Maija Asunta-Johnston: Punapukuisen naisen talo

Etsin kirjastosta unkarilaista kirjallisuutta ja törmäsin Maija Asunta-Johnstonin teokseen Punapukuisen naisen talo (2007, WSOY, 1. painos 1999). Lueskelin kirjaa mökin terasilla. Paikassa, johon kirja sopii erinomaisen hyvin. Suomalainen nainen, kahden teini-ikäisen äiti, asuu Wienissä ja ostaa Unkarin rajaseudulta mökin. Mökilleen hän matkustaa viikonloppuisin Unkarin ja Itävallan rajan yli laittaakseen puutarhaa ja myöhemmin kerätäkseen puutarhan satoa: marjoja ja rypäleitä. Elämää mökillä seurataan muutaman kesän ajan (1994 - 1997) päiväkirjamaisesti. Loputon tehtävä mökin puutarhassa alkaa lopulta kantaa hedelmää. 

Yksinäinen nainen ilman miestä Unkarin syrjäseudulla oudoksuttaa ja naista säälitään oikein urakalla. Välillä hän itsekin säälii itseään, niin paljon mökillä on tekemistä, jonka voisi tehdä joku muukin. Aikansa itseään säälittyään nainen kuitenkin tekee itse asiat. Lopulta mökin pihalle saadaan rakennettua sauna, jossa naapuritkin pääsevät rentoutumaan. On aika istahtaa ruokapöydän ympärille ja pakonomaisen mehun pullotuksen tai soseiden säilömisen sijaan tehdä 3000 palan palapeliä. 

Kirja on todellinen kesäkirja, jossa voi fiilistellä kesää ja puutarhaa. Vaikken itse ole todellakaan minkäänlainen viherpeukalo, koukutuin tähän kirjaan, koska se oli niin ihanan rauhallinen ja keskittyi kuvaamaan arkisia asioita. Miten voi olla iloinen ja tyytyväinen jokapäiväisiin elämän perusasioihin ja siihen, miten näkee luonnon kiertokulun ympärillään. Lisäksi kirjassa oli myös naisasiaa: miten keski-ikäinen nainen löytää elämälleen tarkoituksen, kun lapset alkavat olla siinä iässä, etteivät enää kaipaa äitiään joka hetkeen. 

Ihastuin kirjaan, omaelämäkerrallinen teos osui kesän rauhallisiin hetkiin. 

Maija Asunta-Johnston: Punapukuisen naisen talo 

2007, Loisto-pokkari/ WSOY, 1. painos 1999

273 sivua

Liitän kirjan vielä Helmet-haasteeseen kohtaan 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja, sillä kirjan välistä tipahti lappunen, jossa Merja Pukinmäen kirjastosta suosittelee kirjaa: 

Alicia Giménez Bartlett: Petra Delicado ja vaaran viestit

Luin jo aiemmin Alicia Giménez Bartlettin dekkarin Petra Delicado ja merkityt tytöt, joka aloitti Petra Delicado -dekkarisarjan. Koska kirjastossa sattui käsiini Petra Delicado ja Vaaran viestit (2014, Tammi), jätin kakkososan väliin ja hyppäsin suoraan tähän sarjan kolmanteen osaan. 

Kirjan tarina alkaa, kun Petra Delicado alkaa saada kotiinsa postipaketteja, joissa on irti leikattuja miesten peniksiä. Paketteja tulee lisää, vaikka Delicadon asunto on saanut poliisivartioinnin. Eteenpäin tutkimuksissa päästään selvittämällä, miten nämä ruumiinosat on saatu leikattua irti miehistä. Delicadon työparina on edelleen Fermin Garzón - kahdestaan he lähtevät katkojan perään Venäjälle, kylmään Moskovaan. Tutkimukset vievät heidät erään hämärän lahkon jäljille, jossa oudot rituaalit ovat voimissaan. Jäljille poliisit pääsevät silpojan jättämien vihjeiden perusteella, hieman dan brownimaiseen tyyliin. Vihjeet täytyy vain tulkita oikein, ja senhän Petra Delicado osaa.

Otin kirjan mukaan Espanjan-lomalle, mutta ei tämä ollut kovin kivaa lomalukemista aiheensa puolestakaan. Lisäksi kuumasta Espanjasta lähdettiin kirjassa jäätymään hyiseen ja tuuliseen Moskovaan. Vaikka kirja tapahtuu pääosin Barcelonassa, kirjassa kuvataan miljöötä harmittavan vähän. Kiinnostavaa oli, miten Petra Delicadon yksityiselämä lähti uusille urille, kun hän tapasi kiinnostavan venäläisen poliisimiehen, ex-miehet jäivät vihdoin mielestä. 

Alicia Giménez Bartlett: Petra Delicado ja vaaran viestit

2014, Tammi

Mensajeros de la oscuridad 1999

suomentanut Mattu Brotherus

349 sivua, Bon-pokkari

Roddy Doyle: Nimeni on Henry Smart / Paddy Clarke hähhähhää

Roddy Doyle (s. 1958) oli eräs suosikkikirjailijani 90-luvulla, ja minun on pitänyt moneen kertaan lukea vähintäänkin Paddy Clarke hähhähhää -teos uudelleen, sillä muistan sen loistavana kirjana. Katsoin myös aikoinaan elokuvat The Commitments ja The Snapper, jotka perustuvat Doylen (suomentamattomiin) kirjoihin, ja elokuvat olivat hillittömän hauskoja kuvatessaan kreisiä bändiä (The Commitments) ja irlantilaisperhettä (The Snapper). Nämä elämykset ovat jääneet mieleeni irlantilaisuudesta. 

Nimeni on Henry Smart (1999) ei ollut aivan niin hillitöntä menoa kuin Doylelta tutut kirjat, nimensä mukaisesti kirja kertoo Henry Smartista, joka kasvaa ja elää Irlannin Dublinissa 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. 1907 hän on 5-vuotias, köyhän perheen lapsi, jonka isä on jalkapuoli, eikä pysty pitämään perheestään huolta: 8-vuotiaana Henry on elänyt jo kolme vuotta kadulla pitäen huolta pikkuveljestään Victorista ja tunkeilijat loitolla isänsä puujalalla. Kadulta Henry ajautuu Irlannin itsenäisyystaisteluihin mukaan. 

Henry Smart on mukana sodassa, jota käydään kaduilla ja katujen varsilla olevissa taloissa. Henry ajaa rikkonaisella polkupyörällä kuljettaen viestejä ja kyyristelee ikkunoiden takana. Hän ottaa osaa kapinaan, joka myöhemmin tuo itsenäisyyden Irlantiin. 

Niinpä Sinn Féin, joka vain muutamaa vuotta aiemmin oli ollut pikku porukka omituisia hulluja ja huonoja runoilijoita, rynnisti voittoon kaikkialla - - 

Olin aivan keskellä jotain mistä tulisi suurta, suurta historiaa, muovasin maani kohtaloa, olin Collinsin vihittyjä, mutta itse asiassa minut jätettiin kaiken ulkopuolelle. 

- - 

Ei ollut kansanedustaja Henry Smartia. Ei ollut kansanedustaja Annien Miesvainajaa. Eikä kukaan muista slummien ja röttelöiden miehistä koskaan päässyt listalle. Me olimme nimettömiä ja joutavia, aivan yhtä kuolleita kuin Ranskassa taistelevat soltut. Me kuljetimme aseita ja viestejä. Me olimme houkutuslintuja ja syntipukkeja. Me noudatimme käskyjä ja murhasimme. 

Täytyy tunnustaa, että Irlannin historia on melkoisen tuntematonta itselleni, toki muistan kuulleeni paljon uutisia IRA:sta, mutta muuten Irlanti on mielikuvissani jotain vihreää ja kaunista, monen unelmien maa. Henry Smartin lukeminen pakotti minut tarkistamaan,  minkälainen itsenäistyminen taisteluineen olikaan Irlannissa, ja hyvä niin. Kirja avasi historiaa taas yhden maankolkan suhteen. Muuten kirja oli hieman puuduttavaa luettavaa kaikkine kurjuus-, hyökkäys-, ohareiden teko - ja naisseikkailukohtauksineen. Tässä kirjassa ei ollut mukana sellaista ilottelua kuin aiemmin mainitsemissani Doylen teoksissa. Luulen, että Doylen merkitys on ollut se, että hän antoi arvoa ja tunnustusta niille taistelijoille, jotka eivät saaneet nimeään historiaan, vaan olivat sellaisia kuin Henry Smart. 

Roddy Doyle: Nimeni on Henry Smart

1999, WSOY

A Star Called Henry, 1999

suomentanut Leena Tamminen

415 sivua

Paddy Clarke hähhähhää (1993/suomeksi 1994) oli muistini mukaan hillittömän hauskaa luettavaa samaan tyyliin kuin Doylen kirjoista tehdyt elokuvat. Muistikuvani olivat oikeat, mutta lukiessani kirjaa ymmärsin, että Doylen taitavuus on se, että samalla kun hän kirjoittaa ajankuvaa ja naurattaa pojankoltiaisten tekemisillä, hän myös kertoo surullista ja koskettavaa tarinaa lasten arjesta. 

Paddy Clarke on nuori poika, joka käy koulua, mutta keskittyy vapaa-ajan rientoihin. Eletään vuotta 1968 Dublinin Barrytownissa (, johon itse asiassa sijoittuvat myös Doylen kirjat, joista on tehty elokuvia). Lapsilla ei todellakaan ole kännyköitä, eikä tietokonepelejä, vaan lapset juoksevat kaduilla ja kiipeilevät kaikkialla ja tutkivat kaiken, esimerkiksi lähellä olevat rakennustyömaat vaarallisine paikkoineen. Jalkapalloa pelataan kadulla, jossa yritetään pelin tuoksinnassa väistellä autoja. Kirja on kirjoitettu lapsen näkökulmasta ja kirjassa kerrotaan lasten elämästä, jossa merkittäviä tapahtumia ovat vaikkapa fudis-pelien joukkuejaot ja varpaankynnen irtoaminen. Samalla kuvaus laajenee näyttämään muutoksia ympäristössä ja yhteiskunnassa: 

Maatiloja ei enää ollut. Meidän kenttä oli poissa, se oli ensin katkaistu putkien takia ja sitten sille oli rakennettu kahdeksan taloa. Kauppojen takainen pelto oli vielä meidän, ja siellä me käytiin useammin. Kunnan vuokratalojen luona, sillä puolella, ei enää ollut meidän aluetta. Siellä oli nyt toinen sakki, meitä kovempi, vaikka sitä ei kukaan meistä sanonut. Meiltä vietiin oma alue, mutta me taisteltiin vastaan. Me leikittiin nyt intiaaneja ja karjapaimenia, ei karjapaimenia ja intiaaneja. 

Kirjan tapahtumat voisivat tapahtua melkein missä vaan, samalla tavalla kerrostaloja on rakennettu hyvien leikkialueiden päälle. Koulussa kaikki ei toimi tosiaankaan niin kuin nykypäivänä, ja vaikka en olekaan aivan 60-luvulla käynyt kouluani, niin on helppo päästä omiin muistoihin, koulun tapahtumat ovat yhtä "suuria" kuin omassani, tosin kirjan pojat hieman villimpiä kuin omissa koulumuitoissani. Kun koulussa näytetään elokuvaa, se ei todellakaan ole aivan samanlaista kuin nykypäivänä pimennysverhojen ja projektorien aikakautena, vaan elokuvasta ei näe mitään (verhot päästävät auringon läpi), eikä elokuvasta kuule mitään (koska pojat huutavat niin paljon ja niin monta lasta on katsomassa samassa paikassa leffaa). 

Kirjassa on myös surullinen puolensa, kun Paddy alkaa valvoa öitä. Hän uskoo, että jos hän vain ei nuku, niin vanhemmat eivät tappele. 

Meidän isässä oli enemmän vikaa kuin meidän äidissä. Äidissä ei ollut mitään vikaa, paitsi että joskus sillä oli liikaa tekemistä.

Kirjassa on hauskuuden lisäksi sanomansa. En oikeastaan muistanut aiemmasta lukukerrasta (90-luvulta) tätä puolta kirjassa. Pidin lukemastani aivan yhtä paljon kuin aiemminkin, eikä ihme, että kirja on palkittu Man Booker -palkinnolla vuonna 1993. Itselleni Roddy Doyle on tuonut paljon koettavaa sekä kirjojen että elokuvien muodossa ja on hienoa, että hänen tuotantonsa on syntynyt. 

 Roddy Doyle: Paddy Clarke hähhähhää

1994, WSOY

Paddy Clarke Ha Ha Ha, 1993

suomentanut Leena Tamminen

276 sivua

Kirjat liittyvät myös I spy -haasteeseen kohtaan "etunimi kirjan nimessä" ja omaan lukusuunnitelmaan lukea erityisesti 90-luvun kirjoja tänä vuonna. 

Rebecca Wells: Jumalaiset jajasiskot

En ymmärtänyt silloin, että äitini eli maailmassa, joka ei voinut tai ei tahtonut myöntää hänen säteilyään, hänen vetovoimaansa - ei ainakaan siinä määrin kuin hän kaipasi. Niinpä hän loi oman aurinkokuntansa toisten jajojen kanssa ja eli sen kiertoradalla nin täysillä kuin pystyi. 

Rebecca Wellsin Jumalaiset jajasiskot on tammikuisen teemani viimeinen kirja. Tammikuussa päätin siis lukea uudelleen niitä kirjoja, jotka ovat joskus tehneet minuun erityisen hyvän vaikutuksen. Jumalaiset jajasiskot -teoksen lukuhetken muistan aivan erityisen hyvin: luin sen mökillä keskisessä Suomessa eräänä kesänä, joka oli oikein sateinen ja nihkeä. Olin hieman huonoa mökkiseuraa, sillä hautauduin tämän teoksen pariin suojaan sadekeliltä. Kas, kun minua ei haittaa, jos ulkona sataa, jos mukana on erityisen hyvä ja kiinnostava jaja-kirja. Lukiessani nyt kirjaa minua ihmetytti, että kirjan kertoja Sidda elää kovin samoissa tunnelmissa: hänkin on matkustanut mökille, ja ulkona sataa. 

Ei sataa ripsonut, ei tullut ämmiä taivaalta, ei vihmonut. Tihuutti. Jos Sidda olisi keksinyt tuolle kosteudelle tihutusta ponnettomamman ilmauksen, hän olisi käyttänyt sitä.

Ei ihme, että olen päässyt tunnelmaan mukaan. Sidda on erään jajasiskon tytär ja kirjassa seurataan hänen tutustumismatkaansa jajasiskoihin. Siddaa on haastateltu valtakunnalliseen lehteen, jossa hän on mennyt möläyttämään, että hänen äitinsä antoi lapsilleen selkään. Ruumiillisen rangaistuksen käyttö saa äidin näyttämään hirviöltä, joten äiti katkaisee välinsä tyttäreensä. Sidda taas ei kestä välirikkoa äitiinsä: hän lähtee mökille miettimään tilannetta. Uudet työkuviot ja lähestyvät häät poikaystävä-Connorin kanssa myös ahdistavat Siddaa. Hän haluaa tehdä tilinsä selviksi menneisyyden kanssa, ja menneisyyden ehkä tärkein asia ovat jajasiskot. Sidda saa äidiltään leikekirjan, johon on koottu kaikkea mahdollista jajojen elämästä. 

Muistan kirjasta paitsi sen jättämän fiiliksen myös jajasiskot: nuo neljä naista, jotka aina pitivät toistensa puolta, eivätkä jättäneet ketään pulaan. Jajasiskot olivat niin täysin yhtä, etteivät edes siskojen aviomiehet olleet niin kovin tärkeitä. Muistelin kirjasta ihaillen tuota sisarellista lujuutta, ja kirjan alkuosa onkin paljon entisaikojen kuvausta. Eletään toisen maailmansodan aattoa, ja Siddan äiti, Vivi, elää ystäviensä kanssa lapsuuttaan, joka vaihtuu nuoruuteen. Lapsuuden kaikkein voimakkain elämys on Tuulen viemää -elokuvan ensi-ilta, jota tytöt menevät katsomaan heidän mustan palvelijansa kanssa. Nuoruuden myötä Vivi alkaa haaveilla Rhett Butlerin sijaan ystävänsä veljestä, Jackista. Vivi ui ja paljon ystäviensä kanssa. Kun he saavat vuorollaan lapsia, ottavat he lapset mukaan joenrannalle. Nämä ovat ne asiat, joita muistan kirjasta: leppoisaa oleskelua, yhdessä ystävien ja lasten ja ystävien lasten kanssa. 

Mikä minut yllätti kirjaa lukiessani oli se, että jajasiskojen elämä ei ollutkaan leppoisaa, vaan pinnan alle (ja minulta unohduksiin) on jäänyt paljon asioita: Vivin vanhempien suhtautuminen tyttärensä rakkauteen; Vivin ongelmallinen suhde alkoholiin; rakkauden menetys; äitiytensä alle pusertuminen. En lainkaan muistanut, että tässä kirjassa olisi jotain muutakin kuin leppoista kesäpäivää. 

Mutta sitten tulivat ne neljä otusta, jotka olivat minusta riippuvaisia. Ne eivät lähteneet minnekään. Niitä ei voinut palauttaa siitä hyvästä että niille tuli tämän tästä keuhkoputkentulehdus. Minä en suunnitellut sitä kaikkea. En suunnitellut sitäkään, että niin ei kävisi. Minä vain ajauduin äitikerhoon kuin vene ilman peräsintä. Minä en tiennyt miltä äitiys haisee. 

Luin kirjaa kovin eri tavalla kuin aiemmalla lukukerralla, jolloin elin itse vaihetta, jossa mietin vanhoja ystävyyksiä ja mietin kirjan Siddan tavoin suhteeni tulevaisuutta silloiseen poikaystävääni. Naisten välinen ystävyys tuntui voimakkaalta edellisellä lukukerralla, mutta nyt, kahden lapsen äitinä, koin Vivin äitiyden ajan ajatukset paljon voimakkaammiksi. Samalla mietin, että onko lukeminen näin kiinni omassa elämäntilanteessa: kiinnittyykö huomio aina siihen, mikä on itseään lähinnä?

Huomasin tällä lukukerralla, että kirjassa on todella paljon kaikkea, mihin lukiessa tarttua. Lukukerta ei ollut samanlainen kuin aiemmin, mutta olin iloinen, että luin kirjan uudelleen, koska en osannut odottaa, että kirja olisi niin monipuolinen. Kirjassa voimakkaimpana asiana nousi esiin Siddan ja tämän äidin, Vivin suhde. 

En mitenkään voi käsittää, että muistin kirjasta vain sen toisen puolen: iloisuuden ja ystävyyden paksun siteen, vaikka kirjassa selvästi on kyse paljosta muustakin: 

Sidda otti suurennuslasin taas käteensä ja tutki valokuvasta äitinsä silmiä. Milloin asiat menivät hullusti? Mikä sai aikaan paradoksin Vivi täynnä valoa, Vivi täynnä pimeyttä? 

Sillä jokaisen sellaisen taianomaisen episodin vastineeksi löytyi aivan yhtä monta hirvittävää cocktailtaukoa, jolloin Vivin mallasviski veden kera vei hänet kauas lasten luota, vaikkei hän kenties lähtenyt kotoa minnekään. 

Rebecca Wells: Jumalaiset jajasiskot 

1999 Gummerus (toinen painos)

alkuperäinen teos: 

Divine Secrets of the Ya-Ya Sisterhood (1996)

suomentanut Marja Helanen-Ahtola

(kirjan kannen oranssi ale-hintalappu pitäisi kiskoa pois, mutta sekin muistuttaa minua ajasta, jolloin kirjan sai alekorista 10 m a r k a l l a.)

Lisäksi jajasiskoja on luettu ainakin: 

Lukemisen kartasto -blogissa

Vauhkon blogissa

Jenni Lilyssa ka myös

Kirjavan kammarin Karoliina nimeää kirjan hyvän tuulen kirjaksi.

Kyoko Mori: Shizukon tytär / Lukudiplomi

Kyoko Morin Shizukon tytär (1999, Otava) on TBR-listallani, ja kapuan tällä kirjalla kohti vuorenhuippuani: kirja löytyy kirjahyllystäni - olen tämänkin tuonut kirjaston poistohyllystä, tällä kertaa kaupunki on Espoo. 

Kirjailija Kyoko Mori syntyi Kobessa, Japanissa vuonna 1957 ja hän oli kiinnostunut luovista aloista, kuten kirjoittamisesta, piirtämisestä ja ompelemisesta. Morin äiti teki itsemurhan, kun kirjailijan alku oli 12-vuotias, ja Morin isä meni uusiin naimisiin pian. 16-vuotiaana Mori muutti USA:han, koska ei tuntenut oloaan kotoisaksi kotonaan, näin kertoo lukudiplomi-sivut.

Shizukon tytär -teos kuulostaa siis melko omaelämäkerralliselta teokselta, sillä kirjassa päähenkilönä on Yuki, jonka tarina alkaa siitä hetkestä, kun hänen äitinsä, Shizuko tekee itsemurhan. Yukin isä menee vuosi hautajaisten jälkeen uusiin naimisiin sihteerinsä kanssa. Äitipuoli on kuin satujen ilkeä äitipuoli: hän kieltää Yukin kontaktit tämän äidin sukulaisiin. Kotona Yuki ei saa pitää tippaakaan meteliä, äitipuolen mielestä Yuki ei osaa tehdä mitään oikein ja niinpä Yuki viettää vapaa-aikansa harrastaen juoksua. 

Yuki on yksinäinen lapsi, joka sinnittelee elämässään eteenpäin. Hänellä on yksi hyvä ystävä, mutta kun äidin itsemurha selviää ystävän vanhemmille, tyttöjen tiet eroavat. Yuki kestää elämänsä, koska hän on päättänyt lähteä kotoaan heti, kun se on mahdollista. 

Yuki ei juurikaan saa myötätuntoa isältään, jonka mielestä tyttären olisi parasta unohtaa menneisyys ja elää elämäänsä eteenpäin. Isä on uuden vaimonsa tossun alla: on tarpeeksi häpeällistä, että ensimmäinen vaimo teki itsemurhan. Jos toinen nainen haluaisi erota, olisi se vielä häpeällisempää. Yuki käy koulua, yrittää vältellä äitipuoltaan kotona, isä sen sijaan on melkein koko ajan pois kotoa työssään. 

Yukista kasvaa itsepäinen tyttö, joka ei halua näytellä pitävänsä äitipuolestaan tai isästään. Koulussakin hän kohtaa vaikeuksia, osaksi sen takia, mitä hänen äidilleen tapahtui, osaksi omaa jukuripäisyyttään. 

"olen ollut niin inhottava - - siitä lähtien kun mama kuoli. En tiedä miksi. Tuntuu vain, etten voi muutakaan. Kaikki tuntuu niin hirveältä, enkä tiedä, mitä muutakaan voisin tehdä kuin olla hirveä itsekin - -." 

Kirjassa kurkistetaan Yukin elämään aina noin vuoden välein. Elämä muuttuu koko ajan pikkuisen pahemmaksi, ja tämä on todella raastava ja surullinen kirja siitä, miten kauheaa nuoren elämä voi olla. Kirjassa eletään vuosia 1969 - 1976. Ainoa lohtu kirjassa on se, että Yukin suunnitelmat lähteä kotoa heti kuin mahdollista, toteutuu. Samalla hän saa yhteyden äitinsä sukulaisiin uudelleen. 

Kyoko Morin kirja Shizukon tytär -teoksella aloitan myös lukudiplomi-urakkani. 

Kirja löytyy kirjalistalta kohdasta Ihmisiä. 

Ilmoitin aiemmin, että suoritan ysiluokan Sinuhea, mutta vaihdan kasiluokkaan, koska siellä on kivempia tehtäviä. 

Valitsin tehtäväksi: 

Laadi ihmissuhdekaavio kirjan henkilöistä. Selitä merkkikielesi ja mahdollinen värien käyttö.

Tässäpä ihmissuhdekaavio kirjasta: 

Yukin elämän keskeiset ihmiset ovat vasemmalla: 

kun äiti Shizuko tekee itsemurhan, hän viettää elämänsä isänsä, Hidekin ja äitipuolensa Hanaen kanssa. 

Yuki kuitenkin haluaisi viettää elämänsä tätinsä, äidin siskon, Ayan kanssa, sekä isovanhempiensa, Masan ja Takeon seurassa. 

Isä kieltää Yukin olemasta näiden sukulaisten kanssa. 

Yukin elämässä on myös pari ystävää. 

Sachiko Murain kanssa hän harrastaa yhdessä juoksua koulun aikana, 

mutta kun Sachikon perhe saa tietää Yukin äidin itsemurhasta, ystävyys loppuu. 

Isamun Yuki tapaa lähdettyään opiskelemaan Nagasakiin. 

Kyoko Mori: Shizukon tytär 

1999, Otava

alkuperäinen teos: Shizuko's daughter 

suomentanut Sirpa Kähkönen

249 sivua 

Kirja siis kasvattaa luettueni kirjojen kirjavuorta kohti Macchapucchrea ja myöskin liittyy Marian äiti-haasteeseen, josta jää puuttumaan vain yksi kirja! Tässä jos jossain on kyseessä äiti-suhteen pohdinta. Oma äiti ja hänen tekemänsä ratkaisu ei jätä tytärtä rauhaan; äitipuoli on taas kamala narttu.

Kirjastossa tämä kirja on sijoitettu sekä aikuisten että nuorten osastoon. Mielestäni tämä onkin siinä välissä. Jotenkin tämä tuntuu kauhean surulliselta nuorten kirjaksi, mutta toisaalta hieman väljältä aikuisten kirjaksi, esimerkiksi Japanin muuttumista sivutaan yhdellä sivulla ja lähinnä sillä, miten naiset eivät enää käytä kimonoita. Myöskään avioliittoa ja selvästi kaksinaismoralistista yhteiskuntaa ei pohdita sen enempää kuin kertomalla Yukin tunnelmista elämänpyörteisssä. 

Veronica Pimenoff: Maa ilman vettä

Veronica Pimenoff on ollut omalla TBR-listallani jo jonkin aikaa, Loistava Helena -teoksen luin juuri ennen blogini aikaa, joten se on mielessä, mutta ei kirjoituksissa mukana. Jos Pimenoff kiinnostaa kirjailijana, kannattaa aloittaa juuri Loistava Helena -teoksesta, joka on naisen kasvukertomus paitsi naiseksi myös tieteen tekijäksi.

Pimenoffin teoksissa tuntuukin olevan aina samanlainen teema: nainen tiedemaailmassa, nainen miesten maailmassa (tieteessä tai ylipäätään yhteiskunnassa). Jos ihmettelet kirjapostausteni pitkää aikaväliä, niin se johtuu siitä, että Pimenoffin teokset eivät ole kovinkaan nopealukuisia. Mutta sitäkin palkitsevampia, kun ne saa luetuksi. Luotaantyöntäviä kirjat eivät ole; niissä on vain niin paljon ajateltavaa, että kirjaa ei voi kahlata illassa, eikä kahdessakaan. Ja kirja jää, kuten hyvän kirjan kuuluukin, elämään ja ajatuksiin vielä lukemisen loputtuakin.

Suosittelen Pimenoffiin tutustumista, koska kirjailija on ihan suotta jäänyt ilman suurta suosiota. Pimenoffista (s. 1949) itsestään on aika vähän tietoa löytyvissä, mutta hän on kirjailijan työn lisäksi lääkäri ja psykiatri, joten kirjoissa on varmaan paljon myös oman elämän kokemuksia mukana. Koska itse olen huono tunnistamaan kirjailijoita siinä missä muitakaan Suomen silmäätekeviä, niin meinasi mennä sekin ohi, että Pohjois-Karjala-vuosinani Pimenoff oli monesti lähempänä kuin tajusinkaan. Mennä viikolla yritin päästä kuulemaan Pimenoffia itseään Kirjailijaliiton luentosarjassa Studia Litteraria, mutta Pimenoff oli sairastunut ja perunut tulonsa.

Maa ilman vettä (1999, Tammi) on hieman varhaisempaa tuotantoa, kirjan sisäsivujen mukaan Pimenoffin seitsemäs teos. Teoksessa on kyse kahdesta naisesta, suomalaisesta Kristiinasta ja mosambikilaisesta Sofia Elenasta, jotka ovat nuorina opiskelijoina kohdanneet 60-luvun Berliinissä ja marssineet pelastaakseen maailman.

Kristiina ja Sofia Elena kohtaavat uudestaan vuosien päästä Portugalissa, jossa Sofia Elena makaa sairaalavuoteessaan kuolemassa. Lääkäriksi valmistunut nainen sairastaa syöpää, eikä enää parane. Kirjan sanoma paljastuu naisten dialogeista, joihin osallistuva Sofia Elena muistaa asioita väärin, kertoo saman tarinan monta kertaa aina eri tavalla, tai ei muista, mitä kertoi.

Kristiina on Suomessa menestyvä tutkija. Hänellä on aviomies ja kaksi lasta. Kristiina matkaa miehensä kanssa Yhdysvaltoihin ja tapaa vapaa-ajallaan miehen, joka järjestää hänelle sammakoita. Kristiina haluaa salakuljettaa sammakot tieteen nimissä Suomeen päästäkseen tutkimaan niiden myrkkyä. Sammakkoja hän matkustaa hakemaan Portugaliin.

Teoksessa ei ole tapahtumia tämän enemmän, mutta se, mitä tapahtui vuosien saatossa, tulee ilmi naisten nähdessä toisensa.

Sofia Elena halusi pelastaa maailman, tai ainakin kotimaansa, Portugalin siirtomaan Mosambikin. Naisena hän kohtasi kuitenkin monta ongelmaa, epätasa-arvoisen maailman, jossa naisen asema on olla uhri, synnyttäjä ja rakastaja; lääkärinä kouluttamattomat ja parantajiin uskovat asukkaat, afrikkalaisena sisällissodan, joka syttyi maan irtaantuessa Portugalista. Kristiinan on vaikea ymmärtää Sofia Elenan kertomaa, mutta osansa hän saa jahdatessaan sammakoita, joiden myyjänä toimii Sofia Elenan veli ja hänen afrikkalaiset ystävänsä. Mukana on myös nais- ja huumekauppaa. Maailman ikävät ja rikolliset kasvot näyttäytyvät Kristiinallekin, jonka oman salakuljetus-operaation pyhittää se, että hän tekee asian tieteen nimissä.

Teos näyttää, miten samoilla eväillä ihmiset suuntautuvat eri suuntiin, olosuhteiden pakosta, maailman epätasa-arvon takia. Naiset, jotka opiskelevat samassa paikassa, eivät voi maailmoilleen mitään. Vaikka olivat nuorina uskoneet siihen, että maailma muuttuu opiskelujen ja asenteen avulla. Teoksessa osoitetaan ne kohdat, joissa maailman ongelmat sijaitsevat: naisten ja miesten maailmojen erilaisuudessa.

Minä todella tömähdin Mosambikiin miesten maailmaan. Siihen, että tuhouduttiin. Siinä ei ollut vaihtoehtoa, vain tuhoutumisen tavan vaihtoehdot: joko tulta tai tomua, Sofia Elena sanoi sivuuttaen Kristiinan suuttumuksen. - Miehet halusivat sotia, ei heitä huvittanut tehdä peltotöitä ja hankkia lapsille puhdasta vettä. Siksi tuloksena oli tulta tai tomua. Luoti tai aavikko, miina tai kuiva kaivo. Eikä niitäkään vaihtoehtoja lopulta enää ollut, saatiin nimittäin ne kaikki. Tomukin saattoi vielä syöstä tappavaa tulta, kun aavikoituvaa peltoa kuokkiva nainen sohaisi miinaan.

Teoksessa maailman ongelmat nähdään miehissä, tai vallassa. Vallastahan ovat taistelleet maailman historiassa miehet. Onko miesten vallanhalu sitten sukupuolessa? Ainakin teoksen mukaan, sillä paitsi maailman vallasta kyse on myös vallasta kotona, naisen ja miehen välillä.  

Nuorena minä luulin että miehet enimmän osan ajastaan taistelevat päästäkseen valtaan, nyt uskon että niille on tärkeintä pitää valta hallussaan niin valtiossa kuin kotona. Valtaan tarrautuminen on ympärillä oleville kauheampaa kuin valtaan pyrkiminen. Vallan puolustaja on tuhoisampi kuin haastaja. Miehen merkki ei ole keihäs vaan tuoli. Päällikön istuin! Paskajakkara!

Kristiina kokee Sofia Elenan jutut vastenmielisinä, oikeastaan hän kokee Sofia Elenan vastenmielisenä: kuoleva ja haiseva nainen on jotain, mitä Kristiina ei halua nähdä eikä katsoa. Lukijalla on hieman sama olo, vastenmielisiä asioita, joita ei halua kuulla, eikä tuoda arkielämään, on kirjassa sivun sivun jälkeen.

Teoksessa kaikesta vastustuksesta huolimatta näytetään, miten maailma on epäreilu: maailmassa pitää olla aina joku, johon peilata itseään: valtaa ja erinomaisuuttaan. Maailmassa on ollut vastakkain länsi ja itä; pohjoinen ja etelä; krisityt ja muslimit. Aina tarvitaan joku, jota alistaa. Ja kaikkein alimpana ovat köyhät naiset. Vaikka toisaalta naiset ovat niitä, jotka synnyttävät uutta ja jotka jatkavat elämää.

Entäs Suomi sitten? Mehän olemme kaikesta sivussa, emme ole Portugalin tavoin alistaneet ketään ja meillä on tasa-arvo, eikö niin?

Öljykriisin aikana koko Eurooppa suostui palelemaan, kun koneille oli tulla nälkä. Vesikriisin vuoksi emme suostu palelemaan, vaikka Keski-Aasian öljykenttien lapset kuolevat suolistotauteihin. Mitä äitien lasten vedestä, kunhan isien autoissa on bensaa. Tankkerit kuljettavat öljyä vesistöjen saastumisen uhalla, jotta koneet saisivat omansa, mutta makean veden kuljetukseen ei tankkereita panna jotta elävät saisivat osansa. Suomessa suolataan pohjavedet talviliikenteen takia.

Teoksessa tuodaan naisten keskusteluissa esiin niitä asioita, jotka eivät ole mukavaa tai miellyttävää kuunneltavaa. 60-luvun maailmanparantajat ovat nähneet, miten maailma ei ole muuttunut ihan siihen suuntaan, mitä he suunnittelivat. Teoksessa on kovin pessimistinen kuva, mutta toisaalta siitä voi nähdä ajankuvan. Ja näin vuonna 2012 voi myös kauhistella, että maailma on jatkanut matkaansa aivan samaan suuntaan; eriarvoisuus on päivän sana ja toisia maita käytetään globalisaation nimissä häikäilemättömästi hyväksi. Veden saanti kaikille ihmisille ei ole lainkaan maailman prioriteetti numero yksi.

Mitä tästä voisi ajatella? Kamalaa, ettei Pimenoffin ajatuksia jaa useampi ihminen maanpäällä.

Luin tänään HS:n sivuilta, miten portugalilaiset lähtevät Brasiliaan töihin, kun entinen siirtomaa pärjää paremmin kuin siirtomaaherransa. Tuntuu, että Eurooppa on saanut itsestään melkoisen sotkupesän, jonka selvittämiseen ei tunnu olevan kiinnostusta. On syntynyt uusia vallan tavoitteilijoita, jotka eivät suostu lännen valtaan, mutta ottavat vallan samalla tavalla: alistamalla niitä, joita alistaa voi.

Pimenoffin kirja oli loistava herättelijä. Toisaalta tieto lisää tuskaa, myös näkemään maailman tilan kokonaisuudessaan. Siis, miten huono se on.

Arvioni:  4½/5