Terveisiä kirjailijalta ja kirjastosta

Olipa mukavaa huomata, kun siivoilin sähköpostiani kesän jäljiltä,

että siellä oli kiitokset eräältä kirjailijalta,

jonka kirjasta olin kirjoittanut blogiini.

Samoin kuin huomasin, että blogissanikin oli kiitoksia kirjailijalta eräässä postauksessani.

Jotenkin kivaa, mukavaa ja hassuakin,

että netissä lukija ja kirjailija voi kohdata

tälläkin tavalla.

Siltikään en aio säästellä sanojani, jos jostain kirjasta en pidä, 

taikka jos vaikka jostain pidänkin.

Myönnän kyllä, että olen vähän sellainen lukija, 

että aika usein, vaikka kirja olisi hyvä ja erinomainen, 

alan siitä erittelemään kohtia, 

joissa olisi voinut tehdä jotain toisin. 

Mutta onnekseni en ole kriitikko, 

joka pyrkisi ehdottomaan ja absoluuttiseen objektiivisuuteen. 

Toisaalta yritän kyllä perustella niitä mielipiteitänikin. 

***

Asiasta toiseen: 

Mulla on tällä hetkellä muutama kirja luvun alla ja kesken. 

Yksi sellainen, joka on niin kamalaa luettavaa, että varmaan näen taas painajaisia pari yötä, 

yksi niin höttöä, että menetän yöuneni, kun haluan vain jatkaa ja jatkaa kirjan lukemista. 

Yksi projekti, jonka vannoin lukevani loppuun. 

Ja monta monta pinoa kaikkea luettavaa. 

Mitä siis tekee lukija, 

jolla on tarpeeksi kirjoja?

Ihana vapaa aurinkoinen iltapäivä tuhlattavanaan... 

Marssii tietenkin kirjastoon, 

siihen ainoaan oikeaan.

Olen vähän niin kuin huono copycat, Valkoinen kirahvi on 

jo esitellyt minunkin rakkaani, 

mutta en malttanut olla kaivamatta omaakin kameraa esiin, 

kun sinkoilin kerroksesta toiseen ja hyllyltä toiselle. 

Kääreistä oli kuoriutunut entistäkin ehompi ja ihkumpi 

Rikhardinkadun kirjasto.  

Joka ei kyllä hellepäivänä ollut mitenkään paras paikka ihmetellä maailmaa. Fani oli kuitenkin jossain yläkerran ikkunoissa, niin että englanninkielisiä kirjoja oli erityisen viileää ihmetellä. Tämä kirjasto on siitä erityinen, että siinä on jotain maagista, joka saa jähmettymään hyllyjen väliin ja lukaisemaan kirjan jos toisenkin. Yksi syy tähän viettelykseen on tietenkin kirjaston hyllyjen väliin ujutetut tuolit. Toinen syy hyllyjen päälle asetellut kirjat ja Rikun kirjastossa niitä on. Paljon. Joka paikassa joku teemapöytä, ja erityisen paljon kirjastossa oli kotimaisia kirjailijoita esillä. Keskeisin syy on kuitenkin se, että kirjastossa on niin kiireetön ilmapiiri: vaikka kirjaston viereisillä kaduilla kiirehtiikin salkkukätisiä, niin kirjaston ikkunoihin ihmiset eivät näy eivätkä kuulu. Täällä tuntuu siltä, että kirjojen lukeminen ja selaaminen olisi trendikästäkin puuhaa.

 Mietinkin kirjastossa, että olen ehdottoman helposti vieteltävissä: valitsen kirjani melkein aina pikalainoista (best seller -hylly), palautetuista tai näistä muista tyrkyistä. Taitaa olla ihan sama oikeiden kirjailijoiden kanssa: sitä valitsee uutuudet ja ne, joita muutkin lukevat. Miten käy niiden tyrkkyjen sitten? (Tällä en viittaa tuohon alkupään tekstiin) Aika paljon nykymaailmassa ihmiset lukevat nettiä, joten kirjailija pääsee näkyville, jos päivittää itseään nettiin.

Mietin, kun olen etsinyt tietoa joistakin ulkomaiden kirjailijoista, että aika monella on todella edustavat kotisivut, mutta miten on kotimaisten kirjalijoiden? Joko en ole vieraillut monenkaan kotona netissä, tai sitten koteja ei ole kovinkaan paljon. Mikään ei ole muuten inhottavampaa kuin kirjailijan kotisivut, joissa viimeisin päivitys on vuodelta 2004. Varsinkin jos sen jälkeen on kirjoittanut kolme kirjaa.

Kirjastossa näitä tyrkkyjä aina tarkastelee sillä silmällä.

Jos joku oma vanha ehdoton suosikki on hyllyllä ja esillä,

sitä tuntee suorastaan ylpeyttä kirjailijasta (tai omasta mausta).

Näiltä hyllyiltä poimisin

Verrosen, Piia Postin,

Behmin ja Sutisen mukaan,

ellen olisi niitä jo lukenut ja kovasti tykännyt.

Palautuksia-hylly on myös aina ollut sellainen,

jonka makuun ja sanomaan luotan.

Muiden maku ei voi olla väärässä, ajattelen - ja nolostelen vähän sitä, miten monesti itse palautan kirjoja, joista en ole pitänyt,

enkä jaksanut lukea kahta sivua kauemmas

- ja jotka vaanivat hyllyillä muita muiden makuun luottavia...  

Vielä on yksi salainen ase:

lippuset ja lappuset, joita kannan mukanani joka paikasta.

Huomasin vasta kotona, että nämä olivat vanhoja lippusia,

mutta kuitenkin kiinnostavia.

Minusta on kiinnostavaa nykyisin lukea kirjoja,

jotka tapahtuvat Helsingissä.

Muistan miten rasittavaa se, että joka toinen kirja elää Helsingissä,

oli silloin, kun asuin itse Turussa.

Mutta nyttemmin mikään ei ole niin rasittavaa kuin lukea kirja,

joka tapahtuu vaikka Tampereella

tai Jyväskylässä.

Molemmista on niin hatarainen kuva päässä,

että koko kirja menee kartan miettimisessä.

Olen pitkään miettinyt, että olisi mukavaa lukea kirja ja kävellä paikat läpi kirja karttana kädessä. 

Ehkä syksyllä eteen astelee joku sellainenkin kirja. 

Taidan napsia tästä lipuskasta erään kirjan oppaaksi.  

Mietin, että ehkä syksyllä alan lukea kirjoja jonkun muunkin kuin maateeman mukaan.

Kaaoksenomaisessa mielessäni ja elämässäni se voi olla aika epärealistinen idea, sillä tuntuu jo nyt, että en voi millään kahlita itseäni lukusuunnitelmiin.

Mutta voihan sitä yrittää:

aina pari kirjaa samaa teemaa?

Ainahan sitä teemaa voi viruttaa johonkin suuntaan, jos tuntuu, että kirjat eivät jotenkin mahtuisi tiettyyn teemaan...

****

Sitten vielä lopuksi, hyppäys aivan toiseen (vai oliko tämä jo kolmas):

Huomenna lähdetään pikareissulle lahden yli,

joten pikainen kysymys:

Tuleeko kenellekään mieleen virolaista nykykirjailijaa?

Saisi olla aika helppoakin tekstiä.

Vinkkaa vinkkaa!

Meinasin lukea viroksi kirjan 

(voi kyllä olla, että päädyn lastenkirjaan, 

niin kuin aina ennenkin, 

tai juorulehteen). 

*****

Täällä vielä linkki aiempaan

kirjastopostaukseeni.