Saana Saarisen Sietämätön uhri (2011, Luovinet) oli taaskin uutuushyllyllä odottelemassa tällaista dekkareihin yhtäkkiä tykästynyttä lukijaansa.
Saana Saarinen on minulle aiemmin täysin tuntematon kirjailija ja
Luovinet yhtä tuntematon kirjan julkaisija.
Saarinen on kuitenkin kirjoittanut jo kolme Viola Glas -sarjan kirjaa.
Näissä kirjoissa juorulehtitoimittaja Viola Glas tutkii rikoksia,
joita hänen eteensä tulee, kun hän tekee lehtijuttuja.
Kahta ensimmäistä viola glasia en ole lukenut,
Sietämätön uhri on sarjan kolmas teos,
ja sen pystyi lukemaan hyvin ilman niitä kahta aiempaa teosta.
Sellaista ongelmaa kuin Eppu Nuotion Loppu-kirjan lukemisessa ei ollut, Nuotion kirjan kohdalla olin aivan kertakaikkisen pihalla, koska en ollut lukenut aiempia Nuotion kirjoja.
Mikä ero onkaan ihmishengen huomiarvolla: miljoona ruandalaista tapetaan, tuhansia afganistanilaista, irakilaisia, israelilaisia, palestiinalaisia, indonesialaisia... He ovat maailmalle lähinnä lukuja, etäistä kauhisteltavaa, pisteitä horisontissa. Kotikylän kuuluisuuden kuolema lyö silmille ja sitä katsotaan suurennuslasilla. Siihen uutisointikin perustui: mitä lähempänä kauheus tapahtui, sitä suurempi kiinnostus ja myyntiarvo.
Saarisen kirja on siinä mielessä perinteinen dekkari, että siinä tapahtuu rikos, murha ja sitä tutkii amatöörietsivä, toimittaja Viola Glas.
(Nythän käytän tuota sanaa dekkari aivan väärin, eli kyse on aina rikoskirjallisuudesta.)
Viola saa puhelun, jossa naisääni pyytää häntä selvittämään miehen, Hämevaaran, kuolemaa - ääni puhelimessa vihjaa, että onnettomuudeksi luonnehdittu kuolema onkin suunniteltu murha.
Mieheen, joka on elokuvaohjaaja, liittyy niin Violan ystäviä kuin muitakin Suomen elokuvissa työskenteleviä henkilöitä.
Viola aloittaa selvitellä Hämevaaran kuolemaa edeltäviä tapahtumia haastattelemalla ystäviään ja alkaa vaikuttaa siltä, että Violan ystävät ovat olleet Hämevaaran kanssa läheisissä tekemisissä.
Violan objektiivisuus horjuu,
mutta hän jatkaa tutkimuksiaan,
joutuu vaaraan ja pelastuu.
Tässä kirjassa rikollinen selviää oman tunnustuksensa vuoksi,
mutta tarina jatkuu, kun Viola haluaa saada syyllisen poliisin eteen.
Syyllinen kun on taitava tuhoamaan todisteita (ja melkein todistajiakin).
Juoni ei ollut mitenkään ihmeitä tekevä eikä missään tapauksessa uusi tai omaperäinen.
Teksti oli kuitenkin sujuvaa
ja kirjan luki muutamaan otteeseen iskevää epätoivoa lukuunottamatta ihan kevyesti loppuunkin.
Epätoivo iski lähinnä siitä, että on niin vaikeaa kirjoittaa jotain uutta tuova dekkari maailmaan, jossa
kirjoja on jo niin paljon.
Dekkareissa pidän kahdesta asiasta: miljöön kuvaamisesta ja siitä, että kirjoissa otetaan kantaa maailmaan, joka ei koskaan voi olla täydellinen.
Sietämätön uhri -teoksen miljöö on Helsinki, välillä mennään ratikkanelosella Munkkiniemeen ja välillä metrolla Marjanniemeen.
Sinällään miljöötä ei hirveästi kuvailla, ja sitä voisikin olla enemmän (paljon).
Maailmaa parannetaan tässä teoksessa lähinnä rivien välissä:
maailma olisi parempi paikka, jos ei olisi hyväksikäyttäjiä, niin kuin Hämevaara (hamevaaraksikin kutsuttu), eikä naisia, jotka yrittävät hamevaarojen kautta julkisuuteen, ja jos kaikki saisivat rakkautta siltä, jota itse rakastavat.
Teoksen alussa pohditaan viihdettä, onhan Viola viihdetoimittaja.
Viihteellä oli merkittävä paikkansa kulttuurissa, halveksittiin sitä tai ei. Se joka tapauksessa muovasi ihmisen tietoisuutta, kevensi ja ilahdutti elämää ja usein myös inspiroi.
Tämä mielessä voisin arvioida kirjaa, että se ei välttämättä keventänyt oloa, eikä hirveästi inspiroinut - ehkä se sitten muovasi ja ilahdutti.
****
Yksi asia, mikä pisti silmiin nimenomaan tässä teoksessa, oli ruoka.
Viihteessä, niin rikos- kuin rakkauskirjoissakin minua välillä ärsyttää ylenmääräinen kuvailu siitä, mitä ihmiset pukevat päälle (tai mitä eivät pue), mitä syövät ja juovat ja minkälaisia tavaroita heillä on kotonaan.
Kahdenkymmenen vuoden päästä se tietenkin on äärimmäisen viehättävää luettavaa, onhan nytkin mielenkiintoista lukea, kuinka etsivä joutuu etsimään talon, josta soittaa poliiseja avuksi, kun taskussa ei ole kännykkää, mutta
välillä se on vain rasittavaa.
Saarisen kirjassa kerrottiin syömisistä viisikkomaisen tarkasti ja välillä mietin, että mikä merkitys ruoalla on.
Kun luin Ramqvistin Tyttöystävää, siinäkin oli kohtaus, jossa naisporukka kokoontui illanviettoon syömään yhdessä, tässä illanvietossa ruokaa siirreltiin lautasella ja naisista tuli pinnallinen olo: naiset olivat muovisia nukkeja, jotka eivät edes syö mitään.
Vastakohtana Saarisen kirjassa yhdessä syömään kokoontuvat naiset sentään syövät ruokansa, joten heistä tulee lukijalle olo,
että naiset ovat aivan todellisia ihmisiä,
joiden lähipiirin kuolemalla on merkityksensä.
****
Olen kesän aikana lukenut ennätysmäärän (itselleni) dekkareita - siis rikoskirjallisuutta.
Luulen, että tyylilaji riittää vähäksi aikaa,
sillä kuten aiemmin kirjoitin,
on hieman vaikea keksiä jotain uutta sanottavaa kirjallisuuteen,
jossa kaikki on jo tavallaan sanottu.
Kiinnostavia olivat ruotsalaiset kirjat, joissa ainakin näkökulma oli vähän erilainen.
Tässä vielä kesällä luetut lajinsa edustajat
linkkeineen:
Outi Pakkanen: Seuralainen (2010, Otava).
Uskon, että ruoalla on dekkarikirjallisuudessa useampiakin merkityksiä. Ensinnäkin dekkarigenrehän nojaa vahvasti perinteeseen: se on genrenä yksi konservatiivimmista, ellei konservatiivisin. Dekkarifanit vaativat tiettyjä piirteitä dekkareihin, ja siinä missä sarjamaisuus (dekkarithan julkaistaan miltei aina sarjana, jossa sama päähenkilö esiintyy useammassa tarinassa) myös ruoka ja syöminen ovat noita perinteisiä elementtejä.
VastaaPoistaToinen kysymys on tietenkin se, miksi ruoasta on tullut tärkeä ja perinteinen elementti dekkareihin? Itse kun olen analysoinut aikoinaan dekkareita (koskaan totetumatonta...) gradua varten, havahduin tutkimustulokseen, jonka mukaan dekkareita lukevat ihmiset ovat turvallisuushakuisia. Dekkareita siis luetaan, koska niissä yleensä pannaan maailma "järjestykseen" siis paha saa palkkansa tai ainakin tyydyttävässä dekkarissa murhaaja saadaan selville.
Ja ruokahan edustaa ihmiselle turvallisuutta potenssiin sata, samasta syystä myös lasten- ja nuortenkirjoissa syödään. Ihmiselle syöminen on primaari tarve ja ruoka monille suoranainen lohduke. Ei kai turhaan sanota, että rakkaudella tarjottu ruoka on yksi lohdullisimmista ja täydellisimmistä rakkaudenosoituksista?
Heh, tämä oli oikeastaan puolustuspuhe omalle dekkarikäsikirjoitukselleni, joka sijoittuu Italiaan ja on näin ollen TÄYNNÄ italialaista ruokaa :DDD
Vera, ihan aluksi: ruokahan kuuluu suorastaan italialaiseen miljöökuvaukseen, joten paljon vain ruokaa rikosten lomaan =)
VastaaPoistaMä olenkin ihmetellyt sitä viisikkomaista syömistä - muistan vieläkin, kun ahmin kirjoja ja oli pakko lähteä syömään kesken lukemisen. Rasmus nalle -kirjoissa mua on aina viehättänyt se loppukohtaus, jossa syödään lettuja. Eipä ole onneksi montaa kertaa tehty lettuja lasten kanssa niiden kirjojen lukemisen jälkeen...
Tuo onkin jännää, että dekkareiden lukijat olisivat turvallisuushakuisia. Pitää tietenkin paikkansa, että tänä kesänä on tavallista enemmän epävarmoja tekijöitä elämässä, ehkä hyvinkin sopii kuvaan oma dekkareiden ahmimiseni...
Mari A: olet muuten ihan oikeassa siitä, ettei voi kirjoittaa italialaisista kirjoittamatta ruoasta :)
VastaaPoistaTuli muuten mieleen, että myös minä ahmin dekkareita nimenomaan silloin, kun omassa elämässä on hiukan myrskyisempää. Tai itse asiassa dekkareita JA lasten-ja nuortenkirjallisuutta. Kovasti olen aikoinaan lukenut teoriaa, mutta en ollut aiemmin hoksannut soveltaa sitä omaan elämääni ;)
Joskus sitä huomaa yllättäviä asioita itsestään =)
VastaaPoista