Rosa Liksom: Hytti nro 6

Rosa Liksomin Hytti nro 6 (2011, WSOY) on ollut jo pitkän aikaa lukulistallani, vaikka olin Liksomin suhteen hieman epäileväinen. En ole koskaan lukenut loppuun yhtään hänen kirjoittamaansa teosta. Tässä kirjassa minua viehätti etukäteen sen tarina: junamatka Moskovasta Mongolian Ulan Batoriin. Jossain vaiheessa olen itsekin haaveillut matkustamisesta Venäjän halki, mutta tyytynyt yöjunaan Moskovasta kotiinpäin (kuvassa, jossa olen lähes teini ;). 

Sitäpä tämä kirja sitten on, matkakertomus junassa halki Venäjän, tai Neuvostoliiton, sillä tässä kirjassa mennään historiassa taaksepäin. Tyttö, joka on lähtenyt Suomesta Moskovaan opiskelemaan, haaveilee junamatkasta poikaystävänsä Mitkan kanssa, mutta päättää lähteä matkaan yksin, kun Mitka joutuu mielisairaalaan. Matkatoverikseen tyttö saa miehen, joka on häntä vanhempi. Mies juo vodkaa ja vonkaa tyttöä petikaverikseen niin, että tyttö juoksee monta kertaa miestä karkuun vaunun käytävään. Mies on ällöttävä, mutta niinpä vain tyttö kiintyy mieheen ja kaipaa tätä loppumatkasta, jolloin he ajautuvat vähäksi aikaa toisistaan erilleen.

Kirjassa vuorottelevat miehen vonkausyritykset ja junavaunun ikkunasta näkyvän maan kuvailu. Tytön muistot Moskovasta ja opiskelujen alkamisesta ja erityisesti Mitkan kanssa vietetystä ajasta antavat myös makua siitä, minkälaista on olla Neuvostoliiton aikaisessa Moskovassa opiskelijana. Neuvostoliiton kaupoissa ei ole mitään, tytön tavarat ovat haluttuja ja tekevät kauppansa, tullissa kaikki vie aikansa, keskellä peltoa nököttää neuvostokerrostaloja, kaikkialla on aika harmaata, hiljaista, ankeaa, eikä matkallakaan ole juuri mitään kohokohtia, ellei matkan pään jurttakylissä vietettyjä hetkiä voi pitää sellaisena. Olisin kaivannut kovasti johonkin miljöön kuvailuun tai ihmisten tapaamiseen jotain positiivista, mutta kaikki oli niin kovin ankeaa, että myös lukukokemus uhkasi mennä negatiivisen puolelle. 

Taivaalle ilmestyi tuprahtelevia tummia pilviä, pian ne peittivät auringonkajon kokonaan ja ahdistava hämäryys laskeutui jäämaiseman ylle. Juna jarrutti ja hiljeni. Rautatien hiekkavallia pitkin nilkutti kolmijalkainen koira, sen perässä kulki ohut verivana. 

Rosa Liksom: Hytti nro 6

2011, WSOY

187 sivua

Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta

"Bo Carpelanin teos ”Lehtiä syksyn arkistosta” on vaikuttava, kerrassaan mykistävä. Kirjaa pitää lukea hitaasti, tunnustellen ja taaksepäin sivuja lehteillen." Näin kirjaa kuvailee MTV3:n sivuilla Päivi Lipponen. Olen aivan samaa mieltä, mutta samalla täytyy tunnustaa, että luin kirjan kamalaa väkivaltaa sille tehden, nimittäin kiirehtien ja täysin pysähtymättä. Myönnän kiireeni, harmittelen sitä ja lupaan, että palaan kirjaan myöhemmin. 

Teoksessa on sen nimensä mukaisesti syksy, jonka voi ymmärtää paitsi vuodenaikana myös elämän syksynä. Mies (Tomas) on mennyt maaseudulle, Uddaan, jossa selailee elämäänsä taaksepäin, kaivaa elämänsä arkistoja ja kirjoittaa muistiin kaikki tärkeät asiat ja tapahtumat. Uddan ympäristö muistuttaa miestä siitä, miten ihmiset tulevat ja menevät, mutta luonto säilyy. 

Vanhuus näyttäytyy luopumisena ja suruna, mutta kuitenkin lopullisen hyväksymisenä: kaikkia meitä kohtaa kuolema ja seitsemänkymppisenä pitäisi olla vain tyytyväinen, että on saanut nauttia elämästä ja sen hyvistä hetkistä niin kauan. Elämässä on ehtoopuolella myös yli yhdeksänkymppinen Tomasin äiti, joka välillä muistaa ja välillä ei muista. Sillä sitä on vanhuus: muistinmenetystä, sairauksia, hitautta ja väsymystä. Vanhuus ja syksy tulevat vastaan luonnon lähellä, kaukana kaupungin melusta. Siellä, missä on hyvä olla. 

Muutaman vuoden kuluttua en olisi täällä enää. Kuulen sen äkkiä esiin liukuvan lokkiparven kirkaisuista ennen kuin linnut katoavat rannan pimeyteen. Otan sisääni hiljaisuuden, kauneuden, joka täällä on. Jossain on kipu, kevyenä kuin usva veden yllä. 

Vanhuus ja luonto kulkevat tässä kirjassa käsi kädessä ja yhdessä kohti loppua. Kirja oli kieleltään kaunista, mutta sisällöltään surullista. Ajatukset kirjaa lukiessani palasivat siihen menetyksen tunteeseen, jonka kevät toi elämääni, erään sukulaisen, kaikkien rakastaman, ihmisen kuolemassa. Välillä väistämätöntä on melkein mahdoton hyväksyä. Ehkä jossain vaiheessa palaan lukemaan Carpelanin kirjoja. Nyt tämä vielä tuntui hieman liian raskaalta. 

Syksy on minun vuodenaikani. Se saapui varhain, viipyy pitkään, melkein kokonaisen elämän iän, kunnes se jonain aamuna luovuttaa ja katsoo suoraan valoon. 

Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta

2011, Otava, nidottu

suomennettu käsikirjoituksesta Blad av höstens arkiv

206 sivua

Tarquin Hall: Vish Puri ja nauruun kuolleen miehen tapaus

Tarquin Hallin Vish Puri ja nauruun kuolleen miehen tapaus (2013, Gummerus) -kirja jatkaa yksityisetsivä Vish Purin tutkimuksia Delhissä. Kirja on itsenäinen teos Vish Puri -sarjaan, jonka aloitti Vish Puri & Kadonneen palvelijattaren tapaus (2012, Gummerus) -teos. Ensimmäisessä kirjassa läsnäolevaa selittelyä kuka on kukin henkilöhahmoista tässä toisessa kirjassa ei juurikaan ole, mikä on hyvä, koska joskus minua ärsyttää kakkososissa se, että niissä selitellään puoli kirjaa oikeastaan samoja asioita kuin mitä ensimmäisessä kirjassa oli. Ensimmäisessä osassa intialaista elämää rapsutellaan vähän sieltä sun täältä, ja  kirjassa ovatkin mukana lähes kaikki ne asiat, jotka yleensäkin kuvaillaan Intia-aiheisissa kirjoissa. 

Tässä toisessa kirjassa sen sijaan keskitytään yhteen teemaan, joka on uskonto. Tai oikeastaan se, miten uskontoa voidaan käyttää väärin ja miten uskonnon nimissä voidaan hyväksikäyttää ihmisiä. Ei, kyseessä ei ole terrorismi, vaan Intian pääuskontoon hindulaisuuteen liittyvät asiat. 

Ensiksikin kirjassa tapahtuu murha. Siitä, kuka on murhaaja, on erilaisia näkemyksiä, sillä ihmiset näkivät Kalin, erään hindujumalan, tappavan miehen. Kuollut mies on Suresh Jha, rationalisti, joka on yrittänyt kitkeä kaikenlaista vääräoppisuutta, liiallista tekouskonnollisuutta ja kaikkea ihmisiä hämmentävää pois maailmasta. Nyt näyttää siltä, että jumalat ovat suuttuneet tälle miehelle, joka lyhistyy kesken naurujoogan (siitä kirjan nimi). Kirjassa käydään myös ashramissa, jonne on kokoontunut uskonnollisen johtajan ympärille joukko niitä ihmisiä, jotka etsivät elämäänsä jotain henkistä. Mitä kaikkea tapahtuukaan yhteisössä, sitä lähtee tutkimaan Vish Purin apulainen. Suhtautuminen kirjassa usknnollisuuteen, tai sen ympärillä tapahtuviin asioihin, on negatiivinen.

Pimeän tultua diyoja sytytettiin ja heitettiin veteen, johon ne jäivät kellumaan - niitä tuli aikamoinen pienoislaivue. Kellot ja gongit soivat. Kaiuttimista pauhasi Ganga-mantra. 
- - 
Ikiaikaista, lumoavaa spektaakkelia katsoessaan Kasvovoide ymmärsi, miksi ashramin elämä saattoi vedota hänen huonetovereihinsa. Toverillisuus ja tuntu yhteisestä päämäärästä oli samanlainen kuin maolaisten leirillä. Mutta kuten hän oli Nepalissa omaksi tappiokseen huomannut, sen lajin idealismia oli helppo hyväksikäyttää. 

Itse rikoksen selvittely sujuu vish purimaisen letkeästi mieluusti tuulettimien ja ilmastointilaitteiden seurassa, hyvän ruoan jälkeen, suurempia kiirehtimättä, ihmisiä haastatellen ja näistä haastatteluista johtopäätöksiä tehden. Väliin mahtuu lapsen loppuraskauden seuraamista, Vish Purin äidin tutkimuksia naispiiriläisten keskuudessa, mutta myös tiukkoja tilanteita. 

Pidin kirjassa siitä, että siinä keskityttiin yhteen aihealueeseen, eikä yritetty tuoda koko Intiaa mukana. Samalla kirjan viehätys nojaa Vish Puri -hahmon varassa, enkä ole aivan varma, riittikö se loppuun asti. Itse kaipasin jotain tietopuolta Kali-jumalattaren seuraksi. Vish Purin ja kirjan asenne intialaisuutta kohtaan on tässä kirjassa sopivan itseironinen.

Metron rakentaminen oli huikea menestystarina. Ensimmäinen osuus oli rakennettu kansainväliset laatuvaatimukset täyttäen budjettia ylittämättä ja aikataulussa. Järjestelmän menestyksen salaisuus oli siinä, että sitä eivät ohjanneet poliitikot ja byrokraatit - niin kuin Kalkutan häpeällisen metron kohdalla - vaan itsenäinen, voittoa tavoitteleva yritys. 

Metro kaupungissa tuo myös kaikki kansalaiset yhteen, sillä kastiluokkia ylittävästi samoissa vaunuissa matkustavat aivan kaikki. No, ei aivan kaikki, sillä esimerkiksi Purin mielestä "nauttikoon toiset siitä. Minä itse pidän autostani ja kuskistani."

Teoksessa on jälleen seitsemän sivuinen loppuliite sanaselityksiä, ja Bollywoodista mainitaan ainakin yksi näyttelijä (ilman paitaa) ja yksi laulu (tämä). 

Pidin kirjasta ja sen leppoisasta tunnelmasta, tosin väliin leppoisuus oli hieman liiankin leppoista, ja kuten edellä jo kirjoitin, uskonnollisuuteen olisi voinut kirjassa kaivautua vielä hieman syvemmin. Mutta kiva vihdyttävä pakkaus tämäkin kirja oli. 

Tarquin Hall: Vish Puri ja nauruun kuolleen miehen tapaus
2013, Gummerus
325 sivua 

Kjell Westö: Kangastus 38

Kjell Westön Kangastus 38 (2013, Otava) on syksyn kirjoista taas sellainen, jonka ilmestymistä odotin innolla, koska Westön teokset Leijat Helsingin yllä ja Missä kuljimme kerran kerta kaikkiaan olivat hienoja kirjoja. Kirjojen lukemisesta on jo aikaa, joten oli ihanaa tarttua Westön uuteen kirjaan. 

Kangastus 38:n tapahtumat ajoittuvat kirjan nimen mukaisesti vuoteen 1938, tapahtumapaikkana on Westön aiempien kirjojen tapaan Helsinki. Vuoden aikana tapahtuu kaikenlaista, mikä enteilee tulevaa suursotaa. Helsingissä valmistuu olympiastadion, jonne odotetaan olympialaisia. Stadionin avajaisissa puhaltaa ajanhenki, sillä kun 100 metrin juoksussa maaliviivan ylittää ensimmäisenä juutalainen juoksija, virallisissa lopputuloksissa hän on vasta neljäs (Ylen uutinen asiasta). Westö on koonnut kirjaansa historiallisia tositapahtumia - ja välillä tuntuikin siltä, että kirjan henkilöhahmot on luotu vain siksi, että tapahtumat pääsisivät kirjaan. Mutta onneksi vain välillä, koska kyllä Westön henkilöt ja kirjan juoni vei mukanaan.

Kirjan päähenkilöitä ovat lakimies Claes Thune, joka on jonkin aikaa sitten eronnut vaimostaan, kun menetti tämän ystävälleen. Thunen elämä pyörii paitsi työn myös hänen Keskiviikkokerhonsa parissa, jossa joukko lähinnä suomenruotsalaisia vanhoja ystävyksiä kokoontuu keskustelemaan maailmanmenosta ja politiikasta. Toimistoonsa Thune on palkannut nuorehkon naisen, Matilda Wiikin, joka tekee kaiken, mitä Thune pyytää ja vähän enemmänkin. Thunen ystäväpiiristä Matilda tunnistaa kuitenkin erään äänen, jonka hän kuuli sisällissodan aikaan vankileirillä. Westö kuljettaa lukijansa 30-luvun Helsingistä myös aiempiin historiallisiin tapahtumiin juuri Wiikin kautta. Voiko menneisyyden antaa anteeksi - on yksi Westön keskeinen teema kirjassa. 

Henkilöiden ja tapahtumien ympärillä on Helsinki, ja kaupunkikuvaus onkin kirjan parasta antia. On kiinnostavaa seurata, miten Helsinki levittäytyy: vaikka Thunen ystävistä ei oikeastaan kukaan liiku pitkänsillan toiselle puolelle, leviää kaupunki Töölön suuntaan. Kaupungin näkymät, ratikoiden äänet, kahvitehtaan tuoksut ja musiikkibaarien jännitteet levittäytyvät kirjan sivuilta lukijan mieleen siinä missä teurastamojen löyhkäkin.

Kesä kaupungissa on kuuma ja kaunis, mutta sitä varjostavat aatteet ja ajatukset, joiden leviämistä ei tunnu mikään enää estävän. Kirjasta jää mieleen kauniin surullinen kuva hetkistä, jotka ovat - ja menevät ohi.  

Yhtä asiaa minä vain ihmettelen. Ne käyttivät lamppuja ja valonheittimiä, ja suuria kankaita valonvarjostimina. Onko se tosiaan tarpeen, kun on niin kaunis aamu kuin eilen?

Thune näki lavastuksen mielessään, ja jostain syystä kuva teki hänet surulliseksi. 

Ehkä se on yksi todellisuuden puutteista, hän sanoi. Että meidän täytyy somistaa sitä silloinkin kun se on kauneimmillaan. Hän mietti tovin ja lisäsi sitten: 

Tai jos puute ei olekaan todellisuudessa vaan meissä. Kun me emme koskaan uskalla luottaa siihen että kauneus on ja että se kantaa? 

Westön kirja lunasti odotukseni. Se ei ehkä ollut yhtä ihastuttava kuin Leijat Helsingin yllä tai Missä kuljimme kerran, mutta kyllä kirja kelpasi kovasti tällaisenaankin. Kangastus 38 on sellainen kirja, että palaan aivan varmasti tähän vielä jossain vaiheessa. Samoin kuin haluan lukea uudelleen muutkin Westön kirjat. 

Kjell Westö: Kangastus 38 

2013, Otava

330 sivua

Kirsi ja Jaana ovat ainakin lukeneet kirjan.

Teos oli myös elokuun toiseksi ostetuin kotimainen kirja, kerrankin olen ajan hermolla.

Kirjablogisti lepää

Onpa tullut sellainenkin ihme vastaan kirjan-lukijana ja -bloggarina, että olen "levännyt" lukupuuhista kokonaisen viikonlopun. Tai onhan tässä vielä melkein kokonainen päivä aikaa ottaa viikonlopun lukukiri, jos jaksaa....

Kirjahyllyssäni on puoliksi luettujen kirjojen pino, jonka kirjat aion lukaista piakkoin loppuun asti...

.... mutta syksyn uutuuksia on myös vino pino jos toinenkin, ja tuntuu, että kaikkea ei ehdi lukea, vaikka kuinka haluaisi. Kirjoista ei ehdi kirjoittaakaan oikein milloinkaan. Ehkä syksyn kulku kuitenkin vie sisälle lämpimään kirjojen pariin jossain vaiheessa. 

Tänään vielä fiilistelen hieman Tukholman kesää (se jatkui vieläkin, ainakin yhden ihanan aurinkoisen syyskuisen lauantain), ensi viikolla tulossa ainakin Westöä ja Intiaan sijoittuvia dekkareita... Ja nyt tekisi mieli lukea jotain ruotsalaistakin, koska Tukholma on ihana ja sydämessä ♥

Aino & Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta

Aino & Ville Tietäväisen Vain pahaa unta (2013, WSOY) oli yksi niistä syksyn kirjoista, jotka vaikuttivat etukäteen juuri omille lapsilleni nakutetulta täsmäkirjalta. Unet ja niistä kertominen on meillä suurta huvia ja niiden kuunteleminen joskus myös suurta työtä, sillä mikä tahansa vuorokaudenaika on täysin sopiva unen kaikkien juonenkäänteiden kertomiseen ja kuuntelemiseen. 

Kirja pitää sisällään Ville Tietäväisen kuvittamia ja hänen tyttärensä kertomia unia. Ensimmäinen uni pupuista, jotka valtaavat unen korkokengissään on kirjan mukaan nähty 3-vuotiaana. Viimeinen uni, joka on kirjaan kirjattu, on taas 6-vuotiaan tytön näkemä. 

Kirjan synnystä en osaa sanoa muuta kuin mitä voi lukea sen alkusivuilta: 

Aino, ajattelin meidän kirjalle sellaista ytimekästä nimeä, jonka lapsi voi sanoa: 

Vain pahaa unta

Ai, minulla on parempi nimi: Unien salaiset maailmat..

- - 

Ja isi... eikö olisi parempi, että minä piirrän kaikki unet, kun olen ne nähnytkin ja tiedän miten ne meni?

Jäljestä päättelisin, että asioista on kuitenkin keskusteltu ja neuvoteltu, sillä kirjan kuvat ovat välin lapsentyylisesti piirrettyjä ja väliin taas taidokkaan aikuisesti. Sanoisin, että neuvottelut on käyty erittäin onnistuneesti, sillä kirjan unet ja tarinat tekivät kuulijakuntaansa suuren vaikutuksen: tämä kirja luettiin heti ensimmäisellä lukukerralla kolme kertaa peräkkäin alusta loppuun. Sen jälkeen kirja luettiin joka ikinen ilta viikon aikana vähintää kaksi kertaa peräkkäin. Vakuutuin, että kirja on lapsikuulijoilleni oikein hieno ja sopiva - parhaita kohtia veivataan tästä kirjasta vieläkin, niin että kyllä tämä kirja on kutakuinkin jo ulkoa opittu. 

Poika, 8-v., valitsi parhaaksi uneksi "Hotellin", jossa on vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Pieni tyttö näkee naisen ampuvan kohti hotellia, jossa tytön perhe on, ja tyttö ajaa kolmipyöräisellä karkuun. Onnekseen hän törmää poliiseihin, jotka eivät kuitenkaan eväänsä lotkauta tytön hädälle. Varsinkin nämä laiskottelevat poliisit ovat olleet aina se hauskin juttu tässä tarinassa... 

Tyttö, 6-v., valitsi taas parhaimmaksi "Jätti ja kääpiö" -unen. Siinä on Jättiläinen, joka uhkaa talloa koko perheen päälle. "Yritän varoa teitä" - jättiläinen sanoo, mutta "yritti kyllä ihan tahallaan talloa." Jostain syystä tämä oli suunnattoman hauskaa kirjanlukijani mielestä. 

Kirjassa kerrotaan myös, mitä öisin tapahtuu: jatkuvien herätysten lisäksi tytär nukkuu aivan yhtä mukavasti kuin kuka tahansa lapsi muissakin perheissä: lämpimässä ja hyvässä asennossa...  

Kirjassa siis oli jokaiselle lukijalle jotakin: kuvissa oli väliin sarjakuvaruutuihin piirrettyjä tarinoita, väliin kuvakirjamaisesti kuva jokaisella sivulla ja tarina siinä sivussa. Myös unenselitystekstejä on kaiken keskellä, mutta kuitenkin niin, että selityksistä ei saa selvää kuin niiden alun. Ajattelin kirjaa lukiessani, että näitä unia ei selitetä freudin termein, vaan ne on parempi käydä läpi lasten kanssa aivan muuten. 

Kirjan lukemisen jälkeen lapset ovat nähneet ja kertoneet edelleen uniansa, pelottaviakin. Niitä on edelleen kerrottu kaikkiin vuorokaudenaikoihin, kirja ehkä auttoi ymmärtämään, että pahoja unia näkevät muutkin ja sen, että unissa ei välttämättä ole päätä eikä häntää. Kirjaa lukiessa varmasti tulee keskusteltua lasten kanssa siitä, mistä unet tulevat ja mitä ne ovat. Näitä asioista tosin meillä on käyty läpi varsin vauhdikkaiden unien myötä jo ennen kirjaakin. 

WSOY on sijoittanut omilla sivuillaan kirjan alakouluikäisten lukemistoksi ja meillä tosiaan kirjasta pitivät 6- ja 8-vuotiaat koekappaleet. Mitä tästä kirjasta voisi muuta sanoa kuin että aivan loistava kirja, josta meillä tykkäsivät kaikki. En tiedä, miten lastenkirjat yleensä syntyvät, mutta yhdessä lapsen kanssa tehden varmasti syntyy hyvää jälkeä. Tämä kirja siitä todisteena. Suosittelen lasten kanssa luettavaksi!

Kirjasta muualla kirjablogeissa: Katja ja Hanna. 

Aino & Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta

2013, WSOY

47 sivua