Susanna Särkkä: Vaateostajan Intia

Susanna Särkän Vaateostajan Intia (2006, Sitra) on jo muutaman vuoden takainen julkaisu Intiasta, sarjassa, johon kuuluu muitakin eri teollisuudenalojen kirjoja - mm. Nokian Intia ja It-alojen Intia.

Kirja siis tarjoaa tietoa ja kokemuksia Intiasta niille, jotka haluavat ja suunnittelevat yritystoimintaa Intiaan.

****

Vaateostajan Intia on itselleni kiinnostavin, koska olen toisaalla ottanut kantaa siihen, onko eettistä ostaa H&M:n paita, joka on tehty Intiassa.

Btw, otteeltaan hieman rajattu tutkimukseni kuivaustelineeltäni kaappiin osoitti, että nykyisin H&M teettää vaatteita Pakistanista ja Bangladeshistä, mikä tietysti on melkein sama kuin Intia, mutta vähän eri kuitenkin. 

****

Vuosi-pari sitten tv:stä tuli brittisarja 

Verta, hikeä ja t-paitoja, jossa brittinuoret lähtivät tutustumaan Intian vaateteollisuuteen ja itkemään puuvillapelloille. 

Nyt tv:ssä menee samanlaisella teemalla 

Verta, hikeä ja noutoruokaa.

Idea näissä kaikissa on sama:

pilalle hemmotellut brittinuoret lähtevät tutustumaan kuluttamiensa tavaroiden alkuperämaahan, raivostuvat, itkevät ja kärsivät Aasian maan kuumuudesta ja ankeudesta

- mutta kuitenkin ihailevat ihmisten sitkeyttä ja kokevat olevansa parempia ihmisiä henkisesti, kun palattuaan Britteihin osaavat arvostaa kaikkea enemmän.

Olen vähän jo kyllästynyt sarjan ideaan, 

ja musta se on enemmänkin kuvaus nykynuorison rappiotilasta

kuin kuvaus aasialaisten kurjuudesta. 

Mediassa on myös vähän aikaa sitten pyörinyt uutisotsikkoja siitä, miten bangladeshiläisten tehtaat palavat ja miten huonot palkat tehtaiden työntekijöillä on.

Summa summarum, länsimaisen ihmisen pitäisi katua tekosiaan

 ja ostaa vaatteensa Öko-tex-merkattuina luomupuuvillaisina ja mieluusti made in lähimaat.

Siksipä onkin lähes yllättävää, että

Vaateostajan Intia

ei kerrokaan, miten kurjaa intialaisissa tehtaissa on, miten alipalkattuja työntekijät ovat ja miten riistettyjä ihmiset ovat.

Kirjan päätehtävä on kertoa yrityksille, millaisia riskejä vaatteiden teettämisessä on Intiassa,

ja lähtökohta ja tarkastelutapa siis kovin erilainen.

Miinuksia Intia-tuotannossa kirjan mukaan on:

* se, että toimitukset viivästyvät

* se, että maaperä saastuu.

Plussaa on se, että

* Kiinaan verrattuna saa taitavampia kirjailuja ja

* vaatteet ovat edullisia, jos niitä teettää paljon

* puuvillan saatavuus

jne.

****

Kiinnostavaa kirjassa kuitenkin oli se, että asiaa tarkasteltiin tavallisen, keskiluokkaisen naisen, Manishan kautta. Manisha työskentelee Mumbaissa agenttina, joka etsii eurooppalaisille ja amerikkalaisille yrityksille vaatteenvalmistajia Intiasta. Hän työskentelee mm. Luhdalle, jonka vaatemalliston valmistumista kirjassakin seurataan.

Vaatteet valmistetaan Etelä-Intiassa, jossa vaateteollisuus on merkittävä osa alueen kehittymistä:

intialaisille alue on malliesimerkki, länsimaisille silmille jotain muuta:

viemäriverkosto on rakennettu alueelle, mutta se ei toimi kunnolla

ja asukkailla on vatsatautiepidemioita.

Länsimaiset vaatetilaajat voivat toiminnallaan vaikuttaa Intian (tai muun valmistusmaan oloihin) vaatimalla tiettyjä olosuhteita ja tekemällä tarkistuksia

(eri asia sitten on, miten luotettavia nämä tarkistukset ovat).

Manishan elämään seurataan tekstiiliteollisuuden lomassa: 

Manisha elättä palkallaan äitinsä ja veljensä, joka opiskelee. 

Iltaisin hän käy leffoissa ja katselee telkusta Frendejä, 

ja käy myös, jos pystyy, Intian uusissa kahviloissa. 

Vaateteollisuus on sellaisessa tilanteessa, että mielestäni voittoa ei ole luvassa millään tavalla.

Jos vaateteollisus pysyy Aasiassa, tuo se työpaikkoja intialaisille.

Luulen, että työolot kohenevat sitä mukaan, kun isot yhtiöt eivät uskalla pilata mainettaan, eli vahtivat tarkemmin lapsityövoimaa ja nostavat työntekijöidensä palkkoja.

Jos aasialaiset vaativat lisää palkkaa, tapahtuu sellainen ihme, että tehdastyöläiset saavat pian enemmän palkkaa kuin muut työntekijät.

Jos taas ihmiset ryhtyvät boikotoimaan Aasian tekstiilejä,

käy niin kuin Suomen paperitehtaille:

työn siirtyy muualle.

Yritystoiminta kannattaa vain ja ainoastaan,

jos työntekijöille maksetaan vähemmän ja myydään kalliimmalla.

****

Kirjasta jäi hieman surullinen olo,

sillä kirjassa kaavailtiin, mitä uusia keinoja ja taloudenhaaroja olisi mahdollista hyödyntää Intiassa.

Kun intialaiset rikastuvat, iskevät yrittäjät kiinni:

halutaan keksiä joku, johon rahat saataisiin.

Aasiassa perinteiset vaatteet ovat vain maalaisten ja konservatiivisten käytössä,

farkut ja t-paita on paljon coolimpi ja kivempi asu.

Kirjassa väläytellään myös Intian viinien parempaa käyttöä.

Tässä vaiheessa itselleni tuli äklötys:

Kun Intia on säästynyt yhdeltä vitsaukselta: alkoholi,

niin kannattaako alkaa tehdä intialaisista juoppoja

ihan vain sen takia, että joku voisi kääriä rahaa.

Maailma on karannut kauaksi Gandhin ajatuksista, 

joita niitäkin kirjassa esitellään: 

Gandhi ajoi takaa ajatusta, että Intia olisi omavarainen ja 

hyödyntäisi ihmisten käsityöläisyyttä.