Reetta Kurjonen: Minä, adoptoitu

Kirjastovierailuillani olen pysähtynyt aika usein elämäkertahyllylle, sillä minusta on mielenkiintoista lukea toisten ihmisten elämästä. Reetta Kurjosen Minä, adoptoitu (2008 Minerva kustannus) osui silmiini kansikuvansa perusteella, sillä en osannut päätellä, mitä sukujuuria naisella on takanaan, enkä saanut selvitettyä sitä kirjaa selaamallakaan. Siksi oli pakko tarttua kirjaan ja lukea se kokonaan. Olen aiemmin lukenut Anu Myllärin kirjan Adoptoitu, josta voi lukea enemmän täältä, mutta lukemisesta on sen verran aikaa, etten muista kirjasta yksityiskohtia.

Mutta pääpiirteissään kirjat ovat samankaltaisia:

niissä mietitään omaa adoptiotaustaa ja etsitään minuutta.

Reetta Kurjosen kirja on positiivinen lukukokemus, sillä Kurjonen on ammatiltaan kätilö ja siksi hänellä on opintojensa kautta tietoa varhaislapsuudesta ja lapsen varhaisesta kiinnittymisestä äitiin. Näitä teoreettisia tietoja Kurjonen peilaa omiin kokemuksiinsa. 

Sekä Kurjonen että Mylläri on adoptoitu 70-luvulla ja molemmat vielä kovin pienille paikkakunnille, joten he ovat olleet todellakin erilaisuutensa takia silmätikkuina. Kurjonen kertoo sekä huonoista että hyvistä lapsuuskokemuksista, joiden kautta tulee kuva siitä, että vaikka jotkut ovatkin olleet kovin ennakkoluuloisia, niin hyvät ystävät ja sukulaiset ovat olleet aina tukena. Ja vaikka lapsuus onkin ollut hyvää aikaa, niin erilaisuus ja tieto siitä, että jossain ovat biologiset vanhemmat, on ollut myös mukana.

Kurjonen on käynyt läpi taustaansa opiskeluaikoinaan, kun hän lähti vanhempiensa luota: biologinen alkuperä alkoi kiinnostaa ja Kurjonen saikin selville äitinsä, joka aluksi kieltäytyi tunnustamasta tytärtään ja sitten vähän myöhemmin anteeksipyydellen käytöstään kertoi hänen taustastaan. 

Toinen osio Kurjosen kirjassa kertoo hänen omasta äitiydestään ja vaikeuksistaan saada biologisia lapsia: kun päätös ja hakemus adoptiolapseen on tehty, saakin Kurjonen kaksi biologista lasta peräjälkeen. 

Kirja oli ehyt kokonaisuus, joka on varmasti hyvä adoptiota harkitsevan tai adoptiolapsen saaneen lukea, tosin kaikki tarinat ovat varmastiki erilaisia. Vaikka aihe ei nyt ollutkaan kovin läheinen itselleni, niin minusta oli kiinnostava lukea tällainenkin tarina. 

Samalla tuli kuvaa 70-luvun lopun ilmapiiristä ja kiinnostavaa kyllä, lopussa tuli esiin se, miten erilaisia äitiyden ja vanhemmuuden ihanteita meillä onkaan: 70-luvun opit tuntuvat kovin vanhentuneilta, siksi onkin hyvä muistaa myös se, että omat ihanteemmekin täydellisestä äidistä täysimetyksineen varmaan muuttuvat siihen, kun omat lapsemme ovat vanhempia. 

Miellyttävä kirja, joka oli mukava nautiskella keväisen auringon lämmittämällä parvekkeella. 

***

Pienenä anekdoottina kerrottakoon, että kun itse olin esikoisen kanssa neuvolassa pojan ollessa alle vuoden ikäinen, viereisen huoneen täti ohimennessään kysyi, että puhuuko poikasi suomea? Tähän vastasin, että ei se kyllä puhu. Täti jatkoi kysyen, että mitenkäs, ymmärtääkö se suomea? Johon jatkoin, että en tiedä. Vasta vähän myöhemmin aloin ymmärtää keskustelun aika järjettömältä sillä hetkellä kulkevaa logiikkaa.  

Viikko tämän jälkeen kärryttelin poikaa lähellä kotipihaa ja joku tuntematon nainen tuli kyselemään, että mitenkäs se tuo lapsi, onko se ihan oma. Vastasin että ei kun varastin.

Ymmärsin kuitenkin, että se ei välttämättä näytä ihan savolaiselta.

Silloin lapsena pojalla oli tosi vinot silmät ja se näytti eksoottisemmalta.

Joskus itselläni oli vaikeuksia nähdä itseäni lapsissani ja siksi adoptiokirjoja on välillä kivaa ja mielenkiintoista lukea. 

Nyttemmin olen oppinut näkemään itseni sekä ulkonäössä että luonteessa, 

myöskin itselleni vieras ja täysin toisenlainen luonne näkyy lapsissa:

ulospäinsuuntautuneisuus ja avoimuus ovat sellaisia asioita, jotka ovat olleet tosi erilaisia kuin muilla pihan lapsilla.

On varmaan vaikeaa, jos elämässään ei tiedä, miksi on vähän erilainen kuin 'kaikki muut' - kun ei näe sitä biologista vanhempaansa, joka käyttäytyy aivan samoin.  

Se, mikä kirjasta jäikin mieleeni, oli Kurjosen kirjoitus siitä, miten adoptiolasten erilainen luonne voi olla joskus vaikea sulattaa. Lapsella itselleen, vanhemmilleen tai ympäristölle.

Itse kohtasin usein väärinkäsityksiä juuri tästä syystä ja minut miellettiin joskus hankalaksi lapseksi. Kaikki kohtaamamme ihmiset eivät jaksaneet ymmärtää mitenkään sitä, että vilkkauteni saattoikin olla geeneissä.

Se, mikä on geeneissä ja mikä ympäristön tuotos, on aina mielenkiintoista, eikä sitä voi koskaan ymmärtää täysin.

Joskus voi olla helpottavaa, kun voi lasten ei-kivoista luonteenpiirteistä syyttää erilaista geeniperintöä...