Roddy Doyle: Nimeni on Henry Smart / Paddy Clarke hähhähhää

Roddy Doyle (s. 1958) oli eräs suosikkikirjailijani 90-luvulla, ja minun on pitänyt moneen kertaan lukea vähintäänkin Paddy Clarke hähhähhää -teos uudelleen, sillä muistan sen loistavana kirjana. Katsoin myös aikoinaan elokuvat The Commitments ja The Snapper, jotka perustuvat Doylen (suomentamattomiin) kirjoihin, ja elokuvat olivat hillittömän hauskoja kuvatessaan kreisiä bändiä (The Commitments) ja irlantilaisperhettä (The Snapper). Nämä elämykset ovat jääneet mieleeni irlantilaisuudesta. 

Nimeni on Henry Smart (1999) ei ollut aivan niin hillitöntä menoa kuin Doylelta tutut kirjat, nimensä mukaisesti kirja kertoo Henry Smartista, joka kasvaa ja elää Irlannin Dublinissa 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. 1907 hän on 5-vuotias, köyhän perheen lapsi, jonka isä on jalkapuoli, eikä pysty pitämään perheestään huolta: 8-vuotiaana Henry on elänyt jo kolme vuotta kadulla pitäen huolta pikkuveljestään Victorista ja tunkeilijat loitolla isänsä puujalalla. Kadulta Henry ajautuu Irlannin itsenäisyystaisteluihin mukaan. 

Henry Smart on mukana sodassa, jota käydään kaduilla ja katujen varsilla olevissa taloissa. Henry ajaa rikkonaisella polkupyörällä kuljettaen viestejä ja kyyristelee ikkunoiden takana. Hän ottaa osaa kapinaan, joka myöhemmin tuo itsenäisyyden Irlantiin. 

Niinpä Sinn Féin, joka vain muutamaa vuotta aiemmin oli ollut pikku porukka omituisia hulluja ja huonoja runoilijoita, rynnisti voittoon kaikkialla - - 

Olin aivan keskellä jotain mistä tulisi suurta, suurta historiaa, muovasin maani kohtaloa, olin Collinsin vihittyjä, mutta itse asiassa minut jätettiin kaiken ulkopuolelle. 

- - 

Ei ollut kansanedustaja Henry Smartia. Ei ollut kansanedustaja Annien Miesvainajaa. Eikä kukaan muista slummien ja röttelöiden miehistä koskaan päässyt listalle. Me olimme nimettömiä ja joutavia, aivan yhtä kuolleita kuin Ranskassa taistelevat soltut. Me kuljetimme aseita ja viestejä. Me olimme houkutuslintuja ja syntipukkeja. Me noudatimme käskyjä ja murhasimme. 

Täytyy tunnustaa, että Irlannin historia on melkoisen tuntematonta itselleni, toki muistan kuulleeni paljon uutisia IRA:sta, mutta muuten Irlanti on mielikuvissani jotain vihreää ja kaunista, monen unelmien maa. Henry Smartin lukeminen pakotti minut tarkistamaan,  minkälainen itsenäistyminen taisteluineen olikaan Irlannissa, ja hyvä niin. Kirja avasi historiaa taas yhden maankolkan suhteen. Muuten kirja oli hieman puuduttavaa luettavaa kaikkine kurjuus-, hyökkäys-, ohareiden teko - ja naisseikkailukohtauksineen. Tässä kirjassa ei ollut mukana sellaista ilottelua kuin aiemmin mainitsemissani Doylen teoksissa. Luulen, että Doylen merkitys on ollut se, että hän antoi arvoa ja tunnustusta niille taistelijoille, jotka eivät saaneet nimeään historiaan, vaan olivat sellaisia kuin Henry Smart. 

Roddy Doyle: Nimeni on Henry Smart

1999, WSOY

A Star Called Henry, 1999

suomentanut Leena Tamminen

415 sivua

Paddy Clarke hähhähhää (1993/suomeksi 1994) oli muistini mukaan hillittömän hauskaa luettavaa samaan tyyliin kuin Doylen kirjoista tehdyt elokuvat. Muistikuvani olivat oikeat, mutta lukiessani kirjaa ymmärsin, että Doylen taitavuus on se, että samalla kun hän kirjoittaa ajankuvaa ja naurattaa pojankoltiaisten tekemisillä, hän myös kertoo surullista ja koskettavaa tarinaa lasten arjesta. 

Paddy Clarke on nuori poika, joka käy koulua, mutta keskittyy vapaa-ajan rientoihin. Eletään vuotta 1968 Dublinin Barrytownissa (, johon itse asiassa sijoittuvat myös Doylen kirjat, joista on tehty elokuvia). Lapsilla ei todellakaan ole kännyköitä, eikä tietokonepelejä, vaan lapset juoksevat kaduilla ja kiipeilevät kaikkialla ja tutkivat kaiken, esimerkiksi lähellä olevat rakennustyömaat vaarallisine paikkoineen. Jalkapalloa pelataan kadulla, jossa yritetään pelin tuoksinnassa väistellä autoja. Kirja on kirjoitettu lapsen näkökulmasta ja kirjassa kerrotaan lasten elämästä, jossa merkittäviä tapahtumia ovat vaikkapa fudis-pelien joukkuejaot ja varpaankynnen irtoaminen. Samalla kuvaus laajenee näyttämään muutoksia ympäristössä ja yhteiskunnassa: 

Maatiloja ei enää ollut. Meidän kenttä oli poissa, se oli ensin katkaistu putkien takia ja sitten sille oli rakennettu kahdeksan taloa. Kauppojen takainen pelto oli vielä meidän, ja siellä me käytiin useammin. Kunnan vuokratalojen luona, sillä puolella, ei enää ollut meidän aluetta. Siellä oli nyt toinen sakki, meitä kovempi, vaikka sitä ei kukaan meistä sanonut. Meiltä vietiin oma alue, mutta me taisteltiin vastaan. Me leikittiin nyt intiaaneja ja karjapaimenia, ei karjapaimenia ja intiaaneja. 

Kirjan tapahtumat voisivat tapahtua melkein missä vaan, samalla tavalla kerrostaloja on rakennettu hyvien leikkialueiden päälle. Koulussa kaikki ei toimi tosiaankaan niin kuin nykypäivänä, ja vaikka en olekaan aivan 60-luvulla käynyt kouluani, niin on helppo päästä omiin muistoihin, koulun tapahtumat ovat yhtä "suuria" kuin omassani, tosin kirjan pojat hieman villimpiä kuin omissa koulumuitoissani. Kun koulussa näytetään elokuvaa, se ei todellakaan ole aivan samanlaista kuin nykypäivänä pimennysverhojen ja projektorien aikakautena, vaan elokuvasta ei näe mitään (verhot päästävät auringon läpi), eikä elokuvasta kuule mitään (koska pojat huutavat niin paljon ja niin monta lasta on katsomassa samassa paikassa leffaa). 

Kirjassa on myös surullinen puolensa, kun Paddy alkaa valvoa öitä. Hän uskoo, että jos hän vain ei nuku, niin vanhemmat eivät tappele. 

Meidän isässä oli enemmän vikaa kuin meidän äidissä. Äidissä ei ollut mitään vikaa, paitsi että joskus sillä oli liikaa tekemistä.

Kirjassa on hauskuuden lisäksi sanomansa. En oikeastaan muistanut aiemmasta lukukerrasta (90-luvulta) tätä puolta kirjassa. Pidin lukemastani aivan yhtä paljon kuin aiemminkin, eikä ihme, että kirja on palkittu Man Booker -palkinnolla vuonna 1993. Itselleni Roddy Doyle on tuonut paljon koettavaa sekä kirjojen että elokuvien muodossa ja on hienoa, että hänen tuotantonsa on syntynyt. 

 Roddy Doyle: Paddy Clarke hähhähhää

1994, WSOY

Paddy Clarke Ha Ha Ha, 1993

suomentanut Leena Tamminen

276 sivua

Kirjat liittyvät myös I spy -haasteeseen kohtaan "etunimi kirjan nimessä" ja omaan lukusuunnitelmaan lukea erityisesti 90-luvun kirjoja tänä vuonna. 

Riitta Jalonen: Hyvää yötä Irma Noora

Innostuin lukemaan Riitta Jalosen kirjoja Kuka sinut omistaa (2013, Tammi) -teoksen myötä. Hula-hula (2002, Tammi) ja Kuvittele itsellesi mies (2005, Tammi) tulivat luetuiksi viime syksynä (linkki), samoin kuin kirja Yö on oranssi häkki (2000, Tammi). Jäljellä Jalosen kirjapinosta oli enää Hyvää yötä Irma Noora (2010, Tammi), jonka nyt päätin lukaista ennen kevään uutuuskirjojen vyöryä. 

Kirjasta jäi hieman ontto olo, sillä kuten Hanna kirjoittaa kirjablogissaan: minultakin jäi kirjasta paljon ymmärtämättä. Oikeataan on helpotus, että joku toinen kirjoittaa samoin, ettei tässä tarvitse miettiä, että onko tullut pisteeseen, jossa ei enää ymmärrä lukemaansa. 

Sain kirjasta irti sen, että Noora (yhdellä oolla, niin kuin Ibsenillä) on eroamassa miehestään, jollla on suhde Lontoossa asuvan naisen kanssa. Sen, että Nooralla on ollut traumaattinen kokemus, jota hän ei pysty kohtaamaan ja sen, että Nooran täti Rebekka kuolee ja Nooran äiti on kuollut jo aiemmin. Ja vielä senkin, että Noora on töissä koulussa, mutta ei nyt kuitenkaan ole töissä koulussa. 

Kirjan teema on ihmisten menettäminen:

Aion pian sanoa hänelle että edessämme on ensimmäinen ja viimeinen yö yhdessä, samalla kertaa molemmat. Siltä tulisi tuntumaan kunnes tottuisi ja oppisi ettei kaikkea hyvää tarvitse kadottaa, että tämä jää. 

Huh! Melkoinen soppa tarinaa, josta oli ripoteltu osasia eri lukuihin, joiden alussa oli kuvattuna tavaroita (, jotka löytyivät tädin jäämistöstä). Tarinassa oli myös mystisiä aineksia, mutta kaikki alkoi hajota päässäni niin pahasti, että en päässyt mukaan niiden merkitykseen. 

Kamalaa jättää joku kirja näin, että jää tunne, että ei ole tajunnut oikeastaan mitään lukemastaan. Selasin kirjan vielä uudestaan läpi, mutta nuo edelliset seikat sieltä edelleenkin pistivät silmiini. Suosittelen Riitta Jalosen muita kirjoja tätä teosta enemmän, ja aion itse vielä jossain vaiheessa lukea Todistaja Brigitin talossa -teoksen, koska sitä on minulle kehuttu. 

MarikaOksa on myös kirjoittanut blogisaan kirjastaan. 

Riitta Jalonen: Hyvää yötä Irma Noora

2010, Tammi

156 sivua

Luin kirjan, koska se on lojunut kirjahyllyssäni ja tänä vuonna haastan itseni lukemaan kirjoja omasta kirjahyllystäni - apuna tässä haasteessa on I spy -lukuhaaste, jonka kohtaan "etunimi kirjan nimessä" Hyvää yötä Irma Noora sijoittuu. Lisää luvassa!

Jeffrey Archer: Kane ja Abel

Jeffrey Archerin Kane ja Abel (2014, Sitruuna Kustannus) on odottanut lukuvuoroonsa pääsyä jo jonkun tovin. Kirja on yli 500-sivuinen tiiliskivi, joten ajattelin odottaa sopivaa aikaa kirjaan syventymiseen ja sellainen tulikin joululomalla. Luettavaa tässä kirjassa olikin: kirjan tapahtumat alkavat vuodesta 1906, jolloin eri puolilla maailmaa syntyy kaksi poikaa hyvin erilaisiin olosuhteisiin. Toinen pojista löydetään metsästä Puolassa ja toinen syntyy rikkaan ja menestyneen taloussuvun vesaksi Yhdysvalloissa. Kun jälkimmäisen elämä on käsinkirjoitettu jo syntymästä alkaen, heittelehtii puolalaissyntyinen poika läpi Euroopan verisen historian erittäin köyhän perheen poikana. Jotta kokonainen vuosisata mahtuisi yhden kirjan kansien sisään, puolalaisen pojan (myöhemmin Abel) elämä kohtaa traagisia käänteitä lähes koko ajan. 

Kirjassa seurataan poikien kasvua ja oppivuosia vuoron perään luvuissa. Kuten kirjan nimestä ja käsittelutavasta voi päätellä, pojat (Kane ja Abel) kohtaavat toisensa jossain vaiheessa kirjaa. He ovat kasvaneet aikuisiksi miehiksi ja kohtaavat tietämättään kadulla, mutta myös miesten ura työelämässä tuo heidät yhteen tavalla, joka johtaa heidät toistensa vihamiehiksi.

Kirjassa todistellaan pitkälti uskoa amerikkalaiseen unelmaan. Erilaisista lähtökohdista syntyneet ihmiset voivat saada itselleen aivan saman, kunhan tekevät työtä antamatta periksi ja kunhan heillä vain on muita ihmisiä parempi vaisto osakekurssien käyttäytymiseen. Asioita, jotka kirjassa koetaan tärkeiksi ovat: kova työ, rikkaus, perhe ja jälkikasvun johdattaminen samalle tielle (mielellään näiden omilla avuillaan). 

Kirjaan on ahdettu lähes kaikki vuosisadan alkupuolen tapahtumat, joten ei ole ihme, että jonkunlainen ähky juonenkäänteistä kirjaan syntyy helposti. Myöskin amerikkalaisen unelman alleviivaaminen, se, miten puolalaisen siirtolaisen on mahdollista saada kaikki sama, mitä kultalusikka suussa -kasvaneen amerikkalaispojankin, oli hieman yksioikoista. Ajattelumalli, että olet huipputyyppi kun olet talouden huipulla, on vain henkilökohtaisesti kovin karu mieltää. Jos näistä ajatuksista pääsee yli, ja lukee kirjan vaikka henkilöhahmoilla kuvitettuna historiankirjana, niin lukeminen on hauskempaa. 

Kaiken kaikkiaan kirja on kuitenkin helppo- ja nopealukuinen, juonivetoinen viihteellinen kirja, jossa historian tapahtumat tulevat esiin. Vaikkakin monet tapahtumat ohitetaan supernopeasti, että päästään jo seuraavaan tapahtumaan. Yhdysvaltain pörssiromahduksesta siirryttiin nopeasti toisen maailmansodan taistelukentille. Melkoinen elämys tämä kirja oli ja paljolti kovin erilainen kuin mitä yleensä luen. 

Kirjaan liittyy vielä sellainen asia, että se on alun perin julkaistu vuonna 1979, mutta paranneltuna versiona 2009. 

Lumiomenan Katjalta kirja jäi kesken, Lukuneuvoja taas neuvoo kirjaa sellaiselle, joka uskoon amerikkalaiseen unelmaan. 

Jeffrey Archer: Kane ja Abel

2014, Sitruuna Kustannus

Kane and Abel, 1979, 2009

suomentanut Seppo Raudaskoski

553 sivua