Eric-Emmanuel Schmitt: Nooan lapsi & Herra Ibrahim ja Koraanin kukkaset

Nämä kirjat löysin sattumalta luettavakseni matkalla maauimalaan. Kas kun juuri ennen uimalaan saapumista alkoi sadekuuro, ja suunnitelmat vaihtuivat kirjastoreissuksi. Kun kirjastossa kiertää tarpeeksi kauan, niin siellä yllättyy löytäessään kirjailijan, josta ei ole koskaan kuullut mitään. 

Eric-Emmanuel Schmitt (s. 1960) on ranskalainen kirjailija, filosofi, tohtori ja entinen yliopiston opettaja. Hän on vapaa kirjailija, joka on kirjoittanut erityisesti näytelmiä. Nooan lapsi ja Herra Ibrahim ja Koraanin kukkaset kuuluvat sarjaan, jossa Schmitt pohtii eri uskontoja ja niiden elämänohjeistuksia. 

Nooan lapsi (2005, Like) kertoo natsiajan ranskalaisesta kylästä, jossa elää myös muuan juutalainen perhe. Vanhemmat pyrkivät löytämään piilopaikan; lapselleen, 10-vuotiaalle pojalleen, he löytävät piilon lähellä olevasta orpokodista. Kirjan tapahtumien kerrotaan perustuvan tositapahtumiin: roomalaiskatolinen isä André pelasti toisen maailmansodan aikana 231 juutalaispoikaa. Lapset naamioidaan katolilaisiksi, he saavat uudet nimet ja uudet passit. Kirkkoisä on kuin Nooa: hän kerää ympärilleen juutalaiset, koska uskoo, että odottelun jälkeen vielä koittaa aika, jolloin elämä on juutalaisillekin hyvää. 

Hän myös kerää juutalaisten pyhiä tekstejä ja katolisten rukousten lisäksi pojat opiskelevat omaa kieltä ja uskonnollisia tekstejä. Kirjan tapahtumat on kuvattu 10-vuotiaan pojan näkökulmasta, joten ankariin ja nälkäisiin vuosiin mahtuu myös poikamaisia seikkailuja. 

Herra Ibrahim ja Koraanin kukkaset (2005, Like) kertoo puolestaan arabikauppiaasta, jonka kulmakaupassa käy usein 11-vuotias Momo-poika. Nämä kaksi erilaista, eri-ikäistä ja eriuskoista ihmistä ystävystyvät, ja kun Momon elämä nyrjähtää pahemman kerran paikoiltaan, Herra Ibrahim auttaa poikaa omalla tavallaan. 

Momo on juutalainen poika, joka ihmettelee, miten samanlaisia hän ja mies ovatkaan. Kirja on kerrottu lempeästi, vaikka oikeasti tässä(kin) tapahtuu aivan kauheita. Kirjan lopussa Momo ja kauppias lähtevät matkalle, koska Herra Ibrahim haluaa nähdä meren ja vaimonsa, samalla he tutustuvat eri uskontoihin: 

"Täällä haisee vahakynttilä, tämä on katolinen." 

"Totta, tämä on Pyhän Antoniuksen kirkko". 

"Täällä haisee suitsuke, tämä on ortodoksinen."

"Pitää paikkansa, tämä on Pyhän Sofian kirkko."

"Ja täällä haisee jalkahiki, tämä on islamilainen. Voi ei, täällähän suorastaan löyhkää!"  

Teoksissa on lempeyttä, karmeutta, inhimillisyyttä, huumoria - ja lopulta aina toivoa, joka saa seuraavan sukupolven näyttämään paremmalta kuin edellinen. Pidin kovasti näistä lyhyistä tarinoista. Pitänee myöhemmin tutustua hänen muihinkin teoksiin. 

Eric-Emmanuel Schmitt: Nooan lapsi (2005, Like)

L'enfant de Noé 2004

suomentanut Marja Haapio

192 sivua

Eric-Emmanuel Schmitt:Herra Ibrahim ja Koraanin kukkaset (2005 Like)

Monsieur Ibrahim et les fleurs du Coran 2001

suomentanut Marja Haapio

87 sivua

Leena Rantanen: Kirjeitä jonnekin - naistenviikko

Naistenviikko jatkuu ja tänään on Leenan nimipäivät. Siispä tämän päivän kirjailija- ja kirjaesittelyssä on Leena Rantanen (s.1940), Pariisissa asuva kirjailija ja suomentaja. Rantanen on kirjoittanut paljon lastenkirjoja ja taidekirjoja, sekä proosaa, jota olen vähän kerrassan lukenut: 

Leena Rantasen teokset löysin sattumalta kesällä 2012 lukemani Leena Rantasen Puolen tunnin loma (2008, Like)  -teoksen kautta. Tämä pieni kirja luo kesään uskoa: rakastettu voi löytyä ihan mistä vaan. 

Metro oli tupaten täynnä. Poika katsoi tyttöä ja tyttö poikaa ja kumpikin ajatteli samaa: miten ihmiset voivat tulla noin väsyneiksi, olla noin väsyneitä, elää noin, koko vaunussa vain me hymyilemme. Pitääkö työpäivän tappaa työ ja päivä. Ja elämä.

Ensikatseen jälkeen voikin olla vaikeampaa jatkaa. Tai no, ei oikeastaan, jos Rantasen novelleihin uskoo, sillä näissä novelleissa elämä vie juuri siihen suuntaa kuin on tarkoitettu:

Metron ulostulon lähellä oli epämääräinen nuorisojoukko, joten poika otti tyttöä lujasti kiinni kädestä.

Leena Rantasen Vastaantulijoita (2006, Like) luin tällä viikolla lukumaratonin yhteydessä: kirja kertoo lyhyitä tarinoita Pariisissa asuvista kodittomista. Kuvien avulla ihmisten elämät näyttäytyvät lukijalle. Tai ne elämät, joita näillä ihmisraunioilla on mahdollisesti ollut. Kovin moni ei katso ohikulkiessaan kodittomia, mutta nämä novellit katsovat. Sydäntäsärkevää. Tämä teos pakolliseksi lukemistoksi (espoolaisiin) kouluihin!

Murheen murtamalla äidillä on huivi päässä, likaiset vaatteet eri paria kuten pojallakin. Mutta päällimmäisenä pojalla on uutuuttaan hohtava samettitakki jonka taskua koristaa kullalla kirjailtu uljas kotka, kuin aatelinen vaakuna. Rikkaan perheen poika on pitänyt takkia vain muutaman kerran, hän on kasvanut ja osaa jo pelata golfia ja lasketella hiihtokeskuksissa.

Päätin lukea vielä yhden Leena Rantasen teoksista näin Leenan-päivän ja naistenviikon kunniaksi. Lukemistoksi tuli Kirjeitä jonnekin (2005, Like), joka on hieman synkkä teos, sillä tässä kirjailija kirjoittaa kirjeitä kuolleille. 

Hän kirjoittaa kirjeitä kaikille niille henkilöille, jotka ovat olleet hänelle tärkeitä: Anna-mummo, George Sand, jne. Henkilöt voivat olla omia sukulaisia ja ystäviä, tai kuuluisuuksia, joita hän ei ole koskaan tavannutkaan (tietenkään, koska ovat kuolleet jo ennen kirjoittajan syntymää). Henkilöitä tärkeämmäksi kirjassa nousevat kirjoittajan elämänkokemukset, sillä kirjeiden sisältö kertoo hänen elämästään Ranskassa, Pariisissa ja matkoilta ympäri Ranskaa. Tai aiemmasta elämästä Suomessa. Oikeastaan tämä on hyvin kiehtova tapa kertoa elämästään. 

Haluan sanoa sinulle - tämähän ei sinua väsytä - että vanhetessa tunnen nuortuvani joka päivä, niin on ollut jo kauan. Nuorena elämän paino oli raskas. Maailma on järjetön paikka asua, täynnänsä pahuutta josta en mitään ymmärrä, ja niin paljon joutavaa olen surrut turhan tähden. Nyt elän enemmän kauneudesta. 

Kuule Anne, olen jo kauan tiennyt että ihmisen tehtävä on ... ilo. 

Vaikka ja ehkä juuri siksi, että Kirjeitä jonnekin oli niin kovin erilainen kuin aiemmin lukemani teokset, tykästyin tähän. Oli mielenkiintoista viipyillä Pariisin kaduilla tuoli"ostoksilla" ja vaikkapa kouluvuosilla, jotka sujuvat mitenkuten koulun käytäville komennettuna liian villistä käytöksestä. Joo, ihana kirja tämäkin. 

Leena Rantanen: Kirjeitä jonnekin (2005, Like) 

130 sivua

Judith Uyterlinde: Rakkaustesti

Halusin lukea hollantilaista kirjallisuutta, koska matkasin muutaman päivän reissulle Amsterdamiin. Koska Herman Koch ja Renate Dorrestein on luettu, oli melkoisen nihkeää löytää mitään uutta luettavaa maasta. Aiemmin olen kirjoittanut Tulppaanikuume ja -murhat teoksista, jotka molemmat on kirjoittanut brittikirjailija. Löysin kuitenkin, kun tarpeeksi etsin, Judith Uyterlinden Rakkaustesti (2005, Like) -teoksen, jossa liikutaan Amsterdamissa. 

Rakkaustesti kertoo nimensä mukaisesti rakkaudesta, kun Judith ja Paul löytävät toisensa. 

Polkupyöriemme ohjaustangot olivat jo takertuneet kiinni toisiinsa, vaikka itse emme olleet vielä edes suudelleet. Meidät oli pitänyt häätää hienovaraisesti ulos pubista sulkemisajan jälkeen. Nyt ulkona irrottelimme jotakuinkin kömpelösti pyöriämme toisistaan. 

Parisuhteen pistää testiin se, että elämä aluksi etenee odotetunlaisesti: mennään naimisiin, hankitaan talo - kaikki ei menekään tämän jälkeen niin kuin pitäisi. Pariskunta haluaa lapsen, mutta ensimmäinen raskaus menee kesken, seuraava menee pieleen muuten. Koko ajan ympärillä saadaan vauvoja, ja jokainen kerta kirpaisee Judithia, joka ei millään saa vauvaa. 

Kirja kertoo lapsettomuudesta ja siitä, miltä tuntuu, kun lasta ei vain kuulu. Kirja on suorasanainen, mutta kuitenkin kaiken pessimismin ja huonojen tapahtumien jälkeen positiivinen vireeltään. Kirja on myös henkilökohtainen, teoksen kansiliepeessä Judith Uyterlinden kerrotaan nykyisin olevan kahden adotiolapsen äiti. 

Amsterdam sinnittelee kerronnan taustalla, ihastuttavaa kirjassa on se, miten normaalipäivässä ihmiset liikkuvat pyörillä. Pyörillä kruisailu jäikin Amsterdamista mieleen päällimmäisenä, Damin aukiolla oli ruuhkaa heti aamusta ja Museokorttelin, Rijksmuseumin aukion ja Vondelparkin tienoilla taas rauhallisempaa, kun vain muisti varoa polkupyöriä. Amsterdam vaikutti iloiselta ja elävältä paikalta, samalla reissulla käytyyn Saksaan verattuna enemmän ulkomailta. Ihana paikka, ja niin kovin lähellä! Suosittelen! 

Judith Uyterlinde: Rakkaustesti

2005, Like

Eisprong. Een verhaal over liefde en het verlangen naar en kind 2001

suomentanut Sanna van Leeuwen

159 sivua

Kolme kirjaa naisista naistenpäivän fiiliksissä: Moriarty, Busquets, Ferrante

Luin kolme kiinnostavaa kirjaa, jotka kertovat naisista. Tarkoituksenani oli kirjoittaa kirjoista naistenpäivänä, mutta kirjoitetaan nyt naistenpäivän jälkitunnelmissa. 

Liane Moriarty tuli tutuksi minulle vasta viime joulukuussa, mutta sen jälkeen olenkin ahminut Moriartyn kaikki suomennetut teokset: Hyvä aviomies, Mustat valkeat valheet ja nyt Nainen joka unohti (2016, WSOY). Moriartylla on loistava kyky koukuttaa lukijansa, ja sanoisinkin, että nämä kirjat ovat parasta tämän päivän viihdettä. 

Nainen joka unohti kertoo nimensä mukaisesti naisesta, joka unohti kaiken - kymmenen viimeisimmän vuoden ajalta. Noin nelikymppinen Alice on tehopakkaus, joka osallistuu lastensa koulun ja asuinalueensa toimintaan ja tapahtumiin. Kodin lisäksi Alice pitää huolta itsestään, mikä koituu hänen kohtalokseen: Alice saa aerobic-treeneissä iskun päähänsä. Kun hän herää, hän on hyvässä kunnossa, mutta valitettavasti unohtanut, miksi on eroamassa aviomiehestään Nickistä; Alice on kovasti rakastunut kymmenen vuoden takaiseen Nickiin. Myös kaikki kolme lastaan Alice on unohtanut. Arki vaatii siis totuttelua, koska muisti ei aivan heti palaudu. 

Avioeron ja tunteiden viilenemisen lisäksi kirjan teemana on lapettomuus, sillä kirjan tarinassa terapeutilleen avautuva Alicen sisko Elisabeth kärsii asiasta. Kun Alice herää muistamattomana, hän huomaa myös, että sisarusten välit ovat tulehtuneet, ehkä tämän lapsiasian vuoksi, päättelee Alice. 

Alice käyttäytyy ja ajattelee maailmasta varsin eri tavalla, kun kymmenen vuotta lasten kasvatusta ja siitä aiheutunutta väsymystä ei ole enää muistissa. Kirjaa lukiessani kävi mielessä, että itsellänikin pieni muistinmenetys voisi olla paikallaan. Kun asioihin suhtautuu eri tavalla kuin mitä on tottunut, asiat lutviutuvat ehkä paremmin. 

Kirjaa oli kiinnostavaa lukea, ja hieman pöljältä kuulostava lähtoasetelma toimi. Ainoa asia, mihin en kirjassa ollut tyytyväinen, oli loppuratkaisu: aivan liian kiltti omaan makuuni. 

Muita lukeneita: Kulttuuri kukoistaa ja Kirjakaapin kummitus -blogistit.

Liane Moriarty: Nainen joka unohti 

2016, WSOY

What Alice forgot 2010

suomentanut Helene Bützow

495 sivua

Tämän kevään teos on myös Milena Busquetsin Tämäkin menee ohi (2016, Otava), josta kiinnostuin siksi, että espanjalaisia kirjailijoita harvoin saa suomennoksiksi ja siksikin, että kirja kertoo keski-ikäisen naisen elämästä. Aivan täysin en pystynyt samaistumaan päähenkilön Blancan elämään, sen verran villiä elämää hän vietti. 

Blancan elämään vaikuttaa ja tarinan aloittaa naisen äidin kuolema ja hautajaiset. Ehkä jonkinlainen ikäkriisikin on tarinan päähenkilöllä: hän miettii elämäänsä ja ollakseen miettimättä elämäänsä ja äitinsä kuolemaa hän hakeutuu ex-miesystäviensä ja nykyisten rakastajiensa seuraan. Elämä ei aivan tunnu samalta kuin parikymmentä vuotta aikaisemmin. 

Ajattelen että voisin pysähtyä ja ehdottaa että menisimme lasilliselle (ja humaltuisimme ja kertoisimme elämäntarinamme innoissamme ja kompastellen ja hipaisisimme kuin ohimennen toistemme käsiä ja polvia ja katsoisimme toisiamme silmiin sekunnin pitempään kuin on soveliasta ja suutelisimme ja naisimme hätäisesti jossain  kylän sopukassa niin kuin silloin, kun olin nuori, ja rakastuisimme ja matkustelisimme ja olisimme aina yhdessä ja nukkuisimme kiinni toisissamme ja saisimme pari lasta lisää ja lopultakin pelastuisimme), mutta jatkan matkaa taakseni vilkuilematta. Jos miehet tietäisivät, miten monta kertaa me naiset katsomme tuon elokuvan, he eivät uskaltaisi pyytää meiltä edes tulta tupakkaansa. 

Kirjan lennokkuudesta, tai ehkä juuri sen takia, en päässyt kirjaan sisään niin hyvin kuin olisin halunnut. 

Kirjasta lisää Kirjapolkuni ja Tuijata -blogeissa.

Milena Busquets Tämäkin menee ohi

2016, Otava

También esto pasará 2015

suomentanut Tarja Härkönen

190 sivua

Busquetsin kirjan kanssa samoista lähtökohdista ponnistaa Elena Ferranten Amalian rakkaus (2005, Avain), sillä myös tässä teoksessa Delia, aikuinen tytär joutuu järjestämään äitinsä, Amalian, maan lepoon. Lisäksi Delia haluaa selvittää, mitä hänen äidilleen oikeastaan tapahtui: hukuttautuiko äiti itse, vai oliko joku henkilö aiheuttamassa kuoleman?

Ihastuin Ferranten teokseen Hylkäämisen päivät, jonka luin noin vuosi sitten ja halusin lukea Ferranten esikoisteoksen ennen kuin uusi suomennos, Loistava ystäväni, tulee kauppoihin. 

Ferrante kuljettaa lukijana minut Napoliin, jossa Delia yrittää tutkia, ketä kuului Amalian lähipiiriin mustasukkaisen ex-miehen ja rakastajan ohella. Tutkimuksensa Delia tekee valuen kuukautisverta ja pukeutuneena äitinsä alusvaatteisiin ja pukuun, jotka on ostettu äidin tavoista poiketen seksikkyyttä korostaen. Delian muistellessa lapsuuttaan käy ilmi, että äiti ei koskaan saanut pukeutua näyttävästi, koska Delian isä pelkäsi naisensa viettelevän muita miehiä pelkällä olemuksellaan. 

Kirjassa on paljon tukahdettuja tunteita: Delia miettii, miksei tunne seksuaalista vetoa miehiin, äitiä on kielletty näyttämästä naisellisuuttaan jne. Tämä pieni kirjanen ei ollut helppoa luettavaa, todellakaan. 

Aivan mahtavan hyvä idea Busquetsin ja Ferranten kirjojen lukeminen peräkkäin ei ollut, sillä kirjat pääsivät sekoittumaan toisiinsa pahasti. Sen sijaan nämä kaksi kirjaa toivat melkoista kontrastia Moriartyn keskiluokkaisten ihmisten kuvaamiseen, minkä takia näin jälkikäteen Moriartyn teoksen naiset pääsevät ärsyttämään aivan erityisen paljon. 

Kirjan on vastikään lukenut myös Omppu. Jään hänen tavoin odottamaan uutta Ferrantea! 

Elena Ferrante: Amalian rakkaus

2005, Avain

Amore molesto 1992

suomentanut Tary Nyström Abeille 

151 sivua

Francois Lelord: Matka onneen

Francois Lelordin Matka onneen (2005, WSOY) tuli vastaan, kun aloin selailla lukudiplomeita, Vantaan lukudiplomi toisen asteen opiskelijoille vaikutti kiinnostavalta, koska olen lukenut suurimman osan lukudiplomin kirjoista (ja pitänyt niistä). Matka onneen löytyy "Matkalla tässä ja nyt" -osiosta, joka pitää sisällään muitakin mielenkiintoisia teoksia. Samaisen lukudiplomin kirjatarjottimilta löytyvät myös aiemmin marraskuun puolella lukemani Roca Pacon Ryppyjä (sarjakuvateos) "Elämänkaari"-osiosta, Kati Närhen Saniaslehdon salaisuudet "Yhteinen matkamme" -osiosta ja Manu Larcenetin Maallemuuttajat "Luontoretki"-osiosta. Huikeita kirjoja muutenkin tarjolla tässä lukudiplomissa, melkeinpä tekisi mieli lukea listojen kaikki loput kirjat, ja toki olen bongannutkin listalta kirjoja luettavaksi. 

Lelordin Matka onneen on pieni kirja, joka vie lukijansa nimensä mukaisesti matkalle, jonka määränpäänä on toivottavasti onni. Kirja ei ole Coelhoa, vaikka tietynlaisia perinteisiä totuuksia kirjassa jaellaankin: Opetus nro 1: Vertaileminen on hyvä keino pilata oma onnensa. Toisaalta, vaikka kirjassa päädytäänkin onnen löytymisessä perinteisenlaatuisiin totuuksiin, pidin kirjasta, koska se oli leppoisa kirja. 

Kirjan takakannessa tarina nimetään aikuisten saduksi ja kirja alkaakin taikasanoilla "olipa kerran". Kirja kertoo psykiatrista nimeltä Hector. Hector tekee työtään hyvin, mutta alkaa ihmetellä, että miksi ihmiset ovat onnettomia juuri niissä maissa, joissa luulisi kaiken olevan hyvin: ihmisillä on hyvä toimeentulo, ruokaa ja turvallinen elämä. Hector lähtee matkalle tutustuakseen muihin maihin ja siihen, ovatko ihmiset onnellisempia muualla. 

Hän suuntaa Kiinaan, jossa tapaa kauniita naisia ja erään erityisen. Kiinassa hän kävelee vuorille tapaamaan munkkia, ja ymmärtää, että "Onnea on kävellä vuoristossa". Se, joka on kävellyt vuorilla, voi myöntää, että yksi onnen tuoja vuoristossa käveleminen todellakin on, mutta Hectorin matka todistaa tämän myös. Marraskuisena synkkänä iltana myönnän myös, että "Aurinko ja meri ovat kaikkien onnea" on tavallaan oikea: varsinkin, kun itsensä voi tunta onnettoman väsyneeksi, kun nuo kaksi asiaa puuttuvat elämästä. 

Hector matkustaa muuallakin maailmassa, ja matkalla oli kiva olla mukana. Maailmantila todetaan kirjassa sellaiseksi kuin mikä se on esimerkiksi maassa, jossa Hector huomaa mustien ja valkoisten olevan kovin eriarvoisessa asemassa. En kuitenkaan selosta Hectorin matkantekoa tässä sen enempää, sillä matkaan on kiinnostava tutustua itse kirjaa lukien. Jäin miettimään Hectorin oppeja ja ajatuksia, esimerkiksi sitä, miten kaukana nykyinen olotila on siitä, minkä ihminen ajattelee tuovan onnea ja toisaalta siitä, milloin koki olevansa onnellinen. 

Francois Lelord: Matka onneen 

2005, WSOY

Le Voyage d´Hector 2002

suomentanut Varpu Laakso

197 sivua

Ritva Kokkola: Lukukauden loppu - kotimaisia futiskaupunkeja: Kemi

Kesän oma lukuhaasteeni on lukea kirjoja, jotka sijoittuvat Suomen futiskaupunkeihin. Tykkään lukuhaasteista, koska haasteiden myötä tulee luettua sellaisia kirjoja, joita en muuten lukisi. Ritva Kokkolan Lukukauden loppu (2005, Myllylahti) on juuri sellainen kirja, jota en olisi lukenut ilman tätä haastetta. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Kemiin, josta olisi ollut myös mahdollista lukea Peter Franzénin kirjoja, mutta olen ne jo aiemmin lukenut. Kirjaston hakupalvelu löytää Kemistä myös Eija Janssonin jännityskirjallisuutta, mutta tällä kertaa päädyin Kokkolan teokseen, aika paljon kirjan nimen perusteella, lukukauden lopussa on kivaa lukea Lukukauden loppua. 

Kirjassa kuitenkin eletään keävtlukukauden lopun sijaan syyslukukauden loppua, jolloin joulutohinat ja pikkujoulut ovat koulun elämää. Touhut keskeytyvät, kun koulun talonmies löytää koulun läheltä lumihangesta ruumiin, joka tunnistetaan koulun opettajaksi. Poliisit alkavat tutkia koulun opettajien suhteita ja löytävät paitsi kauas menneisyyteen yltäviä suhteita myös väärinkäytöksiä koulun rahoista. 

Koulun maailma, oppilaat ja opetus, eivät tässä kirjassa juurikaan esiinny, ainoastaan opettajat. Kirjaa oli yllättävän mieluisaa ja kiinnostavaa lukea, ehkä juuri sen takia, että koulumaailma on juuri tällä hetkellä itselleni läheinen. 

Kemi näyttäytyi lumisena ja kylmänä paikkana, ja erityisesti lumilinna ja meri tuntuivat olevan tärkeitä. 

Meri oli keuhkot ja ilma. Sisämaassa alkoi ahdistaa, tuntui, ettei henki kulkenut. Kaupunki sijaitsi niemellä. Se ei voisi laajentua muualle kuin naapurikunnan puolelle, mutta ei muuttotappiokunnassa enää ollut suurempia maanvaltaussuunnitelmia. Rantatie kiersi kaupunkia puistokatuna ja aivan keskustan kupeessa oli uusittu sisäsatama. Joskus sitä kautta kuljettiin laivalla Ruotsiin. 

Joskus lukuhaasteiden myötä törmää kirjoihin, jotka on väkisin luettava loppuun. Nyt tätä tunnetta ei tullut, vaan kirja oli mukava lukea - tämä oli tällainen leppoisa dekkari. 

Ritva Kokkola: Lukukauden loppu

2005, Myllylahti

222 sivua

Lukuhaaste: kotimaisia futiskaupunkeja: Kemi - kemiläinen Merilappi United pelaa Naisten liigassa. 

Annika Luther: Ivoria

Kun aloittelin työpäiviäni nykyisessä työssäni, luin Annika Lutherin Opettajainhuone-teoksen (2013, Teos & Schidlts&Söderströms). Jo silloin mietin, että Lutherin nuortenkirjoihin täytyy tutustua, koska Lutherin nuortenkirjojen aiheet kiinnostivat. Onhan tässä toki aikaa mennyt, mutta varmaan ihan hyvä sattuma, että sain luettua Lutherin kirjan juuri nyt, kun olen sulkemassa lopullisesti taas yhden opettajainhuoneen oven. 

Ivoria (2009, Teos & Schidlts&Söderströms) sijoittuu osin myöskin kouluun, tosin näkökulma ei ole opettajainhuoneessa, vaan oppilaiden. 

Kirjan päähenkilö on Alphonse, 16-vuotias poika, joka on tullut perheensä kanssa Ruotsin ja Ranskan kautta Suomeen. Alun perin perhe on kotoisin Norsunluurannikolta, josta perhe on lähtenyt etsimään parempaa elämää ja tulevaisuutta lapsilleen Euroopasta. Afrikassa vanhemmilla oli hyvät työpaikat, mutta unelma toi heidät pohjoiseen. Oleskelulupaa ei kuitenkaan tule, vaan poliisi tulee karkottamaan perheen Suomesta. Alphonse karkaa kotoaan ja alkaa piileskellä poliisia - hän on ainoa perheestä, joka jää Suomeen ja kirjassa seurataan, miten Alphonse pärjää yksin ilman kotia ja paikkaa olla Helsingin talvessa. 

Alphonse tapaa sattumalta Unan, joka on lukioikäinen tyttö ja jolla on hyvä sydän. Una on ainoa, joka voi auttaa Alphonsea. 

Kirja on oikein mukava nuortenkirja, jossa päähenkilöt ovat nuoria ja kekseliäitä. Kirjassa on jännitystä, ihmissuhteita ja myös rakkautta. Näiden perinteisten teemojen lisäksi kirjassa myös päästään miettimään, onko maailma oikeudenmukainen paikka ja sitä, miksi jollakin on oikeuksia ja toisella taas ei. 

Jos Ahmadou (=Alphonsen isä) ja Yvonne (=Alphonsen äiti) olisivat edes olleet rikollisia ja tulleet käyttämään hyväkseen sosiaalipalveluja! Mutta kun he eivät  olleet pyytäneet mitään muuta kuin saada rehkiä itsensä puhki töissä, jotka eivät muille kelvanneet, aina siitä lähtien kun nousivat maihin Malmössä... Ja lopulta heidät sitten karkotettiin, niin että he joutuivat jälleen kerran aloittamaan tyhjästä jossakin päin maailmaa. Tätä tunnetta nämä kiltit ihmiset eivät koskaan voisi ymmärtää eivätkä kokea omissa vaaleanpunaisissa yovonnahoissaan. 

Luther näyttää kirjassaan toisenlaisen maahanmuuttajan kuin keskustelupalstoilla elävän sosiaaliavustuksilla itseään elättävn kouluttamattoman afrikkalaisen. Maahanmuuttajia kun on aivan yhtä montaa erilaista kuin suomalaistakin. 

Kun luin Lutherin Opettajainhuonetta, mietin, että tarina on melkoisen helppo, ja Lutherin kirjoitustyyli sopiikin mielestäni paremmin nuortenkirjaan. Nuortenkirjana tämä ei ollut liian helppo, mutta ei liian synkkäkään - loppuratkaisunkin voi tulkita eri tavoin. Sanoisin, että toimiva kirja, vaikka onkin jo kymmenen vuotta vanha! 

Aloitan kirjalla Kirjakaapin kummitus -blogissa henkäisemän kirjankansibingon: ajoneuvo. 

Samalla kirjalla oallistun myös omaan lukuhaasteeseen: Kotimaista kirjallisuutta futiskaupungeista -haaste, kaupunkina Helsinki - tässä kirjassa juostaan pitkin Hietaniemen hautausmaata ja jalkapalloon sopivasti Töölön kaupunginosassa. 

Annika Luther: Ivoria

2009, Teos & Schidlts&Söderströms

alkuteos Ivoria 2005 

suomentanut Raija Rintamäki

198 sivua

Riitta Jalonen: Hula-hula / Kuvittele itsellesi mies

Luin jonkun aikaa sitten Riitta Jalosen teoksen Yö on oranssi häkki (2000, Tammi) ja päätin lukea vielä lisää Jalosen kirjoja. Juuri tällä hetkellä Jalosen noin 150-sivuiset teokset ovat sen pituisia kirjoja kuin jaksan lukea. Vapaa-aika on hieman kortilla ja keskittymistä vievät kirjoista kaikenlaiset muut ajatukset, ja olenkin taas opetellut jättämään kesken sellaisia kirjoja, jotka eivät jaksa kantaa ajatuksiani mukanaan. 

Hula-hula (2002, Tammi) kertoo yksinäisestä 11-vuotiaasta tytöstä, Hellästä. Hän asuu isänsä ja äitinsä kanssa, mutta molemmat ovat monesti poissa kotoa ja tyttö luuhaa talossa asuvien vuokralaisten seurassa - tai istuu komerossa tai harjoittelee hula-vanteen pyörittämistä, mikä tuo hänelle lohtua. 

Tytön paras ystävä Sari asuu kodissa, joka haisee likaisille astioille. Yhdessä he tarkkailevat asioita, jotka kuuluvat aikuisten maailmaan ja joita kohtaan he ovat ymmällään, mutta uteliaita. Hellä käy usein kirjastossa, jossa saa siirtyä kirjastotädin valvovan katseen alla aikuisten kirjallisuuteen. Lisäksi hän tekee ihmisistä, joita kohtaa, paperinukkeja. Muiden silmissä tyttö pysyy näkymättömissä, eikä hän keksi, miten tehdä itsensä näkyväksi aikuisten maailmassa. 

Lukijalle selviää tytön havainnoista ympäristöään kohtaan se, mitä ympärillä oikeastaan tapahtuu. 

Äiti tuijotti harmaata miestä. Sellainen ilme, jota en ollut äidillä koskaan nähnyt, levisi kasvoille. Niin kuin äiti ei olisi uskonut sitä minkä edessään näki: jotakin kauheaa, jota hän pelkäsi. 
Harmaa liikahti eteenpäin. Otti äitiä vyötäröltä kiinni ja huusi: minä rakastan sinua. 
Äiti rimpuili ja teki niin kuin minäkin olisin tehnyt, pakeni takanaan olevaan vessaan ja paukautti oven kiinni. 
Mies oli hetken niin hölmistynyt, että äiti ehti vääntää lukon kiinni. 
Tuijotimme yhdessä vessan punaista merkkiä, joka todisti, että ovi oli lukittu. Katsoin voitonriemuisena harmaata univormumiestä, mutta hän ei huomannut minua. Hän huusi oven takana, kuin hulluksi tullut: minä rakastan sinua. 

Vanhempien parisuhteen kriisien ohella kirja tuo esiin järkyttävän yksinäisyyden, jonka Hellä kohtaa perheen lapsena.

Riitta Jalonen: Hula-hula 
2002, Tammi
139 sivua

Kuvittele itsellesi mies (2005, Tammi) on tarina kolmiodraamasta. Mirjami palaa matkaltaan kotiin, jolloin naapuri kertoo, että Mirjamin miehellä on ollut toinen nainen kodissa. Mirjami ottaa selvää, kuka nainen on ja alkaa seurata tätä. Inari on taidemaalari, joka kuvaa aviopareja, mutta ei ole itselleen saanut aviomiestä. Mirjamin mies Kalevi on molemmille naisille omanlaisensa mies - ehkä molempien kuvittelema mies. 

Mirjami säilyy kirjassa näennäisen tyynenä, mutta hän alkaa toimia: hän pakkaa miehensä tavarat mustiin jätesäkkeihin ulos, heittää lakanat ja patjat pihalle, samoin kuin Kalevin. Mirjami piilottaa vihansa muilta suunnitellessaan kostoa. Lukija huomaa, että jotain hänessä on alkanut tapahtua: 

Kolmannen viinilasillisen jälkeen Mirjamista alkoi tuntua enemmältä kuin ennen. Hän katseli olohuoneen kristallikruunua, se oli pieni ja vaatimaton, mutta hän oli pitänyt lasinpalaset kiiltävinä. 
Kristalli oli nähnyt Kalevin naisen, heijastunut naisen kuvaa itseensä ja takaisin. Sohva, jolla hän istui, oli nähnyt naisen, ehkä nainen oli silittänyt samettikangasta, sanonut väristä jotakin. Kenties väri oli ollut väärä värien ammattilaiselle. 
Nyrkki paukahti sohvan tyynyyn. Mirjami katseli hetken kättään hämmästyneenä. Siihen sattui. Hän repi sohvan tyynyt ja heitteli ne lattialle. Hän halusi hakea kirveen ja hakata sohvan säpäleiksi. Hän oli jo lähdössä kellariin, kun kissa tuli lähelle. 
Kissa tuntui ihmiseltä. 
Viinilasi oli tyhjä. 

Pidän Riitta Jalosen tyylistä rakentaa tapahtumia, henkilöitä ja traagisia elämiä lyhyellä, mutta ytimekkäällä tavalla. Tälläkin kertaa tyyli toimi, tarinat antoivat ajateltavaa ja niitä oli miellyttävää lukea. 

Minulla on vielä muutama Riitta Jalosen kirja lukematta, joten ehkä nekin ilmestyvät ajallaan tänne. Nyt kuitenkin jotain muuta luettavaa seuraavaksi.

Riitta Jalonen: Kuvittele itsellesi mies
2005, Tammi
160 sivua. 

Lauriina Vilkkonen: Ensi-iltahuvit

Lauriina Vilkkosen Ensi-iltahuvit (2005, WSOY) oli toinen kirja, jonka löysin kirjastosta mukaan Savonlinnaan ja jonka päänäyttämönä siis on Savonlinna. Nimensä mukaisesti kirjassa eletään Savonlinnan oopperajuhlien kiihkeintä aikaa: oopperaa valmistellaan kuumeisesti ja näytelmän tekijät, tuottajat ja laulajat, harjoittelevat ja harjoitusten välissä viettävät vapaa-aikaa, jolloin sattuu ja tapahtuu kaikenlaista. 

Mukana kirjan tapahtumissa ovat oopperan tuottajat, laulajat ja kesälomamatkalla Savonlinnnaan moottoripyörällään ajellut helsinkiläinen hammaslääkäri Elina. Kirjassa on niin paljon henkilöhahmoja, että varsinkin loppuajasta on vaikea pysyä kärryillä siinä, että kuka heilastelee kenenkin kanssa - ja lopultakin aika moni tuntuu seikkailevan kaikkien kanssa. Odotin koko kirjan ajan, että tästä kirjasta kehkeytyisi rikosromaani, varsinkin kun kirja on kirjastoissa laitettu jännityshyllyihin - ja tavallaan kirjassakin leijuu rikoksen lupaus ja ilmapiiri koko ajan tapahtumien yllä. Varjoissa liikkuu joku, joka miettii, miten voisi kostaa. 

Henkilöhahmot ovat juhlissa huvipurrella ja silloin vihdoin alkaa tapahtua: mies työnnetään reunan yli. Mutta Elina huomaa asian, ja hyppää miehen perään - ja pelastaa tämän. Henkilöhahmogalleriassa Elina nouseekin hahmoksi, jota lukijana jäin seuraamaan. Elinan suurin ongelma on se, kenet hän valitsisi miehekseen: Aarnon, jonka luokse hän on tullut kylään, vai savonlinnalaisen poliisin, jonka nimi on Savonlinnaan sopivasti Olavi, ja joka puhuu söpösti savon murretta. 

Henkilöiden suhteiden kuvailun ohella toinen kantava teema kirjassa on oopperajuhlien kaupallistuminen: kännykkäfirma Ikoni on tuonut juhlille palvelun, joka tuo oopperan sanat ihmisten kännyköihin. Vaikeaahan se on kuunnella oopperan sanoja, vaikka tällä kertaa näytös esitetäänkin suomeksi, kun tekstitys on linnassa katonrajassa. Kaikki eivät pidä tästä rarkaisusta, eikä myöskään markkinointimielessä järjestettävästä jääkiekko-ottelusta, jossa pelaavat oopperan laulajat, mm. tsekkivahvistukset. 

Kirja on suurta ja pientä draamaa täynnä, joista yksi kohtaus käydään kaupungin pitseriassa, kun miespääosan näyttelijä riitelee naispääosan esittäjän Marita Höökin kanssa: Marita syö aivan liian paljon valkosipulia, eikä Hulucka pysty laulamaan naisen vieressä. Marita on kuitenkin diiva, joka ei muuten kuuntele tuollaista puhetta! 

Aarnoa heikotti. Esityksen alku oli saanut aikaan krapulan kaltaisen olotilan. Hän kaipasi syömistä ja juomista, muttei kuitenkaan saanut mitään kurkustaan alas. Minkä vuoksi Elina kaveerasi Tammisen kanssa? Tammisen, joka oli Aarnon ykkösvihollinen ja kaiken lisäksi Cillan aviomies. Aarnoa oli alkanut pelottaa: olikohan viisasta kertoa Elinalle Cillasta? 

Kirja on edellisen teksinäytteen kaltaista ihmissuhdesoppaa, ja luulen, että kirjassa on yritetty saada aikaan oopperan tyylistä draamaa ja palavia tunteita. Minulle lukukokemus oli sekava, sekä ihmissuhdesopan että genren määrittelemättömyyden takia. Tokihan genrerajoja voi ylittää, mutta kun kirjassa koko ajan vihjataan, että kohta tapahtuu, niin lukijana kypsähdin ja väsähdin, kun laukaukset lopulta viimeisillä sivuilla tulevat tarinaan mukaan. 

Uskallan suositella kirjaa sellaiselle lukijalle, joka haluaa kurkata oopperajuhlien kulissien taakse ja seurata kuka on kenenkin kanssa. Varmasti kirjaa suurempi elämys on mennä itse juhlille: täältä mainosvideo. 

Maakunta-haasteeseen lisään yhden kirjan kohtaan Etelä-Savo.

Lauriina Vilkkonen: Ensi-iltahuvit

2005, WSOY

342 sivua

Annamari Marttinen: Mistä kevät alkaa

Annamari Marttisen uutuuskirja Mitä ilman ei voi olla ei aivan hurmannut minua, mutta luin silti vielä Marttisen vanhemman kirjan Mistä kevät alkaa (2005, Tammi) ihan siksikin, että olen sen jossain vaiheessa kirjahyllyyni hankkinut. Ja mikä voisikaan olla huhti-ja toukokuun vaihteeseen osuvampi kirja kuin tämä? 

Linnut visersivät ja sirkuttivat täyttä kurkkua korkeilla riehakkailla äänillään kaikkialla hänen ympärillään, ja kun hän avasi auton oven, oli kuin olisi kääntänyt radiota äkisti ja reippaasti kovemmalle, metsä raikui. Tuoksujen sekamelska tulvi hänen sieraimiinsa ja hän veti henkeä silmät suljettuina. Liikaa kaikille aisteille! - - Hän käveli puun luo kuin noiduttuna ja poimi yhden oksan käteensä, nosti sen kasvojensa korkeudelle ja tunnusteli vihreeäkin vihreämmän pikku lehden uutukaisuutta ja tahmeutta sormillaan. 

Mistä kevät alkaa kertoo paitsi keväästä myös kolmesta naisesta: lähes viisikymppisestä Leilasta, hänen Alzheimerin tautiin sairastuvasta äidistään Helenasta ja Leilan tyttärestä, Kiasta, joka juhlii keväällä ylioppilasjuhliaan. Kialla on ihanin aika elämässään juuri nyt. Ainakin hän itse ajattelee niin: hän suunnittelee ylppäreiden jatkoja heidän mökilleen, mitä Leila-äiti pitää huonona ideana. Leila haluaisi, että hänen ainokainen tyttärensä ei vanhenisi, eikä itsenäistyisi. Leila valvoo ja vahtii, kontrolloi tyttärensä elämää. Aivan liikaa, ajattelee Kia ja haluaa yhä enemmän omien ystäviensä pariin ja pois kotoa. 

Leila järjestää yo-juhlia ja samaan aikaan kasvaa hänen huolensa omasta äidistään: milloin äiti lähtee kotoaan, eikä muista avaimiaan, eikä edes sitä, kuka on. Ehkä äidin olisi parasta muuttaa hoitokotiin, jossa joku vahtii häntä koko ajan ja jossa äiti on turvassa. 

Kirja on tarina myös äitiydestä: äideistä ja tyttäristä. Äitienpäiväkortit ovat merkittävässä roolissa tässä kirjassa, ja tämä kirja olisikin varmasti täsmälahja tulevaan äitienpäivään kortin lisäksi, mikäli sen jostain divarista tai alemyynneistä vielä löytäisi. Hieno lahja tämä olisi senkin takia, että tämä kirja on mielestäni Marttisen ehdottomasti paras kirja. Äitiys on kuvattu hienosti, vaikka joissain kohdin kirja lyö yli: kuka äiti oikeasti lähtisi tarkistamaan mökille tyttärensä juhlia. Niin kamala kontrollifriikki kuin olisikin... Mutta toisaalta ylilyönnit kuvaavat hyvin sitä, miten äidistä tulee tiikeriäiti. 

Onneksi ylioppilaskin osaa: Kian mielestä hänen äitinsä pitäisi relata, ja osittain hän pakottaakin äitinsä nauttimaan elämästä. Kun Leila yrittää kieltäytyä kevään ensimmäisestä jäätelöstä, Kia pakottaa hänet syömään jäätelönsä ja nauttimaan siitä. Toisaalta, ehkä on hyväkin, että äidit ja tyttäret eivät ole liiaksi samaa sukupolvea. 

On hirvittävä rikos, hän ajatteli sitten ja katsoi ikkunasta järvelle, kuinka lapset eivät koskaan saa tietää, minkälaisia heidän vanhempansa oikeasti ovat ja kuinka vanhemmat tekevät kaiken elämänstä työtä peittääkseen sen heiltä. 

On ehkä hyväkin, että sukupolvilla on tilaa hengittää, sillä aina tulee hyvästijätön aika. Nautintoa elämä ei suinkaan keski-ikäisellä naisella tunnu olevan. Huoli omasta äidistä muuttuu huonoksi omaksitunnoksi siitä, että oma äiti huvenee silmissä, muuttuu vanhaksi ja muistamattomaksi. Vanhentumisen hyväksymisen Marttinen on kirjoittanut kirjaansa kauniisti, vaikkakin surullisesti. Jäljelle jäävät muistot: niistä monista äitienpäiväkorteista, joita on vuosien mittaan kirjoitettu, piirretty ja ostettu. 

Äiti oli säästänyt kaikki saamansa äitienpäiväkortit. Leila oli askarrellut alakoulussa silkkipaperista pieniä ruusuja ja kirjoittanut Omalle Maailman Parhaalle Äidille. 

Tämä oli todella kaunis kirja, kauniin surullinen, mutta samalla myös nuoruuden iloinen kirja, ja olin todella tyytyväinen, että jaksoin lukea vielä tämänkin Marttisen kirjan. 

Muita kirjan lukeneita: 

Lumimonena,
Susa,
Leena Lumi
ja
Kulttuuri kukoistaa. 

Annamari Marttinen: Mistä kevät alkaa

2005, Tammi

332 sivua

*****************

Tunnelmaltaan Marttisen kirjassa oli jotain samaa kuin Kyung-Sook Shinin Please Look After Mother -teoksessa. 

Osallistun näillä kahdella ja myös Kyoko Morin teoksella Shizukon tytär Sinisen linnan Marian äiti-haasteeseen, joka kulkee nimellä Kirjallisuuden äidit -lukuhaaste.  

Lumi

Tällä viikolla harrastamme hiihtolomaa, talvilomaa - tai ehkä kaikken parhaiten lumilomaa. Lumen kanssa on ollut pakko tulla toimeen varsinkin viime vuosina, jolloin Etelä-Suomenkin talvet ovat muuttuneet kovin lumisiksi. Suhteeni lumeen oli lapsena paljon parempi: lumi oli jotain sellaista, jossa voi keksiä vaikka mitä tekemistä ja tietenkin sitä joka vuosi oli. Opiskeluvuosinani Lounais-Suomessa pääsin tottumaan talviin, joiden aikana loska ja pimeys olivat talven tunnusmerkit. Ehkä vieroittauduin lumesta sinä aikana, sillä monena vuonna aikuisiällä lumi on ollut jotain, joka on tehnyt elämästä vaikeampaa (taistelu auraamattomilla kävelyteillä lastenvaunujen kanssa) ja hitaampaa (auton kaivaminen esiin lumesta tai lumeen juuttuneen bussin odottelu). Vähitellen lumeen on kai kuitenkin pakko tottua uudelleen ja miettiä, miten lumen kanssa voisi tulla toimeen. 

Tällä viikolla yritän siis muokata omaa lumi-suhdettani paremmaksi: yritän keksiä, miten lumen kanssa voi elää irl, ja blogissani luen ja kirjoitan kirjoista, joissa aiheena on lumi. Tämä on myös salakavala juoni, jolla saan lumen sanomaan hyvästit, sillä jos elämässä jotain rakastaa, niin eihän se kauan vierellä viihdy... 

 

 Kävin siis loman ensimmäisenä virallisena lumipäivänä lainaamassa kirjastosta lumi-aiheisia kirjoja. Tai oikeastaan lumi-nimisiä kirjoja, sillä eihän siitä ole takeita, että kirja kertoo lumesta, vaikka sen nimessä olisi lumi. 

Ehdin jo lukeakin Maxence Ferminen teoksen Lumi (2005, Otava), jossa on lyhyitä lukuja ja sivujakin vain 109. Kevyttä luettavaa siis, mutta niin kuin lyhyt kirja usein on, oli tämäkin varsin painavaa tekstiä. 

Lumi kertoo Yuko Akitasta, jolla on kaksi intohimoa: haiku ja lumi. Yukon isä haluaa pojastaan joko papin tai sotilaan ja lähettää tämän kiipeämään vuorelle ja tekemään päätöksen urastaan. Yuko palaa vuorelta ja kertoo haluavansa runoilijaksi. Isänsä kauhuksi Yuko alkaa kirjoittaa runoja, runoja lumesta. Haikuja lumesta. Eletään vuotta 1885, ja Yukon tulevaisuuden näyttää muuttavan se, että keisarillisen palatsin runoilija rakastuu Yukon runoihin ja haluaa Yukon palatsiin runoilijaksi. 

Jonkun ajan päästä Yuko meneekin palatsiin, jossa sokea runoilija Soseki alkaa opettaa Yukolle runojen väriä. 

Sosekilla on oma tarinansa, jonka hän kertoo Yukolle. Tarina alkaa lumouksesta: naisesta, joka hurmasi Sosekin. Tämä on kirjan toinen osa. 

Kirjan kolmas osa kertoo siitä, miten Yuko kertoo nähneensä tuon naisen, nuorallatanssijan, joka putosi vaijerilta lumeen ja katosi: Yuko löysi tuon Lumikin tavoin lasisessa arkussa makaavan naisen.

Kirja on ranskalaisen kirjailijan, Maxence Ferminen (s. 1968) kirjoittama kirja, joka on käännetty 17 kielelle. Lumi on kuitenkin sekä ulkoasultaan että sisällöltään japanilaistyylinen teos, jossa mestari (Soseki) opettaa poikaa (Yuko) näkemään maailman ja kirjoittamaan runoja. Mitään coelhomaista näennäisviisautta tässä kirjassa ei kuitenkaan ole, vaan kyseessä on värien näkemisen opettelun lisäksi myös rakkaustarina: sekä mestarin että oppilaan. 

Miten teos sitten liittyy lumeen? 

Siten, että Yukon intohimo on lumi, tuo valkoinen ihme, josta hän kirjoittaa talvet haikuja. 

Lumella on viisi tunnusmerkkiä. 

Se on valkoista. 

Se kohmettaa maan ja suojelee sitä. 

Sen muoto vaihtelee. 

Sen pinta on liukas. 

Se muuttuu vedeksi. 

Yuko väittelee lumesta isänsä kanssa, joka näkee lumessa vain huonoja puolia. Yuko taas näkee lumessa vain hyviä puolia:

- Se on valkoista. Se on siis runoutta. Hyvin puhdasta runoutta. 

 
Se kohmettaa luonnon ja suojelee sitä. Se on siis maalaustaidetta. Talven hienointa taidetta.

 

Sen muoto vaihtelee. Se on siis kalligrafiaa. On olemassa kymmentuhatta tapaa kirjoittaa sana lumi. 

Sen pinta on liukas. Se on siis tanssia. Lumessa kulkiessaan jokainen ihminen voi kuvitella olevansa nuorallatanssija.

 

Se muuttuu vedeksi. Se on siis musiikkia. Keväällä se muuttaa joet ja kosket valkosävelisiksi sinfonioiksi. 

  

No niin, kyllähän tuo lumi alkoi vaikuttaa ihan mukavalta asialta. Ehkä sen kanssa voi elää. Varsinkin on hyvä, että lumi muuttuu lopulta vedeksi. Olen samaa mieltä, että sulavan lumen soittama sinfonia on yksi parhaista luonnonäänistä! 

Lumen lisäksi Ferminen kirjassa oli myös rakkautta, suutelemista ja naisen kauneuden ihailemista. 

Kirjan kuvaileminen ei anna sille oikeutta, koska koko kirja on kuin runo, kuten kansiliepeessäkin todetaan. Kaunis haiku-runo. 

Maxence Fermine: Lumi

2005, Otava 

alkuperäinen teos: Neige 1999

suomentanut Annikki Suni 

109 sivua 

Löysin ainakin kaksi kirjablogia, joissa kirja on myös luettu: 

Kaleidoscope

ja Kirjainten virrassa. 

Lumilomalle seuraavat mukaan ainakin nämä: