Vilmos Csaplár: Hitlerin tytär

Vilmos Csaplár: Hitlerin tytär

2012, WSOY / Aikamme kertojia

alkuteos: Hitler lánya 2009

Suomentanut Outi Hassi

Arvioni: 2,5/5

Csaplárin Hitlerin tytär on jo ennen minua parissa kirjablogissa luokiteltu varsin sekavaksi kirjaksi, jossa tapahtuu paljon, monessa paikassa ja monelle henkilöhahmolle. Kirja alkaa epävarmasta ja köyhästä historiallisesta ajasta, jossa pohjustetaan Hitlerin nousua. Hitleriä ei niinkään kuvailla poliittisena vaikuttajana, vaan naisia lemmiskelevänä miehenä. Välillä tarkastellaan maaseudulla tapahtunutta itsemurha-aaltoa, joka alkaa vaikuttaa aivan joltain muulta kuin itsemurhilta. Pian juutalaisia vainotaan, ja unkarilaisia juutalaisia pelastetaan kuin Schindlerin listassa ikään: Juutalaiset ovat valmiita maksamaan vapaudesta, matkasta pois Itä-Euroopasta, mutta mikä on sopiva hinta elämästä, ja kuinka monelle on mahdollista vapautua rahaa vastaan. 

Sellaiset korulausett kuin "jos pelastat yhden ihmisen, pelastat koko ihmiskunnan" peittävät oleellisen kysymyksen: kuka hyötyy eniten - - .

Sodan loputtua juutalaiset vapautuvat, mutta uudet ihmiset jäävät uusien historiallisten tapahtumien jalkoihin ja uhriksi. 

En pitänyt kirjasta, se jäi pitkäksi aikaa kesken, ja sen loppuun lukeminen oli entistäkin vaikeampaa. Ehkä en ollut tarpeeksi kiinnostunut Unkarista ja sen historiasta, tai ehkä olen laiska lukija ja haluan helpompaa tekstiä. Paikoin ja ajoittain viihdyin tämän kirjan parissa, mutta moni muu kirja ajoi tämän kirjan ohi kiinnostavampana. 

Luin kirjan loppuun oikeastaan vain siksi, että sain tästä uuden maan Eurooppa-lukuhaasteeseen ja se maa on Unkari. 

Eurooppa tuntuu todella vaikealta maanosalta valloittaa, mutta aloitin tämän päivän lumimyrskyssä pitkin ja poikin pääkaupunkiseutua julkisilla pyöriessäni aivan valloittavaa kirjaa, josta nappaan yhden lisämaan... Siihen palaan toivottavasti pian. 

Kirjan ovat lukeneet myös Tuulia ja Laura. 

Sarah Winman: Kani nimeltä jumala

Sarah Winman: Kani nimeltä jumala
2012, Tammi
alkuperäinen teos When God was a Rabbit 2011
suomentanut Aleksi Milonoff
3,5/5

Tämä kirja on kirjablogeissa nimetty mm. ihanaksi, lukuromaniksi, maagisväreileväksi, kirjaksi, jonka jälkeen vuodattaa kyyneliä, ja sen ovat lukeneet ainakin:

Lumiomena, 

Sara, 

Tuulia,

Villasukka 

Susa, jonka blogista löytyy vielä lisää kirjan lukeneita.

Arviot kirjasta ovat neljästä ja puolesta tähdestä viiteen. 

*****

Uskoin kirja-arvioita ja myös sitä, että minulle kehuttiin kirjaa, kun vähän aikaa sitten kyselin, mitä pitäisi ehdottomasti lukea. 

Ihan kiva, että uskoin, sillä kirja oli mukava lukukokemus. Hauska, maagisväritteinen ja oikein miellyttävä. Kirjan ensimmäinen osa kertoo 1960- ja 70-luvulle ajoittuneesta lapsuudesta, jonka kirjan päähenkilö, Eleanor Maud, Elly, viettää keskiluokkaisessa perheessä, joka rikastuu yllättäen ja muuttaa maalle. Hänen vanhempansa alkavat pitää majataloa, joka kokoaa kummallisia matkustajia, joista kummallisimmat jäävät asumaan pidemmäksi aikaa ja joista tulee elämänmittaisia ystäviä sekä vanhemmille että Ellylle. 

Ensimmäisen osan aikana kerrotaan myös kirjan muista henkilöistä, joista tärkein on Jenny Penny. Ellyn paras ystävä joutuu kuitenkin äkisti muuttamaan, ja jotain menee rikki Ellyn elämässä. Tai siitä katoaa taika Jennyn lähdettyä. 

Toinen osa alkaa vuodesta 1995. Vuodet vierivät ja kaikenlaista tapahtuut. Kani nimeltä Jumala ja lapsuus ovat muisto vain. Jenny Penny löytyy, mutta ei aivan parhaimmasta paikasta. 

Kaikkea muutakin tapahtuu: WTC:n tornit murtuvat ja elämä vaikuttaa epävarmalta. Kovin erilaiselta kuin lapsuuden aikana. 

****

Ongelma tätä kirjaa lukiessa oli, että pidin ja rakastin sen ensimmäistä osaa ja pidin kirjaa aivan täydellisenä: se oli hauska, menevä ja välillä jopa syvällinen kaikessa keveydessäänkin. Jenny Pennyn mentyä taika katosi paitsi Ellyn elämästä myös kirjasta. Toisessa osassa tarinassa mentiin pikakelauksena elämää eteenpäin, eikä tarinassa tullut mitään ihmeellistä eteen. Alkuosasta olisin antanut viisi tähteä, toisesta osasta kaksi, joten keskiarvoksi tuli 3,5. 

Andrejs Pumpurs: Karhunkaataja

Sensenos laikos Baltijas zemee

Kur teka Daugava liicotiem krastiem,

kur miezu liidumi liesmoti dega,

Dziivoja laimiga latviesu tauta.

Ammoin täällä Baltian maassa

mutkilla vuolaan Väinäjoen

paloivat roihuten ohrakasket,

eleli onnekas Latvian kansa.

Andrejs Pumpurs: Karhunkaataja - Latvian kansalliseepos

1988 SKS 

Alkuperäinen teos: Laacpleesis 1. painos 1888

suomentanut Edgar Vaalgamaa

Andrejs Pumpursin Karhunkaataja - Latvian kansalliseepos on ollut lukulistallani siitä lähtien, kun asuin Riiassa Latviassa. Koska siitä ajasta alkaa olla jo aika kauan aikaa vuosissa, päätin vihdoinkin avata Latvian kansalliseepoksen kannet. 

Andrejs Pumpurs (1841-1902) oli latvialainen maanmittari, joka työmatkoillaan vieraili liiviläisissä kylissä ja tutustui kansallismielisiin latvialaisen älymystön edustajiin. Karhunkaatajan esikuvina on mainittu sekä Kalevala että Viron Kalevipoeg ja materiaalina väljästi latvialaiset suullisesti levinneet tarinat. 

Karhunkaataja kertoo nimensä mukaisesti karhunkaatajasta, miehestä, joka tekee erilaisia urotekoja, joutuu vaikeuksiin ja selviytyy osin. 

Karhunkaataja on noin 140-sivuinen runomuotoinen eepos, joka alkaa jumalien kokouksella. Ensimmäisestä laulusta selviää mm. että Laima, tuo Riian Stockan-kello ja Baltian paras suklaamerkki, on yksi Auringon tyttäristä. Jumalat ennustavat karhunkaatajan kohtalosta ja toisesta laulusta alkavat Karhunkaatajan tarinat. Tarina lähtee käyntiin Riiasta, Väinäjoen suusta, mutta siinä mennään kaikkiin niihin ihastuttaviin linnoihin, joita Latvia on täynnä, esimerkiksi Turaidan linnaan, jossa olen itse päässyt käymään. 

Eepoksessa eletään 1200-lukua, jolloin Latviaa uhkaa Saksa ja Saksan uudet jumalat eli kristinusko ja hansakauppiaat. Kuten tunnettua, Saksan kauppiaat tulivat Latviaan, ja eepoksessa seurataankin saksalaisten ja kristinuskon vyörymistä Latviaan. Välillä käydään sotimassa virolaisten kanssa ja merillä Pohjanneidon luona ja lumotulla saarella, joista palataan takaisin turvalliseen kotiin Riikaan.

Karhunkaataja kasvaa ja harjoittelee soturiksi yhdessä Puuntuojan kanssa, jonka seurassa myös nuorukaisena seikkailee. 

Näillä liiviläisten mailla 

oli helppo huomata

linnoissa ja kylissäkin 

Saksan herrain hallinta. 

Kultatähkin lainehtivat

ohra- ja kauravainiot, 

liiviläinen kynti, kylvi, 

vieras sadon kahmaisi. 

Vaikka Karhunkaatajassa on nuorten miesten seikkailuja, ei se ole aivan yhtä monimutkainen juoneltaan kuin kotimainen Kalevalamme. Karhunkaatajassa sankari joutuu pulaan ja selviää monesta, viettää häitä ja siten muistuttaa kovasti Kalevalan tarinoita. Karhunkaatajassa kuitenkin painotus on siinä, miten Latvian kansaa uhkaa voimakas Saksa ja uusi uskonto. Eepos uhoaa menestystä Latvian kansalle, 

sillä kerran aika koittaa, 

jolloin Karhunkaataja

yksin syöksee vainolaisen 

alas virran syöveriin. 

Latvialle uusi aika, 

vapaa kansa syntyy näin. 

Parasta eeposta lukiessani oli se, että linnat heräsivät henkiin seikkailujen myötä, varsinkin Turaida alkoi muuttua eläväksi. 

Suosittelen Latviasta ja kansallismielisyydestä kiinnostuneille. 

Latviaa suosittelen kaikille: 

Ja kirjalla merkkaan Eurooppa-haasteeseen Latvian valloitetuksi. 

Sunshine Award

Sain Sunshine Awardin Jamilta, jolla on ihanan freesi kirjablogi Kaleidoscope täällä. Tykkään blogista, jossa Jami lukee ja kirjoittaa ennakkoluulottomasti kirjoista. 

Tämän awardin tarkoituksena on tuottaa aurinkoa ja iloa ja vastailla seuraaviin kysymyksiin:

1) Mistä unelmoit?

Kesä, aurinko, lämpö (-sta).

2) Kolme tärkeintä asiaa arjessasi?

Kesän odotus, haave auringosta, lämpö saunanlauteilta korvikkeena...

3) Jos ryhtyisit kaksoiskansalaiseksi, mikä olisi toinen kotimaasi?

Ihanan positiivinen näkemys: jos ryhtyisit kaksoiskansalaiseksi =) 

Haaveilin, että omat lapseni olisivat saaneet kaksoiskansalaisuuden. Vuonna 2008 sen toisen maan pääministeri kävi Helsingissä lupaamassa, että kaksoiskansalaisuus olisi mahdollinen. Parin kuukauden päästä hän kuitenkin erosi virastaan, joten luulen, että kaksoiskansalaisuus-ajatuksetkin on vähäksi aikaa (esim. 20 vuodeksi) haudattu... 

Itse olen päässyt leikkimään Nepalin-matkalla amerikkalaista. Kaikille kun ei ole itsestään selvä, miten hieno ja itsenäinen maa on Suomi, tai edes nin hirveän selvästi hahmottunut, että on sellainen maanosa kuin Eurooppa. Kaikki valkoihoiset ovat amerikkalaisia. Jep jep. Kun olen päässyt leikkimään amerikkalaista, niin voisin hyvin olla sitä. Ei ollut mitenkään huono kokemus leimautua Amerikan-maalaiseksi. 

(Myöhemmin muuten tajusin, että tuolla puistossa oikeasti elää tiikereitä, enkä olisi ehkä halunnut yrittää kuolla amerikkalaisena, jos olisin ymmärtänyt asian aiemmin..)

4) Elämäsi parhain saavutus?

Kesällä koin pientä ikäkriisiä, niin moni lohdutti, että elämässäni on kaikenlaista ihanaa. Mulle paras saavutus on tämä (ja myös se toinen):

5) Suosikkiharrastuksesi?

Lukeminen, kirjat, kirjoista kirjoittaminen, kirjoittaminen. 
On muitakin, mutta olen miettinyt, että pidän ne blogini ulkopuolella. 

6) Suosikkimusiikkisi?

Aika monta erilaista, mutta vastaan blogilleni uskollisesta, että tällainen bollywood-leffamusiikki. 

Mulle on ollut itselleni hassu kokemus, kun olen huomannut, miten kansainvälinen kieli bollywood on. 

Se voi säikäyttää muitakin, kun koulunkäytävillä kuulee jonkun hyräilevän "mere haath..." ja säkeistöön vastaa, että onko tämä Fanaa-leffasta....

Pakko muuten laittaa tällainen uudempikin luminen laulu. Löysin sen tänään, kun - öh - tein töitä... 

Laitan auringonpaisteen eteenpäin Tuulialle ja Peikkoneidolle, joilla on aina kivat jutut blogeissaan.

Paulus Maasalo: Elinehto

Paulus Maasalo: Elinehto 

2012, Karisto 

3,5 / 5

"Vuosikymmeniä te olette murhanneet ja ryöstäneet meidän kansaamme. Te olette myrkyttäneet meidän lapsemme väkivallalla ja jumalanpilkalla. Nyt Atlantan asukkaat maksavat teidän synneistänne."

Paulus Maasalon Elinehto on kirjailijan toinen kirjan. Maasalon ensimmäinen teos Roudan alla kertoo, mitä tapahtuu, kun venäläisen öljymiljardöörin auto räjähtää Tallinnassa ja juttua alkaa tutkia Suomen suojelupoliisin agentti Vesa Kaitele. En ole esikoista lukenut, vaan kävin katsomassa Maasalon kotisivuilta tiedot kirjan tapahtumista. 

Toinen kirja, Elinehto, kertoo myös, miten Vesa Kaitele astuu ratkaisemaan maailmanlaajuista rikostensarjaa, jota eivät muut maailman valtiot pysty lopettamaan. 

Kaikki alkaa Miamissa, Floridassa, jossa terroristit murtautuvat vesilaitokselle ja pian suurkaupungin asukkaat ovat kammottavan ja tappavan vatsataudin kourissa. Terroristit eivät aio jättää hyökkäystään tähän, vaan heidän tavoittenaan on iskeä mahdollisimman moneen kaupunkiin ja sen vesivarantoihin ja pohjavesiin. 

Suomalainen Vesa Kaitele tulee kuviohin mukaan, ja ensimmäiseksi hän suututtaa Helsingin edustalle 400 miljoonan euron hintaisen huvijahtinsa parkkeeraaneen Hisham al-Suqamin. Se ei ehkä ole viisasta, koska suku omistaa aika paljon maailmasta sen omistamien öljyvarantojen turvin. Löytyykö syyllinen iskuihin jostain arabimaista? Vai kenties paljon lähempää?

Mutta kaikki Lähi-idän maat eivät hyötyneet öljyvaroistaan, samaan tapaan kuin Afrikan maatkaan harvoin hyötyivät jalokiviesiintymisistään. Osa valtioista ajautui sisäiseen valtataisteluun, mikä takasi suurvalloille mahdollisuuden puhdistaa pajatso nopeasti ja tehokkaasti. - - Mikä tahansa oli kansakunnalle parempi kohtalo kuin se, että maaperästä löytyisi suuri öljyesiintymä. 

Jännityksen lisäksi kirjassa on, usein lukujen aluissa, ns. tietoiskuja edellisen lainauksen tapaan ja aika usein tietoiskuissa kirjoitetaan melkein kuin omalla suullani, välillä tietoiskut ovat taas hieman rasittavia. 

Muuten Maasalon teksti on todella sujuvaa. Tapahtumissa mennään nopeasti kaupungista ja maasta, jopa maanosasta toiseen, mutta vaikka USA:sta hypätäänkin Mogadishuun tai Sysmään, lukija pysyy tarinassa mukana. En ole lukenut tämän tyylin kirjallisuutta kuin yhden satunnaisen Remeksen aikoinaan. Pakko kuitenkin sanoa, että minut yllätti, miten sujuvasanaista teksti voi olla kansainvälisessä trillerissä, jota kansiliepeissä verrataan bondeihin. 

Kirjan juoni siis on seuraava: terroristit pyrkivät tuhoamaan ihmiset ujuttamalla veteen bakteerin, joka tuhoaa kaikki, koska ilman vettä ei voi olla. Vesa Kaitele astuu esiin ja alkaa suunnitella, miten terroristit saadaan kiinni. Jännitystä aiheuttaa myös se, että jutun suunnittelussa mukana ollut liikemies tekee mokan ja uusia ihmisiä täysin sattumalta tulee juttuun mukaan. Sitten täytyy myös miettiä sitä, että kuka oikeasti hyötyy siitä, että maailman vesivarannot tuhotaan: kuka saa taloudellisen hyödyn siitä, että vedestä tulee harvinaista? 

Puhtaasta vedestä on itse asiassa huutava pula suurimmassa osassa maailmaa. Ja lähitulevaisuudessa siitä tulee yksi tärkeimmistä luonnonvaroista. Veden kulutus kasvaa jatkuvasti liikakansoituksen ja ruoan tuotannon myötä. Etenkin karjan kasvattamiseen menee paljon puhdasta vettä. - - On vain ajan kysymys, koska maailmaa alkaa hallita se, joka hallitsee vesivaroja. 

Epäilin alkuun, että kirjassa nousisi ongelmaksi se, miten Sysmä ja Lontoo istuvat samojen kansien väliin. Mielestäni juoni oli kuitenkin taidokas ja ainoaksi ongelmaksi koin sen, että miten eri maista kohtaavat henkilöhahmot kommunikoivat keskenään. Kun itäeurooppalainen pahis sanoo Suomen järvimaisemissa, että perkele, niin miten siihen voisi suhtautua? 

Olin kuitenkin yllättynyt, että pääosin pidin kirjasta. Uskallan suositella kirjaa myös sellaiselle lukijalle, joka lukee trillereitä ja haluaa Remeksensä lisäksi lukea jotain samantuyylistä kirjallisuutta. 528 sivua menivät sutjakkaasti tässä kirjassa. Itse en ainakaan päässyt kyllästymään missään vaiheessa kirjaa. 

Kira Poutanen: Rakkautta borealis

Kira Poutanen: Rakkautta borealis

2012, WSOY

Kira Poutasen rakkautta-sarja on sarja, jonka lukemisen jokaisen osan jälkeen päätän lopettaa siihen paikkaan, mutta kuitenkin palaan sarjan pariin seuraavanakin vuonna, sillä vuoden välein näitä kirjoja taitaa tipahdella. 

Rakkautta au lait ja Rakkautta on the rocks olen lukenut aiemmin ja päätin kyllä, että ei enää, mutta kun Rakkautta borealis oli kirjaston pikalainoissa, niin päätin ottaa sen kotimatkalle luettavaksi. Paljon kauemmin kirjan lukemiseen ei sitten mennytkään aikaa, sillä tässä on vain 149 sivua tekstiä. 

Lara on Ericinsä kanssa Pariisisssa, kun hän saa mission: hän haluaa naimisiin Ericin kanssa ja tarvitsee romanttisen matkan, jonka aikana Eric voisi kosia häntä. Mikä sen hienompi paikka kuin Suomen Lappi. Lara voi relata puhumalla suomea ja Eric voi tutustua Laran vanhempiin ja suomalaisiin hienouksiin, niin kuin moottorikelkkailuun ja poroajeluun. 

Me lähdemme Ericin kanssa lomalle Suomen Lappiin. 

Tat-ta-daa! Eikö olekin upeaa?

No nimenomaan! Eric ei kyllä vielä tiedä tästä kuviosta mitään, mutta hänkin ihastuu ajatukseen heti, kun kuvailen vähän revontulia ja tunturien hehkua, noitarumpuja, poronkäristyksiä, puolukoita ja muita, olen siitä ihan varma. 

Lara muistaa, miten hienoa Suomessa on ottaa siideriä (vähän liikaa) ja hän testaa, mitä tapahtuu, kun joulupukki suukon sai -kipale muuttuu todellisuudeksi. 

Lara soheltaa ja alkaa jo menettää toivonsa sen suhteen, että Eric vihdoin tajuaisi kosaista häntä. Sitten tietysti tapahtuu jotain varsin yllättävää. 

Pidin Poutasen kirjasta, mikä yllätti minut itsenikin. Poutasen kieli on sujuvaa ja vaikka siinä on välillä lievästi ärsyttäviä yksinpuheluja, luulen, että teksti uppoaa itseäni nuorempaan lukijakuntaan oikein mainiosti.

Pienesti nuttura kiristää sen verran, että kirjan sivuilla näyttäytyvä joulupukin hattu saa kirjan näyttäytymään hieman laskelmoidusti sellaiselta pakolliselta joululahjalta. Varsinkin kun kirjassa vielä seikkaillaan joulupukin maisemissa. Mutta toisaalta, minustakin voisi olla kiva lukea jouluun sijoittuvaa aikuisten kirjaa joululomalla. 

Ainoa sellainen todella ärsyttävä asia kirjassa oli sen loppu. Minusta tähän olisi voinut kirjoittaa vielä sellaiset 50 sivua lisäkommelluksia ja asioiden selvittelyä. Kirjassa kävi niin kuin äikän aineissa yläasteella: siihen tuli äkkiloppu, kun kello soi välitunnille. 

No, mutta pidin Poutasen kirjasta, kun ajattelen sen omaan sarjaansa. Tämä kirja oli kuitenkin selkeästi nuortenkirja, eikä se yrittänytkään olla aikuistenkirja, mikä oli minusta hyvä ratkaisu. 

Voisin laittaa tämän aivan hienosti pukinkonttiin sellaiselle romanttisesti suuntautuvalle esiteinille 

Miten tehdään intialainen kansi kirjaan?

Olen aika usein valinnut ns. intialaiset kirjani niiden kansikuvan mukaan. Kirjastosta kirjoja etsiessä kirjan selkämyksestä luettava kirjailijan nimi kertoo toki, mistä päin kirjailija voisi olla. 

Silti useimmiten käännän kansikuvan esiin ja mietin, mistä kirja mahtaa kertoa. 

Huomasin, että olen hieman yksinkertainen, sillä kirjan kansikuva tosiaankin kertoo aika paljon vain kirjailijan taustasta, ei varsinaisesti kirjan sisällöstä. Aloinkin miettiä, että pitäisikö kirjailijan tausta piilottaa toisenlaisten kansien taakse, niin että kirjankin voisi lukea ja kokea ilman kirjailijan taustaa? Vai onko sillä väliä, että kirjailija on käynyt syntymässä ja kasvamassa Intiassa?

Tässä kuitenkin mallia siitä, miten kirja - tai ainakin sen kirjoittaja - luokitellaan heti intialaiseksi, tai intialaistaustaiseksi, sillä moni kirjailija on muuttanut länsimaihin, ja myös opiskellut länsimaisessa yliopistossa. 

Ainakin itse miellän aivan ensimmäiseksi intialaiseksi 

sarin. 

Ihanan, kauniin, värikkään, sarin, jonka helma hulmuaa tuulen vietävänä. 

Jotenkin näin: 

Sarista riittää toki vain pieni osa.

Ehkä juurikin se helma:

Tai sarin ohella voi tietysti kuvata koruja, tai hennamaalauksia, 

jotenkin näin: 

Luin täältä kirjoituksen, joka pisti miettimään kansikuva-asiaa. 

Asiassa kuin asiassa voi toki olla toinenkin puoli, mutta varmaa on se, että lukijaa ohjataan kovasti kirjan kansikuvan perusteella. Minut se johdattaa intialaistaustaisten kirjoihin, toisen lukijan kansi varmasti yhtä varmasti karkoitta pois kirjasta.

Mutta mistä kirjat sitten voisivat kertoa, jos katsoo kansikuvaa? 

Shilpi Somaya Gowdan teos Secret Daughter voisi tosiaan kertoa sari-helmaisen intialaisen naisen sijaan äiti-tytär-suhteesta: 

Advaita Kalan Almost Single voisi olla sari-pukuisen intialaisnaisen sijaan tarina sinkkuelämästä:

Kavita Daswanin Salaam, Paris voisi tuoda mieleen salaamin sijaan Pariisin: 

Kysehän on tosiaan vain näkökulmasta eli siitä suunnasta, mistä asiaa katsoo. Itse en ole vielä lukenut noita kirjoja, mutta lupaan palata kansikuva-asiaan, kun olen kirjat lukenut.

Naisten lisäksi intialaisten kirjailijoiden kirjojen kansikuviin löytyvät usein pyhät miehet, erilaiset intialaiset eläimet (tosin minusta tuntuu, että meillä norsut on varattu afrikkalaisiin kirjoihin), jumalat tai holi-juhliin liittyvät värit. 

Itse kuitenkin löysin kirjoistani joen tai rannan. 

Kansikuvat ovat minusta joka tapauksessa todella kauniita. Luulen, että osan näistä kirjoista olen valinnut nimenomaan niiden kansikuvien perusteella. Värikkäät sarit ovat minusta aivan järjettömän kauniita, enkä mitenkään ymmärrä nuorten naisten himoa pukeutua idässä mieluummin ahdistaviin farkkuihin kuin tuollaiseen kauniseen hulmuavaan mekkoon... 

No, siis tavallaan ymmärrän, mutta kärsin esteettisesti. 

Löysin myös pari muuta kirjankantta, jotka nostan esiin tässä postauksen lopussa. 

Ru Freeman on srilankalainen kirjailija, joten ei aivan tähän postaukseen kuuluisi. 

Mutta nyt tiedän, mitä kuvaan seuraavan vuoden copycat-kisaan. 

Meg Mullins taas on aivan amerikkalainen kirjailija, eikä hänen kirjansa edes kerro intialaisista, mutta tässä on aivan järjettömän ihana kansikuva. 

Hmmm..... miksiköhän se muuten miellyttääkin minua aivan erityisen paljon...

Palatakseni kuitenkin aiheeseeni ja tuohon linkkaamaani juttuun: 

uskoisitko, että nämä kansikuvat kätkevät sivuilleen aivan saman tarinan?

Hyvä talent ja DBDC!

Hienoa, vihdoin joku muukin on sen ymmärtänyt, että syksyä voi torjua Bollywoodilla. 
Nelosen Talent ja Tampereen DBDC näytti hienoa esimerkkiä, miten saada hymy huulille ♥

Kannattaa kokeilla. Silläkin uhalla, että niitä toisia alkaa ärsyttää, kun itseä hymyilyttää. 

DBDC täällä. Ja ehtaa syksyn masennuslääkettä täällä: 

Sanna Pellicioni: Onni-poika saa uuden ystävän

Sanna Pellicioni: Onni-poika saa uuden ystävän
2012, Minerva

Sanna Pellicionin Onni-poika saa uuden ystävän sattui silmiini Marian Sinisen linnan kirjastosta, ja myös Pihin naisen elämää -blogissa kirja on ollut esillä. 

Vietimme tänään tyttäreni (5,5 vuotta) kanssa kahden kesken lukuhetkeä ja lukaisimme Pelliccionin kirjan. 

 

Onni-poika saa uuden ystävän kertoo Onnista ja hänen perheestään ja elämästään. Kirjasarjassa on ilmestynyt aiemmin kuusi kirjaa, mutta en ole aiemmin huomannut koko kirjasarjaa. Näitä meillä olisi varmasti luettu, jos olisin huomannut. Nyt tuntuu, että omat lapseni ovat ehkä jo hieman yläikäisiä näille kirjoille. Suosittelisin kirjasarjaa alle kouluikäisille. Täältä löydät lisää Onni-kirjoja.

Onni-poika saa uuden ystävän -kirja kertoo, kun Onnin ja Olavin naapurin muuttaa uusi poika, Aram ja hänen iranilainen perheensä. Perheen äiti tuo Onnin perheelle ruokalahjan, ja Onnin perhe ottaa ystävyydenosoituksen vastaan: He menevät vastavierailulle viemään tiikerikakkua. Näin perheet ystävystyvät ja äidit huomaavat, että molemmissa maissa vietetään samalla tavalla eri juhlia: suomalainen pääsiäinen on kuin persialainen uudenvuoden juhla. 

Aramin perhe synnyttää kysymyksiä Onnissa: mitä tarkoittaa pakolainen? Miten perheenjäsenet saavat ystäviä, kun eivät osaa suomea? 

Kirja avaa niiden toisten ja toistennäköisten elämää sellaiselle, jolla ei ole omakohtaista kokemusta maahanmuuttajista. Mutta myös oma tyttäreni, joka on 5,5 vuotta leikkinyt niiden toisten kanssa, kysyi, että mikä on pakolainen. Vastaukseni oli varmaan taas kerran hieman liian informatiivinen ja siten pelottava... Toisaalta seuraavan sivun sana vinttikomero aiheutti aivan samankaltaisen ihmetyksen. Onnin kokemukset varmaan ohjaavat pientä lukijaa, sillä samalla tavalla oma kuulijani ihmetteli, että miten tosiaan voi saada ystäviä, jos ei osaa kieltä. 

Tytön mukaan hyvää tässä kirjassa oli se, että Aram sai mennä naapurin lasten kanssa leikkimään ja lohdullista oli se, että kaikki varmasti oppivat suomen kieltä ja saavat lisää ystäviä. 

Sanoisin, että pienestä koostaan ja pituudestaan huolimatta tämä on sellainen kirja, joka sopivasti herättää kysymyksiä pienessä kuulijassa. 

Aiemmin olemme lukeneet kirjan Mikko Mallikas ja sisukas muurahainen (WSOY, 2006), jossa käsiteltiin myös pakolaisuutta, sotaa ja pakkoa lähteä omasta maasta. Minusta se kirja oli hieman jopa pelottava. Siinä mielessä Pelliccionin kirja sopii pienemmille lukijoille. 

Luvussa

Tänään ajattelin, että on varmasti tämän vuoden synkin päivä. Siksipä ilahdutan itseäni relaamalla vähän lukemisen suhteen. Nämä sopivat pimeään työmatkaan. 

Synkkää synkän kanssa. 

Bloggerini alkoi täyttyä kuvista, joten kirjoitan jatkossa uudella nimellä, joka valikoitui vahingossa tuollaiseksi. Ehkä yritän vielä sitä muuttaa. 

Lapsen oikeuksien päivä

Kansainvälistä lapsen oikeuksien päivää vietetään joka vuosi 20. marraskuuta YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen hyväksymisen (20.11.1989) kunniaksi kaikkialla maailmassa. Päivän tarkoituksena on tuoda esiin lapsen oikeuksien sopimusta ja herättää keskustelua lasten hyvinvointiin liittyvistä asioista meillä ja maailmalla.

Päivä saatiin nimettyä lapsen oikeuksien päiväksi suomalaisiin kalentereihin vuodesta 2002 Suomen UNICEFin aloitteesta.

(Unicef)

Myös Plan muistuttaa lapsen oikeuksien päivänä, että jokaisella lapsella on oikeus opiskella. Planin sivuilla voi käydä allekirjoittamassa vetoomuksen Oikeus oppia - jokaiselle lapselle. 

Me allekirjoittaneet vaadimme, että:

– koulutuksen osuus kehitysyhteistyömäärärahoista nostetaan 10 %:iin
– rahoja kohdennetaan erityisesti tyttöjen koulutuksen parantamiseen

Planin sivuilla voit käydä katsomassa, miten muuten voit vaikuttaa.

****

Itse opettajana tietysti uskon, että koulu ja opiskelu on yksi tärkeimmistä asioista ihmisen elämässä. Tällä hetkellä työskentelen sellaisessa työssä, jossa olen omin silmin voinut nähdä ja todeta sen, miten tärkeää koulutus oikeasti on. Sellainen henkilö, jolta puuttuu peruskoulutus, on eittämättä kovin kaukana niistä mahdollisuuksista, jotka ovat taas koulutuksen piiriin kuuluneen henkilön ulottuvilla. 

Koulutuksen puute on väistämättä suurimpia syitä epätasa-arvoisen maailman kehityksessä. Mitä suuremmalta osalta maailmassa koulutus puuttuu, sitä suuremmaksi kasvaa kuilu hyvinvointivaltioiden ja kehitysmaiden välille. 

Koska näkemykseni ehkä kaipaavat toistenkin näkemyksiä, niin tässä vielä Planin sivuilta tietoa koulutuksesta ja sen merkityksestä: 

Faktat & numerot

• 67 miljoonaa lasta jää edelleen kokonaan koulutuksen ulkopuolelle
• Monen lapsen koulunkäynti jää kesken, eivätkä nuoret saa toisen asteen koulutusta
• Opetuksen laadussa on haasteita. Useassa maassa vain alle puolet yli kolme vuotta opiskelleista tytöistä osaa lukea
• Koulutus on tehokas tapa katkaista köyhyyden kierre: jokainen lisävuosi koulussa lisää merkittävästi yksilön tuloja myöhemmässä elämässä
• Suomi on viime vuosina käyttänyt koulutuksen edistämiseen kehitysyhteistyömäärärahoistaan vain n. 6 %
• Maailman noin 796 miljoonasta lukutaidottomasta aikuisesta kaksi kolmasosaa on naisia.
• Vain 55 % kaikista maailman tytöistä ilmoittautui toisen asteen koulutukseen vuonna 2009: Saharan eteläpuoleisessa Afrikassa luku oli 24 % ja Etelä-Aasiassa ja Lähi-idässä 40 %.
• Kaikkein huonoimmat mahdollisuudet päästä kouluun on maaseudulla asuvilla, köyhien perheiden tytöillä.
• Koulutus periytyy: pidempään koulua käyneiden naisten lapset käyvät itsekin koulua pidempään.
• Koulutus edistää terveyttä: se vähentää syntyvyyttä ja lapsikuolleisuutta, ja suojaa HIV-tartunnoilta
• Koulutus lisää naisten työssäkäyntiä ja tuloja, ja kasvattaa tyttöjen valmiuksia päättää itse omasta elämästään
• Maailman valtiot ovat sitoutuneet tarjoamaan peruskoulutuksen kaikille vuoteen 2015 mennessä. Tavoitteen toteutuminen vaatii 1,9 miljoonaa uutta opettajaa
• Opettajapulan vuoksi ryhmäkoot kasvavat suuriksi, jolloin myös koulunsa keskeyttävien määrä kasvaa
• Naisopettajien puutteella on merkittävä vaikutus tyttöjen koulupudokkuuteen. Naisopettajien osuus toisen asteen kouluissa on huomattavan pieni erityisesti Saharan eteläpuolisessa Afrikassa, Lähi-idässä ja Etelä-Aasiassa.

****

Tässä muuten ihana esimerkki siitä, että opetuksen ei tarvitse  aina pysyä sisätiloissa. Jossain entisen asuntomme naapurikoulussa matematiikan tuntia oli piirrelty pihassa eri muotoihin. 

Cecelia Ahern: Tapaaminen elämän kanssa

Cecelia Ahern: Tapaaminen elämän kanssa (2012, Gummerus)

Alkuteos: The Time of My Life

Suomentanut Terhi Leskinen

Huomasitteko eilen iltapäivälehden lööpin: VALITSE ELÄMÄ! Minä huomasin, sillä olin valinnut jo. Mutta koska en ole kovinkaan kiinnostunut ip-lehdistä, valitsin elämän kirjan muodossa. Cecelia Ahernin Tapaaminen elämän kanssa on sen nimensä mukaisesti 500-sivuinen matka yhdessä Elämän kanssa. 

Lucy Silchester täyttää pian 30 vuottaa ja hänen elämänsä potkii kovasti päähän omistajaansa: Lucyn unelmapoikaystävä jätti hänet, Lucy sai potkut työstään, hän joutui muuttamaan isosta asunnosta pieneen vuokrakämppään, jossa ei ole edes vaatekaappia, vaan vaatteet roikkuvat verhotangossa. Lucy on valehdellut ystävilleen, perheelleen, työkavereilleen, eli oikeastaan kaikille, elämästään. Tai jos tarkkoja ollaan, hän on valehdellut myös vuokraisännälleen, joka on kieltänyt eläimet. Lucylllä on kissa. Tai se on ollut Lucyllä jo vähän yli kaksi vuotta. 

Tähän tilanteeseen astuu Lucyn Elämä. Elämä on surullisen ja väsyneen näköinen mies, joka saa ihottumaa aina kun Lucy törmäilee elämässään. Elämä haluaa myös, että Lucy lopettaa valehtelunsa, ja hän auttaa Lucya kertomaan totuuden: Elämä kertoo totuuden itse, jos Lucy ei osaa. 

Ahernin teoksessa sinällään on perinteinen kaava: on perhe, vanhemmat ja isovanhemmat, jotka ovat huolestuneita kolmikymppisestä tyttärestä, joka ei ole vielä naimisissa eikä tehnyt kahta lasta, eikä luonut uraa. Varsinkin kun Silchesterin perhe on tehnyt kaikkensa, että Lucyn olisi mahdollista saavuttaa kaikki. He ovat varakas perhe, jossa arvostetaan koulutusta ja hyvää asemaa yhteiskunnassa. Lucy on kuitenkin surkeassa työssä firmassa, jossa hän kääntää kodinkoneiden käyttöohjeita, ja jossa hän on valehdellut osaavansa espanjaa. Viiden vuoden seurustelusuhde Blaken kanssa on päättynyt, Lucy on valehdellut jättäneensä miehen, vaikka asiassa kävi päinvastoin. Nämä valheet kaipaavat selvitystä ennen kuin Lucyn elämä voi jatkua. Jotta kirja eroaisi monesta muusta samantyylisestä teoksesta, Ahern on kirjoittanut tarinaan mukaan Elämän henkilöhahmoksi. 

Elämän henkilöitymä tuo kirjaan kieltämättä hauskuutta, varsinkin kun Elämällä on niin merkittävä rooli Lucyn elämässä ja muut henkilöhahmot ottavat Elämän vastaan hienosti. Huumoria tuo mukaan kirjaan myös se, että Lucy on bridget jonesmainen koheltaja, joka ei huomaa sattumia ja Elämän tarjoamia koukkuja. 

Vakavuutta ja syvällisyyttä tässä kirjassa ei ole, mutta jos haluaa lukea naisen kevyehkön kasvutarinan hauskoilla juonnenkäänteillä höystettynä, niin tässäpä kirja sellaiselle lukijalle. Itse kaipasin vaihtelua synkille ja vakaville ja harmaille kirjoille, ja tässäpä sitä tuli iso ripaus marraskuun loppuun. Tykkäsin kirjasta, mutta voin sanoa, että jossain toisessa tilanteessa olisi ärsyttänyt kovasti, kun tämä on niin kovin perinteinen juoneltaan ja käänteiltään. 

Liitän kirjan myös osaksi Eurooppa-haastetta, Cecelia Ahern on irlantilainen kirjailija, ja Irlannin kohdalla minulla oli vielä tyhjää tilaa. 

Mitä Irlannista sitten opin tämän kirjan perusteella? Kirjassa oli vain vähän miljöön kuvailua, mutta löysin jotain: 

Me jäimme pois Bond Streetillä, Libertiesin sydämessä. Se oli yksi Dublinin historiallisimmista ja keskeisimmistä alueista, ja suurin osa alkuperäisistä kaduista, mukaan lukien se katu, jonka varrella me seisoimme, oli yhä mukulakivipäällysteistä. Lähistöllä sijaitsi Guinnesin panimo, jonka mustien porttien takana tuprusi savua ilmaan... 

Arvioni kirjasta: + + + + (omassa sarjaassan tämä on hauska, nopealukuinen ja viihdyttävä, juuri niin kuin pitääkin).

Samrat Upadhyay - ja muita aasialaisia kirjailijoita

Olen jonkun aikaa etsiskellyt paitsi intialaisia kirjailijoita myös muunmaalaisia aasialaisia kirjailijoita. Ensi hätään aloin etsiä nepalilaista kirjailijaa. Niin, edes yhtä, joka kirjoittaisi maasta ja sen ihmeistä ja jonka kirja löytyisi suhteellisen vaivattomasti (lue: adlibriksestä) kotiin kannettavaksi. 

SAMRAT UPADHYAY - nimi osui silmiini jostain, en muista enää mistä. Upadhyay on syntynyt (v. 1974) Katmandussa, Nepalissa. 21-vuotiaana hän muutti USA:han ja hän on toiminut mm. englannin kielen professorina Ohiossa. Upadhyay on ensimmäinen länsimaissa englannin kielellä kirjoittanut ja kirjojaan julkaissut nepalilainen kirjailija. 

Arresting God in Kathmandu (2001) on Upadhyayn esikoisteos, ja se on yhdeksän tarinan mittainen novellikokoelma. Palan halusta ryhtyä lukemaan näitä novelleja kirjailijalta, jota on nimitetty mm. buddhalaiseksi tsehoviksi. 

The Guru of Love (2003) on Upadhyayn ensimmäinen romaani, jonka tapahtumat on sijoitettu Katmanduun, jota kirjailija kuvaa kuin Joyce Dublinia (kertoo takakansi). Teoksessa on kyseessä kolmiodraamasta, jossa järjestetty avioliitto kokee kolauksia  aviomiehen rakkaussuhteen vuoksi. 

Buddha's Orphans (2010) on Upadhyayn toinen romaani ja myöskin rakkaustarina, Rajan ja Nilun, jotka molemmat ovat kokeneet hylätyksi tulemisen. Rakkaustarinan taustalla kulkevat Nepalin lähihistorian tapahtumat.

Upadhyay on kirjoittanut myös toisen novellikokoelman The Royal Ghosts (2006). Päätin kuitenkin valita nuo kolme kirjaa, jotka tilasin Adlibriksestä. Mietin selatessani muita kirjoja ja kirjailijoita, että lieneekö Amazon kovasti vaikea paikka tilata kirjoja, sillä paljon kiinnostavia kirjoja on tarjolla vain Amazonissa, eikä ollenkaan Adlibriksen puolella.

Muita nepalilaisia kirjailijoita tai kirjoja Nepalista löytyi tällaisesta paikasta, erityisesti minua alkoi kiinnostaa Manjushree Thapa, jonka kirjan Unohda Katmandu tajusin omistavani. Kirja ei ole tosin romaani, vaan reportaasi Nepalin rauhanprosessista. Kirja on tullut Likeltä vuonna 2008 suomeksi. 

Viikonloppuna tutkiskelin muunkin Aasian kirjallisuutta Nepalin lisäksi ja löysin kiinnostavan Kiriyama Book Prize -kirjallisuuspalkinnon, jonka palkintoehdokkaana esim. Upadhyay on ollut vuonna 2004. Listoilta löytyy paljon kiinnostavia aasialaisia kirjailijoita ja kirjoja. Niistä toivottavasti paljon lisää blogissani myöhemmin. On ollut kiinnostavaa tutkia, miten paljon ja kaikkea mahtavan kiinnostavaa luettavaa löytyy maailman jokaisesta nurkasta. Ja erityisesti Aasiasta. 

Mikä maailmankolkka tai maanosa sinua kiinnostaa kirjallisuudessa?