MARI A:N KIRJABLOGI

Kirjablogissani kirjoitan lukukokemuksistani, lukemistani kirjoista ja niistä kirjoista, jotka haluaisin lukea. Välillä myös kirjoitan ja kuvaan jotain muuta elämästäni.

Viestit kulkevat osoitteeseen mariankirjablogi@yahoo.fi

torstai 29. toukokuuta 2014

Yann Martel: Beatrice ja Vergilius


Yann Martelin Beatrice ja Vergilius (2014, Minerva) on varmasti oudoimpia kirjoja, joita olen vähään aikaan lukenut. Kirjan lukemisenkin jälkeen mieltä vaivaavat suuret kysymykset, kuten sellaiset, että mitä minä nyt oikeastaan luinkaan?

Kirjan päähenkilö Henry on maailmanmaineeseen noussut kirjailija, joka haluaa kirjoittaa kirjan holokaustista. Kirjan kirjoittaminen ei vain onnistu. Eräänä päivänä Henry tutustuu eläintentäyttäjään, joka muuten myös on Henry. Eläintentäyttäjä haluaa kirjoittaa näytelmän, jossa henkilöinä ovat Beatrice ja Vergilius (aasi ja mölyapina). Lukija pääsee tutustumaan syntyvän näytelmän dialogiin useiden sivujen ajan. Henry näkee myös näytelmässä teemana holokaustin. Itselleni näytelmä oli kutakuinkin yhtä hämmentävä kuin koko kirja, vaikka kuinka pinnistelin tajutakseni, mikä tässä kaikessa on symbolista ja allegorista ja kaikkea. Koko kirjan ajan minua vaivasi sama tunne: olen koko ajan jonkun verran myöhässä tajutakseni, mitä minun pitäisi kirjasta ymmärtää. 



Holokaustiin kirjassa päästään kirjan viimeisessä osiossa "Pelejä Gustaville", jossa on kysymyksiä, joihin pitää vastata totuudenmukaisesti. Jostain syystä kirja pääsi siihen, mihin oli pyrkinytkin: kysymykset olivat tehokkaita. 


Yann Martel tunnetaan paremmin kirjasta Piin elämä, jonka pohjalta on tehty hyvin menestynyt elokuva. Katsoin itse juuri elokuvan, ja pidin siitä aivan hurjan paljon. Samoin elokuvasta pitivät kaikki muutkin, joiden kanssa sen katsoin. En ihmettele, että tällaisen menestysteoksen jälkeen on vaikea kirjoittaa jotain, Beatrice ja Vergilius on kirja, jossa teemaa käsitellään ja tulkitsen niin, että vasta kirjan loppuosassa on päästy kirjoituskammosta eroon. 

*********

Yann Martel: Beatrice ja Vergilius
2014, Minerva
Beatrice and Virgil (2010)
suomentanut Torsti Lehtinen
212 sivua

tiistai 20. toukokuuta 2014

Mika Keränen: Maaliviivalla

Mika Keräsen kirjailijanuran huomasin sattumalta, kun tutkin virolaisia kirjailijoita, ja luin Keräsen nuortenkirjan Oranssi polkupyörä. Keränen on kiinnostava persoona kielen suhteen, sillä hän on asunut Suomessa, mutta muuttanut Viroon 19-vuotiaana ja kirjoittanut ainakin kaksi ensimmäistä kirjaansa viroksi. Suhteestaan kieleen Keränen kertoo täällä:

Äidinkieli on minulle niin luonnollinen asia, etten ajattele sitä juurikaan. Vaikka olen syntynyt Suomessa, puhun viroa äidinkielen lailla. Puhun myös stadin slangia ja ”Kitteen” murretta.



Maaliviivalla (2014, WSOY) on kustantamon sivujen mukaan myös nuortenkirja, mutta sen aihe on aivan toisenlainen kuin Keräsen aiemmissa kirjoissa, jotka ovat olleet viisikon-tyylisiä salapoliisikirjoja. Maaliviivalla liittyy, kuten nimestäkin voi päätellä, urheiluun ja kirjan kuvasta voi huomata, että maaliviivalla seisotaan jalkapallohanskat kädessä. Tässäkö siis Jukka Pakkasen, joka on kirjoittanut mm. kirjat Täysmustat futispläägät ja Jalkapallotaivas, futis-aiheisten kirjojen jatkaja?

Kirjaa lukiesseni mietin kovasti sitä, että miten kirja soveltuu nuortenkirjaksi, sillä sen päähenkilö, maalivahti Kalle Salonen, on jo 18-vuotias ja astumassa aikuisten joukkueen ykkösmolariksi. Myöskin aihe, sopupelit, on kovin aikuinen aihe ja sitä on käsitelty melko aikuismaisesta näkökulmasta. Kalle Salosen täytyy pelin aikana päättää, mikä on hänen ratkaisunsa: ottaako hän vastaan hänelle tarjotut rahat vai pelaako hän moraalisesti oikein?

Kirjassa tapahtumana on yksi jalkapallo-ottelu, jonka aikana Kalle käy taistonsa.  Tarinassa tosin on paljon takaumia, joiden aikana tulee esiin Kallen henkilöhistoria ja sosiaalinen verkosto. Myös jalkapallomaailmaa käsitellään ja sitä, miten jostakin tulee myös aikuisena huippu ja miksi joku toinen lopettaa pelaamisen. Nuorille suunnattua kirjassa on koulukiusaaminen, itsensä etsiminen ja löytäminen, moraaliset valinnat - sikäli tämä kirja on oikein puhdasoppinen nuortenkirja. 

Erityisesti pidin kirjassa siitä, että tämä oli vahvasti futis-kirja. Koska kirjoittaja on kutakuinkin oman ikäiseni, tässä kirjassa liikutaan samoissa jalkapallomuistoissa kuin mistä omanikin koostuvat. 

- - Se oli laiha lohtu, sillä Zinédine Zidanen ulosajo ja sen aiheuttanut Marco Materazzin provosointi oli jotain, mitä en kykene koskaan  täysin käsittämään. Olo oli kuin olisin todistanut maailmanloppua

 Suosittelen kirjaa niille lukijoille, jotka pitävät jalkapallosta (tai jostain pallopelistä) ja jotka ihmettelevät, että miksi tuomarit ovat niin syvältä.


Mika Keränen: Maaliviivalla
2014, WSOY 
208 sivua



sunnuntai 18. toukokuuta 2014

Renate Dorrestein: Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille punahilkkaa

Olen lukenut aiemmin Renate Dorresteinin kirjat Hyvä äitipuoli (2013, WSOY) ja Lainaa vain (2011, WSOY) ja suunnitelmissani on aina ollut lukea myös Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille punahilkkaa -teos, vaikka vain sen pitkän nimen takia. Kirjan nimi tuntuu olevan suora käännös sen hollanninkielisestä nimestä ja nimi tulee kirjan päähenkilön, viisikymppisen Heleenin puuskahduksesta, sillä sellaista hänen elämänsä on juuri tällä hetkellä: Heleenin poika on Australiassa ja elää aikuiselämänsä tutustumisvuosia ja Heleenin äiti on aivoinfarktin saatuaan hoitokodissa, jossa Heleen käy lukemassa äidilleen satuja. 8-kymppinen äiti ei pysty puhumaan, saati ymmärtämään - on kuin ihmisen elämä päätyisi samaan, mistä se alkaa: satujen lukemiseen. 




Heleen on puutarhayrittäjä yhdessä miehensä kanssa ja heidän elämänsä on keski-ikäisesti väljähtänyttä. Lapset ovat teinejä ja etsiytymässä kotoaan pois. Heleen huomaa, että hänellä ei ole ollut seksielämää pitkään aikaan ja pelästyy ajatusta, että se ei oikeastaan haittaa häntä yhtään. Se taas haittaa, että hänen oma poikansa on rakastunut ja ehkä myös tyttärensä. Ja tytön tapauksessa ainakin erittäin väärään poikaan. 

Miehen ja lasten elämän lisäksi Heleeniä stressaa erityisen paljon hänen äitinsä tilanne ja välillä Heleen meinaakin saada kertakaikkisen tarpeekseen kaikesta. 

Kirjassa käydään läpi sitä elämänvaihetta, mikä tulee eteen viisikymppisenä ja luulenkin, että kirjan kohderyhmää ovat ne, jotka helpoimmin samastuvat päähenkilöön eli hieman vanhempi lukija. Tällaista tulkintaa tukee myös satunnainen otos kirjablogimaailmasta: Kirjasta blogissaan kirjoittanut Katri (24-v.) ei päässyt kirjaan sisälle, eikä se kiinnostanut häntä. Hieman vanhempa lukijaa Kirsiä taas viehätti kirjan kuvaukset vanhenemisesta. Itse kuulun jälkimmäiseen lukijakaartiin eli "hieman vanhempaan". Tässä vaiheessa kannattaa lukea, mitä elämässään edessä on... vaikka eihän se ole miellyttävää: maailma ei enää huomaa naisen olemassaoloa ja vartalokin alkaa rupsahdella. Elämä ei kuitenkaan ole sen enempää järjestyksessä kuin aiemminkaan, huomaa Heleen.


Peilikuvamme katselivat toisiaan huolestuneina. Käsittämätöntä, mutta aikoinaan me olimme olleet todella sutjakoita nuoria naisia. Silloin emme tienneet että meillä sidekudosta olikaan. Vanhempiin ihmisiin me suhtauduimme inhon ja epäluulon sekaisin tuntein: että ihminen voi  päästää itsensä tuollaiseen kuntoon! Meille ei kävisi niin. Luulimme, että kukkea nuoruutemme oli omaa ansiotamme. Pöyhkeilimme sillä sukujuhlissa ja syntymäpäivillä, ja tanssimme siellä provosoivasti ikivanhojen tätiemme säälittävien aviomiesten kanssa. Tarjosimme heille mukamas vähän piristystä




Kirjassa siis kiinnostavinta osiota tarjoili kauhukuvat vanhenevan naisen elämästä. Muuta antia oli tiedot kukista, joita perhe kasvatti, aivoverenvuodon pelottava kulku ja hidas toipuminen (, jota ei oikeastaan tapahtunut). Ilmeisesti kirja halusi olla humoristinen, sillä päähenkilö vertaili itseään useaan otteeseen Bridget Jonesiin - Heleen piti itseään hieman vanhempana painoksena tästä sähläyksen kuningattaresta. Ehkä en osaa vielä nauraa vanhenemiselle, sillä kirja sai minut vain paikoin hymähtelemään ja muuten se piti minut melkoisen vakavana. Ehkä kaikkein parasta kirjassa oli ajanmukainen kännykkä kannen liepeessä... Siis viisi vuotta sitten elimme tuollaisten kapuloiden aikaa, ajatella!

Renate Dorrestein: Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille punahilkkaa
2009, WSOY
Mijn zoon heeft een seksleven en ik lees mijn moeder Roodkapje voor 2006
suomentanut Titia Schuurman


Kirjalla osallistun "Kirjallisuutta futis-maista" -haasteeseeni, valloitettuna maana oranssipaitaisten miesten Hollanti. Tästä fiilistelemään hollantilaista jalkapalloa. Videosta itselleni nousivat esiin sellaiset pelaajat kuin Gullit (muistojeni MM- vai EM-kisoista), van Persie (no, nimi!) ja Robben (epäonninen hyökkääjä monessakin pelissä, ja sitten taas ratkaisija). 

lauantai 17. toukokuuta 2014

Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni

Haruki Murakamin Sputnik-rakastettuni (2003, Tammi) on toinen lukemani Murakami (ensimmäinen oli Norwegian Wood). En oikein tiedä, mitä kirjoittaisin kirjasta, ettei sitä ymmärrettäisi väärin. Yritän mahduttaa pääajatuksen heti aluksi tähän yhteen virkkeeseen: Pidin kirjasta tosi paljon, henkilöt leijailevat vieläkin jossain mieleni perukoissa ja ihmettelen, mitä kirjan lopussa oikeastaan tapahtui, mutta en aivan täysin ihastunut kirjaan, koska se oli kovin samanlainen kuin Norwegian Wood. 




Kirjan päähenkilö on K, jonka näkökulmasta kirjan tapahtumat kerrotaan. K on opettaja, joka kohtaa opiskeluaikoinaan Sumiren, johon rakastuu. Sumire on taiteellinen tyttö, joka haluaa kirjailijaksi. Sumire on rakastunut Miuhun, jonka tapaa juhlissa. Miu on vanhempi nainen, naimisissa ja Sumirelle saavuttamattomissa. Niin Sumire ajattelee, mutta koska rakastaa naista niin paljon, on onnellinen, kun Miu pyytää hänet töihin yritykseensä. Viinejä Euroopasta tuovan yrityksen johtaja Miu lähtee Eurooppaan ja pyytää Sumiren mukaansa. He päätyvät unelmien saarelle Kreikkaan, mutta saarella tapahtuu jotain, minkä takia Miu soittaa K:n apuun. 

Kirjan alku on tavallista kuvailua henkilöiden elämästä, perheistä, opiskeluista ja haaveista. K:n ja Sumiren toisiinsa yhdistävä tekijä on kirjallisuus. He ovat toisiinsa kytköksissä lukemansa kirjallisuuden kautta. Tuntuu, että he elävät elämänsä kahdessa maailmassa: oikeassa maailmassa ja kirjojen maailmassa, ja ehkä kirjan loppu saa merkityksensä tästä dualismista käsin. 

Kirjan alun järkeenkäypä maailma nimittäin muuttuu, kun Sumire ja Miu päätyvät Kreikkaan. Siellä tapahtuu jotain, jota ei voi puhtaalla järjellä selittää. 

Kirjan henkilöt ovat jotenkin järkyttävän yksinäisiä ja heidän yksinäisyytensä väistyy vain hetkittäin. Silloin, kun K ja Sumire tapaavat toisiaan. Näin siitäkin huolimatta, että K:lla on omat naisseikkailunsa. 

Suljin silmäni ja kuuntelin tarkkaavaisesti Sputnikin seuraajia, jotka tälläkin hetkelä kiersivät maapallon ympäri painovoima ainoana siteenään planeettaamme. Ne ovat yksinäisiä metallisiruja avaruuden läpitunkemattomassa pimeydessä: ne kohtaavat, eroavat ja lähtevät kukin omaan suuntaansa eivätkä enää koskaan tapaa. Sanaakaan ei niiden kesken vaihdeta. Ei anneta lupauksia. 

Murakamin tarinaa on luonnehdittu unenomaiseksi monessa kirjablogissa. Murakamin teksti on myös toisteista: sama ajatus ilmaistaan useammallakin kielikuvalla. En ole varma, syntyykö unenomaisuus tästä, enkä ole varma, pidänkö hirveän paljon tästä tyylistä.

Huomenna olen kuitenkin toinen ihminen, en koskaan palaa entiselleni. Ei sitä tosin kukaan huomaa Japaniin palattuani. Ulospäin ei näy muutosta. Mutta sisälläni jotakin on palanut poroksi ja haihtunut ilmaan Verta on vuotanut, ja sisimmästäni puuttuu jotakin. Tuo jokin poistuu sanaakaan sanomatta, pää painuksissa. Ovi aukeaa ja sulkeutuu. Valo sammuu. Tämä on viimeinen päiväni sinä ihmisenä joka juuri nyt olen. Viimeinen iltahämärä. Uuden päivän koittaessa täällä ei enää ole sitä ihmistä joka minä olen. Joku toinen on ottanut paikan tässä ruumiissa

Jotain Murakamin tekstissä ja tarinankerronassa kuitenkin on, sillä jäin miettimään kirjan henkilöitä vielä kirjan lukemisen jälkeen, eivätkä tarinat jätä rauhaan. Murakamia on luettava lisää, sillä olen kuullut huhuja, että tämä teos ei välttämättä olisi se Murakamin paras. 



Muita lukeneita ja bloganneita mm.: 


Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni
2003, Tammi (oma kirja 2. painos vuodelta 2011)
alkuteos Supuutoniku no koibito 1999
suomentanut Lauri Kemiläinen 
252 sivua 

Murakami pääsee osaksi "Kirjallisuutta fudis-maista" -haasteeseen, maa siis Japani - ja japanilaisia pelaajia tiedän itsekin ainakin yhden: Kagawa ManU:sta, jonka taidonnäytteitä täällä

tiistai 13. toukokuuta 2014

Chinua Achebe: Kaikki hajoaa


Chinua Acheben Kaikki hajoaa (2014, Basam Books) -teos tuli sattumalta vastaani ja kiinnostuin siitä Afrikan tähti -lukuhaasteen jälkimainingeissa. 

Kaikki hajoaa on Acheben jo vuonna 1958 kirjoittama teos, joka on suomennettu vasta tänä keväänä. Kirjailija Chinua Achebe eli vuosina 1930 - 2013 Nigeriassa ja Yhdysvalloissa. Hän kirjoitti kirjoja, mutta myöskin mm. kirjoitti satuja, krittiikejä, perusti kirjallisuuslehden ja häntä pidetään myös modernin afrikkalaisen kirjallisuuden isänä. Achebelta on suomennettu myös teos Kansan mies (1966/1969), joka täytyy varmasti myös jossain vaiheessa lukea. Kirjoissaan Achebe kuvaa igbo-heimon elämää, kristinuskon ja länsimaalaisuuden tulon vaikutuksia kolonialismin aikaan ja jälkeen (tiedot wikistä).

 
Kaikki hajoaa -teos kertoo 1890-luvusta ja vuosisadan lopusta igbolaisessa kylässä, jonka päämieheksi kirjan päähenkilö Okonkwo, haluaa. Kirjassa seurataan, miten nuori mies viljelee sitkeästi maitaan, rakentaa talonsa ja myös vaimojensa talot ja pyrkii kylänsä merkittäväksi mieheksi. Okonkwo kärsii juopon ja laiskan isänsä perinnöstä, tai siitä, että isältä ei jäänyt mitään, koska tämä ei saanut luotua omaisuutta. Okonkwo on kuitenkin vahva mies ja viljelijänä vähintään yhtä sitkeä kuin Saarijärven Paavo. 

Kaikki on vähän aikaa hyvin. Kylässä vietetään juhlia: väliin häitä ja väliin hautajaisia. Achebe kuvaa kuin kansatieteilijä häiden kulkua, joihin saa kirjan henkilöt mukaan. Kirja on myös täynnä kansanuskon tarinoita ja uskomuksia - kummitukset, haamut ja henget ovat arkipäiväisessä elämässä koko ajan läsnä. Teos on hieno aarreaitta sellaiselle lukijalle, joka on kiinnostunut vanhan ajan tarinoista ja uskomuksista. 

Kirjassa on kolme osaa, joista toisessa alkaa muutoksen aika. Aika, jolloin ensimmäiset valkoiset saapuvat kylään. Valkoiset miehet ovat kristinuskon sanansaattajia, lähetystyöntekijöitä, jotka haluavat ihmisten hylkäävän vanhat pakanalliset uskonsa ja tapansa. Muutoksen myötä tuntuu siltä, että kaikki entinen hajoaa. Kaikki todellakin on muutoksessa, sillä Nigeriasta tuli Ison-Britannian siirtomaa vuonna 1914.

Olen iloinen, että tulin törmänneeksi tähän kirjaan, koska sitä oli miellyttävä lukea. Elämä kylässä tuntui kulkevan arkea eteenpäin ylä- ja alamäkineen. Toki kylässä tapahtui sellaista, mikä tämän päivän näkökulmasta tuntuu omituiselta, mutta missäpä maassa ja maanosassa ei olisi ollut kummallisia tapoja entisinä aikoina. Achebe ei alleviivaa, eikä syyllistä, vaan kertoo elämästä kiihkottomasti ja toisaalta myös ihannoimatta. Tämä onkin kirjan parasta antia: Afrikka-kuvaus aivan neutraalilla tavalla. 

Kirjassa ei aivan hirveästi ole juonta, Acheben vahvuus onkin tuokiokuvien luominen ja kielen kaunis käyttäminen. Acheben kuvauksessa muutoksesta on myös miellettävissä yleismaailmallinen muutoksen pelko, joka ei ole sidottu aikaan eikä paikkaan. Maailma muuttuu, ja uusi sukupolvi tuntuu aina tekevän asiat huonommin kuin vallalla oleva. Kaikki entinen hajoaa, kun asiat muuttuvat. 

Näinä aikoina, kun nuori sukupolvi pitää itseään vanhempiaan viisaampina, on hyvä nähdä että mies tekee jotain yhtä uljaaseen tapaan kuin ennen. Mies, joka kutsuu sukulaisensa juhla-aterialle, ei tee sitä pelastaakseen heidät nälkäkuolemalta. - - Me kokoonnumme, koska sukulaisten on hyvä tehdä niin. - - 
Mutta teidän nuorten puolesta pelkään siksi että te ette ymmärrä kuinka vahva sukulaisuuden side on. Te ette tiedä mitä tarkoittaa kun puhutaan yhdellä äänellä. Ja mitä tästä on seurannut? Uusi kauhistuttava uskonto on asettunut keskellenne. 

Kun käännöskirjallisuus tuntuu katoavan ja kutistuvan, on kertakaikkisen hienoa, että joku ottaa ja julkaisee käännöksen vuonna 1958 kirjoitetusta kirjasta. Pidin kirjasta ja siitä, että se vei afrikkalaiseen kylään, jossa sain elää hetken. En olisi halunnut jäädä siihen kylään elämään, koska siellä oli liiaksi väkivaltaa ja epätasa-arvoisuutta, mutta kiitän käynnistä. 

Chinua Achebe: Kaikki hajoaa
2014, Basam Books
Things Fall Apart 1958
suomentanut Heikki Salojärvi
236 sivua

Muita lukeneita mm. Erja.

Kirjalla taas osallistun haasteeseeni "Kirjallisuutta fudis-maista" ja Nigeriasta kuuluu tulevan sellainen pelaaja kuin John Mikel Obi, joka on ainakin pelannut Chelseassa (kertoo pian 9-vuotias tietotoimistoni). 

John Obi Mikel 02 Chelsea vs AS-Roma 10AUG2013.jpg



sunnuntai 11. toukokuuta 2014

Seré Prince Halverson: Äidinrakkaus

Luin Seré Prince Halversonin teoksen Äidinrakkaus (2014, Bazar), kuten loppuviikosta kertoilin. Kirja oli nimensä veroinen, tässä kirjassa teemana oli vahvasti äidinrakkaus. Kirjan päähenkilö ja omalla tavallaan äiti, on Ella, joka lapsettoman avioliittonsa jälkeen löysi miehekseen Joen. Ella sai paitsi rakastavan miehen myös kaksi lasta: Zachin ja Annien, joiden äiti jätti perheensä. Kolmen ihanan vuoden jälkeen Joe kuitenkin kuolee ja Ella jää yksin - tai kolmin lasten kanssa. Samaan aikaan lasten biologinen äiti, Paige, rynnii paikalle vaatien äidinoikeuksiaan ja lapsiaan itselleen. 





Kirja on erikoinen käsittelytavoiltaan: siinä tapahtuu paljon traagisia asioita Joen kuoleman jälkeenkin. Kerrontatyyli on kuitenkin kovin neutraali, eikä tapahtumiin juurikaan pysähdytä. Pian nimittäin tapahtuu seuraava katastrofi. Aivan kadehdin päähenkilön Ellan stoalaista suhtautumista kaikkiin tapahtumiin, oikeassa elämässä olisin jo pariin kirjan tapahtumista seonnut täysin. Kirjaa lukiessa pysyin kerrontatyylistä johtuen hieman kaukana kaikista tapahtumista, eikä tarina ja sen henkilöt onnistuneet pääsemään kovinkaan läheisiksi. Kirjaa oli kuitenkin miellyttävä ja nopea lukea - viihdepainotteisella tavalla. 

Kirjassa oli kiinnostavaa tietenkin äitiyden pohdinta: vaikka Ella rakasti lapsia ja halusi nämä itselleen, hän halusi ymmärtää Paigen käytöstä. Ella ei syyttänyt Paigea, vaan etsi syitä naisen käytökselle. Pääasiassa olivat lapset ja Ella todella jalosti ajatteli loppuun asti lasten parasta. 

Suosittelen kirjaa sellaiselle, jota mietityttää äitiys. Onko äitiys biologinen oikeus vai voiko oikea äiti olla myös jotain muuta? Ja sellaiselle, joka haluaa lukea lempeää tekstiä. 




Kirjailijasta mainitaan, että hän on itse sekä äiti että äitipuoli ja hän itsekin kasvoi äidin ja äitipuolen kanssa, joten hänellä on kokemusta siitä, mistä hän kirjassa kirjoittaa. 

Kirja on pohjoiskalifornialaisen kirjailijan esikoisteos, jonka oikeudet on myyty 18 maahan. 

Seré Prince Halverson: Äidinrakkaus
2014, Bazar
The Underside of Joy
suomentanut Natasha Vilokkinen
356 sivua

Kesän ja syksyn 2014 uudet kirjat

Koskapa tässä on sopivasti vapaapäiviä, eikä Suomen keväinen sää innosta ulkoiluun juuri nyt, niin olen ehtinyt katsella ja listailla seuraavaksi tulevia uutuuskirjoja, joista osa olisi kustantamojen katalogien mukaan tulossa jo toukokuussa. Suurin osa listaamistani kirjoista tulee kauppoihin kuitenkin elo- ja syyskuussa, joten tässä on kokonainen kesä aikaa lukea vielä jotain muuta. 

Edit: Lisäsin samaan listaan Liken, Into-kustannuksen ja Atenan kesän/syksyn kirjat. Kiinnostavia kirjoja tulossa myös heiltä! 

Mutta listoihin kirjasin ylös seuraavia kirjoja: 




Toukokuu:

Tarquin Hall Vish Puri III Vish Puri ja kohtalokkaan voikanan tapaus (Gummerus) - koska ne kaksi aiempaakin

Kesäkuu:

Pia Heikkilä: Koodinimi Kajaali (Otava) - Operaatio Lipstick oli sopivasti erilainen chick lit -kirja, tällä kertaa mennään Pakistanissa

Rosa Liksom: Burka (Like) - Liken sivuilta:  Voiko burkaan suhtautua neutraalisti, onko se uhka länsimaiselle vapaudelle vai lupaus jostakin, maailmasta erilaisuuksien kohtauspaikkana?

Riikka Takala: Ole hyvä (Atena) - 40-vuotiaat naiset yrittävät pelastaa maailmaa, tai ainakin osan siitä 

Sari Peltoniemi: Miehestä syntynyt ja muita satuja aikuisille (Atena) - sadut kohtaavat aikuisten kirjallisuuden

Ursula Poznanski: Sokeat linnut (Atena) - koska pidin ensimmäisestäkin

Romain Puértolas: Fakiiri joka juuttui Ikea-kaappiin (Otava) - vaikuttavan hullulta kuulostava kirja, siispä siihen pitää tutustua!

Chris Cleave: Voittamaton (Gummerus) - Poikani ääni ei viehättänyt, mutta Little Bee kylläkin, annan tälle mahdollisuuden



Elokuu

Riina Katajavuori: Wenla Männistö (Tammi) - en hirveän paljon saanut selvää esittelystä, mutta jotenkin tuntuu kiinnostavalta kirjalta

Paula Havaste: Tuulen vihat (Gummerus) - koska olen pitänyt kaikista Havasteen teoksista, jotka olen lukenut

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia (Otava) - kiinnostavan outo esikoisteos

Mikko Kalajoki: Kolme tärkeintä asiaa (WSOY) - kiinnostavan sekava ja realismista irtoileva.

Juha Ruusuvuori: Koston enkeli (WSOY) - keski-ikäisangstia, syrjähyppyä - kostoa?

Niina With: Joko taas, Stella? (Myllylahti) - Pidin Within aiemmastakin stellasta

Marja Björk: Mustalaisäidin kehtolaulu (Like) - voiko romani nousta yhteiskuntakelpoiseksi vai onko syrjäytyminen syntymään kirjoitettu? 

Michael Chabon: Telegraph avenue (Tammi) - keltainen kirjasto. Siksi.

Nadeem Aslam: Sokean miehen puutarha (Like) - ihanaa saada tämä suomeksi! Edellinen Aslamin teos ihastutti, loppukesän odotetuin minulle!

Nadifa Mohamed: Kadotettujen puutarha (Atena) - Somalian tarinat saavat jatkoa, tällä kertaa käännösromaanissa












Syyskuu:

Marisha Rasi-Koskinen: Meri (WSOY) - edellisten kirjojen perusteella kiinnostaa.

Anna-Leena Härkönen: Kaikki oikein (Otava)

Juha Itkonen: Ajo (Otava) - vanhat suosikit, eihän näitä uskalla jättää lukematta

Uusia suomalaisia (Like) - kaksitoista pariskuntaa, jotka ovat löytäneet toisensa eri taustoista ja kulttuureista huolimatta kertovat tarinansa.

Vilmos Kondor: Budabestin vakooja (Tammi) - kiinnostaisi oikeastaan aloittaa aivan ensimmäisestä Budapest-kirjasta lukea Kondoria

Kim Leine: Ikuisuusvuonon profeetta (Tammi) - Tanska, Grönlanti, 1700-luku. Keltainen kirjasto.

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet (Tammi) - Murakami, keltainen kirjasto edelleen.

Amy Tan: Ihmeiden laakso (WSOY) - Kiina, historia, kyllä.

Daniel Galera: Hyöky (Otava) - Brasilialaista kirjallisuutta, sitäpä ei turhan paljon julkaista, joten täytyy heti iskeä kiinni

Mo Yan: Viinamaa (Otava) - myönnän, että edellinenkin Mo Yan on lukematta, mutta varmasti ehdin ensimmäisen lukea ennen syksyä, sitten tämä

Per Petterson: En suostu (Otava) - siksi, että ne muutkin olen lukenut

Amin Maalouf: Valon puutarhat (Gummerus) - jotain aivan erilaista kuin muut kirjat syksyllä











Lokakuu: 

Maaria Päivinen: On nälkä, on jano (Into) - täytyy tutustua myös Päivisen aiempiin teoksiin, koska niitä on paljon kehuttu!

Giuseppe Catozzella: Et kai vain pelkää? (Like) - hunnutettu somalityttö haaveilee paremmasta urasta ja Euroopasta. Asia, josta vaietaan liiaksi: hukkuvat siirtolaiset. 


Polina Žerebtsova: Sodan sirpaleet (Into) - päiväkirja Tsetsenian sodasta




Edellisestä syksystä oppineena en listannut aivan kaikkea, mikä vähänkin kiinnostaa, vaan yritin karsia kiinnostavia. Tullen lukemaan paljon muutakin, sillä joku kirja voi alkaa kiinnostaa jonkun toisen vinkkaamana. Näistä linkeistä pääset katsomaan lisää kivoja tulokkaita: 

Gummeruksen syksyn katalogiin

Otavan katalogiin

WSOY:n ja Tammen kirjasyksyyn 

Myllylahden syksyyn 

Siltala

Into

Like

Atena












perjantai 9. toukokuuta 2014

Kirjoja äidille


Oletettavasti jokainen äiti saa sunnuntaina ihanan lepohetken, jolloin ehtii ahmaista kirjan jos toisenkin. Tai ehkä äidin pitäisi saada samanlainen lepohetki useammin, että ehtisi lukea enemmän kirjoja ♥. 

Äidin lukuhetkiin on ilmestynyt kevään aikana pari kirjaa, joissa äitiys on kantava teema. 

Lilly Korpiolan Pitkä tie äidiksi (2014, Tammi) kertoo adoptiosta ja äitiydestä. En ole aiemmin kirjaa niin huomioinut, mutta kirjoittaja, Lilly Korpiolan, iloinen esittely kirjastaan sai minut kiinnostumaan. Kirjaan innoitti hänen perheensä adoptoimat 8- ja 13- vuotiaat pojat Intiasta. En ole itse lukenut kirjaa, mutta aion sen vielä kevään aikana lukea. 


Korpiolan kuvailema "korjaava vanhemmuus" kuulostaa tietoiselta valinnalta, ja kirjoittajan asennetta ja kykyä selviytyä arjen haasteista on pakko ihailla ja kadehtia. Onneksi täydellisen kuuloinen äitiyden kuva välillä myös rikkoutuu, kun Korpiola myöntää kupin melkein (!) menneen nurin sotkuisen eteisen takia tai heräilleensä öisin, jotta edes joskus voisi miettiä omia ajatuksiaan.


Seré Prince Halversonin Äidinrakkaus (2014, Bazar) on minulla juuri nyt luvussa ja olen sivulla 147. Ajattelin tietenkin täsmäiskua äitienpäiväksi, jolloin saan kirjan luetuksi ja siitä kerrotuksi kaikkien äitien iloksi. 

Kirja kertoo Ellasta, joka on löytänyt uuden rakkauden Joesta ja samalla myös uuden perheen (Joella on lapsia, joiden äiti on lähtenyt kotoa pois). Joe kuolee heti kirjan alussa (tämä kerrotaan myös kirjan takakannessa) ja lasten äiti pyyhältää paikalle vaatimaan lapsia itselleen. Itse en ole päässyt vielä jatkoon, jossa alkaa taistelu siitä, kenellä on oikeus äitiyteen. 

Bazarin sivuilla kirjoitetaan: 

Äidinrakkaus ei ole perinteinen kertomus pahasta äitipuolesta, vaan kuvaus kahden äidin välisestä monimutkaisesta suhteesta ja vaietuista salaisuuksista.


Äitiydestä kirjoitetaan romaaneissa aika usein kovin samalla tavalla ja siksi haluankin vielä suositella erästä kirjaa sellaiselle äidille, jolle äitiys on jollain tavalla hankala asia, ja muut elämän osa-alueet kilpailevat äitiyden paikasta. 

Jhumpa Lahirin Tulvaniitty (2014, Tammi) antaa vertaistukea, jos äitiys ei tunnukaan pumpulisen ihanalta olotilalta, vaan joku muu asia elämässä kiinnostaa äitiyttä enemmän. 

Lahirin Tulvaniityn luin itse ja kirjoitin siitä täällä.  






tiistai 6. toukokuuta 2014

Grégoire Delacourt: Katseenvangitsijat

Halusin lukea Lahirin Tulvaniityn jälkeen jonkun huomattavasti keveämmän kirjan, sillä ajattelin, että Lahirin teksti jää mieleen vielä pitkäksi aikaa jyskyttämään. Välipalakirjaksi valitsin Grégoire Delacourtin Katseenvangitsijat (2014, WSOY), koska miehen edellinen kirja, Onnen koukkuja, jäi lukukokemuksena välipalakirjaksi - ja sellaiseksi tämä toinenkin teos jäi. Sellaisella iloisella asenteella: kirjaa oli miellyttävää lukea, mutta siitä ei sen kummempaa jäänyt elämään mieleen. 

Delacourt kirjoittaa 20-vuotiaasta automekaanikosta, Arthur Dreyfussista, joka katselee kalsarit jalassa tv-sarjoja kotisohvallaan (Ikean Ektorp, tämä on mainittu kirjassa tarpeeksi useasti, että se jäisi mieleen - ei sikäli, että sillä olisi tarinan kannalta juuri mitään merkitystä), kunnes hänen ovikelloaan soittaa Scarlett Johansson (, Lost in Translation -näyttelijätähtönen, jolla on Arthuria miellyttävä rintavarustus). Kirjassa tarinaa alustetaan sillä, miten tietyt asiat nyt vain sattuvat miellyttämään miessukupuolta noin yleensä ja muodokas varsi naisella on yksi sellainen mitä suurimmassa määrin. Scarlett Johansson taas haluaisi, että hänet nähtäisiin aivan tavallisena tyttönä, eikä kauniina naisena. 

Kirjan henkilöistä jokainen näkee Scarlettin omien mielikuviensa läpi: nainen on milloin kenenkin julkkiksen näköinen. Toisaalta taas, kirjassa löytyy aivan oikeaa rakkautta ja runosäkeitä, mikä saa kirjan tarinan vaikuttamaan suloisen kauniilta, eikä miehisen fantasian todeksi tulemiselta, niin kuin kirjan alussa ajattelin. Kirjasta jää jälkimakuna pienoinen epäluottamus sen tarinaan: elettiinkö tässä kirjassa todellisuudessa vai elokuvassa? Vai sittenkin Arthurin ja muiden henkilöiden mielikuvituksissa?

Miksi kirjaan kannattaisi tutustua? Tämä varmasti miellyttää sellaista lukijaa, joka elää tv-sarjojen ja elokuvien maailmassa ja sellainen lukija löytää taatusti enemmän kirjasta kuin itse löysin. Tarina oli kuitenkin toimiva, ja loppuratkaisu sellainen kiva pikkukikka.


Grégoire Delacourt: Katseenvangitsijat
2014, WSOY
La première chose qu'on regarde
suomentanut Leena Leinonen
238 sivua

Muita lukeneita: 

Annami, Ilselä/Minna, lukuneuvoja, Omppu, Anni.



Sain kirjasta pointsin lukuhaasteeseeni "Kirjallisuutta futis-maista",  ja maa on tällä kertaa tietysti Ranska, josta täytyy tietysti poimia pelaajaksi Zinedine Zidane, ensimmäinen lähtemätön muistoni futiksen kisoista vuodelta 2006. 
Zidane mietelauseineen ja taitoineen (klik youtubeen).

maanantai 5. toukokuuta 2014

Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty

Olen lukenut Jhumpa Lahirilta aiemmin novellikokoelman Tämä siunattu koti (suomennos vuodelta 2001) ja romaanin Kaima (suomennettu 2005), olen myös lukenut Tuore maa -teoksen melkein loppuun, mutta en koskaan saanut sitä aivan kokonaan luetuksi (kirjaa muistelen silti hyvällä, sen ansiosta vietin parituntisen kiinnostavan keskusteluhetken) Rakastuin Lahirin Tämä siunattu koti -teokseen, joka kertoi intialaisten henkilöhahmojen erilaisista tavoita sopeutua uuteen kotimaahansa, USA:han. 

Tulvaniitty (2014, Tammi) on kuitenkin aivan erilainen teos kuin kirjailijan aiemmat. Ja kuitenkin siinä on paljon samaa: se on kuin jatkumo Lahirin kirjailijanuraan, on kuin kirjailija olisi kasvanut kertomaan tarinaa. Kirjasta on karsittu lähestulkoon kaikki se, mikä oli ominaista Lahirin aiemmille teoksille. Kulttuurien erilaisuus, jota Lahirin aiemmissa kirjoissa on alleviivattu, ihmetelty ja käsitelty, on kokonaan loppuunkäsitelty; Tulvaniityssä on aika aivan toisenlaiselle tarinalle. Sanoisin, että hyvä niin, sillä tähän kirjaan varmasti uskaltavat tartua myös ne lukijat, joita ei kiinnosta se, miten Yhdysvalloissa syödään haarukalla ja veitsellä ja Intiassa käsin. 




Tulvaniitty alkaa kuitenkin Intiasta, Kalkutasta, jossa erittäin pienellä ikäerolla syntyneet veljekset kasvavat rinnakkain. Aina siihen saakka, kunnes toinen veljeksistä, Udayan kiinnostuu naksaliittien kapinasta ja toinen, Subhash, lähtee Yhdysvaltoihin - poikien elämänkohtalojen suunnat muotoutuvat näiden valintojen mukaan. Kirjassa eletään 1960-luvun lopulta aina nykypäiviin saakka, näkökulma on suurimmaksi osaksi Subhashin ja tämän vaimon Gaurin. Subhash tuo Gaurin Intiasta luokseen, mutta Gauri ei pysty sopeutumaan hänelle pedattuun rooliin. Kirjassa ei mietitä, miten kulttuurierot vaikuttavat ihmisiin; Gauri osoittautuu itsenäiseksi naiseksi, jolle äitiys ja kodinhengettäryys eivät tunnu istuvan yhtään. Gauri kadehtii miestään, joka opiskelee ja on työssä yliopistolla: Gauri kävelee kampusalueella, istuu luennoilla ja rakastuu - opiskelemiseen. Hänkin haluaa opiskella ja tietää asioita. Kirjan henkilöt, Udayan, Subhash ja Gauri kuuluvat jo Intiassa korkeastikoulutettujen henkilöiden ryhmään, joten sikäli kirjassa ei ole kyse itsenäistymistarinasta, vaan koulutetun naisen pohdiskeluista: onko hänen mahdollista tehdä sitä samaa, mitä miehen? Kirjaa lukiessani minulle tuli mieleen Veronica Pimenoffin teokset Loistava Helena ja Maa ilman vettä, joissa romaanien päähenkilönaiset miettivät ahdistukseen asti omaa elämäänsä ja hintaa, joka naisen täytyy maksaa urastaan.

Vaikka Gauri hiljenee kirjassa moneksi vuodeksi, ja tarina kuljettuu enimmäkseen Subhashin näkökulmasta käsin, minulle tästä kirjasta tuli Gaurin tarina. 

Hän mittasi riisin, jota he söivät joka ilta, ja pani sen likoamaan kattilaan työtasolle. Hän kuori sipuleita ja perunoita, puhdisti linssejä ja teki taas kerran kaiken valmiiksi, ja sitten hän antoi Belalle ruokaa. Hänelle ei selvinnyt koskaan, miksi nämä suhteellisen helpot askareet tuntuivat rasittavilta. Kun hän oli valmis, hän ei ymmärtänyt, miksi ne olivat näännyttäneet hänet. 
- - 
Gauri oli kateellinen, koska Subhash oli päivät poissa kotoa ja sai tulla ja mennä vapaasti. Hän oli katkera, koska Subhash oli aamuisin vain vähän aikaa Belan kanssa ennen kuin lähti laboratorioon. 

Kirjassa ei pohdita sitä, miten juuri intialaisessa perheessä käy näin: äiti on kotona, kun mies tekee tärkeää työtään, joten kirjaa on turha lähteä lukemaan asenteellisesti. Gauri on nainen, jonka halu luoda uraa kasvaa joka päivä suuremmaksi. 

Tarina on Lahirin mukaan oikeastaan tarina veljeksistä, ja niinhän se onkin. Se on myös tarina naksaliiteistä, joista ei hirveästi (ainakaan kansainvälisesti) ääneen kerrota, vaikka liike on ollut Intiassa ääri-islamilaisiakin suurempi uhka: 

Uhriluvulla mitaten Intian pahin sisäinen uhka on maolaisten eli naksaliittien vuosikymmeniä jatkunut kapinaliike idän osavaltioiden köyhyyteen unohdetulla maaseudulla. SATP:n mukaan viime vuonna yli 60 prosenttia poliittisen väkivallan uhreista syntyi maolaiskapinoissa.

(lähde)

Tarina oli myös koskettava, koska ihmisten tekemillä ratkaisuilla oli vaikutusta niin monelle sukupolvelle: tässä seurattiin elämää siinä ratkaisevassa kolmessa (osittain neljässäkin) sukupolvessa. Lisäksi tarinan teki koskettavaksi se, että kaikki kirjan henkilöhahmot tuntuivat olevan äärettömän yksinäisiä. Yksinäisyyteen vaikutti osaltaan se, että omat sukulaiset oli jätetty kauas joko fyysisesti tai henkisesti. Kirja oli ehdokkaana vuoden 2013 Booker ja on Baileys Prize (naisten kirjoittama kirjallisuus) -palkinnon saajaksi. Kirja oli myös minun mielestäni parasta Lahiria, jota olen lukenut - ja olen toki ollut ihastunut myös aiempiin kirjoihin, joita olen lukenut Lahirilta. 

Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty
2014, Tammi
Lowland 2013
suomentanut Sari Karhulahti
437 sivua



sunnuntai 4. toukokuuta 2014

From A to Z and from Z to A

Keväisen suursiivouksen yhteydessä olen puistellut pölyt kirjojenkin päältä ja huokaissut ahdistuksesta, miten paljon minulla on lukemattomia kirjoja vieläkin. Kirjavuori Mount Everestille meni puihin viime vuonna, pääsin nihkeästi Kolille, joten jotain uutta pitäisi löytää taas, että innostuisin lukemaan lukemattomien pinosta kirjoja luettujen pinoon. 

Olen huomannut, että erilaiset lukuhaasteet vievät minut aina sellaisten kirjojen pariin, joita en muuten tulisi lukeneeksi. Niinpä nytkin päätin kasata lukuhaasteen pystyyn. Tämä ei ole oma ideani, vaan olen sen kopioinut jostain kirjablogista, jossa olen ohimennen nähnyt aakkoshaasteen (tätä haastetta lienee useammassakin blogissa harrastettu).

Aion lukea lukemattomia kirjoja aakkosten mukaan. Ensin aloin kasata kirjastosta ostamiani poistokirjoja ja huomasin, että niistä kirjoista melkein saankin yhdet aakkoset täyteen. Sitten minulla on pokkaripino, koska ostan aina kaikista pokkarialeista kasan kirjoja, jotka jätän lojumaan ja odottamaan aikaa, jolloin ei ole mitään muuta luettavaa... Pokkareitakin oli sen verran, että niistä tuli melkein toiset aakkoset. Siispä, luen aakkoset A:sta Z:aan ja vielä toisinpäin. Aikarajaa tässä haasteessa ei ole, mutta tsekkaan vuoden lopussa, että kuinka hyvin tällä kertaa sujui... 

Ensimmäisessä aakkospinossa on kirjoja, jotka olen kantanut kirjaston poistoista, hieman täydennettynä muilla kirjoilla.






Alasalmi Päivi: Vainola
Bakker Gerbrand: Isä muuttaa yläkertaan
van Cauwelaert Didier: Keijukaisen koulutus
Desai Hidier Tanuja: Sopivasti sekaisin
Ekman Kerstin: Ikimuiston merkki 
Fagerholm Monika: Amerikkalainen tyttö
Ghosh Amitav: Järjen piiri
Haahti Taina: Apaja/ Operaatio onni
Fröberg Idling Peter: Laulu nousevalle myrskylle
Jalonen Riitta: Hyvää yötä Irma Noora/ Kuvittele itsellesi mies
King Stephen: Liseyn tarina
Lähteenmäki Laura: Annastiina
Makine Andreï: Vera
Naipaul V.S.: Lumotut siemenet
Ollikainen Aki: Nälkävuosi
Proulx Annie: Vaarallinen harmonikka
Q ????
Rushdie Salman: Keskiyön lapset
Seth Vikram: Rakkaudne musiikki
Taskinen Anu: Täydellinen paisti
Upadhyay Samrat: The Guru of Love/ God in Kathmandu/ Buddha's Orphans
Verronen Maarit: Pimeästä maasta
Wassmo Herbjorg: Seitsemäs kohtaaminen 
Xiaolong, Qiu: Punapukuiset naiset/ Tapaus Mao
Yan Mo: Seitsemän elämääni
Zusak, Markus: Kirjavaras



From Z to A 

Tässä aakkoskasassa on taas pokkareita, joskus aloitettuja muttei loppuun asti luettuja kirjoja, kirjaston poistomyynnistä kotiin kannettuja, muilta saatuja, arvostelukappaleita:

Zzzzzz
Ylitys - Manuela Bosco
X
Vesipuutarhat - Alan Drew
Uniin piirretty polku - Helena Waris
Traktorien lyhyt historia ukrainaksi - Marina Lewycka
Siisti kosto - Jens Lapidus
Rahalla saa - Jens Lapidus
Q
Piin elämä - Yann Martel
Olipa kerran - Jonas T. Bengtsson
Näkijän tytär - Kristiina Vuori
Muisto rakkaudesta - Aminatta Forna
Laiton matkaaja - Shahram Khosravi
Kukoistava puu - James Tooley
Jasmiinin tuoksu - Rani Manicka
Ihmisen osa - Kari Hotakainen
Huhtikuun noita - Majgull Axelsson
700 Grammaa - Tuomas Kyrö
The Fields - Kevin Maher
Englantilainen tragedia - Helen Walsh
Doppler - Erlend Loe
The Chemistry of Tears - Peter Carey
Buddhan jalanjäljillä - Pankaj Mishra
Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin - Mia Kankimäki