MARI A:N KIRJABLOGI

Kirjablogissani kirjoitan lukukokemuksistani, lukemistani kirjoista ja niistä kirjoista, jotka haluaisin lukea. Välillä myös kirjoitan ja kuvaan jotain muuta elämästäni.

Viestit kulkevat osoitteeseen mariankirjablogi@yahoo.fi

perjantai 30. syyskuuta 2011

Syyskuun luetut




Kuukauden vaihtuminen jaksaa vieläkin järkyttää.
Huomasin töissä kalenterinlehtiä käännellessäni, että
huomenna mennään jo lokakuussa.
Onneksi tänään sai vielä istua hetken kolmella sepällä ja
tuntea, miten aurinko lämmittää.
Ja istua paikallisjunassa
kuuntelemassa, miten jotain vieläkin jaksaa ärsyttää,
että on niin liian kuuma.



Syyskuussa on tullut tutustuminen uuteen työhön, mikä on välillä hidastanut lukemisvauhtia; välillä myös auttanut tekemään ihastuttavia uutuuslöytöjä Käpylän piskuisesta kirjastosta.

Luetuksi sain syyskuussa 10 kaunokirjaa ja
kaksi matkakirjaa.
Ihan hyvä saalis, sillä mulla oli sellainen olo, että olisin lukenut vain pari kirjaa...


Kaunokirjoja luin syksyn uutuuksista nämä:



vanhempaa tuotantoa Afrikasta:


Intiasta:


ja Suomesta: 




Tietokirjoissa kävin




Syyskuun kärkikolmikko on
Hassisen Rouva,
Adigan Valkoinen tiikeri
ja
Al-Aswanin Chicagolaisittain.


Kuukauden vaikuttavin kirja oli Chishugin Ruanda-kirja,
sillä syyskuussa heräsin pariin otteeseen keskellä yötä
painajaisiin;
toisessa niistä olin pakomatkalla kirjan tyyliin.

Syyskuussa jatkoin myös 
ja
avauduin itsestäni mm.
täällä, jossa voit vielä huomisaamuun asti osallistua pieneen arvontaan!



Ihana kirjasyksy vain jatkuu,
kirjamessut lähestyvät
ja kirjapinokin taas kasvaa...

torstai 29. syyskuuta 2011

Ps. rakastan kirjoja Saralta kävin noukkimassa ihanan blogeissa kiertävän haasteen, jonka tarkoituksena on selittää sanoja. Jutun juoni on siis seuraavanlainen:

 Jos haluat minulta seuraavan haasteen, mainitse siitä kommentissasi. Minä listaan viisi sanaa/asiaa, jotka miellän sinuun. Ne voivat olla järkeenkäypiä tai täysin satunnaisia sanoja/ asioita. Sinun tulee julkaista antamani lista blogissasi ja tehdä postaus kommentoiden sinulle annettuja sanoja.




Muistot.

Muistot majailevat mulla valokuvissa.
Voisin sanoa, että mulla on valokuvamuisti.
Se ei tarkoita sitä, että muistaisin asiat valokuvan
tarkasti,
vaan että muistan asiat valokuvista.
Mulla on oikeasti ehkä maailman huonoin muisti. 
Pelkään valmiiksi jo vanhuutta, kun ajattelen, että muistini tästä vielä huononee. 
Mutta valokuvista muistan 
paikan, tapahtumahetken ja tunnelmat sen hetken 
takaa. 
En voi sanoa, että muistoni olisivat tarkkoja 
tai vääristymättömiä. 
Olen varma, että kaikki muut henkilöt muistavat samat asiat aivan toisin. 
Voi olla, että mulla on jopa virheitä muistoissani. 





Äitiys

Ensimmäisenä tulee mieleen, että taistelutanner:
oikeasta äitiydestä tapellaan tukkanuottasilla,
ja aina joku toinen on enemmän oikeassa kuin toinen.
Ja aina jokaisen tulee sanoa oma mielipiteensä (se oikea)
asiasta kuin asiasta,
kun äitiys on kyseessä.
Toisaalta 
on ihanaa, kun lapset alkavat kasvaa,
ja huomaa, että äitinä on ollut
joissain asioissa oikeassa
ja saanut lapsistaan kasvatettua suhteellisen normaaleja
pikkutyyppejä.
Äitiys on myös sitä, että antaa itsestään pois,
toisen - lapsen - käyttöön
itsensä, osan itsestään.
Välillä sen osan haluaisi takaisin,
mutta sitten taas suurimman osan ajasta
on ihan tyytyväinen
itsensä mene(s)tykseen.




Intia.

Kuvani Intiasta on ristiriitaisuuksia täynnä.
Toisaalla on ääretön köyhyys, likaisuus ja kaaoottisuus.
Toisaalla on taas ääretön kauneus, sopusointu ja rakkaus.
Ja sitten,
kaikki ennakkokäsitykset, jotka vain voi olla olemassa,
särkyvät ja muuttuvat.

Miksi pyhäksi luonnehdittu lehmä syö jätteitä?
Miksi eläimiä kunnioittavat hindut hakkaavat nälkäisiä kulkukoiria?
Toisaalla taas, miten köyhääkin köyhempi ihminen antaa täysin vieraille ihmisille monen ruokalajin aterian?





Värit.

Ihan lyhyesti:
maailmamme olisi iloisempi paikka, jos ihmisillä olisi enemmän värejä elämässä.
Harmaus ei viehätä ketään,
ja itse kieltäydyn ostamasta tummaa talvitakkia. 

Mausteet.

Ovat melkein sama kuin värit. 
Elämä on paljon iloisempaa, kun siinä on mukana mausteita.
Tai värejä. 

Joskus harmittaa, että ihmisten käsitys mausteista on tulinen chili. 
Itse välttelen chiliä, 
koska se on tosi kurjaa vatsalle. 
Käytän mausteita, että saan väriä ruokaan
ja myös makua. 
Hyvä ruoka parempi mieli on niin totta 
koko slogan.  



Syksyn pelastus



Syksy ei ole varsinaisesti se mun vuodenaikani.
Syksyllä kasaan uusia harrastuksia,
jotta jaksaisin olla ajattelematta alkavaa pimeää vuodenaikaa,
sillä minulle syksy on se jakso,
joka kestää kevätaurinkoon asti.

Tänä syksynä olen paitsi aloittanut paljon uutta
myös nukkunut paljon.
Keväällä ja kesällä pärjään
kuuden tunnin unilla,
mutta syksyllä voin ilmeisesti nukkua kellon ympäri.

Onneksi on näitä viihdykkeitä,
ensinnäkin
syksy
ilman uutuuskirjoja
ei ole mikään syksy.
Nyt olen kasannut ison kasan kirjoja,
joita luen ahmimalla.
Osan olen aloittanut,
koska en malta lukea edes yhtä loppuun,
vaan aloitan pari-kolme kirjaa kerralla.



Toinen syksyn inspiroima harrastus on tanssiminen. Ei tarvita siihen tanssisalia, eikä sen kummoisempia esiintymisasuja tai koreografioita. Lempparitanssi on tällainen, jonka vauhdissa ei ole mitään toivettakaan pysyä. Peilinä toimii syksyllä pimenevä ikkuna. 
Ja sitähän mun piti vaan markkinoida, että voit vielä reilun vuorokauden osallistua kysymyskisaan täällä, jos kaipaat syksyyn iloa!  

tiistai 27. syyskuuta 2011

Musiikkihaaste - viikko IX






Tällä viikolla etsitään laulua, jonka osaa tanssia. Mähän en osaa tanssia enkä laulaa, mutta vastaan silti, että tämän osaan, tanssia. Kaikki muutkin osaavat, sillä laulun sanoissa on ohjeistus. Tekstin saa muuten enkuksi kun painaa cc:stä.
Vähän veikkaan, että mun kasit eivät kuitenkaan näytä ihan samalta kuin tässä videossa.
Leffa on muutenkin tosi hauska, vaikka ei kovinkaan vakava. Ja se mainitaan muuten Terhi Rannelan ihanassa Intia-nuortenkirjassa. Tulee aina mulle mieleen se kirja, kun kuuntelen näitä RNBDJ-musiikkeja.

Muistathan käydä vielä kyselemässä kaikkea kivaa täällä.


day 01 - your favorite song
day 02 - your least favorite song
day 03 - a song that makes you happy
day 04 - a song that makes you sad
day 05 - a song that reminds you of someone
day 06 - a song that reminds you of somewhere
day 07 - a song that reminds you of a certain event

day 08 - a song that you know all the words to
day 09 - a song that you can dance to
day 10 - a song that makes you fall asleep
day 11 - a song from your favorite band
day 12 - a song from a band you hate
day 13 - a song that is a guilty pleasure
day 14 - a song that no one would expect you to love
day 15 - a song that describes you
day 16 - a song that you used to love but now hate
day 17 - a song that you hear often on the radio
day 18 - a song that you wish you heard on the radio
day 19 - a song from your favorite album
day 20 - a song that you listen to when you’re angry
day 21 - a song that you listen to when you’re happy
day 22 - a song that you listen to when you’re sad
day 23 - a song that you want to play at your wedding
day 24 - a song that you want to play at your funeral
day 25 - a song that makes you laugh
day 26 - a song that you can play on an instrument
day 27 - a song that you wish you could play
day 28 - a song that makes you feel guilty
day 29 - a song from your childhood
day 30 - your favorite song at this time last year

maanantai 26. syyskuuta 2011

Pirjo Hassinen: Rouva

Millaista oli suudella suuta joka vähät välitti pehmeydestään, sillä maailmassa ja päivässä oli niin paljon muuta ajateltavaa. Tärkeitä asioita. Ne kilpailivat koko ajan naisen huomiosta. Siksi suutelijan oli pantava parastaan: näyteltävä koko suudelma omilla huulillaan ja omalla kielellään, jotta vakuuttaisi naisen. Millaista oli suudella naista, joka ei pelännyt, että tämän syleilyn jälkeen mies lähtee jatkamaan matkaansa?


Olen lukenut monta Pirjo Hassisen teosta. Luulen, että olen lukenut ne kaikki, mutta en ole ihastunut Hassisen esikoisteoksen, Joelin jälkeen oikeastaan kovinkaan paljon mihinkään toiseen teokseen. Siksi en lähtenyt lukemaan Rouvaa (2011, Otava) kovinkaan luottavaisesti. Hassisen teokset ovat olleet kiinnostavia, mutta jotenkin niistä on aina puuttunut se jokin, joka olisi saanut minut voihkimaan ja ihastelemaan. Siis Joelin jälkeen.

Joel oli minulle sellainen kirja, jonka löytämishetken Turun vanhasta kaupunginkirjastosta vieläkin muistan: olin ihastuksissani ja mietin, että voiko tällaista oikeasti olla, miten joku uskaltaakin sanoa ja kirjoittaa näin. Onko se luvallistakaan? Joelissa sukupuoliroolit ja katsomisen kulttuuri on käännetty toisinpäin, samaa voisi sanoa Rouvastakin. Kuinka monta kertaa sitä onkaan ihmetelty, että miten niin vanha mies voikaan mennä naimisiin niin nuoren kanssa. Tai ehkä sitä asiaa on ihmetelty lähinnä toisinpäin. Kuiskittu, että ei kai vain olisi rahan takia.



Rouva kertoo eri aikatasoilla, kuinka Meeri elää tavallista 60-luvun loppuista nuoren aikuisen elämää: tekee sivutöitä, opiskelee ja on löytänyt asunnon aviomiehensä kanssa. Ohittanut asuntojonossa monta muuta, sillä vuokranantaja Virva Rae on niin mukava ihminen, että on ymmärtänyt nuorenparin halun elää omaa elämää. Tai sitten Virva Rakeella on muita suunnitelmia. Meerin nuoren ja salskean aviomiehen, Jannen hän kuitenkin ottaa mieluusti töihin palkkalistoilleen.

Kirjan toinen aikataso on nykypäivä. Se hetki, jolloin Meerille ilmoitetaan, että hänen aviopuolisonsa on kuollut. Meeri ei tunne pienintäkään kiinnostusta hautajaisiin osallistumisesta, mutta hoitaa viimeisen velvollisuutensa, hautajaisten järjestelyn. Mitä niin pahaa pariskunnan välille on voinut tapahtua, että toisen kuolema ei aiheuta tunnetta suuntaan eikä toiseen?

Aikatasoja on kolmaskin, 90-luku, jolloin kerrotaan Meerin elämästä, ajasta, jolloin hänen opintonsa ovat tuottaneet toivotun tuloksen: työn bisnes-alalla, mikä takaa Meerille hyvän toimeentulon ja mahdollisuuden tehdä rikkaan naisen ratkaisuja elämässä.

Rikkaus on valtaa ja ne molemmat kiehtovat vastakkaista sukupuolta. Näin on perinteisesti ajateltu niin päin, että rikas mies kiinnostaa kauniita nuoria naisia. Voiko sukupuolet kääntää toisinpäin? Jos elämässä tulee vastaan epäonnistumisia tai sairauksia, onko silloin lupa jo vähän nauttiakin elämästä? Onko naisella myös lupa nauttia?

Hassisen naiset eivät ole puumia, vaan heidän vetovoimansa perustuu siihen samaan, mihin rikkaan ja menestyneen, vanhemman puoleisen miehen. Kirja on taitavasti kerrottu ja punottu juonen kannalta: alussa heränneet kysymykset saavat vastauksen kirjan edetessä, eivät tosin liian helposti ja jotain jää myös lukijan mietittäväksi. Esimerkiksi se, että ovatko sukupuolet tässä asiassa tasa-arvoisia keskenään?

Ja mikä itse olin? Ajatuksista ja sanoista, jotka päivällä kiusasivat mieltä, tuli iltaöisin niin isoja ja kulmikkaita, etteivät ne mahtuneet ruumiiseeni. Makasin selälläni kipeää tekevän kuution päällä: syyllisyys. Käänsin kylkeä: aviorikos. Pyörin vielä mahallenikin: salaileva huora.

Pidin Hassisen teoksesta enemmän kuin yhdestäkään Joelin jälkeen. En tiedä, pidinkö siitä juuri sen takia, että se voisi olla kuin jatkoa Joelissa esillä olleille teemoille vai olisinko pitänyt siitä myös, jos Joelia ei olisi koskaan ollutkaan olemassa? Vaarana tällaisessa saman teeman pyörittämisessä voi olla se, että joku lukija voi nähdä kirjan vanhan aiheen uudelleen lämmittämisenä, eikä siksi innostu.

Minä innostuin, pidin kirjasta, eikä tästä jäänyt yhtään sellainen olo kuin monesta muusta Hassisen teoksesta. Moni kirja on tuntunut liian karkailevalta, mutta Rouva pysyi kasassa alusta loppuun asti.

Samalla kun kirjassa tuotiin esiin sukupuolten eroja ja samanlaisuuksia, siinä myös puhuttiin huumorin keinoin vanhenemisesta ja vanhuuden iloista (ei aina vain suruista!) - tässä kirjassa viimeinen huumorin pilke tuli viimeisessä virkkeessä (ei kannata mennä sitä lukemaan ensimmäiseksi, sillä kunnolla huumorin kukkanen aukeaa vasta, kun on lukenut ensin koko teoksen). Tämä ei ole se viimeinen virke, mutta kuvaa kirjassa olevaa suhtautumista vanhuuteen:

Huitaisin hänet poistumaan. Kun ihminen lähentelee seitsemääkymmentä, kaikki mielenkuohunta tulkitaan sydänkohtaukseksi tai halvaukseksi eikä tajua, että nuorempana sama ihminen olisi samassa tilanteessa potkinut seiniä tai karjunut kuin sadetta odottamaan kyllästnyt intiaani.






sunnuntai 25. syyskuuta 2011

KYSYKYSYSYKSY

jota apinoin.
Elikkä piristystä syksyiseen viikkoon:
KYSY
minulta, mitä haluaisit tietää
minusta, lukemisistani tai ihan mistä vain:  


Kerro joku kysymys, johon toivoisit minun vastaavan. Paljon on näissä haasteissa ja tunnustuksissa jo kyseltykin, mutta itseä ainakin aina välillä kutkuttaisi tietää monestakin kirjabloggaajasta vähän lisääkin. Kysymysten jättäneiden kesken arvon kirjaisan & suklaisen yllätyksen. 

Aikaa on koko viikko, aina perjantai-iltaan asti.

Jos kukaan ei halua kysyä mitään,
niin pistelen suklaan itse ja ansaitsen muutaman lisäkilon ;D






lauantai 24. syyskuuta 2011

Annamari Marttinen: Kuu huoneessa




Katja tunsi ammottavan tyhjyyden sisällään istuessaan ravintolanpöydässä miestään vastapäätä. Luontevuus oli kadoksissa, hän jäkitti itseään kyynärpäiden varassa pöytää vasten ja keskitti huomionsa muihin asiakkaisiin - - - Miten sanat voivat noin vain hävitä jäljettömiin, niin että ei ole mitään sanomista ihmiselle, jonka kanssa on joskus puhunut aamuun?

Annamari Marttisen Kuu huoneessa (2009, Tammi) oli sarjassani kirjoja: 'luen jotain vanhaa kirjailijalta, ennen kuin luen kirjailijan tämän syksyn uutuuden'. En tiedä, onko Kuu huoneessa Marttisen parhaimmistoa vai sieltä toisesta päästä tuotantoa, toivon, että jälkimmäistä, sillä hirveän isoa vaikutusta tämä kirja ei tehnyt. Vaikka kirjan alussa lähtökohta näytti hyvältä: avioliiton kriisissä kärvistelevä kahden lapsen äiti, työttömäksi lastenhoidin jälkeen jäänyt Katja, joka katsoo ja valvoo, että muut perheessä pääsevät kouluun ja esikouluun, töihin ja että kotona on ruokaa. Samaan aikaan hän kärsii siitä, että ei ole oikein kukaan eikä mitään: lapset ovat kasvaneet ja eriytyneet hänestä, samoin hänen aviomiehensä Tapio tuntuu elävän aivan toisaalla, vaikka kannustaakin Katjan sihteerikouluun. Katja ei halua sihteeriksi, ja jättää koulun kesken. Sen sijaan Katja tuntee vetoa vaihtoehtoruokiin ja – lääkkeisiin, alkaa saarnata kotona, kuinka elimistö myrkyttyy lisäaineista ja käyttää vähät rahansa luontaistuotekauppoihin. Katja alkaa myös kokoontua puunhalaajien, terveyttä luonnosta -ihmisten kanssa, joiden parissa tutustuu myös toiseen mieheen, Erkkaan.

Tarinan ainekset ovat hyvin kasassa, mutta kerronta junnaa silti paikallaan, eikä tunnu kiihtyvän oikein missään kohdin, joten kirja pysyi hieman latteana esityksenä alusta loppuun. Toivon, että Marttisen uusin, Ero on toisenlainen, vaikka nopeasti ajatellen voisi olla suoraa jatkoa tälle tarinalle.

Marttisella on toki hyvätkin hetkensä, mutta esimerkiksi ajatusta, miten mainokset tai kuvat muista muodostavat sitä kuvaa, minkälainen meidän oma elämämme pitäisi olla, olisi voinut kehittää ja jatkaa. Tällaisena jäi hieman hengettömäksi kirjaksi.  

Hän olisi halunnut jutella Tapion kanssa, jän olisi halunnut, että heillä olisi kivaa ja että he nauraisivat. Laittaisivat ruokaa niin kuin pariskunnat mainoksissa ja elokuvissa.

torstai 22. syyskuuta 2011

Aravind Adiga: Valkoinen tiikeri

Rikkaiden unet ja köyhien unet - onko niissä mitään samaa?
Köyhäthän uneksivat koko elämänsä siitä, että saisivat tarpeeksi syödäkseen ja näyttäisivät rikkailta. Entä mistä rikkaat uneiksivat?

Siitä että laihtuisivat ja näyttäisivät köyhiltä.


Aravind Adigan Valkoinen tiikeri (2010 - 2. painos, 1, painos 2009, BTJ Kustannus) on odottanut kirjahyllyssäni lukijaansa viime kirjamessuista alkaen ja päätin, että nyt on aika lukea kirja, ennen kuin uudet messut uusine kirjoineen ja Adigan uusi kirja suomeksi ilmestyy.

Valkoinen tiikeri on kirja Intiasta ja kirja rikkaista ja köyhistä. Se on kuin Slummien miljonääri -elokuva, mutta sillä erotuksella, että Adigan slummeissa ei kasva söpöjä lapsia ja että köyhänä ei ole hauskaa juosta pyytämään Abitabh Bachchanin nimmaria.

Ulostelöyhkän korvasi pian voimakkaampi teollisuusjätteen haju. Slummi päättyi avoimeen lietelammikkoon - pieni mista joki kulki paksuna ohitseni ja kuplivaan pintaan nousi pieniä väreileviä renkaita. Kaksi lasta loiski mustassa vedessä.

Kirjassa ei säästellä, eikä maalailla värikuvia. Rikkaat ovat rikkaita ja pysyvät rikkaina, koska he pitävät köyhiä kanahäkissä: Vaikka köyhä haluaisi pyrkiä ulos paikaltaan, pitävät rikkaat heitä hallinnassaan. Poliisi valvoo niiden, joilla on rahaa lahjuksiin, etuja ja oikeuksia. Raha on ainoa kieli, jota kaikki ymmärtävät. Pelottelu on toinen keino hallita: Jos köyhät ja palvellijat eivät tee niin kuin rikkaat määräävät, voi kotikylässä tapahtua kummia. Esimerkiksi yhtäkkiä voi kuolla 17 saman suvun jäsentä. Tämä on se kanahäkki, josta Valkoinen tiikeri haluaa murtautua ulos. Ilman uhrauksia se tosin ei ole mahdollista.

Kirja on kirjoitettu pitkän kirjeen muotoon. Koko kirja on kirjettä, jota Valkoinen tiikeri, eli Balram Halwai, rikkaan miehen autokuski kirjoittaa Kiinan pääministerille Jiabaolle. Hän haluaa kirjoittaa, millainen on todellinen Intia. Kirjoittaakseen Intiasta hän kertoo, minkälaista kohtelula palvelijat, köyhät, pimeydestä ja maaseudulta tulleet ihmiset kokevat kaupungissa.

Yhteenvetona voin sanoa, että ennen vanhaan Intiassa oli tuhat kastia ja tuhat kohtaloa. Tätä nykyä kasteja on enää kaksi: isomahaiset ja pienimahaiset.
Ja kohtaloitakin on vain kaksi: syö tai tule syödyksi.

Adiga kuvaa Intian epätasa-arvoa mustan huumorin avulla: kaupunkeihin kohoaviin ostoskeskuksiin ei ole köyhällä vara mennä, vaan kuskit odottavat isäntiään keskusten ulkopuolella, kuitenkin aina valmiudessa mennä sinne, mihin isäntä haluaa. Kuskit ajavat sinne, mihin isäntä haluaa, vaikka kaduilla ei ole nimiä ja liikenne ei liiku mihinkään, saastepilvet roikkuvat niin matalalla, että niiltä voi suojautua vain ison auton sisälle, ilmastointilaitteiden syliin, munankuoren sisälle.

Miksi Intian köyhät eivät sitten kokoa voimiaan ja iske vähälukuisen, rikkaan väestön kimppuun ja ala vaatia oikeuksiaan? Kysymys, joka aina joskus käy tällaisen pienenkin maailmanpohtijan mielessä, saa Adigalla paitsi kananhäkkiteoriavastauksen, myös toisenlaisen vastauksen:

Intian vallankumous?
Ei, sir. Sitä ei tule. Ihmiset tässä maassa odottavat edelleen, että heidät vapauttava sota tulisi jostain muualta - viidakosta, vuorilta, Kiinasta, Pakistanista. Sitä ei tule koskaan. Jokaisen on perustettava oma Varanasinsa.
Vallankumouksesi kirja on mahassasi, nuori intialainen. Paskanna se ulos ja lue sitten.
Sen sijaan kaikki istuvat väritelevisionsa edessä katsomassa krikettiä ja sampoomainoksia.

Adigan teos oli kertakaikkisen hauskaa luettavaa. Välillä purskahtelin ääneen nauramaan. Välillä Adigan kerronta taas oli karmaisevan ällöttävää. Kaiken kaikkiaan teos oli valaiseva kokemus ja todella erilainen kuin ne intialaiskirjalijoiden teokset, joita olen aiemmin lukenut. Tässä ei pyöritelty intialaisen ja länsimaisen kulttuurin ja ihmisen kohtaamisia, niin kuin esim. Desailla, tai seurattu koulutettujen elämää Amerikassa tai suuressa intialaisessa kaupungissa, niin kuin aika monessa muussa teoksessa, joita olen lukenut. Adigan teos oli piristävä poikkeus, ja odotan jännityksellä, mitä Adigan uusin teos tuo tullessaan. Ja jos hyvä kirja on sellainen, että siitä saa yhden uuden ajatuksen päähänsä, niin tämä oli loistava kirja: se antoi uusia näkökulmia asioihin roppakaupalla.
 
Tällä kertaa en etsi muita blogikirjoituksia, joissa on käsitelty Adigan teosta, sillä kirja on jo hieman vanha, mutta laitan linkin Hesarin sivulle, jossa oli hieno arvio kirjasta.
 
Vielä loppuarviona: aivan mahtava kirja!

keskiviikko 21. syyskuuta 2011

Lovely blog



Maria muisti minuakin ruusuisella tunnustuksella, jonka tarkoituksena on listata lempiasioita (viisi).

Lempiruokani on kiinalainen. 

Lempimakeinen on suklaa. Samalla se on ainoa paheeni, ellei kahvia lasketa mukaan.

Lempilukemiseni on kirja, josta saan ainakin yhden uuden ajatuksen rakentamaan maailmaani.

Lempipaikkani käsitöille on vaatekaapin ylähyllyillä - poissa mielestä ja poissa ahdistamasta kaikesta siitä, mitä ei saa koskaan loppuun asti.

Lempielokuvani.... siis vaikka mä yrittäisin kovasti valita tähän jonkun suomalaisen tai edes hollywoodilaisen, niin en silti pysty; pakko sanoa, että bollywoodin leffa, jossa päänäyttelijänä on Shah Rukh Khan (ei voi mitään, se on vain niin ihana) ja jossa on perinteinen rakkausjuoni. Sanotaan nyt, että se ihan kaikkein eniten lempileffani on Chalte Chalte, koska se on ensimmäinen bollywoodilainen, josta pidin. 

Ai miksi? Siksi, että nämä leffat vievät kauas pois todellisuudesta, itkettävät, naurattavat ja kaikea siitä väliltä. Eli saavat tasaisen arjen näyttämään aivan joltain muulta (vähän niin kuin suklaa).     





Pistän haastetta eteenpäin Booksylle,ja Kirsin kirjanurkkaan.  

tiistai 20. syyskuuta 2011

Musiikkihaaste - viikko VIII

Tähän viikkoon mulla oli jo valmis vastaus, mutta päätinkin ihan viime tipassa vaihtaa sen. Tuli tällainen yltiöisänmaallinen olo, kun toisaalla menin mainitsemaan, että meillä Suomessa ei läheskään kaikki toimi niin mallilleen kuin mitä voisi näin korkeilla veroprosenteilla kuvitella. Lähinnä viittasin Suomen valtiolliseen kuljetuslaitokseen, joka raiteitakin pitkin kulkee, jos kulkee. Mutta eipä vitsailla, meillä on Suomessa asiat hyvin. Ja vaikka joskus vähän onnistunkin valittamaan siitä, kun esim. talvipakkasilla odottelin bussia 35 minuuttia, niin Kyrön Mielensäpahoittajan jälkeen en ole siitäkään pahoittanut mieltäni niin pahasti. 

No, mutta mua aina joskus vähän ihmetyttää se, että jos menen mainitsemaan, että muuallakin voi elää ja vaikka toisaalla on meille ihmeellisiä tapoja ja sääntöjä, niin siellä toisaalla voi olla ihan hyviäkin asioita. Se toisten mainitseminen ei tarkoita sitä, että meidän omat tavat pitäisi muuttaa toisten mukaan taikka että meidän tavat olisivat jotenkin huonompia kuin ne toisten. En vaan jaksa aina sitäkään asennetta, että meidän tavat olisivat ne ainoat oikeat, joihin muiden pitäisi pyrkiä. 

No, mutta ollakseni nyt superhyperisänmaallinen, vastaan tällä viikolla, että osaan laulaa Maamme-laulun oikein- ja nurinpäin. Vaikka ruotsiksi. Vaikka melkein enemmän pidänkin Sibeliuksen Finlandiasta.







Ihan vain kohtaloa ja edellä sanomaani kiusatakseni pitää tuoda esiin, että osataan sitä muuallakin.
Olen tässä muutaman vuoden aikana huomannut pari näitä kahta pientä, kahden isomman valtion puristuksissa majailevaa, valtiota yhdistävää tekijää.
Ensinnäkin sekä me että ne uskomme olevamme niitä muita rehellisempää kansaa eli muita parempia.
Toinen asia on se, että sekä me että ne olemme urhoollista sotilaskansaa. Kun yksi suomalainen sotilas vastaa kymmentä itänaapuria, niin yksi gurkha-sotilas vastaa ainakin tuhatta muuta minkä tahansa valtion sotilasta.
Kolmas asia on se, että sekä me että ne uskomme olevamme maailman ahkerinta kansaa: Saarijärven Paavo viljeli hallan läpi peltonsa ruokaa antavaksi, Jussi tarttui kuokkaansa ja ne viljelevät maailman korkeimmilla vuorilla riisipeltojaan.
Neljäs yhdistävä tekijä on se, että molemmat maat tuskin koskaan pääsevät fudiksen MM-lopputurnaukseen pelaamaan. 

Kaksi niin erilaista maata ja kaksi niin erilaista kansaa ovat rakentaneet uskonsa itsensä ja identiteettiinsä niin samoilla aineksilla, että mitä sitä voi oikein sanoa. Parempi ehkä vain laulaa.  



day 01 - your favorite song
day 02 - your least favorite song
day 03 - a song that makes you happy
day 04 - a song that makes you sad
day 05 - a song that reminds you of someone
day 06 - a song that reminds you of somewhere
day 07 - a song that reminds you of a certain event

day 08 - a song that you know all the words to
day 09 - a song that you can dance to
day 10 - a song that makes you fall asleep
day 11 - a song from your favorite band
day 12 - a song from a band you hate
day 13 - a song that is a guilty pleasure
day 14 - a song that no one would expect you to love
day 15 - a song that describes you
day 16 - a song that you used to love but now hate
day 17 - a song that you hear often on the radio
day 18 - a song that you wish you heard on the radio
day 19 - a song from your favorite album
day 20 - a song that you listen to when you’re angry
day 21 - a song that you listen to when you’re happy
day 22 - a song that you listen to when you’re sad
day 23 - a song that you want to play at your wedding
day 24 - a song that you want to play at your funeral
day 25 - a song that makes you laugh
day 26 - a song that you can play on an instrument
day 27 - a song that you wish you could play
day 28 - a song that makes you feel guilty
day 29 - a song from your childhood
day 30 - your favorite song at this time last year

maanantai 19. syyskuuta 2011

Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti


Anna-Leena Härkösen Onnen tunti (2011, Otava) oli kirja, joten odotin innolla, sillä muistelisin pitäneeni Härkösen teoksista aina Häräntappoaseesta alkaen.

Onnen tunti kertoo sijaisvanhemmuudesta,
äitiydestä ja äidin ja tytärten välisistä suhteista.
Eniten äitiydestä ja siitä, minkälainen äiti on riittävä lapsilleen.

Onnen tunti rakentuu suurimmaksi osaksi dialogin varaan,
johon on koottu kaikki hauskat sutkautukset ja läpät,
jotka hauskuttavat lukijaa.

Yleensä olen nauttinut Härkösen kielestä, kielikuvista ja huumorintajuisesta dialogista.

Mutta,
olen varmaan kasvanut yli ja ohitse Härkösen kirjoista.
En saanut mitään otetta tästä kirjasta,
jossa äiti, olkoonkin riittävän hyvä,
keskittyy puhumaan hauskasti -
tai siis, kirjailija on rakentanut päähenkilön eli perheen äidin
sujuvasanaiseksi naiseksi,
joka ei jää kakkoseksi kuin omalle äidilleen,
jonka kanssa ei osaa puhua mitään eikä mistään.
Päähenkilö,
äiti,
miettii myös aika ajoin, läppiensä välissä,
onko sitten kuitenkaan tarpeeksi hyvä äiti.
Lopputulos on, että on tietenkin, ja jos ei kelpaa sellaisenaan,
niin sitten ei voi mitään.

Sinällään teoksen dialogi oli viihdyttävää, 
ja luin kirjan nopeasti, yhdessä illassa.
Nauroinkin, vaikka välillä pelkään, että nauruni osui vääriin paikkoihin ja että nauroin väärille asioille. 
On kuitenkin hienoa, että alkoholistit ja narkkarit pääsevät samoille saunanlauteille,
siitähän saa lisää läppää kirjan kansien sisään. 

Härkösen kielikuvat eivät iskeneet tällä kertaa ollenkaan. 
Mietin vieläkin, miltä näyttää orava, joka seisoo kuin maalivahti.
Ja mietin myös, että mielikuva sopisi lastenkirjaan
hieman paremmin.  
Lukiessani laskin myös neljä yhdyssanavirhettä, 
joista yksi korjaantui lopussa ja oli aivan oikein kirjoitettu kirjan loppuvaiheilla.

Sen sijaan viimeisten 80 sivun aikana
viimeisimmätkin kielikuvat vaihtuivat
sellaisiin sanohin kuin paska, minkä takia en ollut nyt aivan ihastunut Härkösen kielenkäytön taituruuteen.
Ja vaikka kuinka miettisin lukemaani viihteenä,
niin minulle tuli pettynyt olo.
Härkösen kieli ei ollut enää lopussa hauskaa,
Viihteelläkin on aina,
jos se on hyvää,
sanottavansa,
ja Härköselläkin oli
ihan hyvä sisus kirjassaan.
Jotenkin sen sisällön kääreet olivat vain hukassa,
minkä takia se sisältökään ei päässyt niin hyvin esille.
Vaikka olikin viihdekirja, niin Härkönen olisi voinut kieritellä teemojaan 
enemmän ja monipuolisemmin, 
eikä tyytyä ilmiselviin kliseisiin tapahtumissa.

****

Mun on sanottava, että en ollenkaan pitänyt kirjasta, 
vaikka olen aiemmin Härkösestä ja hänen tyylistään pitänyt. 
Tämä arvio on siis syvästi ja ainoastaan 
oma mielipiteeni kirjasta. 
Toki kyse voi olla siitä, että olen soljahtanut pois viihdekirjallisuuden piiristä ja mua vain yksinkertaisesti kiinnostaa aivan toisenlainen kirjallisuus. 
Yritin toki myös perustella, miksi Onnen tunti nyt ei päässyt kovin korkeaksi lukukokemukseksi. 

Onneksi makuja on monia ja esim. 
Susa 
ja 
ovat pitäneet kirjasta enemmän. 

***

Ps. Aiheena lapset, vanhemmuus ja lastensuojelu ovat sellaisia, 
jotka toisaalta tarvitsevat aina jonkun, joka nostattaa aiheen esille. 
Ja kun nostattaja on niinkin kuuluisa kirjalija kuin Härkönen, 
niin keskustelua varmaan syntyykin. 
Kirjana Härkösen teos ei kuitenkaan loistanut.  



lauantai 17. syyskuuta 2011

Jukka Pakkanen: Jalkapallotaivas

- Älä ole taas pateettinen.
- Minusta tuli pateettinen sinä yönä kun silmäsi loistivat sateisella kadulla raitiovaunun valossa.


Aina joskus osun sellaiseen kirjailijaan, jonka tuotantoon tekee mieli tutustua enemmän kuin yhden kirjan verran.
Ehkä tämä nyt on tämän hetken teemani:
luen sellaisia kirjailijoita, jotka ovat jääneet mieleen
ja joilta olen etsinyt vanhempaa tuotantoa
- tämän jälkeen on tulossa nimittäin myös toinenkin kirjailija ja kirja samoin perustein.

Luin Jukka Pakkasen Elena Damianin kirjeet keväällä ja ihastuin kirjassa mm. Helsinki-kuvaukseen:
Pakkanen vetäisee muutamalla lyhyellä virkkeellä tunnelman Helsinkiin,
joka on usein hänen kirjojensa miljöönä,
myös teoksessa
Jalkapallotaivas (2001, Like).

Pakkasen kirjallisessa tuotannossa keskeiseksi on kuvattu
juuri kaupunkiin sijoittuvaa tarinaa,
muita teemoja ovat jalkapallo, Italia, menneisyys.
Nämä kaikki kohtaavat Jalkapallotaivas-teoksessa.

Teos rakentuu jalkapallon, siis pallon, ympärille.
Aluksi on Mikael Sten, joka ostaa jalkapallon, nahkaisen pallon, johon kirjaa nimikirjaimensa: MS.
Pallo päätyy käytettyjen tavaroiden liikkeeseen, josta sen noukkii mukaansa,
sodan jälkeiseen maailmaan,
Antero,
kirjoituskonekauppias. 
Aina kun pallo matkaa henkilöltä toiselle, 
se kohtaa myös entisen omistajansa, 
Mikael Stenin.

(Tässä voisi nykäistä esiin realismi-kortin: 
Kuinka uskottavaa on, että Mikael Sten osuukaan kaikkien niiden kanssa 
yksiin, joita pallo liikuttaa elämässä. 
Voisi, mutta en tee sitä kovin vahvasti, 
koska en ole muutenkaan realismin ystävä.) 

Ja pallo matkaa. 
Villin 60-luvun jälkeen pallo matkaa aina Italiaan asti. 
Oikeastaan teoksessa on paljon samoja teemoja kuin Elena Damianissa: 
tässäkin teoksessa on Elena-nainen (tosin ei kovin pääosassa), 
mies, joka sai alkunsa Helsingin olympialaisissa. 
Niin, ja ne Helsingin ratikat, 
jotka välillä tuntuvat tunkevan jokaisen luvun alkukappaleeseen. 

Kun pallo matkaa, tarina palaa Mikael Stenin myöhempään elämään, 
miehiseen maailmaan, jossa ongelmia luovat naiset:
vaimo ja se toinen.
Pohtiessaan naisongelmia Mikael matkustaa Italiaan tapaamaan 
pallonsa nykyisiä omistajia ja sen Italiaan kuljettanutta miestä: 
miehiä yhdistää 
se yksi yhteinen: 
rakkaus jalkapalloon. 

****

Teoksessa on monta pientä välähdystä erilaisten ihmisten elämään, 
eikä siitä oikein voi kertoa yhteenvetomaista tarinaa. 
Tarinassa on kyse miehisestä maailmasta, 
ja jalkapallosta. 
Kysymys kuuluukin, mitä tällainen naislukija saa Pakkasen teoksesta?

No, juuri tällä hetkellä tuntuu siltä,
että on vähintäänkin valaisevaa tutustua mieskirjailijan kirjoittamaan teokseen miehistä. 
Jos siitä ammentaisi jotain syvempää tietoa 
miesten maailmaan.
Kovin mystinen se ei tunnu olevan, 
kun vain tunnustaa avoimesti 
jalkapallon merkityksen,
pärjää jo pitkälle.

Toinen Pakkasten teoksissa minua innostava piirre on kaupunki. 

Ihmisiä syntyy ja kuolee ja rakennukset pysyvät, hän ajatteli. Ihmiset rakastavat ja vihaavat toisiaan ja häpeävät itseään ja katuvat tekojaan ja tekevät uusia tekoja joita katuvat ja häpeävät

Olen aina rakastanut kaupungin rakennuksia ja voin nähdä saman ihastuksen Pakkasen kirjoissa. Pakkaselle täkein paikka kaupungissa on stadionin torni, jonka lähistölle liittyvät ihmisten elämät ja kohtalot hänen kirjoissaan. 
Minulle se on joku toinen paikka kaupungista. 
Sellainen paikka, jonka äärellä voi kuvitella loputtoman virran ihmiselämiä,
tekoja ja niiden seuraamuksia. 
Ja samalla voi muistaa, että ihmiset tulevat ja menevät. 
Samoin teot. 
Asettaa omat tekonsa, ja myös toisten teot, toisenlaisiin
mittakaavoihin kuin on tottunt tekemään.

Lisäksi vielä pidän Pakkasen vähäeleisestä tyylistä kertoa ja kuvata ihmisten elämää
ja luoda tunnelmia.




*****

Valitsemani kirjat tuntuvat kävelevän 
käsi kädessä 
oikean elämäni kanssa. 
En tiedä, onko sattumasta kyse, vai tartunko alitajuisesti niihin kirjoihin, 
joiden aihepiiri liippaa elämääni läheltä. 
Jossain määrin voi olla sattumasta kyse, 
esimerkiksi kun luin Timo Saarron kirjaa Vaitelias poika
en voinut aavistaa, että pian liikun samoissa miljöissä, 
Al-Aswanin Chicagolaisittain oli jo tietoisempi valinta, 
ja nyt tämä Jalkapallotaivas. 
Tuntuu, että luen ymmärtääkseni elämääni ja sen ympärillä tapahtuvia asioita, tai käsitelläkseni ympäristön mysteerejä. 

Lukupäiväkirjasta alkaa tulla oman elämäni päiväkirja.