MARI A:N KIRJABLOGI

Kirjablogissani kirjoitan lukukokemuksistani, lukemistani kirjoista ja niistä kirjoista, jotka haluaisin lukea. Välillä myös kirjoitan ja kuvaan jotain muuta elämästäni.

Viestit kulkevat osoitteeseen mariankirjablogi@yahoo.fi

sunnuntai 28. elokuuta 2011

Anna Pihlajaniemi: Adoptiomatka

Se on siinä, tärkein.
Asettaessani pientä jalkapohjaa paperia vasten, ajattelen yhtäkkiä
jälleen
että lapseltani ei kysytty
haluaako hän tulla tyttäreksemme ja muuttaa vieraaseen maahan.
"Kyllä", sanomme me puolison kanssa iloa täynnä, mutta lapsella vain jalka. Hän luopuu kaikesta muuttuessaan meidän tyttäreksemme. Me tunnemme vakavasti, että näin on oikein ja hyvä. Eniten toivomme, että lapsi tuntee samoin, kun hän kasvaa.


Anna Pihjalaniemen Adoptiomatka (2011, Tammi) kiinnosti minua, kuten aiemminkin lukemani adoptioon liittyvät kirjat:
Mariannen Peltomaan jo teini-ikään ehtineiden adoptiolasten elämä
tai Reetta Kurjosen, adoptoidun tytön, elämäkerrallinen kirja. 
Minua kiinnostaa, miten lapset ja äidit kokevat lastensa pienen erilaisuuden. Haluan peilata tuntemuksiani muiden tuntemuksiin. 
Vaikka omat lapseni ovat puoliksi suomalaisia, ja kasvavat suomalaisessa ympäristössä, on heillä aina pieni osa - sekä ulkonäössä että käytöksessä - joka on vähän erilaista. Useinkaan en itse sitä pientä erilaisuutta edes huomaa, mutta aina välillä ympäristö palauttaa asian mieleeni. 

Adoptiomatka kertoo erään adoptiomatkan kulun: pääosassa ovat odotus, odotus ja odotus. 
Papereiden täyttämisten ja haastattelujen, jotka osoittavat vanhempien kelvollisuuden vanhemmiksi, jälkeen on vuosien odotus, jonka aikana tuleva äiti käy läpi päiväkirjanomaisesti läpi iloja ja suruja, odotusta ja pettymystä siitä, että lasta ei vain kuulu. 

Päiväkirjanomaisessa teoksessa viikot, kuukaudet ja vuodet vierivät eteenpäin. 
Kun luin kirjaa, voin seurata myös omaa elämääni, äidiksi tuloani, lasten kasvamista ja elämäni muuttumista. 
Adoptiomatkan ensimmäisen kevään aikana sain esikoiseni; kun kirjan tuleva äiti saa joulunalusraivarin ja haluaa lapsensa heti, olen itse ottanut ensimmäisiä joulukorttikuvia esikoisestani. Kun adoptiomatkan kolmas kevät koittaa ja adoptioprosessi hidastuu, olen kanniskellut toista lastani ja miettinyt, miten ihmeessä selviän kahden lapsen kanssa. 
Samalla lukiessani mietin syyllisyydentuntoisesti, että olenko muistanut, ehtinyt ja huomannut iloita lapsistani, vai olenko elänyt arkeani kiittämättömänä kaikesta? 
Olenko huomannut, miten helppoa tämä osa elämästäni olikaan, vaikka koin toisaalla elämässäni ongelmia ja itkupotkuraivareita.
Kun juoksin töistä päiväkotiin räntäsateessa, olisiko pitänyt olla iloisempi, vai oliko minulla oikeus kiukutella, kun tuntui, että milloinkaan ei ehdi mihinkään. Ja kiukutella vielä siitäkin, miten vaikeaa on hoitaa arkisia asioita, kuten ruokaostoksia.   

Toisaalta, kun lapsi lopulta Kiinasta tulee ja lapsielämä alkaa, myös adoptilapsen perheessä aletaan elää lapsiarkea: sitä, kun ei aina jaksa lähteä ulkoilemaan puistoon tai kun lapsen kiukkuaminen ärsyttää, itkua ei jaksa. 
Se lohduttaa.
Mietin myös sitä, että kun lasta on odotettu kauan ja kauan, saako ja uskaltaako äiti silloin olla väsynyt ja kiukkuinen arkeen ja arjessa.

Adoptiomatka on erilainen sen pituudensa takia: asioita, joita biologisen lapsen saava miettii yhdeksän kuukautta, ehtii miettiä vuosia. Myöskin ympäristön ihmiset ehtivät kysyä kysymyksiä, jotka eivät tunnu koskaan osuvan kohdalleen (onneksi kirjoittajakin myöntää olevansa kohtuuton joskus). 
Kirja on hyvä lukea myös niiden, joiden ystävä- tai sukulaispiirissä odotetaan adoptiolasta. 
Ilokseni pystyin lukemaan, että olen välttänyt pahimmat mokat, kun itse kyselin samoja asioita eräältä tulevalta adoptioäidiltä.

Koska itseltäni puuttuu oma kokemukset pitkästä odotuksesta, niin minua puhuttelivat eniten kirjan ajatukset siitä, minkälaista elämä on adoptiolapsen kanssa maassa, joka ihailee tasa-arvoisuutta, mutta myös tasapäistämistä ja sitä, että kaikki olisivat mahdollisimman samanlaisia. 
Erilaisuus pistää silmään, ja siihen jossain vaiheessa törmää hieman erinäköisten lasten kanssa. 


Adoptioäiti kertoo netin keskustelupalstalla: "Tuntui kamalalta, että lapsen kanssa bussiin astuessa 5-vuotiaalle huudettiin 'läski lesbo neekeri' takapenkiltä, eikä kukaan puuttunut asiaan."
En ole koskaan ollut kovin lähellä rasisimia, ei se ole ollut minun arkeani. 
Mitä sitten, kun tulee olemaan? Koko loppuelämäni

  


Kirjaa ovat lukeneet ja siitä kirjoittaneet, myös ja ainakin:

Ilse
Susa


Adoptiomatka blogina jatkuu täällä.





4 kommenttia:

  1. Minäkin tykkäsin tästä hurjasti, koskettava ja ravisteleva kirja ja oli ilo seurata perheen pitkää matkaa.

    VastaaPoista
  2. Lisäsin listaan, jostain syystä google ei löytänyt kaikkia listaan. Karoliinan tekstikin piti etsiä muuten - sen muistin, koska muistin kommentoineeni siihen :)

    VastaaPoista
  3. Tämä kirja oli mulle tämän kesän voimakkaimpia lukukokemuksia! Kiva, että kirja näkyy edelleen blogeissa ja toivon mukaan vielä näkyykin kauan!

    VastaaPoista
  4. Susa, mä sain kirjan käsiini vasta nyt. Varasin sen kirjastosta jo aikaa sitten, mutta varauksia on ollut tosi paljon!

    VastaaPoista