Margaret Atwood: Oryx ja Crake

Margaret Atwoodin Oryx ja Crake (2003, Otava) tuli vastaan, kun aloin lämmitellä Atwood-luku-urakkaani. Oryx ja Crake aloittaa Atwoodin tulevaisuuden maailmaan sijoittuvan trilogian, joka päättyy tänä vuonna suomennettuun Uusi maa -teokseen. 

Oryx ja Crake kertoo, miten Lumimies jää yksin, kun tappava tauti on levinnyt ympäri maailman. 

Kirjassa kerrotaan takaumien avulla, miten Jimmy elää lapsuuttaan ja nuoruuttaan ja tapaa ensimmäistä kertaa Craken. Pojat ystävystyvät ja opiskelevat ja tutustuvat aikuisten maailmaan yhdessä. He elävät pahasti eriarvoistuneessa maailmassa ja siksi Crake opiskelee hyvässä koulussa, kun taas Jimmy joutuu tyytymään siihen, mitä saa. Vieraillessaan Craken luona Jimmy pääsee tutustumaan toiseenkin maailmaan. Yhdessä he myös löytävät Oryxin, nuoren tytön lapsipornosivuilta - pojat vierailevat paljon mm. pornosivuilla tai väkivaltasivustoilla, vaikka ovatkin jo tylsistyneitä mitä kamalimpiin asioihin, joita mm. videoilla tapahtuu. Oryx on myyty köyhästä kylästä, vilja- tai riisipeltojen luota, ja jo 8-vuotiaana hän on videoiden tähtinäyttelijä. 

Jimmy ei ole syntynyt maailmassa menestyjäksi, hän voi korkeintaan haaveilla näyteikkunansomistajan työstä, kun taas Crake opiskelee oikeaa alaa ja päätyy geenimanipulaation maailmaan: hän luo ihmisrodun, parannetun ihmisen, joka jumaloi Crakea. Crakella on suunnitelmisssa myös jotain isoa ja kamalaa, mikä muuttaa maailman kokonaan. 

Kirjasta on vaikea kirjoittaa ilman, että paljastaa liiaksi. Kuitenkin teoksessa on melkein 500 sivua, joten kaiken kertominen näin lyhyesti on vaikeaa. Atwood avaa pikku hiljaa tapahtumia, mikä on kirjan suola - tarinaa ei ole aivan helppo seurata, mutta juonen kehittyessä koin lukijana iloa, kun sain koota tarinan palasia yhteen. Nykymaailma, jossa ihmisten eriarvoistuminen, loputon itsekkyys ja pandemioiden uhka leijuu ihmisten yllä, on kovin samantyylinen kuin Atwoodin kirjoittama maailma. Kirjaa lukiessa ei voi muuta kuin miettiä, kääntyykö ihmiskunnan tulevaisuus johonkin parempaan suuntaan, vai mennäänkö maailmassa Atwoodin uhkakuvan suuntaan. 

- - ihmisyhteiskunta on kuin eräänlainen hirviö, jonka pääasiallisina sivutuotteina saadaan ruumiita ja roskaa. Se ei ole koskaan oppinut mitään, se on tehnyt samat ääliömäiset erehdykset yhä uudelleen, vaihtanut nopeasti saatavan hyödyn kauaskantoisiin haittoihin. Se on kuin jättiläisetana, joka armotta popsii kaikki planeetan muut eliölajit, jauhaa kitaansa maapallon elämän ja paskantaa teollisesti vamistettua ja tuota pikaa vanhentuvaa muovikrääsää. 

Vaikka kirja uhkakuvineen oli kovin raskan lukea, pidin sen lukemisesta. Atwoodin jokainen sana tuntuu merkitykselliseltä ja paikkaansa sopivalta. Tarina ei ole liian helppo eikä vaikea. Myöskin pidän siitä, että Atwood haluaa sanoa teoksillaan ihmisille tärkeitä asioita. Jotenkin olen niin iloinen myös siitä, että olen Atwoodin lukemisessani tässä vaiheessa, että niin monta kirjaa on vielä edessäpäin (osan kirjoista olen lukenut ensimmäisen kerran 90-luvulla, joten tämä on osan kohdalta uusintakierros). 

Kirjasta myös Taikakirjaimissa. 

Margaret Atwood: Oryx ja Crake

2003, Otava

Oryx and Crake, 2003

suomentanut Kristiina Drews

483 sivua

Margaret Atwood: Nimeltään Grace

Margaret Atwood oli 90-luvulla yksi suosikkikirjailijoistani. Olen viime vuosien aikoina halunnut päästä lukemaan Atwoodin kirjoja uudelleen, koska kirjoista en muista kuin sen, että pidin niistä todella paljon. Kirjahyllyyni onkin kertynyt Atwoodin teoksia pino, ja olin innoissani, kun nyt vihdoin sain aloitetuksi luku-urakkani teoksesta Nimeltään Grace (1997, Otava). 

Nimeltään Grace on 650-sivuinen järkäle, joka kertoo nimensä mukaisesti Grace Marks -nimisestä naisesta, joka kaiken lisäksi on aivan oikeasti ollut olemassa. Grace Marks tuomittiin vuonna 1843 tapahtuneista murhista. Hän oli sen ajan lehdistössä esillä laajasti: nuori nainen oli kaunis ja nuori (vain 16-vuotias murhien aikaan). Lisäksi murhatut elivät sensaatiomaista elämää: Thomas Kinnear, joka sai surmansa, eli taloudenhoitajansa, Nancy Montgomeryn, kanssa rakkaussuhteessa. Myös Nancy surmattiin samaan aikaan kuin hänen rakkaansa. 

Murhat eivät ole kirjan tarinassa pääosassa, vaan Grace, joka viruu vankilassa, joko syyttömänä tai syyllisenä - asiasta ei päästä selvyyteen. Hänen "rikoskumppaninsa" saa syytteen ja tuomionsa, mutta Grace jää vankilaan. Hän pääsee kertomaan tarinaansa 16 vuotta tapahtuneen jälkeen psykiatrille, Simon Jordanille, joka saapuu vankilaan tutkimaan tapausta. Samalla myös lukijalle selviää, minkälainen Gracen elämäntarina on. Jo siirtolaistarina ja selviytyminen uudella mantereella on kiinnostavaa luettavaa. Miten monilapsinen perhe selvisi 1800-luvulla, kun se saapui Amerikan mantereelle: Grace joutui nuorena, nykyaikana ajateltaisiin että lapsena, tekemään työtä elättääkseen itsensä. 

Jordanilla on psykologian keinoja (tieteenala alkoi 1800-luvulla kehittyä) saada selville, mitä oikeastaan tapahtui. Hän yrittää saada selville, onko Grace oikeasti syyllinen vai ei, aina siihen asti, kunnes Jordanin elämässä alkaa tapahtua asioita, jotka sotkevat hänen keskittymistään Gracen tarinaan. 

Kuinka suuren osan hänen tarinastaan Simon voi uskoa? Onko hänen syytä epäillä sitä hiukan, kohtalaisesti vai paljon? 

Vaikka kirjassa ei ole sen ihmeempiä juonenkäänteitä kuin Gracen kohtelu vankilassa ja mielisairaalassa ja hänen syyttömyys-syyllisyys-spekulaatio, Atwoodin teksti etenee juohevasti ja koukuttavasti eteenpäin. Välillä kertomuksen ja välillä kirjeiden muodossa tarina rullaa, eikä kaikille asioille saada loppuratkaisua. Lukijalle (ainakin itselleni) jäi paljon kysymyksiä pyörimään mieleen. 

Kirjaa ovat lukeneet viimeisimmäksi blogi-maailmassa mm. Lukuisa ja Nenä kirjassa -blogistit.  

Margaret Atwood: Nimeltään Grace

1997, Otava

Alias Grace, 1996

Suomentanut Kristiina Drews

643 sivua

Yann Martel: Beatrice ja Vergilius

Yann Martelin Beatrice ja Vergilius (2014, Minerva) on varmasti oudoimpia kirjoja, joita olen vähään aikaan lukenut. Kirjan lukemisenkin jälkeen mieltä vaivaavat suuret kysymykset, kuten sellaiset, että mitä minä nyt oikeastaan luinkaan?

Kirjan päähenkilö Henry on maailmanmaineeseen noussut kirjailija, joka haluaa kirjoittaa kirjan holokaustista. Kirjan kirjoittaminen ei vain onnistu. Eräänä päivänä Henry tutustuu eläintentäyttäjään, joka muuten myös on Henry. Eläintentäyttäjä haluaa kirjoittaa näytelmän, jossa henkilöinä ovat Beatrice ja Vergilius (aasi ja mölyapina). Lukija pääsee tutustumaan syntyvän näytelmän dialogiin useiden sivujen ajan. Henry näkee myös näytelmässä teemana holokaustin. Itselleni näytelmä oli kutakuinkin yhtä hämmentävä kuin koko kirja, vaikka kuinka pinnistelin tajutakseni, mikä tässä kaikessa on symbolista ja allegorista ja kaikkea. Koko kirjan ajan minua vaivasi sama tunne: olen koko ajan jonkun verran myöhässä tajutakseni, mitä minun pitäisi kirjasta ymmärtää. 

Holokaustiin kirjassa päästään kirjan viimeisessä osiossa "Pelejä Gustaville", jossa on kysymyksiä, joihin pitää vastata totuudenmukaisesti. Jostain syystä kirja pääsi siihen, mihin oli pyrkinytkin: kysymykset olivat tehokkaita. 

Yann Martel tunnetaan paremmin kirjasta Piin elämä, jonka pohjalta on tehty hyvin menestynyt elokuva. Katsoin itse juuri elokuvan, ja pidin siitä aivan hurjan paljon. Samoin elokuvasta pitivät kaikki muutkin, joiden kanssa sen katsoin. En ihmettele, että tällaisen menestysteoksen jälkeen on vaikea kirjoittaa jotain, Beatrice ja Vergilius on kirja, jossa teemaa käsitellään ja tulkitsen niin, että vasta kirjan loppuosassa on päästy kirjoituskammosta eroon. 

*********

Yann Martel: Beatrice ja Vergilius
2014, Minerva
Beatrice and Virgil (2010)
suomentanut Torsti Lehtinen
212 sivua

Alice Munro: Kallis elämä

Alice Munro: Kallis elämä

(2013, Tammi)

Dear Life 2012

suomentanut Kristiina Rikman

319 sivua

 

 

Tämän vuoden yksi tavoitteistani on lukea kirjallisuuspalkinnoilla kiitettyjä kirjailijoita ja mikäs tavoitteen metsästämisen aloittaisi paremmin kuin vuoden 2013 nobelisti Alice Munro.

 

Kallis elämä on yhdeksäs Munrolta suomennettu teos, joten paljon hyvää luettavaa on vielä jäljellä. Munro kirjoittaa kirjan kymmenessä novellissa arjesta tapahtumia, jotka muuttavat ihmisen elämää aivan toiseen suuntaan. Juna ja matka johonkin on useassa Munron novellissa läsnä. Näin jo ensimmäisestä Postia Japaniin -novellista alkaen. Greta on vaimo ja äiti, joka on normaali ja tunnollinen eri rooleissaan. Ainakin siltä vaikuttaa ensi alkuun. Greta on kuitenkin junamatkalla, jossa alkaa tapahtua. Jotain sellaista, mitä vaimolta ja äidiltä ei heti olettaisi. Ja mikä loppu novellilla onkaan! Vähillä sanoilla Munro kirjoittaa sen, mikä muuttaa naisen elämän aivan täysin. Ehkä. Sillä novellin loppu jää hieman avoimeksi.

 

Novelleissa on rakkautta, eroja ja uusia suhteita. Uusiin ihmisiin tutustuvat nekin henkilöt, joilta sitä odottaisi vähiten. Elämä muuttuu, vaikka juuri näiltä henkilöiltä odottaisi vähiten muuttumista.

 

Novelli Sorakuoppa vie lukijan kohti lapsuutta ja lapsuuden traagisia tapahtumia. Seuraava novelli Turvasatama ajoittaa tapahtumat 70-luvulle, mikä on kiva, koska välillä lukiessani en osannut päätellä kandalaisuutta vähän tuntevana, että missä ajassa mennään. Tosin myöhemmin novelleissa palataan ajassa taaksepäin: sotavuosiin ja 20-luvulle. Paikkana taas Toronto vilahtaa novelleissa aika ajoin, paikoin taas henkilöt elävät pienemmissä kaupungeissa.

 

Vaikka moni novelleista kertookin normaaleista ihmisistä ja heidän suhteistaan, on mukana parantola-miljöötä ja myös epärealistisempaa otetta. Novelli Järvi näköetäisyydellä viehätti erilaisuutensa puolesta: tässä novellissa tarina etenee vallattomasti tilanteesta ja paikasta toiseen.

 

Erityisen paljon pidin kuitenkin teoksen neljästä viimeisestä novellista, joiden luin olevan omaelämäkerrallisia. Pidin Munron tiiviydestä näissä novelleissa.

 

Koska en ole aiemmin lukenut Munroa juuri lainkaan, en osaa sijoittaa tätä kirjaa hänen tuotannossaan oikein mihinkään lokeroon tai arvoon. Mutta lokerot ja arvot varmaan selviävät, kun pääsen (toivon mukaan) tutustumaan lisää Munron kirjoihin.

 

Kirjaa on luettu paljon, ja Kaisa Reetalla oli kiva juttu kirjasta. Jutusta saa muita kivoja linkkejä kirjan lukeneiden kirjoituksiin.