Eero Hämeenniemen teos Norsuilla etuajo-oikeus - Matkalla Etelä-Aasiassa (2005, Basam Books) lähti mukaani kirjastosta kivan kansikuvan takia. Ajattelin myös etukäteen, että kirjassa kerrotaan muistakin Aasian maista kuin vain Intiasta, mutta alun parin luvun seikkailua Etelä-Aasian saarilla ja yhden luvun käyntiä Nepalissa lukuunottamatta kirjassa ollaan eri puolilla Intiaa.
Matkakirjat peilaavat usein myös omaa kulttuuriamme, eivätkä vain sitä toista, joka kuvattavana on. Niinpä tämänkin teoksen alkuluvuissa kerrotaan, millaisia käsityksiä aasialaisilla on länsimaista: meidän kolme jumalaamme ovat jaavalaisille mysteereitä, samoin kuin länsimaiden moraalittomuus arveluttaa.
Jännää on, että vaikka huomaamme ja tiedostamme, miten oudosti muut näkevät meidän asiamme, teemme silti yhtä sekavia johtopäätöksiä ja analyyseja niistä toisista pienien yksityiskohtien vaikutuksesta.
Vaikka jotakin olen huomannut ja oppinut intialaisuudesta, niin teoksen Intia-osuudesta opin lukiessani mm. sen,
että entiset kurtisaanit olivat myös runojen lukijoita ja kirjoittajia, joiden anti miehille oli myös henkistä lajia: runonsäikeillä kilpailtiin pätevyydestä;
että Delhissä ei kannata oikeastaan koskaan mennä ulos, koska siellä on liian saasteista.
Hämeenniemi kirjoittaa monen vuoden Intian-kokemustensa pohjilta paitsi näkemäänsä ja kokemaansa myös opiksi muille.
Ihan vain sen takia, että elämä olisi helpompaa Intiassa.
Ensimmäinen Intian-matkaajan sääntö on se, että vaikka turistin mielestä monet asiat saatetaan maassa tehdä hyvinkin järjenvastaisella ja epäkäytännöllisellä tavalla, niin sillä tavalla ne tullaan kuitenkin tekemään, olipa vieras asiasta mitä mieltä hyvänsä.
Pätee varmasti mihin tahansa toiseen maahan, jossa vierailee.
Jos jotain tapahtuu kello 14 Intian aikaan, tarkoittaa se, että joskus iltapäivällä on tarkoitus tarttua toimeen.
Niin viisas neuvo, mutta niin vaikea muistaa ja ymmärtää. Yhdistettynä ensimmäiseen kohtaan, vie kokonaan järjen...
Hämeenniemi käväisee kirjassaan myös Katmandussa. Aluksi olin iloinen, sillä todella harvassa kirjassa kerrotaan matkustamisesta Nepalissa. Mutta kun Hämeenniemi kirjoittaa demonipäisistä patsaista, eläinuhreista, ryhmittäin liikkuvista kerjäläisistä, olin täysin pettynyt ja ajattelin, että olen varmasti itse käynyt eri kaupungissa, tai ainakin eri vuosikymmenellä (ja tuhannella kaupungissa). Kaupungista kerrottiin 50-luvulla tähän tyyliin,
eikä sävy juuri ollut erilainen.
****
Hämeenniemi palaa kuitenkin Intiaan ja kuljettaa lukijaansa länsirannikkoa pitkin. Bagalore miellyttää kirjoittajaa, koska siellä voi istua kahviloissa eurooppalaiseen tyyliin. Myös tytöt pukeutuvat farkkuihin, kaupungissa on pubeja jne.
En nyt jaksa ottaa kantaa siihen, että onko länsimaisuus jotenkin se asia, mitä kohti jokaisen maan asukkaan tulisi pyrkiä, mutta ainakin Hämeenniemen kirjassa tulee esiin maan erilaisuus:
Chennai ja Bangalore ovat monessa mielessä etelän vastakohtaisemmat suurkaupungit. Bangalorelaiset nauravat Chennain asukkaiden konservatiivisuudelle - -
Hämeenniemi on myös muusikko, joten kirjassa on myös paljon osuuksia, joissa käsitellään Intian eri paikkakuntien musiikkia. Paljon on myös ihmisten kohtaamisia ja Hämeenniemi on myös tsunamin aikaan Intiassa, jolloin hän kohtaa erilaisia ihmisiä.
Pääasiassa kirja on miellyttävää lukemista,
paitsi Nepal-osuus.
Myöskin kun kirjan alussa mietitään sitä, miten toiset näkevät meidän kulttuurin kolmine jumalineen, niin minua yllätti tällaiset kohdat kirjassa:
Muutkin ovat huomanneet intialaisten suhteellisen rauhallisuuden onnettomuuden hetkellä - - Intia koulii ihmisen hyväksymään epämiellyttäviä ja vaikeitakin asioita, koska elämän todellisuus ei kerta kaikkiaan tarjoa muita vaihtoehtoja. - - Tyyni mieli on myös hindulaisen kulttuurin keskeinen ihanne ja hindulaisen kilvoittelun päämäärä. Varsinkaan yläkastisten miesten ei sovi riehua, raivota tai parkua.
Millä etuoikeudella meillä oikein kuvitellaan, että aasialaiset kohtaisivat läheistensä kuoleman tai uhkaavan kuoleman jotenkin meitä länsimaisia rennommin ja tyynemmin?
Koulussa opin myös, että lehmä on hindujen pyhä eläin. Kun näin lehmien kaivavan kylkiluut sojottaen jätekasoissa ruoan toivossa, mietin, että miten voi nähdä pyhää koko asiassa. Tai kun koulussa opin, että hindut kunnioittavat eläimiä, löi totuus katukoirien kohtelussa tai kanojen kuljettamisessa tämänkin opin aika alas.
Jotenkin kun luin Hämeenniemen tekstiä ja kohtaamisia ihmisten kanssa, ajattelin, että Hämeenniemi näkisi ihmiset kaiken sen muun hässäkän takaa. Ehkä sellaista tekstiä, jossa antaisi toisten puhua ja tulla esiin, ilman omia tulkintoja, on vain mahdotonta kirjoittaa.
****************
Viime sunnuntaina laitoin pystyyn tällaisen teemalukemisen idean, eli luen aina viikon (tai vastaavan ajan) jollain tavalla toisiinsa liittyviä kirjoja.
Tämän viikon luin Intia-kirjallisuutta,
siis mitä Intiasta on kirjoitettu.
Tietokirjat osuivatkin oikeaan viikkoon, sillä tällä viikolla en olisi kestänyt tai jaksanut lukea yhtään tarinaa,
koska kuulin niitä viikon aikana toisaalta aivan tarpeeksi.
Viikon viimeisin kirja meni lähinnä kuvien katseluksi.
Samat asiat: Intian uskonnot, musiikki, taiteet, tulivat Hämeenniemen teoksessa jo tutuiksi.
Gummeruksen kirjassa (vuodelta 2007)
parasta ovat kuvat, joissa Intian taide ja uskonto tulevat esille.
Ensi viikoksi suuntaan ihan toiseen maanosaan,
siitä myöhemmin lisää!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti