Jyrki Heino: Kello

Ihastuin Jyrki Heinon esikoisteokseen Kellari, kun pari vuotta sitten luin kirjan. Siksi onkin mennyt yllättävän kauan, että sain luettua kakkososan Kello (2014, Schildts & Söderströms), jossa Heinon "etsivä"kaksikko, Carl Wennehielm ja John Appengren, yrittää ratkaista vanhan Turun rikoksia. 

Kun nyt kesän iloksi ja Turku-matkaa varten etsin kirjoja, jotka sijoittuvat Turkuun, tämä teos nousi mieleeni. Samalla tuli luettua kaksi Suomen historiasta kertovaa kirjaa peräkkäin: Havasteen 1100-luvulta hyppäsin vuoteen 1796. Miljöönä Heinon kirjassa on Turku, välillä myös Hämeenlinna, Mikkeli ja jopa Pietari. 

Teos kertoo kellosta, jonka tarinan kartanonherra Swanstråle haluaa saada selville. Kello kuului hänen pojalleen, joka taisteli Ruotsin ja Venäjän välisessä sodassa ja todennäköisesti kuoli taisteluissa. Swanstråle ei saanut poikansa ruumista takaisin, mutta kello tuli mutkien kautta hänelle. Mies haluaa tietää, mitä hänen pojalleen lopultakin tapahtui sodassa ja miten kello on kulkeutunut hänelle. Mies, joka alkaa selvittää asiaa, on Wennehielm, joka joutuu matkustamaan Swanstrålen pojan jalanjäljissä entiselle sotatantereelle itäiseen Suomeen ja Pietariin asti. 

Samaan aikaan, kun kellon teitä tutkitaan, tapahtuu Turussa: Ruotsin kuningas saapuu kaupunkiin ja jokivarressa pamahtelevat tykit kunnioittaen kuninkaan vierailua. Kuninkaan ja tsaarin välillä tapahtuu isoja asioita ja jännitteet näiden kahden maailman välillä syttyvät uudelleen. Wennehielm joutuu keskelle poliittisia juonia: onko kello ja Swanstråle jotenkin sotkeutunut valtakuntien välisiin selkkauksiin?

Heino sai kirjassa niin Turun kuin Pietarinkin heräämään eloon ja myös rikoksen selvittelyä oli kiinnostava lukea, juoni kulkeutui sujuvasti. Tosin ei ehkä aivan yhtä sujuvasti kuin Heinon esikoisessa, tai ainakin itselleni jäi Kellosta jotenkin hailakampi tunne kuin Kellarista, eikä kulkeminen eri kaupungeissakaan oikein pelastanut tilannetta. 

Kirjassa oli niin paljon kaikenlaisia juonentynkiä, jotka eivät sitten vienetkään mihinkään, että välillä oli vaikea keskittyä siihen, mikä kirjassa oli olennaista. Tai löytää sitä olennaista. Varsinkin metallin sulattaminen kullan toivossa meni jotenkin yli itseltäni. Mutta kuitenkin, kiinnostava kirja, ja tulen jatkossakin lukemaan näitä Heinon Turku-kirjoja (, mikäli niitä on lisää tulossa).

Kirjasta on kirjoittanut myös Turkkari. Ja kirjablogeissa ainakin Sinisen linnan kirjaston Maria. 

Jyrki Heino

2014, Schildts & Söderströms

296 sivua

Osallistun kirjalla kotimaista kirjallisuutta futiskaupungeista -lukuhaasteeseen. Samaan aikaan kirjaa lukiessa tuli tutustuttua Turkuun jalkapallokaupunkina ja täytyy sanoa, että upeat puitteet kaupungissa onkin kasvattaa juniorifutareita ja vähän vanhempiakin pelaajia. Kupittaalla on laaja alue täynnä nurmikenttiä, kyllä siellä kelpaa treenailla. Hieman noottia turha tarkoista säännöistä Turun suuntaan. Jalkapallon soisi olevan mukavaa ja hauskaa puuhaa, kiellot ja aidat ovat masentavia.

Jussi Matilainen: Tykkäämisen laiton, haava ja kunnari

Jussi Matilainen: Tykkäämisen laiton, haava ja kunnari 

2014, Marketiimi

186 sivua

Etsin kirjallisuutta kesäiseen lukuhaasteeseeni kotimaisistaa futiskaupungeista, ja Seinäjoelta helmet-haku näytti Jussi Matilaisen kirjan Tykkäämisen laiton, haava ja kunnari (2014, Marketiimi) -teoksen. Koska kirja kertoi pesäpallon maailmasta, kiinnostuin kirjasta. 

Kirja kertoo seinäjokelaisesta tyttöjen pesisjoukkueesta, Pesä-Ahmoista. Kirjassa seurataan paljon joukkueen treenejä ja sosiaalisia suhteita: joukkuetta tulee valmentamaan söpö poika Kankaanpäästä ja tytöt reipastuvat käymään treeneissä ennätysahkerasti. Tarinassa Netta nousee päähenkilöksi: hän haluaa tehdä valmentaja-Nöpöön vaikutuksen ja miettii kuumeisesti, miten saisi huomiota osakseen. 

Nettaa auttaa puuhissa ja suunnitelmissa Hiski, poika, joka stalkkaa joukkueesta kiinnostavia tyttöjä Facebookin kautta. Netta on ainoa, joka innostuu Hiskin Fb-tuttavuudesta. Nuoret kohtaavat myös todellisessa maailmassa ja ystävystyvät. 

Kirjassa seurataan paljon pesäpallon maailmaa, enkä osaa sanoa, miten kirjan parissa viihtyy sellainen, joka ei maailmaa tunne. Kymmenen vuoden pesisurani jäljiltä itse viihdyin maailmassa hyvin. Ainoa, mikä kirjassa hieman tökki, oli sen juonen vähäisyys. Olisin kaivannut koukkuja, mutkia ja kiinnostavuutta juoneen. Nyt kirja uhkasi jäädä lukematta, kun tarina tylsistyi loppua kohden. Matilaisen teos ei kuitenkaan ole ainoa, jossa mielestäni on ollut hieman liian vähän toimintaa ja tapahtumia, vika voi olla lukijassakin. 

Mari Pyy: Paperiton / Marja-Liisa Heino: Älä tähti putoa

Kesäksi minulle oli kasautunu luettavien kirjojen pinoon kasa kirjoja, jotka ovat melkoisen lyhyitä ja joiden lukemiseen ei aikaa juurikan mennyt. Kirjoitan tänne blogiin nyt auki luettujen kirjojen kasaani ja laitan ajastuksella viikon ajaksi tekstejä tulemaan aina aamuksi. Toivottavasti löydät lukuiloa kesään riippukeinuun, laiturin nokkaan tai takan lämpöön täältä. 

Aluksi yhteisbloggaus kahdesta kotimaisesta dekkarista, joissa on maahanmuuttajateema.

Mari Pyyn Paperiton (2015, Myllylahti) lähti kirjastosta mukaani puolivahingossa, koska kirjan aihe, paperittomat maahanmuuttajat kiinnosti minua. 

Maahanmuuttajien parissa työskennellyt kirjailija Mari Pyy hyppää vaivattomasti maailmaan, jonka henkilöt ovat maahanmuuttajia. Tapahtumien miljöö on klinikka, joka tarjoaa palveluja niille maahanmuuttajille, joilla ei ole voimassa olevaa oleskelulupaa Suomessa. Henkilöt ovat joko ihmiskaupan, yleensä prostituution, uhreja tai niitä, jotka ovat saaneet kielteisen oleskelulupapäätöksen ja halunneet silti jäädä maahan. 

Dekkarin tapahtumat alkavat, kun klinikalla vapaaehtoisesti työskentelevä Inka Uusimaa yrittää avata klinkan ovea. Se ei onnistu, sillä oven takana makaa ruumis. Poliisi kutsutaan tutkimaan tappoa, jonka tekijästä ei ole tietoakaan. Tutkimuksiin osallistuu myös Inka ja tavallaan myös klinikan naapurusto, joka haluaa klinikan pois kulmiltaan. Naapurissa asuvat ovat alkaneet ottaa kuvia klinikan toimista ja nämä kuvat paljastavatkin, mitä klinikalla oikeastaan tapahtuu - ja tapahtui. 

Kirjassa seurataan myös Inkan yksityiselämää, hänellä on käynnissä adoptioprosessi. Kirjassa vilautetaan myös Inkan menneisyyttä. Ilmeisesti Inka on myös Pyyn edellisen teoksen henkilöhahmo. Aiempi Kadonnut-teos tarkastelee myös maahanmuuttoteemoja. 

Paperiton oli kiinnostava teos, jonka tarina oli hyvin rakennettu, rikoksen selvitys siirtyy kirjassa eteenpäin aina kun syyllinen on jo oletettavasti selvillä. 

Mari Pyy: Paperiton

2015, Atena

213 sivua

Marja-Liisa Heinon Älä tähti putoa (2015, WSOY) -teoksessa seikkaillaan myös maahanmuuttajien parissa. 

Iranilaissyntyinen 17-vuotias Tara Farahani on kadonnut Tampereen yöelämään. Taran vanhemmat ilmoittavat tyttärensä kadonneeksi ja tapausta alkaa tutkia rikosylikonstaapeli Karli Eerola, romanitaustainen poliisi, jonka täytyy aina todistaa olevansa kuin kuka tahansa suomalainen. 

Tara on elänyt normaalia 17-vuotiaan tytön elämää, vaikka hänen vanhempansa ovat aika ajoin miettineet, onko elämä lyhyissä hameissa sopivaa. Tara on kuitenkin ajanut tahtonsa läpi ja käynyt mallikurssia Tampereella. Karli Eerolan tehtäväksi jää selvittää, mitä tapahtui mallikurssin jälkeen, sillä Tara on tallentunut viimeiseksi valvontakameran kuvaan kurkkimassa sillankaiteen yli koskeen. 

Tutkimuksiin sekaantuvat myös Taran veljet Kia ja Saeed, sillä he eivät usko hetkeäkään Taran mahdolliseen itsemurhaan. 

Tarina käy välillä perinteisissä häpeän ja nuoren tytön poispyyhkimisen teemoissa, mikä oli hieman väsyttävää. Aiemmin lukemassani Katarina Wennstamin Petturi-teoksessa päästiin tästä häpeä-teemasta jo valovuoden päähän, kun iranilaistaustainen etsivänainen Shirin Sund on solahtanut ruotsalaiseen lakimaailmaan. Samalla Shirin Sund pohti, miten iranilaissyntyiset ovat nousseet yhteiskunnan tärkeisiin paikkoihin. Kotimainen dekkari laahaa jäljessä ja sotkee maahanmuuttajat yhdeksi ja samaksi massaksi. Erityisesti perheen poikien näkemykset olivat hieman omituisia, toisaalta yliopistossa opiskeleva Kia ja syyrialaisen kristityn kanssa naimisiin mennyt Saeed näkivät naiset ja perheen vanhoillisesti. Jäin miettimään näitä ristiriitaisuuksia ja toivoin rohkeampia uudistuksia kotimaisiinkin dekkareihin. 

Heino on kirjoittanut jo neljä romaania ja Karli Eerola seikkailee jo toisessa teoksesa. 

Heinon kirjan liitän myös osaksi lukuhaastetta kotimaista kirjallisuutta futiskaupungeista, kaupunkina Tampere, jonka yöelämään Tara katoaa. 

Marja-Liisa Heino: Älä tähti putoa

2015, WSOY

232 sivua

Heleena Lönnroth: Puolalainen kuurupiilo

Dekkariviikkoni avasi Heleena Lönnrothin Puolalainen kuurupiilo (2009, Karisto), jonka alun perin lainasin vastaamaan lukuhaasteeseeni "kotimaista kirjallisuutta futiskaupungeista". Kirjaston helmet-hakukone kun lupasi, että tämä kirja sijoittuu Kotkan kaupunkiin. 

Puolalainen kuurupiilo on taas niitä kirjoja, joita en varmasti olisi löytänyt ilman lukuhaasteen tuomaa virikettä. Kirjailijasta en ole koskaan kuullutkaan, mutta löysin Ylen Kymenlaakson uutisarkistoista tällaisen jutun kirjailijasta: Puolalainen kuurupiilo on kirjailijan 11. dekkari! Wikipedia kertoo, että kuurupiilon jälkeenkin on tullut ainakin kahdeksan kirjaa. Melkoisen paljon siis kirjoitettua tekstiä Lönnrothilla. 

Puolalainen kuurupiilo kertoo sisaruksista, Leenasta ja Lindasta, joilla on traaginen lapsuus: suomalainen rekkakuski rakastui puolalaiseen naiseen, ja he saivat kaksi lasta. Kun isä halvaantui auto-onnettomuudessa, Leena muutti Suomeen isän vanhempien luokse ja Linda jäi Puolaan asumaan äitinsä luo. Sisarusten elämä kääntyikin varsin eri suuntiin ja kaikkea  elämästään Linda ei ole kertonut sisarelleen, kun muutti vanhempana myös Suomeen asumaan. Linda ei esimerkiksi kertonut, että on naimisissa suomalaisen miehen kanssa. Myöskään aviomies Heikki ei tunnu tietävän vaimostaan oikeastaan mitään. Yhdessä Leena ja Heikki alkavat kaipailla Lindaa, kun tämä tuntuu kadonneen maailmasta kokonaan. 

Ainoa vihje Lindan mahdollisesta olinpaikasta on vihko, johon Linda on kirjoittanut tekstejä murhista. Miten nämä liittyvät Lindaan, vai liittyvätkö ollenkaan? Avuksi Leena ja Heikki palkkaavat kotkalaiset etsivät, Valon ja Hakkaraisen, Kaakonetsivät, jotka lähtevät matkalle läpi Baltian kohti Puolaa, sillä he uskovat, että kaikki selviää Puolassa, jossa Linda asui. Ehkä Lindakin löytyy Puolasta? 

Kirjan tarinassa kiinnostavinta onkin juuri tuo roadtirp, takaa-ajo, läpi Baltian maiden ja Puolan kaupunkien kuvaus. Suomessa kirjan tapahtumat ovat suurimmaksi osaksi Helsingin heiniä, mutta myös Kaakonetsivien Kotkassa käydään pyörähtämässä. 

Dekkariksi tämä on melkoisen kesy, rikos selviää suurimmaksi osaksi päättelemällä asioita ja ihmisiä haastattelemalla. Maailman pahan on läsnä, mutta kuitenkin pienoisen matkan päässä. 

Lukukokemuksena tämä oli sellainen leppoisa, ei kovin kiemurainen, mutta ei tylsästi laahaavakaan. 

Kirjalla osallistun siis Kotimaista kirjallisuutta futiskaupungeista -lukuhaasteeseen, kaupunkina: Kotka, jossa pelaa Fc KTP (kotisivut) ja myös dekkariviikko-lukuhaasteeseen.

Heleena Lönnroth: Puolalainen kuurupiilo

2009, Karisto

218 sivua

Ritva Kokkola: Lukukauden loppu - kotimaisia futiskaupunkeja: Kemi

Kesän oma lukuhaasteeni on lukea kirjoja, jotka sijoittuvat Suomen futiskaupunkeihin. Tykkään lukuhaasteista, koska haasteiden myötä tulee luettua sellaisia kirjoja, joita en muuten lukisi. Ritva Kokkolan Lukukauden loppu (2005, Myllylahti) on juuri sellainen kirja, jota en olisi lukenut ilman tätä haastetta. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Kemiin, josta olisi ollut myös mahdollista lukea Peter Franzénin kirjoja, mutta olen ne jo aiemmin lukenut. Kirjaston hakupalvelu löytää Kemistä myös Eija Janssonin jännityskirjallisuutta, mutta tällä kertaa päädyin Kokkolan teokseen, aika paljon kirjan nimen perusteella, lukukauden lopussa on kivaa lukea Lukukauden loppua. 

Kirjassa kuitenkin eletään keävtlukukauden lopun sijaan syyslukukauden loppua, jolloin joulutohinat ja pikkujoulut ovat koulun elämää. Touhut keskeytyvät, kun koulun talonmies löytää koulun läheltä lumihangesta ruumiin, joka tunnistetaan koulun opettajaksi. Poliisit alkavat tutkia koulun opettajien suhteita ja löytävät paitsi kauas menneisyyteen yltäviä suhteita myös väärinkäytöksiä koulun rahoista. 

Koulun maailma, oppilaat ja opetus, eivät tässä kirjassa juurikaan esiinny, ainoastaan opettajat. Kirjaa oli yllättävän mieluisaa ja kiinnostavaa lukea, ehkä juuri sen takia, että koulumaailma on juuri tällä hetkellä itselleni läheinen. 

Kemi näyttäytyi lumisena ja kylmänä paikkana, ja erityisesti lumilinna ja meri tuntuivat olevan tärkeitä. 

Meri oli keuhkot ja ilma. Sisämaassa alkoi ahdistaa, tuntui, ettei henki kulkenut. Kaupunki sijaitsi niemellä. Se ei voisi laajentua muualle kuin naapurikunnan puolelle, mutta ei muuttotappiokunnassa enää ollut suurempia maanvaltaussuunnitelmia. Rantatie kiersi kaupunkia puistokatuna ja aivan keskustan kupeessa oli uusittu sisäsatama. Joskus sitä kautta kuljettiin laivalla Ruotsiin. 

Joskus lukuhaasteiden myötä törmää kirjoihin, jotka on väkisin luettava loppuun. Nyt tätä tunnetta ei tullut, vaan kirja oli mukava lukea - tämä oli tällainen leppoisa dekkari. 

Ritva Kokkola: Lukukauden loppu

2005, Myllylahti

222 sivua

Lukuhaaste: kotimaisia futiskaupunkeja: Kemi - kemiläinen Merilappi United pelaa Naisten liigassa. 

Annika Luther: Ivoria

Kun aloittelin työpäiviäni nykyisessä työssäni, luin Annika Lutherin Opettajainhuone-teoksen (2013, Teos & Schidlts&Söderströms). Jo silloin mietin, että Lutherin nuortenkirjoihin täytyy tutustua, koska Lutherin nuortenkirjojen aiheet kiinnostivat. Onhan tässä toki aikaa mennyt, mutta varmaan ihan hyvä sattuma, että sain luettua Lutherin kirjan juuri nyt, kun olen sulkemassa lopullisesti taas yhden opettajainhuoneen oven. 

Ivoria (2009, Teos & Schidlts&Söderströms) sijoittuu osin myöskin kouluun, tosin näkökulma ei ole opettajainhuoneessa, vaan oppilaiden. 

Kirjan päähenkilö on Alphonse, 16-vuotias poika, joka on tullut perheensä kanssa Ruotsin ja Ranskan kautta Suomeen. Alun perin perhe on kotoisin Norsunluurannikolta, josta perhe on lähtenyt etsimään parempaa elämää ja tulevaisuutta lapsilleen Euroopasta. Afrikassa vanhemmilla oli hyvät työpaikat, mutta unelma toi heidät pohjoiseen. Oleskelulupaa ei kuitenkaan tule, vaan poliisi tulee karkottamaan perheen Suomesta. Alphonse karkaa kotoaan ja alkaa piileskellä poliisia - hän on ainoa perheestä, joka jää Suomeen ja kirjassa seurataan, miten Alphonse pärjää yksin ilman kotia ja paikkaa olla Helsingin talvessa. 

Alphonse tapaa sattumalta Unan, joka on lukioikäinen tyttö ja jolla on hyvä sydän. Una on ainoa, joka voi auttaa Alphonsea. 

Kirja on oikein mukava nuortenkirja, jossa päähenkilöt ovat nuoria ja kekseliäitä. Kirjassa on jännitystä, ihmissuhteita ja myös rakkautta. Näiden perinteisten teemojen lisäksi kirjassa myös päästään miettimään, onko maailma oikeudenmukainen paikka ja sitä, miksi jollakin on oikeuksia ja toisella taas ei. 

Jos Ahmadou (=Alphonsen isä) ja Yvonne (=Alphonsen äiti) olisivat edes olleet rikollisia ja tulleet käyttämään hyväkseen sosiaalipalveluja! Mutta kun he eivät  olleet pyytäneet mitään muuta kuin saada rehkiä itsensä puhki töissä, jotka eivät muille kelvanneet, aina siitä lähtien kun nousivat maihin Malmössä... Ja lopulta heidät sitten karkotettiin, niin että he joutuivat jälleen kerran aloittamaan tyhjästä jossakin päin maailmaa. Tätä tunnetta nämä kiltit ihmiset eivät koskaan voisi ymmärtää eivätkä kokea omissa vaaleanpunaisissa yovonnahoissaan. 

Luther näyttää kirjassaan toisenlaisen maahanmuuttajan kuin keskustelupalstoilla elävän sosiaaliavustuksilla itseään elättävn kouluttamattoman afrikkalaisen. Maahanmuuttajia kun on aivan yhtä montaa erilaista kuin suomalaistakin. 

Kun luin Lutherin Opettajainhuonetta, mietin, että tarina on melkoisen helppo, ja Lutherin kirjoitustyyli sopiikin mielestäni paremmin nuortenkirjaan. Nuortenkirjana tämä ei ollut liian helppo, mutta ei liian synkkäkään - loppuratkaisunkin voi tulkita eri tavoin. Sanoisin, että toimiva kirja, vaikka onkin jo kymmenen vuotta vanha! 

Aloitan kirjalla Kirjakaapin kummitus -blogissa henkäisemän kirjankansibingon: ajoneuvo. 

Samalla kirjalla oallistun myös omaan lukuhaasteeseen: Kotimaista kirjallisuutta futiskaupungeista -haaste, kaupunkina Helsinki - tässä kirjassa juostaan pitkin Hietaniemen hautausmaata ja jalkapalloon sopivasti Töölön kaupunginosassa. 

Annika Luther: Ivoria

2009, Teos & Schidlts&Söderströms

alkuteos Ivoria 2005 

suomentanut Raija Rintamäki

198 sivua

Salla Simukka: Jäljellä

Aika usein hieman raskaamman kirjan jälkeen täytyy lukea jotain kevyempää ja nuortenkirjat toimivat tällaisina välipaloina. Olen halunnut lukea Salla Simukan nuortenkirjoja lisää (Punainen kuin veri -teoksen jälkeen) ja lainasin kirjastosta Simukan kirjoja. Jäljellä (2012, Tammi) tuli luettavaksi ensimmäiseksi, tosin aion lukea Punainen kuin veri -kirjan jatko-osatkin jossain vaiheessa. 

Jäljellä ei tosin ollutkaan kovin kepoinen luettava, kirjassa on paljon sanomaa. Teoksen tapahtuma-aika on lähitulevaisuus, minkä huomaa lähinnä siitä, että koululaiset on jaettu ominaisuuksiensa mukaan opinnoissaan. Kirjan päähenkilö, Emmi, on väliinputoaja, sillä hän on Potentiaali, jolla ei ole vielä mitään ominaisuuksia, jonka mukaan hän löytäisi paikkansa koulussa ja maailmassa. Emmi on myös yksinäinen tyttö, Potentiaalina hän on toisten vieroksuma ja kotonakaan häntä ei kukaan huomaa. Emmi päättääkin lähteä kotoaan, että hänestä tulisi näkyvä. 

Emmi alkaa pian katua lähtöään ja palaa kotiin. Yllätys on suuri, sillä kotona, naapuritaloissa, eikä koko kaupungissa ole ketään muuta. Emmi on jäänyt yksin maailmaan. Niin hän ainakin luulee, mutta löytää toisen yksin maailmaan jääneen tytön, Onervan. Samalla kun Emmi on joutunut luopumaan perheestään, hän saa elämänsä ensimmäisen ystävän. 

Yhdessä he alkavat tutkia ja pohtia, mitä heille oikeastaan tapahtui. Tutkimusmatkallaan he ajavat Tampereelta Helsinkiin ja Emmi alkaa pohtia, että pitäisikö maailmaa tutkia hieman kauempaakin. 

Kirjassa tärkeitä asioita ovat teini-iän yksinäisyys ja sen kokeminen, ettei kuulu oikein mihinkään. Juoni etenee löyhien satuviitteiden, mm. H.C. Andersenin Pieni merenneito, kautta. Satujen viitteet ja vihjeet jäävät selittämättömiksi ja myös tyhjentynyt maailma jää arvoitukseksi, sillä kaikki kirjan tapahtumat jäävät kesken ja selviävät kirjan jatko-osassa Toisaalla. 

Emmi tunsi itsensä tylsäksi Onervan rinnalla, mutta kertoi silti elämästään. - - He olivat saaneet siivottua tarpeeksi ja menivät parvekkeelle istumaan ja syömään pakastimesta löytynyttä vaniljajäätelöä. Kaupungin hiljaisuus moukaroi heidän allaan. Keskustan muutamien pilvenpiirtäjien lasiseinät kimalsivat. Tässä korvia vihlovassa hiljaisuudessa he näyttivät jotenkin epätodellisilta, kuin he olisivat hetki sitten laskeutuneet taivaasta. Emmi katsoi Aleksanterin kirkon tornia, joka näytti säälittävän pieneltä. Ajatella, että se oli joskus ollut seudun korkein rakennus. Kun hän käänsi katseensa toiseen suuntaan, hän näki Näsinneulan. Ei sekään enää näyttänyt kovin korkealta - -

Kadut huusivat tyhjyyttään. Aurinko lämmitti paljaita varpaita, ja talon vieressä kasvavan koivun vaaleanvihreät lehdet liikahtelivat kepeiden tuulahdusten mukana.

Jos tässä maailmassa olisi voinut olla onnellinen, nyt olisi ehkä ollut se hetki.

  

Kirja oli varsinkin alkuun kiinnostava, kun juoni eteni lujaa: löytävätkö nuoret muita maailmaan jääneitä ja saavatko he selityksen muiden katoamiselle? Mutta kun kirjan tapahtumat siirtyivät Tampereelta Helsinkiin ja kirja alkoi kulkea kohti loppuaan, tunnelmani hieman lösähti, kun ymmärsin, että vastausta ei tulekaan. Tulevaisuudenmaailma tuntui kovin samanlaiselta kuin nykyinenkin, joten ehkä rinnakkaismaailma tulevaisuudenmaailman sijaan olisi ollut ihan toimiva kirjassa. Oikeastaan voin sanoa lopullisen arvioni kirjasta vasta, kun olen lukenut Toisaalla-teoksen. 

Salla Simukka: Jäljellä 

2012, Tammi

221 sivua

Simukan teokset, niin tämäkin, sijoittuvat Tampereelle, joten kirjalla saavutan jo toisen kaupungin kotimaista kirjallisuutta futiskaupungeista -lukuhaasteessa. 

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu

Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta oli tajunnan räjäyttävä kirja reilut neljä vuotta sitten, mistä lähtien olen odottanut Hirvosen uutta teosta. Kun aika loppuu (2015, WSOY) -teos oli siis yksi eniten odottamistani tämän kevään uutuuskirjoista. 

Kun aika loppuu olikin saanut hehkutusta sekä Facebookin että kirjablogien puolella, ja ehdin nostaa odotukseni todella korkeiksi kirjan suhteen. Ja tottahan toiset selvästi kertoivat: Hirvosen uutuus on hieno kirja. 

Hieno kirja, koska siinä on paljon asiaa ja yhteiskunnallista sanomaa pienessä paketissa. Hirvonen on luonut henkilöhahmot yhden perheen ympärille ja henkilöhahmojen kautta koko maailma näyttäytyy: on hyviä ihmisiä, jotka haluavat pelastaa maailman ja on niitä, jotaka haluavat vaikuttaa toisin keinoin. Keskiöön henkilöistä nousee äiti, joka on yliopiston töissä ja uhrannut elämänsä ilmastonmuutoksen tutkimiseen, ei niinkään lastensa kasvatukseen. Lauran lapset ovat kirjan muut henkilöhahmot: Aava-tytär hoitaa lääkärinä ihmisiä Mogadishussa, oman henkensä uhalla ja Aslak-poika ei taas löydä omaa tietään, ennen kuin tapaa netissä muita samanlaisia. Aslakin ja Aavan äiti taastuntee huonoa omaatuntoa kaikesta tekemästään ja tekemättä jättämisestään. Miten kahdesta lapsesta on voinut tulla kaksi niin erilaista? 

Teoksessa on Suomi parinkymmenen vuoden päässä. Aikana, jolloin ilmastonmuutos on mennyt eteenpäin, ja aikana, jolloin voidaan katsoa tähän päivään ihmisten tekemiä virheitä. Kirjassa kritisoidaan, miten ilmastonmuutos ei menneisyydessä (eli meidän aikanamme) hetkauta enää ketään - tai hetkauttaa, mutta kukaan ei ole valmis tekemään uhrauksia ei omassa elämässään ilmaston säilymisen hyväksi, tästä kertoivat myös uutiset pari päivää sitten. Ilmaston lisäksi ihmiset ovat jakaantuneet Hirvosen teoksessa yhä jyrkemmin hyvinvoiviin ja niihin toisiin, jotka mieluiten pidettäisiin omassa kurjuudessaan jossain Afrikassa. Hyvinvointivaltiossamme joukkoammuskelut ovat yleistyneet. Hirvosen maailma on lohduton, näkemys nykypäiväämme tarkka.

"Joskus ihmiset ottivat kuvia välittääkseen muille jotain maailmasta, jonkin rajatun havainnon tai hetken. Meidän vanhempiemme sukupolvi käänsi kameran itseensä, ja nyt valokuva tarkoittaa kuvaa minusta tekemässä jotain."

"Väkivaltaisten iskujen kohdalla on nykyään sama juttu. Sen sijaan, että se olisi keino saavuttaa jokin päämäärä, on vain minä minä minä tekemässä väkivaltaa."

Hirvosen teoksen vahvuus oli mielestäni tulevaisuuden näkökulma ja näkemys omaan nykypäiväämme. Äiti-poika-suhteen mietinnöistä en niinkään innostunut, enkä myöskään siitä, miten lukijaa johdateltiin näkemään Aslakin teon takana olevia asioita. Minusta on väsyttävää nähdä jokaisen joukkoammuskelun takana koulukiusaaminen ja nettikaverit. 

Teoksen loppua kohden odotin, että Kauimpana kuolemasta -teoksen tyylisesti tähänkin kirjaan tulisi joku koukku tai jippo loppuun, mutta tarina päästi minut lukijana jotenkin liian yksinkertaisesti. Vierastin kirjan aikana minulle tarjottua roolia äidin kuuntelijana ja ymmärtäjänä, en myöskään onnistunut tuntemaan sympatiaa Aslakia kohtaan. Ehkä kirja oli testi siihen, mitä voi antaa anteeksi, ja siinä tapauksessa minä epäonnistuin. Olen elämässäni läpikäynyt prosessin, jossa olen etsinyt syytä siihen, miksi joku tekee saman kuin Aslak, enkä ole onnistunut löytämään syytä. Se, ettei ole nappulana maalintekijä fudiksessa, ei aloita tietä joukkosurmaajaksi. Ja vaikka olisi koulukiusattu, yksinäinen, äitinsä hylkäämä ja väärässä seurassa liikkuva ei riitä syyksi. Kun tiesin Hirvosen kirjan aiheen, ajattelin jo etukäteen, että en välttämättä ole kirjan kohderyhmää, tai että voi olla, että näiltä osin kirja ei uppoa minuun. Mielestäni kulutus- ja minäminäminänykykulttuurimme olisi voinut olla läsnä voimakkaammin, vaikka ne tietyllä tavalla olivatkin. 

Ja lopuksi vielä, älkää ymmärtäkö kirjoitustani väärin; tiedän, miksi tätä kirjaa on hehkutettu. Hirvosen kieli on kirjassa aivan ihastuttavaa ja kirjan alkua lukiessani ajattelin, että ei voi hienompaa olla. Minussa itsessäni on vain sellainen juttu, että tätä yhtä asiaa en voi koskaan ymmärtää. 

Muita tekstejä: Maria, Sara, Katja, Krista, Susa. 

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu

2015, WSOY

249 sivua

Kirjassa liikutaan Helsingissä, joten tämä on ensimmäinen kirja kotimaista kirjallisuutta futiskaupungeista -lukuhaasteeseen. 

Kotimaista kirjallisuutta futiskaupungeista -lukuhaste

Jäin paitsi Oksan hyllyltä -blogin Suomi-haasteesta, jossa kierreltiin lukemassa Suomea ympäri lätkäkaupunkeja. Koska kotimaista kirjallisuutta on kiinnostavaa lukea jonkun haasteen alla (muistelen kaiholla Maakunta-haaste vuodelta 2013), niin eihän se auta muu kuin alkaa lukea Suomea Veikkausliiga-joukkueiden kotikaupunkien verran ja varjossa. 

Veikkausliiga alkoi viime viikonloppuna, ja koska nämä kaupungit, joissa fudista pelataan, ovat aika kivoja ja melko tasaisesti ympäri Suomen, niin kesällä aion lukea kirjallisuutta kuhunkin kaupunkiin kuuluvin kirjoin. 

Tässäpä joukkueet ja kaupungit:

FC Inter - Turku
FC KTP - Kotka
FC Lahti - Lahti
FF Jaro - Pietarsaari
HIFK - Helsinki 
HJK - HKI
IF Mariehamn - Maarianhamina
Ilves - Tampere
KuPS - Kuopio
RoPS - Rovaniemi
SJK - Seinäjoki
VPS - Vaasa

Koska kannatan tasa-arvoa, päätin ottaa mukaan myös Naisten liigan ja liigassa pelaavien joukkueiden kotikaupungit. 

FC Honka - Espoo
HJK
Ilves
Merilappi United - Kemi
Nice Futis - Pori
PK -35 - Vantaa
Pallokissat - Kuopio
TPS - Turku
VIFK - Vaasa
Åland United - Maarianhamina


Vinkkejä saa antaa kivoista kirjoista kustakin kaupungista - ja lukuaikaa on aina alkusyksyn sateisiin saakka, viimeinen pelikierros 25.10., jolloin, jos ei ihmeitä tapahdu, juhlitaan HJK:n mestaruutta taas.