Lauantain iloksi pari leffaa. Tai siis sunnuntain iloksi pari lauantain leffaa.
Tällä kertaa hain leffoja parin näyttelijän perusteella, joista olen pitänyt: Ajay Devgan ja Shahid Kapoor ovat täysin erilaisia näyttelijöitä; Devgan näyttelee hieman polittisissa leffoissa - siis sellaisissa, joissa on sanomaa. Olen pitänyt Devganin leffoista Halla Bol (2007), jossa Devgan näyttelee nousevaa näyttelijää, joka joutuu valitsemaan oman turvallisuutensa ja oikeudenmukaisuuden välillä. Eniten olen rakastunut kuitenkin rakkauselokuvaan U me aur hum (2008), jossa Devgan näyttelee oman vaimonsa, Kajolin, kanssa. Devganin leffaluettelo on aivan järkyttävän pitkä, vuodesta 1991 alkaen Devgan on näytellyt joka vuosi usemmassa (jopa 4-5) elokuvassa. Ei siis ihme, että jälki on erilaista, yritin katsoa leffaa Apaharan (2005), jossa keskiössä on poliisin ja virkamiesten korruptio - leffassa samannäköiset miehet ovat toistensa toisella puolella, vetävät rahaa välistä ja suojelevat toisiaan. Oikeasti, puoli tuntia ja olin aivan sekaisin; suomalainen politiikkaa vaikuttaa niin ihanan selkeältä.
No, nyt katsoin kuitenkin leffan Once Upon a Time in Mumbai (2010), jonka on ohjannut Milan Luthria ja tuottanut Ekta Kapoor. Elokuvassa mennään 1970-luvun Mumbaihin, jota pitää vallassaan rikollispomo Sultan Mirza. Köyhä poika on kasvattanut valtaansa ja varallisuuttansa ryöväämällä. Mutta, vaikka onkin rikollinen, Sultan on robin hood -tyylinen sankari: hän jakaa aina seutukuntansa köyhille rahaa ja tavaraa. Hänellä on myös periaatteensa, joita hän ei riko: hän ei halua lähteä mukaan huume- ja alkoholibisnekseen, vaan ainostaan varastaa tavaraa.
Kaduilla kasvaa myös poliisinpoika Shoaib Khan (Emraan Hashmi), joka on koko lapsuutensa ajan elänyt vastoin isänsä opetuksia. Koska isä näkee, ettei Shoaibista kasva mitään kunnollista, hän pyytää Sultania suojelemaan poikaansa. Siis katsomaan, että pojan rikokset pysyvät aisoissa. Shoaib alkaa pitää Sultania kuin isänään, ja Sultan luottaa kulmakuntansa Shoaibin käsiin, kun lähtee Delhiin. Meno muuttuu, sillä Shoaib on rikollinen, jolla ei ole omaatuntoa: ihmisiä kuolee hänen myrkkyviinaansa, kun Shoaib haluaa tehdä rahaa, keinolla millä hyvänsä.
Leffassa on bollywoodin tapaan paitsi rikosteema myös rakkautta, sillä tietenkin Sultan ja Shoaib rakastuvat ja niille, joita romantiikka kiehtoo, on leffasta uhrattu iso osa myös rakkauskuvioille.
Leffa ei ollut kovinkaan ihmeellinen, enkä ole kovin hyvä seuraamaan rikostarinoita. Plussaa siitä, että leffa oli pikemmin juonittelujen kuin räiskeen kanssa etenevä. Lisäksi mulla oli vaikeuksia ymmärtää, että mikä aikakausi tässä on kyseessä, koska intialainen 70-luku on hieman erinäköinen kuin meidän 70-luku. Koska olin aiemmin nähnyt toisen leffan, jossa leikitellään menneillä vuosikymmenillä, niin epäilin, että kyseessä oli tällainen menneisyyteen tipahtanut miljöö.
***
Toinen leffa, jonka katselin, oli Shahid Kapoorin päätähdittämä Chance pe Dance (2010), jossa Kapoor näyttelee näyttelijää, joka yrittää lyödä itsensä läpi. Hän asuu Mumbaissa, lopulta autossaan, koska hän ei saa sitä rooliaan, joka löisi hänet läpi. Välillä se on jo lähellä, sillä Sameer, jota Kapoor siis näyttelee, osaa tanssia ja tekee vaikutuksen erääseen ohjaajaan yökerhon tanssilattialla. Elokuva-business on kuitenkin sellainen, ettei siihen tulla elokuvasukujen ulkopuolelta helposti. (Shahid Kapoor itse on kahden näyttelijän lapsi, joten tietänee asiasta.)
Shahid Kapoor on oikeastaan tanssija, joten elokuvassa on paljon tanssiesityksiä. Myöskin Sameer on tanssija, ja saadakseen jostain rahaa, hän päätyy kouluun tanssinopettajaksi.
Elokuva on tietenkin myös vähän rakkausleffa, joten Sameer rakastuu ja laulujen ajan näytetään, kuinka rakastuneita ollaan.
Olen aiemmin katsonut leffan Kismat Konnection (2008), joka ei ollut kauhe menestys Intiassa. Leffat olivat kovin samanlaisia: Kapoor näyttelee hymyilevää, vähän ujoa poikaa, joka on vähän eksyksissä. Kapoorilla on kieltämättä kiva hymy, mutta parhaimmillaan minusta Kapoor oli leffan kohtauksissa, jossa hän näytteli jotain muuta kuin hymyilevää hurmuria.
Vähän köykäinen leffa, mutta iltapalaksi ihan ok. Hieman sillisalaattia ja hieman matkittuja paloja. Mutta höpönlöpön-leffaan on saatu loppuun myös hieman syvyyttä ja liikuttavuutta, kun Sameerin isän pieni sarikauppa jyrätään ja Sameer palaa kotiin kesken talenttikisansa. Isä komentaa poikansa takaisin kisaan mukaan, koska poika on jo suosittu, ainakin naisten ja tyttöjen mieleen. Lopputanssi täällä.
**
Kaiken kaikkiaan, nyt ei ollut kyllä paras leffalauantai, tai sitten en osannut viritellä itseäni vastaanottavaiseksi. Täytynee katsoa vähän länttä vaihteeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti