MARI A:N KIRJABLOGI

Kirjablogissani kirjoitan lukukokemuksistani, lukemistani kirjoista ja niistä kirjoista, jotka haluaisin lukea. Välillä myös kirjoitan ja kuvaan jotain muuta elämästäni.

Viestit kulkevat osoitteeseen mariankirjablogi@yahoo.fi

sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Tua Harno: Oranssi maa

Rakastuin Tua Harnon esikoisteokseen Ne jotka jäävät, jonka luin pari vuotta sitten. Olisin halunnut kovasti jatkaa samaa rakkauden tunnettani Harnon toiseen teokseen Oranssi maa (2015, Otava) ja osin jatkoin rakastuneen tiellä. Kirjan puitteet ovat kiinnostavat: raskaana oleva nainen lähtee tekemään graduaan Australiaan. Nainen on jätetty, hän on masentunut, mutta miettii, josko kuitenkin jaksaisi elämäänsä. Nainen, Sanna, matkustaa Australian kaivosalueelle, jossa tutustuu kaivoksen työntekijöihin, pääosin miehiin, sillä naiset eivät kaivoksen ympäristössä viihdy tai pärjää. Tärkeäksi henkilöksi Sannan elämässä tulee pian kaivoksen Martti, johon Sanna pystyy tuvautumaan. 



Kirjaa lukiessa oli kiinnostavaa päästä kaivosalueen elämään sisään. Ehkä hieman kadotin kirjan otteestani siinä vaiheessa, kun Sanna lähti aavikolle elämänohjaajansa Raldan kanssa. Aavikon kuivuus ja kuumuus ja sen vaikutus Sannaan, joka halusi löytää tiensä, oli suuri ja vaikuttava. Kirjassa tuntui olevan kaksi erillistä osaa: kaivos ja aavikko - pidin kyllä molemmista, mutta osat olivat sen verran erilaisia, että niitä oli hitusen vaikea yhdistää samaksi tarinaksi. Australia on myös itselleni kovin vieras paikka - kiinnostava, mutta vieras. Ehkä minun oli pienesti vaikea päästä tähän vieraaseen seutuun. Toisaalta Sannakin huomaa tarpeeksi kaukana kuuluvansa johonkin aivan muuhun kuin autiomaahan. 

Hän tajusi, että osasi lukea vain kylmyyttä, aavikon polttavuus oli hänelle vierasta. Hän ei ollut tiennyt, että synnyinmaan ilmasto oli kirjoittautunut häneen, se oli hänen vartalossaan. 
Nyt hän alkoi saavuttaa sitä mitä etsi, hän tunsi yhteyden, mutta se ei ollut aavikolle, vaan Suomeen, kotiin. 

Pidin kirjasta ja siitä, että se vei minut maailmaan, johon en muuten pääsisi. Tarina oli myös hieno. Tämä oli hyvä kirja, mutta en silti aivan rakastunut tähän niin paljon kuin esikoisteokseen. Silti jään innolla odottamaan, mitä Harno seuraavaksi kirjoittaa. 

Kirjasta on kirjoittanut myös Täysien sivujen nautinto -blogisti Maisku, jonka tekstissä tuulahdus syksyn kirjamessuilta, Lumiomenan Katja, Ei vain mustaa valkoisella -blogin Tiina. Ja moni muu. 

Tua Harno: Oranssi maa 
2015, Otava
335 sivua

tiistai 24. marraskuuta 2015

Lucie Durbiano: Punainen pukee teitä


Lucie Durbianon Punainen pukee teitä (2009, WSOY) oli melkoisen omituinen lukukokemus. Kirjassa on seitsemän tarinaa, joiden teemana on rakkaus ja tyylinä intertekstuaalisuus, esimerkiksi satuihin ja maailmankirjallisuuteen. Ensimmäisessä kertomuksessa Punahilkka rakastuu sydämettömään suteen. Susi on siis hieman erilainen merkitykseltään, Punahilkka edelleen naiivi tyttönen, joka uskoo, että antautuminen rakkaudelle pitää suden hänen rakastettunaan ikuisesti. Myös Liisa Ihmemaassa -tarinan Liisa ihastuu väärin: kaniin, joka antaa tytön merimiehille. Rakkaus on raakaa, ja uhreja kohtaan ei tunneta myötätuntoa Durbianon tarinoissa. Myös melkoisen erikoinen ja erilainen on tarina etanasta, joka rakastuu patsaaseen ja jää patsaan syliin liian pitkäksi aikaa. 

En osaa sanoa kirjasta oikeastaan mitään, sen verran hämmentyneeseen tilaan jäin kirjan luettuani. Jos kirjaa pitäisi suositella jollekulle, niin sellaiselle lukijalle, joka on kyllästynyt tavanomaisiin tarinoihin. 

Lucie Durbiano: Punainen pukee teitä 
2009, WSOY
Le Rouge vous va si bien, 2007
suomentanut Saara Pääkkönen
118 sivua






maanantai 23. marraskuuta 2015

Manu Larcenet & Jean-Yves Ferri: Maallemuuttajat

Törmäsin aivan hillittömän hauskaan ja hulppeaan sarjakuvakirjaan, tai oikeasti -sarjaan nimeltä Maallemuuttajat, josta luin hetkessä kaksi ensimmäistä teosta: Juurevaa elämää (2008, WSOY, alkuteos 2002) ja Siemenet vakoon (2009, WSOY, alkuteos 2003). Idea kirjoissa on selvä: sarjakuvapiirtäjä Manu ja hänen vaimonsa Mariette muuttavat maaseudulle asumaan ja teoksissa seurataan heidän uutta elämäänsä: miten kaupunkilaiset sopeutuvat uuteen ympäristöön ja miten he kohtaavat uudet ihmiset. 




Manu ja Mariette kohtaavat ympäristönsä juuri niin kuin kaupunkilainen sen tekee: luontoa tutkitaan googlen avulla ja kaikkeen tunnetaan pelonsekaista kunnioitusta. Tunnistan niin itseni tässä luontokappaleiden kohtaamisessa, joten minulle tämä oli täsmälukemista: Vaikka olenkin alun perin maalta, luontosuhteeni ei ole kovinkaan kehittynyt. Tunnen sympatiaa jopa tätä kaupunkilaiskissaa kohtaan: ei ole helppoa löytää itsestään luontoeläjää. 



Maaseudulla puhutaan eri tavalla, ja sosiaalisesti reipas Manu joutuu tilanteisiin, joissa kielitaito joutuu koetukselle. Myös jotkut asiat, kuten talvi, ovat erilaisia kuin kaupungissa. Vaikka teoksissa ei ole sinällään mitään yllättävää, se on kirjoitettu ja piirretty hillittömän hauskaksi - tai ainakin minun huumorintajuuni Maallemuuttajat iski suoraan. Olenhan itsekin yrittänyt asua melkein kaksi vuotta Pohjois-Espoon metsissä. 


Toisessa teoksessa, Siemenet vakoon, Manu aikoo aloittaa paitsi uuden sarjakuvasarjan että puutarhan. Ja tietäähän siinä, miten elämässä käy, kun alkaa treffailla luonnon kanssa: puutarhasta löytyy etanoita ja asunnosta lisko. 

Manun ja Marietten lisäksi tarinassa on koko joukko kyläläisiä, jotka hekin ovat persoonia: kyläkauppiaalta ei löydy mitään, entinen kaupunginjohtaja elää erakoituneena puussa metsän keskellä ja naapurinmies tuo melkein 100-prosenttista alkoholia Manulle. 

Parasta on, että kirjasarjassa on neljä osaa, joista kaksi on vielä minulla lukematta, sillä nämä teokset ovat oikeaa nauruterapiaa marraskuun pimeisiin iltoihin. Suosittelen lukemaan! Varsinkin, jos maallemuutto on käynyt jossain vaiheessa mielessä. 


Manu Larcenet (piirrokset)
Jean-Yves Ferri (teksti)
Juurevaa elämää 2008, WSOY
La retour à la terre / La vraie vie 2002
suomentanut Heikki Kaukoranta
95 sivua

Manu Larcenet (piirrokset)
Jean-Yves Ferri (teksti)
Siemenet vakoon 2009, WSOY
La retour à la terre 2 / Les projects
suomentanut Heikki Kaukoranta
95 sivua

sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Paco Roca: Ryppyjä


Paco Rocan Ryppyjä (2010, WSOY) oli myös kiinnostava sarjakuvakirja. Espanjalainen sarjakuvataiteilija vie lukijan vanhusten maailmaan. Emilio on entinen pankinjohtaja, mutta hänen muistinsa on alkanut rakoilla: aika ajoin Emilio on edelleen vanhoissa ajoissa työpaikallaan, aika ajoin hän on läsnä nykyhetkessä. Hänet viedään vanhustenkotiin, jossa elämä on turvallista, mutta myös melkoisen rauhallista (alakuva). 


Emilio kuitenkin ystävystyy vielä ihan hyvissä voimissa olevan Miguelin ja naispuolisen Antonian kanssa. Jokaisella vanhuksella on omat omituisuutensa ja luonteensa: Miguel on säälimätön rahastaja (hän maksattaa muilla vanhuksilla kaikkea turhaa) ja Antonia kerää kaiken ylimääräisen, kuten pienet voi- ja sokeripaketit pöydiltä. Suurin osa on omissa unelmissaan ja muistoissaan tai nukahtelee, vanhusten jumppahetket ja bingoillat keräävät vanhukset yhteen ja aktivoivat niitä, joilla vielä voimia tai muistia on. Pelottavinta on joutua vanhainkodin yläkertaan, johon alzheimeria sairastavat ja muut toivottomat tapaukset viedään. 

Miguel on vanhainkodin innostaja, joka haluaa vielä viimeisillä voimillaan tehdä jotain repäisevää muuallakin kuin hapertuvissa muistoissaan. 


Irtioton jälkeen kolmikko palaa entiseen olotilaansa, ja vähän kerrassaan heidän on annettava periksi elämälle: yksi kerrallaan jättää jälkeensä tyhjän paikan. Lopulta kuitenkin vanhusten välille syntynyt ystävyys vie voiton alakulosta - ja tarinan loppu on tunteikas. 

Kirja näyttää, että vanhukset ovat persoonia siinä missä kaikissa muissakin ikäluokissa olevat, ja että ystävyys on vanhanakin kaikkein tärkeintä. Hieno kirja, suosittelen! 

Kirjaa ovat lukeneet myös Marjatta ja MarikaOksa.


Paco Roca: Ryppyjä
2010, WSOY
Arrugas 2007
suomentanut Anu Partanen
100 sivua

lauantai 21. marraskuuta 2015

Kati Närhi: Saniaislehdon salaisuudet




Tästä alkaa sarjakuvaviikko, sillä lukemistossani on tällä hetkellä järkälemäinen kirja, jonka lukemiseen mennee reiluhko aika ja välissä olen lukenut / luen sarjakuvakirjoja, joita nyt postailen tänne blogiini. 

Kati Närhi on minulle ennestään tuntematon sarjakuvapiirtäjä (ja graafikko), ja olin todellakin iloinen, että tulin löytäneeksi hänen teokset. Saniaislehdon salaisuudet (2010, WSOY) aloittaa trilogian, jossa nuori Agnes-niminen tyttö haistelee salaisuuksia, joita haluaa selvittää. 

Agnesin vanhemmat kuolivat tutkiessaan Pariisin katakombeja. Molemmat olivat innokkaita arkeologeja, joiden kohtaloksi koitui liika uteliaisuus. Agnes on selvästi perinyt ominaisuuden, sillä hän on kiinnostunut työntämään nenänsä vähän jokaiseen paikkaan. Ensimmäinen ja tärkein mysteeri liittyy hänen omiin vanhempiinsa. Isoäitinsä luona asuva orpotyttö haluaisi kovasti selvittää sen, mitä hänen vanhemmilleen tapahtui (kuva alla).




Oikeastaan joka paikassa, missä Agnes onkin, hän keksii jotain tutkittavaa. Agnes käy koulua ja hänellä on työharjoittelu. Agnes joutuu alusvaatekauppaan, jossa hän kuulee ja näkee kaikenlaista. Jotkut salaisuudet Agnes päättää jättää omaa tietoonsa, sillä ehkä tiedoista on jossain vaiheessa hyötyä. Agnes ystävystyy ikäisensä Julian kanssa, jonka kautta pääsee seurapiireihin, ja saa taas paljon kiinnostavia asioita tietoonsa. Ehkä osa näistä tiedoista tulee näkyväksi myöhemmissä teoksissa. 

Tarinankerronta oli kirjassa realismin ohella myös realismin ylittävää: tarinassa oli mukana zombeja (palvelusväkenä Julian kotona), taikaliemien keitto-ohjeita vanhemmilta jääneissä kirjoissa kotona ja liemien kokkailua ja testailua.

Kirjassa on monta erilaista juonta, mutta lopussa palataan Agnesin vanhempiin ja Agnes saa vastauksia kysymyksiinsä. Kati Närhen kädenjälki on niin kiinnostavaa, että jatkan ehdottomasti hänen seuraaviin teoksiinsa. 

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös MarikaOksa ja Lumiomena.


Kati Närhi: Saniaislehdon salaisuudet
2010, WSOY
129 sivua

perjantai 20. marraskuuta 2015

Wladimir Kaminer: Rakkaita terveisiä Saksasta


Wladimir Kaminerin Rakkaita terveisiä Saksasta (2013, Sammakko) on nyt viimeinen saksalainen kirja blogissani vähään aikaan. Minusta on kivaa ja kiinnostavaa lukea kirjallisuutta siitä maasta, jossa kulloinkin matkustan - ja blogini aikana olen päässyt matkustamaan Ruotsin ja Viron lisäksi Espanjaan, Italiaan ja Tanskaan Saksan lisäksi. Näiden maiden kirjallisuuttakin on tullut luetuksi sitten matkojen aikana ja jälkeen. Kivasti matkoilla ikään kuin pääsee olemaan vielä vähän pidemmän aikaa, kun kirja vie maan tunnelmaan. 

Rakkaita terveisiä Saksasta on todellakin tällainen kirja, joka vie Saksaan: se esittelee Saksaa ja saksalaisuutta, joten kirja toimi hyvin jäähdyttelynä Saksasta takaisin arkiseen elämään. Kaminer on venäläissyntyinen berliiniläinen: hän muutti vuonna 1990 Berliiniin. Saksassa hän on luettu kirjalija ja Kaminerin kirjoja on suomennettukin kuusi. Kirjassa Saksa näyttäytyy venäläissilmin, saksalaisuutta ja Saksan kaupunkeja tarkastellaan ulkoapäin. 

Kirjan luvut ovat lyhyehköjä, muutaman sivun mittaisia, ja niiden lähtökohtana on usein joku saksalainen kaupunki, jossa Kaminer käy puhumassa kirjoistaan - tai puutarhoista, sillä kirjoitettuaan puutarhakirjan hän on päässyt/ joutunut puhumaan myös puutarha-asiantuntijana. Kirjaa lukiessa on siis mukava käväistä niissä kaikissa kaupungeissa, joiden ohi huristeli Münchenistä Berliiniin. Münchenistä kirjassa on myös kiinnostava tarina 'Silta yli Isarin' jossa kerrotaan, miten Münchenin naapurikaupunki Freising oli rikas ja München köyhä. Münchenin herttua vieraili Freisingissä ja poltti kaupungin sillan ja rakensi uuden Müncheniin: näin kauppa saatiin Freisingin sijaan kulkemaan Müncheniin ja kaupunki alkoi rikastua. Toinen kiinnostava tarina on 'Telttailua Brandenburgissa', joka kertoo Tropival Island -paikasta, jossa itse kävin Saksan-matkallamme. Tai no, kiinnostavia olivat melkein kaikki tarinat kirjasta, mutta niitä on täysin mahdotonta kertoa tässä kirjoituksessa auki. Käsittelyssä ovat erilaiset ja erikoiset paikat Saksasta, mutta myös tyypilliset asiat, kuten makkara, saksalainen järjestelmällisyys, patikoiminen ja metsä. Osa asioista myös kovin suomalaisia, huomasin.  

Luulen, että kirjasta nauttii sellainen lukija, joka haluaa tietää saksalaisuudesta ja Saksan kaupungeista pieniä kiinnostavia asioita. 

Muualla lukenut: Kulttuuri kukoistaa

Wladimir Kaminer: Rakkaita terveisiä Saksasta
2013, Sammakko
Liebegrüsse aus Deutschland 2011
suomentanut Anneli Vilkko-Riihelä
237 sivua

torstai 19. marraskuuta 2015

Anna Katharina Hahn: Lyhyehköjä päiviä

Saksaan matkusti kanssani myös Anna Katharina Hahnin teos Lyhyehköjä päiviä (2013 Lurra Editions), jonka lukeminen ei ollutkaan mitään lomailua. Kirjan tapahtumapaikkana on Stuttgart ja kaupungin keskiluokkaisten kiipijöiden asuttama seutu, jossa hyväosaisten saksalaisperheiden seassa on turkkilainen lähikauppa, jonka kauppias tosin yrittää erottautua kliseisestä rehukaupan ählämistä pukeutumistyylillään (sanavalinta kirjasta).



Kirjassa seurataan kolmen naisen elämää: On Leonie, joka kiireisenä uranaisena porhaltaa lähikaupan vierestä viedessään lapsiaan päiväkotiin ja kahdehtii päiväkodin lasten äitejä, jotka ovat kiinni lapsissaan ja erilaisissa kasvatususkoissaan. Judith on juuri sellainen äiti, jota Leonie kadehtii ja Leonie luo kuvaa Judithin täydellisestä perhe-elämästä lyhyiden kohtaamisten kautta päiväkodin portilla ja kotitalon rappukäytävässä. 

Täydellinen kotiäiti Judith ei tietenkään tunne omaa elämäänsä täydelliseksi. Entinen taiteentutkimuksen opiskelija on pyrkinyt luomaan täydellistä elämää, mutta polttaa salaa tupakkaa, eikä ole oikeastaan ollenkaan niin täydellinen. 

Kadulla elävät myös vanhempi pariskunta Luise ja tämän mies Wenzel, joiden elämää aiemmilta ajoilta tarkastellaan muistelujen kautta. Pariskunta on elänyt jo sen elämän, jota Judith ja Leonie vasta aloittavat. 

Kirja liittyy syksyiseen aikaan, sillä tarina alkaa halloween-juhlinnasta (jota tosin vietetään hieman etuajassa). Kulmakunnalle eksyy poikalauma, jonka joukossa hengailee Marco. Marco elää rauhallisen kadun lähellä, eroperheen lapsena, joka ikävöi entistä isäänsä ja joutuu äitinsä nykyisen miehen nyrkin tielle. 

Näennäisen rauhallisen ja keskiluokkaisen elämän alle mahtuu monenlaista ahdistusta: nykyäitien riittämättömyyden tunteet, vanhusten elämästä luopumisen tuska, perhehelvetissä elävän teinin ahdistus. Teos oli rankka, myös senkin takia, että henkilöiden kohtaamisten aikana oli jotenkin vaikea ymmärtää, kuka kohtauksessa on mukana. Marcon osuus oli selkeämpää ja myös surullisempaa. Kirja oli hyvä, mutta ei matkalukemista. 

Kirjasta on lisää täällä ja täällä. 

Anna Katharina Hahn: Lyhyehköjä päiviä 
2013, Lurra Editions
Kürzere Tage 2009
suomentanut Anne Mäkelä 
256 sivua

keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Daniel Kehlmann: Minä ja Kaminski / Maine

Saksaan otin mukaani saksalaista kirjallisuutta, ja koska olen pitkään halunnut lukea Daniel Kehlmannin teoksia, kävin kirjastosta hakemassa pari hänen teostaan. 




Minä ja Kaminski (2013, Tammi) on romaani, joka alkaa siitä, kun taidekriitikko Sebastian Zöllner on matkalla Manuel Kaminskin luokse. Kaminski on kuuluisa taiteilija, jota tosin kukaan ei tunnu kirjassa tunnistavan tai muistavan, ja Zöllnerin tavoite on kirjoittaa Kaminskista maailmankuulu elämäkerta. Zöllner kaivaa esiin tietoja Kaminskin menneisyydestä, yrittää keksiä jotain tyrmäävää, joka toisi mainetta hänelle itselleen suurena elämäkertakirjoittajana, mutta taiteilijan elämä tuntuu olleen melkoisen laimeaa. Zöllner kuitenkin keksii, että hän vie Kaminskin tämän nuoruudenrakkautensa luo, sillä Kaminskille on valehdeltu Theresen kuolleen; Zöllner tietää asian valheeksi ja ajattelee, miten hänen tuleva kirjansa saa huikean loppukohtauksen, kun entiset rakastavaiset kohtaavat toisensa. 

Zöllner liikkuu Kaminskin kanssa taiteilijapiireissä, joissa kaikki ovat autuaan tietämättömiä Kaminskista. Zöllner joutuu maksumieheksi matkalla: hän maksaa junat, taksit ja ruoat, mutta jaksaa asiaa sen toivossa, että hyötyy itse Kaminskista jotenkin. Itsekäs Zöllner kasvaa henkisesti, kun hän alkaa luopua omista suunnitelmistaan ja päättää toteuttaa Kaminskin viimeisen toiveen. 

Kirja oli jännä lukukokemus, koska se tavallaan oli helppoa tekstiä: paljon dialogia ja tapahtumia - mutta silti jäin kirjan luettuani miettimään, että mitäs tässä oikeastaan nyt tapahtuikaan. Matkalla olemisesta oli ehkä vaikea lukea, kun itse oli matkalla. Kirjasta on kirjoittanut selkeästi Suketus

Daniel Kehlmann: Minä ja Kaminski 
2013, Tammi
Ich und Kaminski 2003, 
suomentanut Ilona Nykyri
190 sivua 

Maine (2009, Tammi) on novellikokoelma, jonka Kehlmann on kirjoittanut Kaminski-kirjan jälkeen, mutta se on suomennettu aikaisemmin. Maine-teoksen novellit liittyvät teknistyneeseen maailmaan, monessa novellissa teemana on viestittely uusia kanavia pitkin. Ensimmäisessä novellissa 'Ääniä' Ebling-niminen henkilö alkaa saada puheluita, joissa etsitään Ralfia. Myöhemmässä novellissa Ralf on päähenkilönä, osa henkilöistä vaihtuu tarinoissa, osa säilyy. 

Mieleeni jäi 'Rosalie lähtee kuolemaan' -novelli, jossa syöpä-diagnoosin saanut vanha nainen lähtee Sveitsiin, jossa on klinikka, josta on mahdollista ostaa itselleen armollinen kuolema. Kohtalo on kuitenkin Rosalien suunnitelmia vastaan, heti siitä alkaen, kun hän menee matkatoimistoon ostamaan lentolippua: menolippu on kalliimpi kuin Rosalien haluama menopaluu, lippua on hankala saada toimitettua ja lopulta lentokone, jossa Rosalie matkustaa, joutuu laskeutumaan ennen määränpäätään. Lukija ymmärtää, että elämä pitää kiinni Rosaliesta, kirjoittaja ratkaisee Rosalien elämän päättymisen toisella tavalla: 

- - aivan niin kuin Rosalie lakkaa olemasta nyt, kun lasken tämän tarinan lopullisesti käsistäni. Silmänräpäyksessä toiseen. Ilman kuolinkamppailua, kipua tai siirtymävaiheita.

Teoksen novelleissa liikutaan muutenkin kirjailijuudessa ja itsekkäissä minuuksissa. Novellissa 'Vaarassa' Elisabeth on lähtenyt miehen, Leon, kanssa matkalle. He ovat vasta tutustuneet toisiinsa, kirjailija-Leo on kiertueella, jonka aikana tämä valittaa kaikesta. Leolle kertomatta Elisabeth saa soiton Afrikasta, jossa hänen ystävänsä on kaapattu. Elisabeth yrittää hoitaa puhelimitse ystävien vapauttamista, samalla kun hän kuuntelee Leon valitusta. Kaikki on niin kovin suhteellista, kuten myöhemmin samannimisessä novellissa lukija ymmärtää. 

Maineessa on vaarana, että osa asioista menee hieman yli ymmärryksen, tämä teos pitäisi varmaan lukea uudestaan, että kaikki asiat lomittuisivat paikoilleen. Tajusin vasta nyt kirjaa uudelleen selatessani, että siinä on kaksi samannimistä novellia, joissa on itse asiassa samat henkilötkin. Hanna pohti omassa kirjoituksessaan, onko kyseessä itse asiassa romaani vai novellikokoelma. Jäin nyt itsekin miettimään sitä. Kehlmannin kahdesta teoksesta pidin enemmän Maineesta, koska tässä oli mieleenpainuvia tarinoita. 

Daniel Kehlmann: Maine
2011, Tammi
Ruhm 2009
suomentanut Ilona Nykyri
175 sivua



Huomasin ennen Saksaan lähtöä, että englanninkielisissä kirjablogeissa vietetään marraskuuta saksalaisen kirjallisuuden parissa. Täältä pääset lukemaan postauksia kirjoista. 




tiistai 17. marraskuuta 2015

München Zoo vs. Berlin Zoo

En ole varsinaisesti eläintarhojen ystävä, mutta en myöskään järjestelmällisesti vastusta eläintarhoissa käyntiä. Joten kun lapsi on esittänyt pyynnön käydä katsomassa eläimiä ja perustellut pyyntöä sillä, että on viimkeksi nähnyt eläimiä eskari-ikäisenä, niin Saksassa eläintarhaan oli oiva aika ja syy mennä. Samalla voi myös harjoitella saksaa, vaikkakin se saattoi olla jossain välissä melkoisen haastavaa (joo, älkää tulko mulle sanomaan suomen kielen pitkistä sanoista mitään).



Münchenin eläintarha oli lyhyehkön metromatkan päässä keskustasta ja sää mitä parhain: aurinko paistoi iltapäivää kohti mitä suurimmassa määrin, joten tuntui hyvältä päivältä tallustella eläinpuistossa. Sillä puistolta Münchenin paikka tuntui: eläintarha on laaja, eläimet ovat siellä väljästi, oikeastaan melkein metsän, tai pikkumetsien keskellä. Tilaa tuntui olevan ruhtinaallisesti useimmille eläimille, eikä Korkeasaari-tyylisiä verkkoja ja aitauksia ollut kovinkaan monessa paikassa. Itselleni olikin melkoisen outoa kävellä vaikkapa susiaitauksen ohi: sudet oli erotettu tosiaankin vain polvenkorkuisella aidalla ihmistiestä - toki välissä oli myös vesieste, mutta jotenkin tuntui, että eläimet voisivat helposti ylittää veden.


En ole aiemmin itsekään nähnyt kirahveja, joten olin haltioissani, kun sellaisia eläintarhassa näin. Kirahvienkin lähelle pääsi oikein näppärästi, sillä aitauksen viereen oli rakennettu katselupaikka, jossa voi katsella kirahvinkorkeudella vaikkapa ruokkimishetkeä. 



Osa eläimistä näytti aktiivisilta ja poseraajilta, toiset taas tekivät surulliseksi. Osuimme leijonien ruokinta-aikaan paikalle ja ainakin leijonat vaikuttivat nälkäisiltä: ne ryntäsivät lihapalojen kimppuun - ja tosiaan leijonat siinä missä tiikeritkin oli ihmisistä erotettu melkoisen matalilla aidoilla. Jaksoimme kyllä hämmästellä, että miten eläimet oikeastaan pysyvät aitauksissaan. Vain harvoilla eläimillä oli tällaisia verkkoja ympärillään.







Norsuaitauksessa on päivittäin norsushow, mutta ainoastaan kesäaikaan - esitykset olivat loppuneet lokakuun loppuun, joten sellaista ei nähty. Lapsille paikassa oli vielä iso leikkipuisto ja kotieläinpuistoon pääsi sisään silittelemään vuohia, ja tosi pieniä lapsia olikin eläinten keskellä yksinään seikkailemassa. Elämyspaikka oli myös lepakkoluola, jossa lepakot lentelivät myös hieman ihmisten seassa. 

Münchenin eläintarha oli erityisen mukava paikka, jossa ei tullut tunnetta, että eläimet olisivat vankina, mikä oli positiivista. Paikka oli myös laaja, väljä ja puistomainen. Vaikka marraskuussa ihmisiä ei ollut aivan järjettömän paljon, niin luulen, että tänne mahtuu myös paljon ihmisiä. Kävelyä puistossa oli paljon, portilla oli vetokärryjä perheen pienimmille (viimeinen kuva).

Münchenin eläintarhan nimi on Tierpark Hellabrunn ja kotisivut täällä. Itse pidin Münchenin zoosta enemmän kuin Berliinin eläintarhasta.




Münchenissä viihtymiseen saattoi vaikuttaa myös se, että Berliinissä oli varsin syksyinen sää verrattuna Müncheniin (ja saatoimme olla hieman väsyneitä matkan viimeisenä päivänä). Mielestäni eläimet olivat myös ahtaammin ja nimenomaan häkeissä. Alue oli myös ahtaampi, ja kaupungin äänet kuuluivat eläintarhaan - jotenkin tuli levoton olo Münchenin rauhan sijaan.




Sudet olivat Berliinissä lasien takana, niitä oli enemmän kuin Hellabrunissa ja nämä sudet olivat jotain valkosusia. Kauniita tosiaankin. 

Jotkut eläimet olivat aivan yhtä pienin aidoin kuin Münchenissä, esimerkiksi seeprat olisivat voineet aivan hyvin lähteä kävelemään mihin vain, ei aita olisi niitä estänyt kovinkaan paljon ja korkealla. 



Myös Berliinin eläintarhassa kotieläinten aitaukseen voi mennä silittelemään eläimiä, tosin siellä oli yksi melkoisen kiukkuinen kaveri, jonka sarvia joutui väistelemään. 


Berliinin eläintarhassa oli myös Aquarium, jonka takia osaksi menimmekin käväisemään paikassa. Tänne tosin joutui maksamaan ekstraa ja toisaalta olisi päässyt myös ilman eläintarhaa. Aquarium olikin eläintarhan vetonaula meille, ja melkoisen valtavia otuksia täällä majaili. Jos eläintarhan puolella lasit olivatkin jo naarmuuntuneita, niin akvaarioiden puolella oli puhdasta ja voisiko sanoa jopa viihtyisää. 





Berliinin eläintarhan portit ovat jo melkoiset nähtävyydet, tässä norsuporteilla. Melkoisen paljon täälläkin sai kävellä, ja tutustumisen jälkeen oltiin kypsiä poimittavaksi lentokenttäbussiin, joka onneksi lähti nurkalta eli Zoologischer Gartenilta. Eläintarha tietenkin on aivan aseman vieressä. Berliinin eläintarhan nimi Zoo Berlin ja kotisivut täällä

Nyt on loppuunkävelty olo ja tyytyväisenä totean, että eläintarhoihin ei varmastikaan mennä ihan seuraavina hetkinä. Lapsille Saksan eläintarhat ovat kyllä hienoja: näissä itse asiassa näkee eläimiä ja on hyvä ajoittaa vierailu eläinten luokse ruokinnan aikaan, jolloin näkee vielä vähän enemmän. Korkeasaari häviää oikeastaan kaikessa aivan täysin saksalaisille eläintarhoille. 

maanantai 16. marraskuuta 2015

Kuvia Saksasta München -> Berliini

Käväisin Saksassa reissussa lapseni kanssa, tavoitteena oli nähdä Saksaa ja kuulla saksan kieltä, jota nelosluokkalaiseni alkoi opiskella elokuussa. Menolippu oli Müncheniin, jossa olisin halunnut mieluusti nähdä Bayernin pelin - mutta lippujen ostaminen osoittautui liian vaikeaksi asiaksi (kirjauduin Bayernin sivuille, mutta lisäksi olisi pitänyt maksaa joukkueen jäsenyys, jotta lippuihin olisi päässyt käsiksi), täytyi tyytyä siis katselemaan, kun fanijoukot marssivat pitkin kaupungin katuja. Ostin lopulta liput peliin FC Augsburg - Werder Bremen, sillä Augsburg sijaitsee kohtuullisen matkan päässä Münchenistä ja liput sai netistä kirjautumalla FC Augsburgin nettisivuille ja liput tilatuksi stadionin kassalle (kassalla liput tuntuivat tosin olevan hukassa ja meillä meni jännittävät 15 minuuttia, kun lippuja etsittiin). Vaikka FC Augsburg onkin Bundesligan hännänhuippuna, oli tunnelma WWK-Arenalla melkoinen: molempien fanijoukot pitivät elämää, jollaisesta kotimaisessa futiskatsomossa voi vain haaveilla, ja istuimme lähellä Bremenin fanikatsomoa, joten pääsimme kuulemaan kannustushuutoja oikein läheltä. 

Kulkeminen Augsburgiin sujui näppärästi junalla, ja stadionille vei ilmainen ratikka, joka toi katsojajoukot myös poispäin saksalaisen järjestelmällisesti, eikä ruuhkaa tai jonotusta ehtinyt syntyä juuri ollenkaan. Augsburg on pieni, mutta kaunis kaupunki. Sunnuntaina melkein kaikki oli kaupungissa kiinni, mutta meillä ei ollut aikaakaan muuhun kuin ruokailuun paikallisessa ravintolassa, joka onneksi oli auki. Tässä vaiheessa matkaa alettiinkin sitten selvitä 2o vuotta aikaisemmin opiskellulla saksalla ja opiskelin sanomaan saksaksi lähdevettä, niin kaikki sujui hyvin. Münchenissä meidän hotelli oli aivan rautatieaseman vieressä, mikä oli huippukivaa, kun palattiin junalla Augsburgista. 


Yllä Münchenin kadulta, alla Augsburgista kuvia.








Münchenissä oli kohtuullisen lämmintä, noin +20 astetta, ja pelipäivänä paistoi aurinkokin. Juhlistimme kesäistä päivää käymällä Deutsches Museumissa, koska olin lukenut ylistäviä kommentteja paikasta. Museo oli iso, sitä oli monessa kerroksessa ja koko maailman tekniikka ja kehitys oli tungettu paikkaan. Lapsi nautti mahdollisuuksista kokeilla kaikkea itse (alla lentokoneen ohjaamista) ja painella nappeja, joista vaikkapa pienoismallimaapallo alkoi kiertää aurinkoa. Saattoi käydä niin, että äiti väsyi tässä museossa eniten ja oli pelkästään iloinen, että pääsi lähtemään pois (museosta kuvia alla).

Itse nautin museota enemmän kävelystä Münchenin vanhan kaupungin kaduilla. Marienplatzin kirkot ja vanhat rakennukset kävelykadulla, ihmiset kävelemässä perheineen ja ystävineen, kauniisti soittavat pienet orkesterit kaduilla - tunnelma oli hieno - ja sää lämpimähkö (kuvia yllä). Kaduilla tulikin käveltyä melkoisesti tällä reissulla, vaikka julkista liikennettäkin päästiin käyttämään. München oli kivanoloinen, pienehkö-suurehko kaupunki ja ihmiset ystävällisiä. Lähtöpäivänä bussiasema oli kovasti hukassa, mutta ystävällisten ja avuliaiden ihmisten auttamana ehdittiin Berliiniin lähtevään bussiin kymmenen minuuttia ennen bussin lähtöä. Matkustettiin kohtuullisen mukavasti Saksan halki Berliiniin FlixBusilla (sivut täällä), joka on halpisbussi (kaksi henkilöä maksoi 38 euroa Münchenistä Berliiniin). 





Matkalla nähtiin sekä olympiapuisto että Bayernin Allianz-areena, joka olikin aivan järjettömän kokoinen. Saksa näytti kauniilta Baijerissa, mutta alkoi olla kovin tylsännäköistä mitä lähemmäksi Berliiniä päästiin. 



Berliinissä meitä vastassa olikin kunnon syysmyrsky. Lähdettiin marraskuista säätä pakoon rannalle. Ehkä hätkähdyttävin asia, minkä olen nähnyt ja kokenut, oli Tropical Islands -niminen paikka noin 60 kilometriä Berliinistä etelään, tai johonkin paikkaan keskelle peltoja. Päästiin tännekin kätevästi paikallisjunalla, ja tällä kertaa tulin ostaneeksi Tageskarten, jolla päästiin melkoisen edullisesti takaisinpäinkin. Asemalta, joka sijaitsi keskellä ei-mitään, oli bussikuljetus uimalan etuovelle.

Kylpylässä oli kaksi isoa uima-allasta, joissa lillua. Toisen altaan reunalla oli hiekkaranta ja aurinkotuolirivistö. Lisäksi oli vesiliukumäkiosasto, jossa olikin melkoisen hurjaa laskua. Paikassa voi myös yöpyä (esimerkiksi teltoissa tai mökeissä keskellä paikkaa) ja saunoa (itse huomasin olevani hieman estynyt, kun tajusin, että saunaosastolla pitää mennä ilman uikkareita yhteissaunaan). Lisäksi altaiden välillä oli trooppinen metsä ja hurjan paljon erilaisia ruokapaikkavaihtoehtoja. 

Luin etukäteen netistä paikasta, ja halusin nähdä minkälainen paikka on - ja olihan tämä melkoisen hämmentävä kokemus. Paljon kivempaa oli olla vedessä kuin myrskyssä. Melkoisen paljon täälläkin joutui kävelemään, sillä metsän läpi tai vierestä piti mennä paikasta toiseen. 

(kuvat ja lisätieto täältä)

Lagune 4

Berliinissä käytiin pyörimässä hotellin, Zoologischer Garten -aseman lähellä. Nähtiin mm. KaDeWen huippukaupat ja James Bondin auto kaupan eteisessä. Kadut olivatkin täynnä shoppailijoita, oli myös muita kauppoja ja nähtävää. Niin kuin tämä sodassa kärsinyt kirkko (alla).

Berliinistä jäi jotenkin ristiriitainen tunne: kaupungissa oli mukavia ihmisiä ja toimiminen oli miellyttävää ja helppoa. Apua sai ja huonon saksan taidon anteeksi. Kun vähän yritti saksaa sihistellä, niin sai jotenkin hirmuisen tsemppaavaa palautetta. Apua sai kaikilta, joilta kysyi. Kun raide, jolta oltaisiin päästy hotelliin, oli suljettu, järjestysmies antoi niin huippuhyvät ohjeet kiertoreittiin, ettei oikeastaan tarvinnut edes metrokarttaa vilkaista. Toisaalta en innostunut hirvittävän paljon Berliinistä, koska se ei vaikuttanut kovinkaan kauniilta kaupungilta. Mukavaa taas oli istua aamukahvilla leipomo-kahvilassa, jonne jäätiinkin sitten herkuttelemaan pitkäksi aikaa ja seuraamaan ihmisiä, jotka olivat menossa töihin.

Käytiin myös eläintarhassa (/-oissa), jo(i)sta lisää vielä myöhemmin!