Paula Havaste: Kaksi rakkautta

Oli kuin perhoset olisivat lepattaneet suoraan sydämeen asti. Kauanko tätä onnea kestäisi?

Kun vähän narahtaa, että ei löydä hyviä kirjoja lukeakseen,

niin seuraavaksi sellaisen löytää ja tietää taas,

miksi niitä huonojakin tulee väliin:

Miten sitä muuten tietäisi, mikä on hyvää luettavaa?

Paula Havaste oli minulle täysin uusi ja tuntematon kirjailija,

mutta päätin tarttua kirjaan, joka houkutteli pikalainahyllyssä (en yleensäkään pääse kirjastossa tätä tiettyä hyllyä pidemmälle).

Kaksi rakkautta (2010, Gummerus) kertoo nimensä mukaan kahdesta rakkaudesta.

Anna on iloinen nuori tyttö, joka nuoruuden innoissaan alkaa kiinnittää huomiota veljensä ystävään,

joka vierailee heillä.

Voitto on nuori mies, joka huomaa Annan, totta kai.

Ja pian ollaan naimisissa, rakennettu talo ja hankittu kaksi lasta.

Kaikki on onnellisesti,

ja vaikka Voitto onkin hieman hiljainen ja sulkeutunut,

on tulevaisuus edessä.

Anna haaveilee opintojensa päätöksestä,

mutta ei kodin arjen pyörittämiseltään ehdi tarttua tenttikirjoihin.

Sitten tulee sota,

joka vie Voiton rintamalle.

Anna jää yksin lastensa kanssa.

Yksin, sillä hän ei tunne kuuluvansa kyläyhteisöön.

Onhan hän hieman outo lintu,

sillä hänellä on opintonsa,

eivätkä opiskelut kuulu naisen elämään.

Anna muisti, miten alkuun oli pidetty mahdottomana sitä, että myös naiset seuraisivat opetusta. Ajateltiin, että se aiheuttaisi vaurioita naisen elimistölle, sillä kun oppi pakottaisi verta aivoihin, kohtu surkastuisi.  

Annalle opinnot ovat kuitenkin hengähdystauko omasta arjesta äitinä ja vaimona. Ja sotaleskenä. 

Hän lähtee välillä Helsinkiin tenttimään loppuopintojaan

ja elämään elämää opiskelupiireissä, joissa voi keskustella toisien, kaltaistensa kanssa. Erityisesti Annaa kiinnostaa psykologia, jota kukaan ei vielä tunnusta oikeaksi oppiaineeksi. 

Mustaa ja harmaata, synkkää - sellaiseksi sota teki koko kansakunnan. Ajatus oli niin ikävä, että Anna nielaisi päättäväisesti murheensa. Olkoon että koko hänen nuoruutensa oli mennyt sota-ajan ankaruudessa, olkoon että joka päivä oli pelkkiä velvollisuuksia. Hän edes yrittäisi olla iloinen ja pitää hauskaa, tuli mitä tuli.

Kun Voitto on rintamalla, tenttien jälkeiset illanvietot ovat ainoa iloinen asia Annan elämässä.

Ja kun rakkauden puutteessa riutuva Anna kohtaa Tujin,

hän alkaa tuntea lämpimiä tunteita.

Ihan tavallinen rakkaustarina tämä toinen rakkaus ei kuitenkaan ole.

Auringonpaisteisessa joutilaassa hetkessä Anna lakkasi kuuntelemasta Tujin sanoja ja antautui suurimpaan unelmaansa, kuvittelemaan Tujia asumaan luokseen.

Haaveille on kuitenkin pari estettä: on Voitto ja lapset, ja sitten kaikki muut, jotka eivät ymmärtäisi toista rakkautta. 

Sitten on vielä Tuji, joka ei pysy paikallaan hetkeäkään.

****

Tämä minulle aiemmin täysin tuntematon kirjailija 

ihastutti paitsi juonellaan, 

jonka yllätyskäänne oli suorastaan nautinto,

myös mahtavalla ajankuvauksella ja sillä,

että sodan kurimuksen keskellä ihmiset elivät tavallista arkeaan,

ja sen lisäksi rakastuivat, ihastuivat ja pienesti kuolivat rakkaudensa edessä.

Vaikka sota oli läsnä, se kuitenkin oli myös kaukana arjesta, 

paitsi silloin, kun pommikoneet lensivät talojen yli ja suru-uutisia vastaanotettiin kotirintamalla. 

Sen verran ihastuin minäkin, 

kirjaan ja kirjoittajaan, 

että aion lukea muitakin Havasteen kirjoja, joita Heurekan ohjelmapäällikkönä työskentelevä Havaste on harvakseltaan julkaissut. 

En osaa sanoa, kumpi kirjassa oli parempaa: ajankuvaus vai tarinan eteneminen, jota juoneksikin kutsutaan.

Ne kun molemmat olivat parempaa kuin monessa muussa kirjassa.

Mitä tästä voi sanoa?

Lukekaa! Ihastukaa!

  

Tällä kertaa en linkitä tänne muita blogeja, joissa Kaksi rakkautta on vieraillut, koska niistä joistain selviää liikaa kirjan yllätyksiä. Samoin kuin lehtiarvosteluista. Vähän samaan tapaan kuin Nichollsin Sinä päivänä -teoksessa, juonenkäänne pitää itse kokea.