Katsaus EM-jalkapalloon: Kroatia / Slovakia / Sveitsi

Etsin EM-kisakirjallisuutta helmetin avulla, ja luettavaksi löytyikin vino pino kirjoja. Tällä hetkellä, kun futiksessa on alkulohkot pelattu, ja ensimmäiset putoajat pudonneet, onkin aika katsoa, mitä on tullut luettua tähän mennessä. 

Annina Holmbergin Punainen kyynel (2000, WSOY) on kirjastossa luokiteltu nuortenkirjallisuuden puolelle. Päähenkilönä kirjassa on Maria, joka seuraa sivusta, kun hänen isosiskonsa lähtee interrailille itäiseen Eurooppaan. Matka on nuoren naisen elämän käännekohta, sillä Dubrovnikissa Elina tapaa Milanin, kroatialaisen serbin. Tapaaminen johtaa vuosisadan rakkaustarinaan, ja Suomeen palattuaan Elina säästää jo seuraavan kesän Jugoslavian-matkaan. Ennen kesää alkaa kuitenkin Jugoslavian sota, eikä Elina voi mennä enää Milanin luokse. Milan katoaa sodan melskeisiin, tuntuu, että Elina ei enää koskaan voi tavata Milania. 

Elina haluaa kuitenkin selvittää, mitä sodassa tapahtui, ja miten Milanin kävi. Tutkiessaan sodan tapahtumia, joista on vaikea saada selvyyttä, Elina ja Maria tutustuvat oman sukunsa historiaan ja huomaavat, että Suomen sisällissota on jättänyt vaikeita haavoja omaan perheeseen. Kirjassa Suomen ja Jugoslavian sisällissotaa verrataan toisiinsa, kumpaakin on yhtä vaikeaa ymmärtää: molemmissa sodissa naapurit alkavat ampua toisiaan. 

Kirjasta sain hieman selkoa Jugoslavian tapahtumien kulkuun, vaikka luulenkin, että en koskaan tule ymmärtämään, kuka Jugoslaviassa soti ja ketä vastaan. Jotain ihmisten elämästä ja sodasta kiteytyy siihen, kun Maria matkaa sodan loputtua Dubrovnikin kaduille ja pohtii, mitä kaikkea katukiveys onkaan nähnyt. 

Kirjan juoneksi minulle olisi riittänyt tämä Jugoslavia ja Milan -osuus, mutta tarina jatkuu pitkälle eteenpäin, ja valitettavasti oma mielenkiintoni herpaantui loppua kohden. Koska kirja on nuortenkirja, niin ymmärrän juonikeskeisyyden. 

Kroatiaa kirjassa tuli esiin, varsinkin alussa, joten teos edusti hyvin maata, joka onneksi pienten katastrofien (Tsekki-pelin) jälkeen pääsi jatkopeleihin. 

Annina Holmberg: Punainen kyynel 

2000, WSOY

263 sivua

**********************

Miroaslav Válekin Kosketuksia (2009, Kampus kustannus) löytyi pitkän etsinnän jälkeen edustamaan slovakialaista kirjallisuutta. Miroslav Válek on 1927 - 1991 elänyt slovakialainen runoilija ja myös poliitikko. Jyväskylän yliopistossa voi opiskella (en tiedä, voiko vielä?) slovakiaa, ja kirjan suomennos on syntynyt siellä. Kirjassa on sekä slovakian- että suomenkielinen runo vierekkäin, joten kirjaa lukiessa voi huomata slovakian kielen muistuttavan muita itäisen Euroopan kieliä. 

Luin kirjaa sateisena kesäpäivänä, johon runot istuivat hyvin: varsinkin alkupuolen runoissa on sateen kuvausta, synkkyys kuvaisi muutenkin teoksen runoja. 

Sateen rummutus, inhottava ja rankka sade, 
rummutus puissa ja rummutus katoilla, 
rummuttaa sinulle julki suruni, 
koko tämän laulun, kaiken typerän pelon. 

Puolivälissä runokirjaa alkaa toivo elää, ja loppua kohden runot ovat hieman toiveikkampia ja myös vähän pidempiä. 

Suolaa tarpeellisempaa ihmiselle ovat langat, 
joilla ommella paikka
kipeän päälle, siihen, mitä pitää jäädä piiloon
kuin rampa käsi takin hihan alle 

Slovakiaa en löydä hirveän paljon kirjasta, mutta sotilaita ja sitä vesisadetta sitäkin enemmän. Luin runot ja kirjan ilman sen kummempaa analyysia, ja keräsin tähän tekstiin itseäni eniten miellyttäneet pätkät. 

Mitä tekee ihminen
joka on riuhtaistu pois maasta, jossa on elänyt
repäisty juuriltaan
ypöyksin 
petettynä?

Etsiikö paikkaansa maan päällä?
Etsiikö rauhaa?
Etsiikö hienoa oksaa joka ei taivu
etsiikö puuta? 

Miroslav Válek: Kosketuksia
Dotyky
suomentanut Jari Aula
2009, Kampus kustannus Jyväskylä
101 sivua

***********



Alain Claud Sulzerin Irti liitoksistaan (2014, Lurra Editions) kiinnosti minua, sillä Lurra-kustantamon kirjat ovat olleet piristäviä lukukokemuksia. Kirjailija Sulzer on sveitsiläinen kirjailija ja kääntäjä, mutta kirjan tapahtumat eletään kuitenkin Berliinissä, joten hirveästi tässä kirjassa ei tullut sveitsiläistä tietoutta lukijalle. 

Samoin kuin lukemani saksalainen kirjallisuus ja katsomani Saksan pelit EM-kisoissa tämäkin kirja on hieman tylsä, tapahtumat etenevät hitaasti ja lopulta päästään maaliin. Ehkä sama pätee myös sveitsiläisyyteen, tiedä häntä. 

Kirjan tapahtumat alkavat, kun Marek Olsberg valmistautuu illan pianokonserttiinsa. Samalla seurataan Estherin ja Thomasin, Johanneksen, Sophien ja Klaran, Lorenzin, Claudiuksen ja Nicon, Astridin, Verena Bentzin, Marinan ja Solveigin elämää ennen konserttia. Nämä ovat siis kirjassa esiintyvät henkilöt, joilla kaikilla on elämänkriisinsä meneillään. Useimmilla kriisi johtuu parisuhteesta, avioliitosta tai muusta ihmissuhteesta. Kirjan ensimmäinen osa vie lukijaa henkilöiden elämiin, ja kun konsertti alkaa, henkilöiden ajatukset ovat vahvasti muualla kuin konsertissa. 

Kesken konserttinsa Marek lopettaa soittamisen ja kävelee tiehensä konserttisalista. Hän itsekin hämmästyy toimintaansa, eikä osaa ymmärtää, miksi teki, mitä teki. Marekin ulosmarssi kuitenkin saa aikaan sen, että muut henkilöt alkavat toimia ja tehdä päätöksiä elämässään. Kun henkilöiden moraaliset arvot joutuvat koetukselle, toimii mottona: 

Oli lukematon määrä oikkuja, joille saattoi antaa periksi. 

Sulzerin kirjan rakenne oli kiinnostava, mutta haastava. Kun ensimmäset sata sivua tuli mukaan koko ajan uusia henkilöhahmoja, oli vaikea ymmärtää, että henkilöiden tarinat jatkuvat - ja aika ajoin piti palata alkuun tutkimaan, kuka oli kukin. Kirjan hidastempoisuuden vuoksi myös ehkä jäi ymmärtämättä jotain, tai sitten ymmärsin lukemani - jäin kuitenkin pieneen epätietoisuuden tilaan: tapahtuiko teoksessa jotain suurta, vai vain pieniä muutoksia? Sulzerilta on suomennettu myös toinen teos, Väärään aikaan, johon ehkä jossain vaiheessa palaan, uteliaisuuteni heräsi.

Kustantajan sivuilla Sulzerista. 

Alain Claude Sulzer: Irti liitoksistaan 
2014, Lurra Editions
Aus den Rugen 2012
suomentanut Helen Moster
287 sivua

**************'

Lopuksi vielä katsaus EM-kisojen lohkotippujiin ja veikkauksiini: 

A	B	C	D	E	F
Ranska	Wales	Saksa	Espanja	Italia	Portugali
Albania	Englanti	Puola	Kroatia	Ruotsi	Itävalta
Romania	Venäjä	Ukraina	Tšekki	Belgia	Unkari
Sveitsi	Slovakia	P-Irlanti	Turkki	Irlanti	Islanti

Lohko A: Ranska, Sveitsi jatkoon - Oi ei, Albania vei sympatiapisteet ja oli monesti niin lähellä! 

Lohko B: Wales, Englanti ja Slovakia jatkoon - Bales! uusi suosikkini

Lohko C: Saksa, Puola, P-Irlanti jatkoon 

Lohko D: Kroatia, Espanja jatkoon 

Lohko E: Italia, Belgia, Irlanti jatkoon - Voi Zlatan =( 

Lohko F: Unkari, Islanti, Portugali jatkoon - kuka tällaista olisi voinut uskoa?

Eurooppalaisen kirjallisuuden lukemisurakkani jatkuu vielä ainakin jonkin aikaa, luettavana ainakin Walesin ja Romanin kirjallisuutta. Ja kisat jatkuvat myös: kuka selviää jatkoon?

Dubravka Ugrešić: Kiputilahallitus

Dubravka Ugrešićin Kiputilahallitus (2007, Like) on vuoden tai parin takaisilta kirjamessuilta hankkimani euron kirja. Se on kummitellut aika ajoin luettavien kirjojen pinossani, mutta päätyi luettavaksi vasta nyt "Kirjallisuutta futis-maista" -haasteen myötä.

Minun on ollut äärettömän vaikeaa ymmärtää, että entinen Jugoslavia on joukko eri maita, joiden sijaintia saati sitten ihmisten etnistä ja uskonnollista taustaa en millään opi ymmärtämään. Kiputilahallitus on kirjana sopiva tähän hämmennykseen: niin kirjailija kuin kirjan henkilöt ovat kotoisin entisestä Jugoslaviasta. Nyt he asuvat (sekä kirjailija että henkilöt) Hollannissa ja yrittävät saada järjestykseen aiempaan elämäänsä. Lukijallekin tästä tilasta selviää jotain, mutta voin vain todeta, että entisen Jugoslavian uudet maat pysyvät vieläkin täysin mystisinä minulle. Koska Zagreb, kaupunki, josta sekä kirjailija että kirjan henkilöt tulevat, on Kroatiassa, niin liitän tämän kirjan osaksi haastetta ja korkkaan maan Kroatia kisoihin. 

Kirja on kiinnostava ja täysin yllättäen pidin kirjasta ja sen tuomasta maailmasta. Kirja alkaa siitä, kun Tanja ja Goran lähtevät Jugoslaviasta jo ennen kuin kaikki muut eli ennen sotaa. Tanja on kirjallisuuden ja kielten opettaja. Goranin lähdettyä Eurooppaa kauemmas, Tanja päätyy hollantilaiseen yliopistoon opettamaan entisen kotimaansa kieliä. Paikkaan saapuvat ovat pakolaisia, jotka eivät niinkään keskity kielen oppimiseen kuin oleskeluvan saamiseen ja oman paikkansa etsimiseen uudessa maassa. Kirjassa kerrotaan kiinnostavasti entisen Jugoslavian elämästä ja siitä, mikä sai ihmiset erilleen. Tyhjentävää vastausta maan jakautumiseen ei tässä kirjassa tule, ja suurimmalta osin kirjassa keskitytäänkin henkilöiden kohtaloihin sen jälkeen, kun he ovat jo lähteneet ja saapuneet Hollantiin. 

Olemme barbaareja. Heimomme jäsenet kantavat otsassaan Kolumbuksen erehdyksen näkymätöntä poltinmerkkiä. Matkustamme länteen ja tulemme aina itään, ja mitä kauemmaksi länteen menemme sitä kauemmaksi itään tulemme. Heimomme on kirottu. asetumme asumaan kaupunkien reunoille. Valitsemme reunan ikään kuin meidän olisi jonakin päivänä helpompi koota telttamme, lähteä uudestaan liikkeelle ja suunnistaa vieläkin kauemmaksi länteen vain tullaksemme vieläkin idemmäksi. Asumme harmaissa, ihmisiä täyteen ahdetuissa lähiöissä, jotka kiertävät kehässä kaupungin keskustaa aivan kuin avaimet linnanisännän vyötäröllä riippuavassa renkaassa. Jotkut sanovat lähiöitä getoiksi. 

Kirjassa ei kerrota mitenkään kaunista tarinaa maahanmuutosta ja henkilöiden oman paikkansa löytämisestä, vaan synkähköä ja rikkonaista tarinaa synkähköistä ja rikkonaisista henkilöistä, jotka seilaavat ympäri Eurooppaa, kun ovat joutuneet lähtemään kotimaastaan. 

Lisää kirjasta Jäljen ääni -blogissa ja Kiiltomadossa. 

Dubravka Ugrešić: Kiputilahallitus
2007, Like
Ministarstwo boli 2004
suomentanut Kari Klemelä

Nataša Dragnić: Kanssasi aina

Nataša Dragnićin Kanssasi aina (2012, Otava, alkuperäinen teos Jeden Tag, jede Stunde, suom. Tiina Hakala) kiinnitti huomioni Otavan katalogissa tekijänsä puolesta: Nataša Dragnić on kroatialaissyntyinen kirjailija, ja täytyyhän eurooppalaisia kirjailijoita lukea, varsinkin vuoden alussa alkaneen Eurooppa-haasteen vuoksikin. Nataša Dragnićin sijoitan maan Kroatia alle, sillä kirjailija ja teoksen tapahtumat sijoittuvat vahvasti maahan, vaikka kirja on siis alun perin kirjoitettu saksaksi.

Nataša Dragnić on opiskellut saksan kieltä ja kulttuuria ja hän muutti vuonna 1994 Saksaan ja on saksa toisena kielenä opettajana. Dragnić on paitsi opettaja ja kirjailija myös näyttelijä. Ei siis ihme, että hänen teoksensa naishahmo on näyttelijä.

Kanssani aina on rakkauskertomus: Luka ja Dora tapaavat ensimmäisen kerran päiväkodissa, jolloin ujo ja hiljainen poika pyörtyy ja rasavillityttö saa pojan tajuihin suutelemalla häntä suoraan suulle.

Sinä olet minun prinssi, älä nukahda, pysy luonani, katso minuun, katso minua silmiin, minun prinssi, minä olen tässä, kaikki on hyvin, prinssi.

Hokema toimii myös muulloin, kun Lukalla on tapana pyörtyillä kokiessaan liian tunteellisia hetkiä.

Dora muuttaa nuorena tyttönä Pariisiin isänsä työnsä takia ja elää elämäänsä Ranskassa suhteellisen onnellisena tyttösenä. Suhteissa hänellä tuntuu aina puuttuvan se jokin kipinä. Toisella puolella Eurooppaa kasvaa Luka, joka taas hyppii tyttöjen sängystä toiseen, kohtaamatta sitä toista puoliskoaan. Kun Luka muistelee merenrannan kallioilla Doraa, Dora kaipaa kaukaisesti jotain: merentuoksua ja Lukaa.

Lukasta on tullut Euroopan-kuulu maalari ja hänellä on näyttely Pariisissa. Niinpä Dora kohtaa sen, minkä on unohtanut. Rakkaustarinalla ei kuitenkaan ole happy endiä, ainakaan näin pian: Luka ja Dora jatkavat elämäänsä muiden sitoumustensa takia toisaalla kuin toistensa kanssa. Välillä he tapaavat toisensa, välillä taas tuntevat toisen kokemukset ihollaan, esimerkiksi kun Luka on Jugoslavian sodassa.

Dragnićin tarina on ihan toimiva, mutta kieli pitkällä odottelin Kroatian kuvaamista, tai vaikkapa Pariisin, mutta jotenkin miljöönkuvaus ei nyt vaan ollut se juttu tässä teoksessa. Sitä ei siis ollut lähes lainkaan: ainoastaan silloin, kun Luka ja Dora istuivat kallioilla, kerrottiin edes vähän miljööstä.

Koska teoksesta on myyty käännösoikeudet jo 20 eri kielelle, niin tästä teoksesta on varmaan odotettavissa jonkunlainen elokuva piakkoin. Luulen, että elokuvaksi tämä kirja sopisi hyvin: se, mikä kirjasta puuttuu (miljöö), tulisi elokuvan keinoin läsnäolevaksi. 

Miten minusta tuntuukin, että niin monet nykykirjallisuuden teoket, varsinkin eurooppalaiset (joita on suomennettu), ovat juuri tällaisia, jotka sopisivat niin mainiosti elokuvaksi, televisioon tai näytelmäksi. Monella kirjailijalla tuntuu olevan ohjaajan, käsikirjoittajan, toimittajan tai näyttelijän kokemusta, joten varmaan sekin vaikuttaa. Toisaalta, niin monet teokset jäävät heppoisiksi, vähän aivottomalle lukijalle sopiviksi, kirjoiksi, joissa tarina etenee yllätyksellisten juonenkäänteiden kautta loppuun, joka sisältää vielä yllätyksen. Ihan viihdyttävää ja mukavaa, mutta ei niin kovasti ajatuksia herättävää. Kun ajattelen vaikkapa Kunderan Olemisen sietämätön keveys -teosta, jossa on hieman samanlainen nainen ja mies kohtaavat, eivätkä pääse mielessään eroon toisistaan, vaikka ovatkin välillä erossa -tarina, niin kyllä Kanssasi aina -teos vain jää sietämättömän kevyeksi lukukokemukseksi. Näissä kahdessa teoksessa on muuten yhteistä myös se, että molemmissa on historiallisia tapahtumia tarinan taustalla. Kanssasi aina -teoksessa sota tosin ohitetaan ehkä parin sivun aikana. 

Ymmärrän toki, että romanttisella viihteellä on aikansa ja paikkansa ihmisten lukukokemuksissa, mutta nykyisin suhtaudun pienellä kiukulla, kun huomaan, miten helposti teoksesta olisi saanut ihan astetta vakavamman ja paremman. Ja vielä kiinnostavamman, jos sitä Kroatiaa olisi nyt vähän enemmän kuvailtu. Tarinana tämä oli ihan kivasti etenevä ja viihdyttävä, mutta se miljöökuvaus. Vieläkin huudan esimerkiksi Kalotayn Bolšoin perhosta, jossa kevyehkö tarina oli upotettu mahtavan elävään miljöökuvaukseen.

No, mutta lopultakin, kirja menetteli tällaisen sateisen vapaapäivän lukemistona. Ja lopultakin se tuli ahmittua aika nopeasti, eli jotakin tässä kirjassa aiempaa nurinaa huolimatta toki oli, mikä piti otteessaan. 

Arvioni: + + + 

Aiemmin tästä postasi Tuulia, jonka tekstin kävin lukemassa, kun olin sivulla 49. Silloin ajattelin, että en lue kirjaa loppuun, sillä kirjoitustyyli oli rasittava: Luka ja Dora olivat lapsia, ja ilmeisesti sen takia teksti oli lyhytlauseista, mikä oli rasittavaa lukea. Onneksi tyyli muuttui henkilöiden vanhetessa, ja näkökulmien vaihtelu ei ollut aivan niin nopeaa kuin alussa. Jostain syystä nykykirjallisuutta ei voi kirjoittaa millään muulla tyylillä kuin sillä, että ensin kerrotaan henkilön A (=Dora) näkökulmasta ja sitten henkilön B (=Luka) näkökulmasta. Tässä samat tapahtumat kerrottiin molempien näkökulmasta ja teksti oli siksi toistavaa ja toistan nyt vähän itseäni: rasittavaa luettavaa. Näiden rasittavuuksien ohellakin suosittelen sellaiselle lukijalle, josta on kiva lukea ja seurata amorin nuolten kulkua mutkien ja matkojen kautta.