, että en kirjaan koskenut, kunnes se piti tenttiä johonkin klassikkopakettiin, ja meniväthän ne iloisesti sekaisin, sotaherrat ja sotilaat.
Mutta sitten tuli kuitenkin hetki, jona ruotsalainen kollega lausui runoja ulkoa syksyisen sateisessa Riian vanhassa kaupungissa.
Samalla hetkellä rakastuin.
No, en kollegaan, joka oli hieman vanhempaa (ja siten valitettavasti katoavaa) sukupolvea, vaan siihen tunnelmaan, kun joku lausuu runoja.
Koulussa työskennelläsi olen myös päässyt varastamaan pienen hetken historian opettajan roolia, kun olen kertonut Sven Tuuvan tai Sandelsin hetkistä.
Muistattehan ne hapertuneet hissan maikat,
jotka elävät unelmissaan 1800-luvun puolella ja parhaimmat osaavat tuoda maailman nykypäivään...
***
Tämä on samalla mun salainen pimeä puoleni:
pidän vähän sotilaallisesta menosta ja jämäkkyydestä - ja vähän sellaisesta paatoksellisuudesta.
En tosin itse ole sellainen vähääkään, mutta univormut saa aina mekonhelman lepattamaan.
Jos jossain on sotilaallinen paraati, niin lähden heti eturiviin ihailemaan.
****
Vaikka kovin blogeissakin ollaan oltu sitä mieltä, että koulussa pitäisi olla muita metodeja kuin pakko-opiskelu kirjallisuuden suhteen, niin olen kyllä vähän toista mieltä:
musta jokaiselle koululaiselle tekee vain hyvää opiskella joku kansallinen runonpätkä ulkoa.
Opiskelun voi aloittaa vaikka Vänrikki Stoolin tarinoiden ensimmäisestä runosta,
jonka useimmat osaavatkin tietämättään.
Elävästä arkistosta voi kuunnella Runebergia, jos ei itse jaksa avata kirjaa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti