Kun tunteista puhutaan ja taiteen keinoista vaikuttaa tunteisiin, tuntuisi teennäiseltä ottaa joku kirja ja sanoa, että tämä tekee minut surulliseksi - ja moni kirja tekeekin. Osa siksi, että ovat niin kehnosti kirjoitettuja, osa siksi, että niissä kerrotaan kauheuksista, joista mieluiten sulksisi korvansa. Mutta ei mikään kirja koskaan eikä missään saa sellaisia tunteita aikaan kuin elokuva, ja ehkä jo joku arvaakin, kyseessä on b o l l y w o o d -leffa.
Olen itsekin vähän skeptisesti aloittanut leffojen katselun, sillä monet stereotypiset käsitykset jylläsivät mielessäni, kun aloin katsella ensimmäistäni. Eivätkä ne ennakkoluulot mihinkään häipyneetkään moneen vuoteen, kunnes sittenjotain keski-ikä tapahtui. Taidan aavistella, miltä tuntuu hurahtaa iskelmään ja alkaa laulaa Kari Tapion Myrskyn jälkeen kyynel silmäkulmassa.
Minulle se kyynel tuli Mohabbatein-elokuvan myötä.
Elokuvassa on Gurukul-niminen yksityiskoulu, jonka johtaja Narayan Shankar (Amitabh Bachchan) on kova mies: hän kieltää (poika)koulussa kaikenlaisen ilonpidon, ja varsinkin rakkaussuhteet viereisen tyttökoulun oppilaiden kanssa on jyrkästi kielletty. Kouluun saapuu musiikinopettajaksi Raj Malhotra (SRK), joka soittelee mollivoittoisesti viuluaan ja on koko ajan vastaan Mr. Shankarin ideoita. Raj neuvoo itseään nuorempia oppilaita ottamaan riskejä rakkauksissaan, sillä koskaan ei voi tietää, kuinka kauan aikaa sinulla on mahdollisuus rakastaa. Raj on myös rakastunut kerran, eikä hän voi unohtaa rakkauttaan. Kun elokuvassa ollaan päästy kriittisimpään ja ajallisestikin hyvään kahden ja puolen tunnin kohtaan, alkaa elokuvassa tämä maailman hienoin ja surullisin laulu. Voin vannoa, että jos silloin ei katsojalta vierähdä kyynel jos toinenkin, niin voi ryhtyä (tai ehkä jo on ryhtynyt) paatuneeksi murhaajaksi. En tiedä, mitä taikoja elokuvissa tehdään, mutta tunteet elokuvat ja tekijät osaavat nostaa pintaan ihan leikiten.
Nykyisn olen niin ehdollistunut tähän lauluun, että heti ensimmäiset sävelmät saavat aikaan tunteen, joka valtasi minut sillä ensimmäisellä leffan katsomiskerralla, kun laulu alkoi vyöryä tajuntaani. Se on pakahduttava suru, jota mikään muu taide ei ole koskaan saanut aikaiseksi. Sillä taidettahan tämä on. Nyt onkin sopivan harmaa päivä surutella hieman lisää.
Olen itsekin vähän skeptisesti aloittanut leffojen katselun, sillä monet stereotypiset käsitykset jylläsivät mielessäni, kun aloin katsella ensimmäistäni. Eivätkä ne ennakkoluulot mihinkään häipyneetkään moneen vuoteen, kunnes sitten
Minulle se kyynel tuli Mohabbatein-elokuvan myötä.
Elokuvassa on Gurukul-niminen yksityiskoulu, jonka johtaja Narayan Shankar (Amitabh Bachchan) on kova mies: hän kieltää (poika)koulussa kaikenlaisen ilonpidon, ja varsinkin rakkaussuhteet viereisen tyttökoulun oppilaiden kanssa on jyrkästi kielletty. Kouluun saapuu musiikinopettajaksi Raj Malhotra (SRK), joka soittelee mollivoittoisesti viuluaan ja on koko ajan vastaan Mr. Shankarin ideoita. Raj neuvoo itseään nuorempia oppilaita ottamaan riskejä rakkauksissaan, sillä koskaan ei voi tietää, kuinka kauan aikaa sinulla on mahdollisuus rakastaa. Raj on myös rakastunut kerran, eikä hän voi unohtaa rakkauttaan. Kun elokuvassa ollaan päästy kriittisimpään ja ajallisestikin hyvään kahden ja puolen tunnin kohtaan, alkaa elokuvassa tämä maailman hienoin ja surullisin laulu. Voin vannoa, että jos silloin ei katsojalta vierähdä kyynel jos toinenkin, niin voi ryhtyä (tai ehkä jo on ryhtynyt) paatuneeksi murhaajaksi. En tiedä, mitä taikoja elokuvissa tehdään, mutta tunteet elokuvat ja tekijät osaavat nostaa pintaan ihan leikiten.
Nykyisn olen niin ehdollistunut tähän lauluun, että heti ensimmäiset sävelmät saavat aikaan tunteen, joka valtasi minut sillä ensimmäisellä leffan katsomiskerralla, kun laulu alkoi vyöryä tajuntaani. Se on pakahduttava suru, jota mikään muu taide ei ole koskaan saanut aikaiseksi. Sillä taidettahan tämä on. Nyt onkin sopivan harmaa päivä surutella hieman lisää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti