MARI A:N KIRJABLOGI

Kirjablogissani kirjoitan lukukokemuksistani, lukemistani kirjoista ja niistä kirjoista, jotka haluaisin lukea. Välillä myös kirjoitan ja kuvaan jotain muuta elämästäni.

Viestit kulkevat osoitteeseen mariankirjablogi@yahoo.fi

lauantai 31. joulukuuta 2011

Kirjavuoden 2011 parhaat

Vuosi vetelee ihan viimeisiään ja niinhän sitä on aika vetäistä blogissakin vuoden viimeinen postaus,
joka päättyy nyt vuoden parhaisiin asioihin.




Parasta Suomessa:
Helsinki.

Olen asunut idässä ja lännessä 
ja täällä on ihan parasta olla.  



Parhaat vuonna 2011 lukemani kirjat:

10. Iweala, Uzodinma: Ei kenenkään lapset

- aivan kammottava kirja lapsisotilaista,
mutta sai mut ymmärtämään ja eläytymään tappajan tilalle.
Ei, en aio eläytyä tämän enempää tappajaksi, mutta kiinnostavaa asettua sellaiseen paikkaan, johon ei muuten asettuisi.

9. Kalotay, Daphne: Bolshoin perhonen

Elämyksestä toiseen. Mikään ei ole niin parhautta kuin päästä avaamaan nuoren balettikoululaisen kanssa Bolshoin suuria ovia. Elämystä koko kirja. 

8. Saramago, José: Elefantin matka

Elämäni ensimmäinen Saramago. Rakastuin. Myös ilostuin pilkuttomuudesta ja pisteettömyydestä, kun vapauduin pilkunviilaajan työstäni.

7. Shamsie, Kamila: Kartanpiirtäjä

Ihastuttavaa lukea kirjan sivuilla kaupungista ja sen kaduista.
Lähinnä muistojen kautta - ja ajasta, josta kirja ei oikeastaan kerro.
Shamsie on ihan paras kirjailija.

6. Gustafsson, Laura: Huorasatu

Ihan vaikka vain sen takia, että en jaksa lukea enää yhdestäkään kotimaisesta kolmesta sukupolvesta, enkä pimeästä pirtistä ja saan ihottumaa realismista.

5. Rauma, Iida: Katoamisten kirja

No, niiden kadotettujen takia.
Kouluvuosimuistot olen antanut jo anteeksi, 
muutoin ihan parasta suomen kieltä.

4. Pancol, Katharine: Krokotiilin keltaiset silmät

Tämä kirja osui vaan oikeaan aikaan luettavakseni ja oli niin mahtavan paksu ja pitkä tarina, että pelasti pienen hetken elämästä.

3. Al-Aswani, Alaa: Chicagolaisittain

Auttoi näkemään asioita toisesta näkökulmasta. Vuoden harmitus siitä, että kirja ei ole päässyt suosituksi.

2. Desai, Kiran: Hulabaloo hedelmätarhassa

Joskus vain on niin iloinen, ettei tiedä, mitä lukee ja mitä tapahtuu seuraavalla sivulla.


1. Aravind Adiga: Valkoinen tiikeri

Rakastuin.



Erikoismaininta, paras lukemani nuortenkirja:
Rannela, Terhi: Goa, Ganesha ja minä

- no, siksi.




Muita parhauksia vuodessa 2011:

kesä

onneksi se tulee taas tämänkin talven jälkeen...



Kesä kaupungissa.


Ja kesä maalla.

Molemmilla on puolensa.
Itse fanitan sellaista kesää,
jossa ei ole itikoita, paarmoja ja kärpäsiä.
Tai no, nuo viimeiset menettelee...



Parasta kesässä:
uimapaikan vieressä.


Ja vielä bonusraitana, paras Bollywood-leffa:
Dhobi ghat (Mumbai diaries)

Ja paras Bollywood-laulu, Guzaarish, filmistä Ghajini.

torstai 29. joulukuuta 2011

Kirjavuoteni 2011

Se alkaa olla vuoden viimeisiä päiviä ja ajankohtaan kuuluvasti aika sulkea vuoden 2011 kansio myös blogin osalta.

Kirjablogini on kantanut tänä vuonna
paitsi kirjojen lukemista ja lukemastani kirjoittamista omassa olohuoneen nurkassa
myös
tapaamisia muiden blogistien kanssa
sekä pääsyn kustantamoiden iltoihin.

Jotkut tapahtumat olen missannut, sillä vaikka edellä mainittu kivaa onkin, niin bloggaamiseen on aikaa 
vain, kun oikea elämä antaa periksi. 

Onneksi oikea elämä antaa myöskin sen periksi, 
minkä itse laittaa sen antamaan. 
Ainakin periaatteessa. 

Kirja on blogin myötä kulkenut niin auringonpaisteessa kuin lumimyräkässä mukanani. 
Oikeasta elämästä voi aina pienen hetken napata, jolloin hypätä kirjan maailmaan. 
On se sitten Bolshoi-teatteri, taikka pakomatka Ruandasta.
Kirja on kulkenut kehän aamuruuhkassa ja lasten tanssikoulun pukuhuoneessa. 
Uskollisesti ja aina.  



Vuoteen 2011 kuului kiinnostavia lukuhaasteita,
joista innostuin, mutta taisivat useimmat kuitenkin jäädä unohdukseen.

Maahanmuuttaja-kirjat ovat kulkeneet blogini mukana ja sattuipa, että Karoliinan esittelemä haaste osui hyvin yksiin kirjakiinnostukseni kanssa.
Olen siis vähintäänkin integroitunut maahananmuuttaja-kirjallisuuden keinoin ja tekisipä mieleni lisätä, että aika monella tapaa muutenkin - listaa maahanmuuttaja-kirjoista täällä.

Muut haasteet olen ihan pienellä äänellä tainnut lopultakin skipata. Kiinnostavaa on ollut tietysti osallistua niihin, joissa olen päässyt esittelemään itseäni, täällä. Kukapa ei nykypäivänä nettinarsissin kukkaan kantaisi kädessään. 





Vaikka blogiani kirjoitankin periaatteella niistä kirjoista, jotka itseäni kiinnostavat, niin välillä tekee mieli myös tutkailla sitä, että kiinnostaako ketään se, mikä itseäni. Siispä, epäluotettavin keinoin eli blogin omin mittarein ja numeroin listasin sellaiset tekstit, jotka ovat muitakin kiinnostaneet.

Kymmenen luetuimman listassa on melkein puolet postauksia, joissa en ole kirjoittanut oikeastaan mistään tietysti kirjasta, vaan lähinnä listannut kirjoja. Yleistä kiinnostusta ovat niittäneet postaukset, jotka käsittelevät julkisessa keskustelussa olleita kirjoja ja kirjalijoita: HHH, Härkönen, Gustafsson.



1. Lukuhistoriaa ajalta ennen blogia
2. Kirjasyksyä
3. Korkeakulttuuria lapsille
4. HHH: Veljeni vaimo
5. Näkki: Hepoa Tallinnaan
6. Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti  14
7. Laura Gustafsson: Huorasatu 15
8. Kader Abdolah: Talo moskeijan vieressä
9. Runeberg - runo viikonlopuksi
10. Veronique Ovalde: Mitä tiedän Vera Candidasta

11. Kevätkatalogit
12. Katherine Pancol: Krokotiilin keltaiset silmät
13. David Foenkinos: Nainen, jonka nimi on Nathalie  14
14. Anna-Lena Lauren: Hulluja nuo venäläiset
15. Daphne Kalotay:  Bolshoin perhonen
16. Oates: Putous + Kosto:rakkaustarina
17. Vilén ja Kortesalmi: Sormet sahramissa  13
18. Jean Kwok: Girl in Translation
19. Carina Räihä: Huipulta huipulle
20. Kamila Shamsie: Kartanpiirtäjä

Sijoilla 8 alkaen onkin sitten jo ihan oikeita kirjoja ja kirjoituksiani niistä. Joihinkin niistä lukija on varmaan eksynyt myös FB:n linkeistä.

Jos siis haluaisi olla lukijoiden kalastelija (kukapa rehellisesti vastattaessa ei haluaisi...), niin kannattaisi lukea ja postata uutuuskirjoja, jotka herättävät yleistä keskustelua ja kiinnostusta.

Taidan silti ensi vuonna suunnata hieman muille linjoille: olen listannut kirjahyllyni lukemattomat kirjat ja luen niitä, vaikka uutuuskirjoja niistä ei löydy... Toisaalta en varmaan täysin pysty pysymään erossa uutuuksistakaan.

Tämä ei varmaankaan tee blogistani yhtään nykyistä suositumpaa, mutta ei voi mitään. En ole varsinainen median keskipiste tälläkään hetkellä, nuo hassut luvut edellisen listan perässä tarkoittavat suosituimpia kommenttipostauksia.

Eniten olen krijoituksillani niittänyt innostusta 13 - 15 kommenttiin, joista varmaan puolet on myös omiani. Enpä ole kade niille, joiden jokaiseen postaukseen tulee yli 20 kommenttia. No, ilmeisesti kirjoituksistani puuttuu se jokin, joka houkuttelee lukijan kommentoimaan tai ehkä jopa kokonaan astumasta blogini ihastuttavaan maailmaan. Täytyy yrittää etsiä sellaista maagista vetovoimaa jostain.




No, mutta vuoden viimeisinä päivinä ei ole aika itsesäälille. Blogini tärkeimmät tähdet ovat toki kirjat.
Ne, joiden maailmaan uppoan, vajoan ja katoan, kun kukaan tai mikään ei pääse häiritsemään.

Tänä vuonna luetut kirjani löydät täältä.
Käännöskirjallisuus (57) on kulkenut vuoden ajan melkoisen tasoissa kotimaisen kirjallisuuden (52) kanssa. Jotenkin musta tuntuu, että sen verran monta samantyylistä kolmen sukupolven tarinaa tuli vuoden aikana luettua, että ehkä ensi vuonna luen enemmän käännettyä kirjallisuutta.

En ole laskenut enkä aiokaan laskea, minkämaalaista kirjallisuutta olen lukenut, mutta ihan mutulla voisin sanoa, että olen matkaillut aika paljon ihan ympäri maailmaa. Pieni kallistus lienee itään päin: olen vieraillut Lähi-idästä ihan Kaukoitään asti. Luulen, että ensi vuonna jatkan matkaani yhä edelleen pikkuisen kallellaan itään - niin moni on kallellaan vastakkaiseen suuntaan blogimaailmassa, että ihan tasapainon, harmonian ja feng shuin takia.

Bollywood-leffat kulkenevat blogini riippukivenä, sillä mihinkäs mä rakkaudestani eroon pääsisin. En usko, että leffoista kirjoittaminen tuo ketään lisälukijaa blogiini, mutta muistaakseni katsomani tulen edelleenkin kirjoittamaan myös katsomastani.

Tietokirjallisuutta olen lukenut 25 kirjaa. Sellainen tunne mulla on, että jatkossa myös tietopuoli kaartaa kohti itää. Feng shui.


Kuukauden luetut löydät vielä täältä erikseen.


Mitäs uutta vuoteen 2012?

Olen avoin jokaiselle lukuhaasteelle, mutta taidan olla edelleenkin huono niitä toteuttamaan.
Muutenkin taidan jatkaa samalla polulla
kuin aiemminkin.
Keskityn kirjoihin,
vaikka välillä käy mielessäni, että oi, haluaisinpa kirjoittaa myös tuosta ja tästä.
Pieni varovaisuuden peikko vaivaa minua.
En uskalla netissä kirjoittaa kovinkaan voimakkaasti mielipiteitäni,
sillä ne aiheuttavat usein pahaa närää
ja karkoittavat kaverit.
Varsinkin jos on eri mieltä muiden kanssa.
Ja jostain syystä mua vaivaa sellainen piru, että mun on ihan periaatteessa oltava aina eri mieltä asioista.
Vaikka tietenkin olen ihan samaa mieltä kaikesta.
Ja sellainenkin este muista asioista kirjoittamisessa on, että se vie aikaa.
Siltä oikealta elämältä.

Pidemmittä löpinöittä, 
tämän kirjoittaja kiittää jokaista blogiin eksynyttä 
ja ojentaa virtuaalikukkasen 
kiitoksena 
ja myös jatkaa loistavien 
(itseironia, toim.huom.)
tekstiensä takomista myös ensi vuonna!



Liza Marklund: Panttivanki

Liza Marklund kuuluu kirjailijoihin, joilta olen lukenut melkein kaiken kirjoitetun. Niinpä Marklundin uusin, Panttivanki (2011, Otava, alkuperäinen teos Du gamla, du fria, suomentanut Päivi Kivelä & Kari Koski) tuntui luontevalta jatkolta.

Panttivanki ei ole mukava kirja lukea. Siinä Annika Bengtzonin mies, Thomas, on matkalla Keniassa, jossa hänet yhdessä muiden EU:n asiantuntijoiden kanssa siepataan. Panttivankien matkaan kirjassa kuljetetaan Thomasin näkökulmasta, joten kaikki, mitä panttivangeille tapahtuu ja tehdään, heitetään lukijan silmien eteen.

Tukholmassa Annika on kirjoittamassa päiväkodin takaa löydetyn tapetun naisen murhasta. Murha näyttää olevan osa suurempaa kokonaisuutta, joten pian Tukholman lähiöissä etsitään sarjamurhaajaa. Maailmankuva kirjassa on siis vähintäänkin masentava: sekä pelottavassa ja pimeässä Afrikassa että pohjoisessa hyvinvointivaltiossa Ruotsissa kuolee ihmisiä, väkivaltaisten hullujen käsien kautta.



Annika päähenkilönä on ollut aina suosikkini. Annika on omalla tavallaan epätäydellinen: arjen pyörittäminen oman uran, lasten ja arjen paineissa on välillä liikaa aivan tavallisenakin päivänä. Saati sitten, kun hänen makuuhuoneestaan tulee panttivankidraaman neuvottelukeskus.

Viimeisimmässä Annika-kirjassa, jonka olen lukenut, Annikan kotitalo paloi - ja välillä näistä Annika Bengtzon -kirjoista voisi tulla sellainen olo, että ei yhdelle naiselle voi tapahtua noin paljon pahoja asioita. Toisaalta, aika useinhan dekkareissa henkilöhahmot elävät rikosten keskellä. On varmaan tehokkaampaa käsitellä aiheita niin, että ne tapahtuvat tutulle päähenkilölle. Epätäydelliselle naiselle, johon on helppo samaistua. 

Annikan palanut talo liittyy panttivankidraamaan siten, että Annika saa kerätyksi lunnasrahoja kasaan talon palosta saaduista vakuutusrahoista. Annikan kotona panttivankidraamaa johtaa Halenius, kaappauksiin erikoistunut mies, jonka kanssa Annika selvittää, miten ja miten ehjänä saisi Thomasin takaisin. Vai onko se mahdollista. 

Marklundin kirjoissa minua on aina viehättänyt niiden kantaaottavuus. Usein Marklund on kirjoittanut naisasianaisena; Panttivanki-teoksessa Marklund kirjoittaa koko maailmasta ja maailman epätasa-arvosta. Siinä käväistään Ruandassa, mietitään, mitkä asiat vaikuttavat panttivankien ottamiseen ja palataan median valtaan ja toimintaan, mikä tietenkin on aina ollut keskeistä Marklundin kirjoissa: Annika kun on työssä journalistina Ruotsin iltapäivälehdessä. Tällä kertaa lehden moraalia pohditaan Kvällspressenin tj:n, Schymanin näkökulmasta. 

Tämä ykkössivu oli vuoden parhaita. Ei vain siksi että he olivat ainoat jotka tiesivät tapauksen yhteydestä Ruotsiin vaan myös siksi, että Thomas Samuelson näytti hyvältä kuvissa. Vaalea, komea, urheilullinen, arvokas, hymyilevä, juuri sellainen kuin kaikki ruotsalaismiehet halusivat olla ja jollaisen kaikki ruotsalaisnaiset halusivat saada

Miltä tuntuu, kun lehden lööppiaines tulee oman perheen elämästä? No, Annikasta juuri se ei tunnu miltään, vaan hän alkaa videoita omia kokemuksiaan saadakseen jutun aikaiseksi. Kirjan teksti rakentuu vahvasti muutenkin Annikan ajatuksiin ja pohdintoihin elämänsä suunnasta. Näin on aika useissa Marklundin kirjoissa ja juuri siksi pidän Marklundin tyylistä. Jotenkin tällä kertaa en vain saanut mahdutettua Annikan pään sisäistä maailmaa kirjan tapahtumiin: Kun oma mies on panttivankina paikassa, jota kukaan ei tiedä eikä kukaan tiedä, selviääkö mies vai ei, niin miten Annika voi miettiä, että onko Thomas maannut toisen naisen kanssa. Teoksesta syntyi nimittäin sellainen kuva, että kamalaa, kun Thomas on jossain kaukana ja häntä kidutetaan, mutta vielä kamalampaa on se, että jos Thomas on katsonut sitä toista naista. Kyllähän tekstin mukaan Annikasta saa todellakin itsekkään ja oman navan ympärillä pyörivän kuvan. Kun teoksessa kuitenkin pohditaan maailmanlaajuista epätasa-arvoa ja sitä, että miten me eurooppalaiset olemme niin itsekkäitä, niin saarna ja sanoma pehmentyy samantien, kun seuraa Annikan ajatuksia kirjan sivuilta. Ja toisaalta on myös helppo ymmärtää, että sellaisia me olemme: oma napa lähinnä.

Niinpä Panttivanki-teoksessa tarvitaan afrikkalainen suu, joka pystyy sanomaan sen, mikä maailmassa on vialla: 

- Te olette niin tarkkoja työmarkkinalaeistanne ja ammattiyhdistyssopimuksistanne ja palkkaneuvoitteluistanne ensimmäisessä maailmassa, mutta vain silloin kun kyse on omistanne. Millaiset olot ovat Aasian tekstiilitehtaiden ompelijattarilla, jotka ompelevat teidän vaatteenne, tai Sudanin öljytyöläisillä, jotka huolehtivat siitä että voitte ajella autoillanne, siitä viis veisaatte. Te puhutte aina demokratiasta ja ihmisoikeuksista mutta huolehditte itse asiassa vain omasta mukavuudestanne.

Kirjasta jäi vähän ristiriitainen maku suuhun. Toisaalta pidin ja pidän edelleen Marklundin tavasta ja tyylistä kirjoittaa yksityisen elämän ja yleisen maailman asioista, niiden toistensa vastakohtaisuudesta. Toisaalta olen lukenut aika monta kirjaa Afrikan julmuuksista, siitä miten maailma on epätasa-arvoinen ja miten Somalian rannalla kulkee öljylaivoja samalla kun merirosvot rahoittavat elämää maalla. Tällaisen kirjan, joka muistuttaa maailman pahoista asioista, jälkeen on olo vähän aikaa turta. Silloin ärsyttää jokainen, joka hirvittelee, kun naapurimetsässä kaatuu yksi puu ja kun lunta ei ole täydellisen joulun rakennusaineiksi. Mutta sitten toisaalta, tiedän, että tämänkin lukemisen jälkeen minusta on mukavaa lököillä sohvalla, lämpimässä asunnossa ja ehkä katsoa joku viihdyttävä leffa. On jotenkin kiusalllista olla juuri sellainen kuin Annikakin.  

Ehkä Marklundin kantaiselle tökkijälle, joka aiheuttaa kirjallaan lievästi epämukavan olon lukijalleen, on kuitenkin paikkansa.

Muita, jotka ovat kirjan lukeneet ja siitä kirjoittaneet:









keskiviikko 28. joulukuuta 2011

Janice Y.K. Lee: Pianotunnit

"Kukaan ei pidä minusta", Trudy sanoo. "Kiinalaiset eivät pidä minusta siksi etten käyttäydy riittävän perinteisesti, eurooppalaiset eivät pidä minusta siksi etten näytä eurooppalaiselta, ja isä ei pidä minusta siksi etten ole sellainen kuin tyttären kuuluu. Pidätkö sinä minusta?"
Will vakuuttaa pitävänsä.
"Siitä tulikin mieleeni", Trudy sanoo, "että minä tiedän, miksi ihmiset pitävät sinusta. Siis tietysti sen lisäksi että olet komea ja salaperäinen poikamies. Ihmiset näkevät  sinut sellaisena, millainen he haluavat sinun olevan. Ja minussa he näkevät kaiken, mistä he eivät pidä."



Janice Y.K. Leen Pianotunnit (2009, Tammi, alkuperäinen teos The Piano Teacher 2009, suom. Helene Bützow) on tarttunut käsiini jostain alesta ja ollut lukulistallani jo kauan aikaa. Kantensa puolesta se kuuluu ns. nutturakirjoihin, eli kirjoihin, jossa päähenkilönä on nainen - vakavasti otettava nainen, joka ei elä sääriensä varassa. Tai tällaiseen tulkintaan kansi tuntuu lukijansa pakottavan.

Pianotunnit-teos sijoittuu Hong Kongiin, kahteen eri aikaan. Toukokuussa 1952 aletaan seurataan Clairen, Hong Kongiin miehensä työn takia muuttaneen brittinaisen elämää. Claire hankkiutuu pianonopettajaksi Chenin kiinalaisperheeseen, jossa opettaa perheen tytärtä, Locketia, hieman laiskaa ja pianonsoitosta innostumatonta tyttöä.

Hieman minua lukijana kiusaavasti teoksessa siirrytään pian vuoteen 1941-  juuri kun olin päässyt mukaan Clairen maailmaan. En aluksi pitänyt siirtymästä yhtään, sillä ajan vaihtumisen myötä muuttuu myös näkökulma. Kuvioihin astuu Trudy, joka on melkeinpä Clairen vastakohta naisena. Hän ei ole hillitty, vaan hän on juhlien keskipiste, joka ei aio kysyä muilta, mitä he pitävät hänestä. Trudy pakottaa ihmiset pitämään itsestään.

Vihdoin kirjassa selviää, mikä liittää nämä kaksi erilaista naista toisiinsa: se on tietenkin mies. Will Truesdale, joka on elänyt Hong Kongissa jo vuonna 1941 ja asuu kaupungissa vieläkin, vuonna 1952.


Pianotunnit liittyi tavallaan jouluun. Sen joulu ei ole iloinen, vaan sodan runtelema. Japanilaiset valtaavat Hong Kongin ja pakottavat britit vangeiksi, elämään vähäruokaista ja -iloista elämää. Will joutuu kiinni ja hänen ainoa ilonsa on Trudy, joka pystyy salakuljettamaan Willille sen verran ruokaa, että Will pysyy hieman paremmin hengissä. Toisaalta, Trudynkin täytyy hankkia suojelijansa, niiden keskuudesta, jotka hallitsevat kaupunkia.

Kun Claire 10 vuotta myöhemmin tutustuu Williin, kaivaa hän vähän kerrassaan esiin Willin menneisyyttä. Kuka oli Trudy, mikä merkitys hänellä oli Willin elämään? Samalla kun Claire kaivaa esiin menneisyyttä, paljastuu sieltä paitsi suhteita ja salasuhteita myös poliittista juonittelua. Samalla selviää sekin, miten Chenin perhe liittyy Willin, ja Trudyn menneisyyteen.

Teos oli alun harmistustani lukuunottamatta mukava kirja lukea. Siitä kaivautui kuva rakkaudesta, mahdottomasta sellaisesta. Tai rakkauksista. Mahdottomista sellaisista. Kirjasta tuli myös eläväinen kuva Hong Kongista, sen sota-ajasta ja historiasta. Voisihan tästä kaivaa jotain epäuskottavaakin juonesta ja historiankuvasta, mutta näin jouluaikaan teos upposi tällaisenaan. Nautin sen lukemisesta ja ehkä yllätävintä siinä oli se hieman vihamielinen ote, mikä henkilöiden suhtautumisessa euraasialaisiin (eurooppalaisten ja aasialaisten jälkeläisiin) tuli keskusteluissa esille. Tietysti, sellaistahan se on ollut, 40-luvulla, kun valloittajat ja valloitetut olisi mieluiten pidetty erillään toisistaan, toisen maailmansodan aikaan. Ja vaikka euraasialaiset, sellaiset niin kuin Trudy, ovat itse olleet syyttömiä syntymäänsä, ovat he kokeneet ihmisten negatiiviset asenteet itsessään, ja elämässään.


Yksi kirjan teemoista on petos: elämässä, politiikassa - ja rakkaudessa. Ja myös petoksen syy: miksi joku astuu petoksen tielle.

Claire oli uusi ihminen - ihminen, jolla saattoi olla rakkaussuhde, ihminen joka saattoi olla rivo tai terävä - mikään ei yllättänyt Williä. Hänen kanssaan Claire oli irti totutusta. Hän oli uusi ihminen. Clairesta tuntui joskus, että hän olikin rakastunut uuteen itseensä, että hänellä oli rakkaussuhde uuteen Claireen, ja Will oli pelkkä välikappale.

Kerrassaan miellyttävä joulu- ja lukukokemus tämä kirja. Aiemmin sen ovat lukeneet ja siitä kirjoittaneet:

Norkku, jolla on myös hieno paikallistuntemus kirjan miljööstä ja
Susa.

Taidemuseo-vinkki

tiistai 27. joulukuuta 2011

Musiikkihaaste - viikko 22


Tämän viikon musiikkihaasteessa on laulu, jota kuuntelen, kun olen surullinen. Vastaan taas bollywoodilla, sillä näissä lauluissa on niin vahvasti tunnetta mukana, että sopivat vastaukseksi tunteikkaisiin hetkiin. Tunne lauluihin tulee voimakkaammin myös siksi, että nämä laulut ovat keskeltä tapahtumarikkaita elokuvia. Veer-Zaarassa on lauluun mennessä rakastuttu palavasti, sanottu jäähyväiset ja ollaan menossa sen-ihan-väärän-miehen kanssa naimisiin, kun se-oikea on väärässä maassa. Nyyh, niin surullista. Onneksi laulussa on mahdollista elää eri tavalla.




day 01 - your favorite song
day 02 - your least favorite song
day 03 - a song that makes you happy
day 04 - a song that makes you sad
day 05 - a song that reminds you of someone
day 06 - a song that reminds you of somewhere
day 07 - a song that reminds you of a certain event

day 08 - a song that you know all the words to
day 09 - a song that you can dance to
day 10 - a song that makes you fall asleep
day 11 - a song from your favorite band

day
12 - a song from a band you hate
day 13 - a song that is a guilty pleasure

day 14 - a song that no one would expect you to love

day 15 - a song that describes you
day 16 - a song that you used to love but now hate

day
17 - a song that you hear often on the radio
day 18 - a song that you wish you heard on the radio
day 19 - a song from your favorite album film
day 20 - a song that you listen to when you’re angry

day 21 - a song that you listen to when you’re happyday 22 - a song that you listen to when you’re sad

 day 23 - a song that you want to play at your wedding
day 24 - a song that you want to play at your funeral
day 25 - a song that makes you laugh
day 26 - a song that you can play on an instrument
day 27 - a song that you wish you could play
day 28 - a song that makes you feel guilty
day 29 - a song from your childhood
day 30 - your favorite song at this time last year


maanantai 26. joulukuuta 2011

Elokuvissa



Helsinki tarjosi harvinaista herkkua tapaninpäivänä, kun Don 2 astui kankaalle Eerikinkadun Orionissa.

Don 2 on itsenäinen jatko-osa Donille, joka tuli elokuviin 2006. Itse en ole nähnyt ykköstä ja Don oli muutenkin aika tuntematon mies ennen leffaa. Vierustoverini mielestä tämä Don 2 oli ensimmäistä leffaa parempi, ja kyllä, minustakin se oli mukava, välistä hauska ja koko ajan vauhdikas. Don on siis kriminaali, joka on kuitenkin sydämeltään hyvä. Don on pikkuisen renttu mies, joka suunnittelee ryöstöretkiä pullollisen kanssa. Donin heikkous pakollisten viinan, tupakan, kasinon ja aseiden lisäksi on nainen, Interpolin etsivä Roma (Priyanka Chopra), jonka suurin haave on saada Don telkien taakse.

Don (Shah Rukh Khan) hakee vauhtia vankilasta, josta hakee mukaansa myös vanhan rikoskumppaninsa (elokuvaan kuuluu näyttävä pakomatka vankilasta) ja suuntaa kohti Eurooppaa, Berliiniä, jossa hänen tavoitteensa on Saksan keskuspankin Euro-muotit. Donin suunnitelma on tulla miljonääriksi painamalla rahaa muoteilla.


Mukaan kasataan eri erikoisalojensa osaajia, jotka auttavat ryöstön suunnittelussa ja toteutuksessa. Vaikka ollaan Berliinissä, rikoskumppanit ovat, yllätys yllätys, intialaisia, sillä intialaiset ovat kaikkialla, kuten leffassa yleisöä viihdyttävästi heitetään.

Leffassa on siis paljon ammuntaa, räjähdyksiä, juonittelua, takaa-ajoa keskellä Berliiniä - ja tietysti rakkautta, sillä vaikka Roma jahtaa Donia ammattinsa puolesta, leiskuvat tunteet etsivän ja rikollisen välissä väistämättä muutenkin. Leffassa on naiskauneutta tuplasti, sillä Chopra on miss Universum  ja toinen naisosan esittäjä Lara Dutta miss Maailma (vai meniköhän ne just toisinpäin). Parasta kuitenkin on Donin renttumainen asenne ja huumori, joka loistaa juuri oikeilla repliikeillä oikeissa paikoissa.



Don on siis Bollywoodin kopio Hollywoodin vauhdikkaista elokuvista, joissa juonitellaan, ryöstetään ja pamautellaan paikkoja. Vaarana voisi olla, että leffasta tulisi kopio, joka naurattaa väärissä paikoissa ja itkettää lopun aikaa. Mutta Don on oikeasti hyvä, siinä ei yritetä liiaksi matkia länsimaista mättöä - ja huumori lähtee välillä Bollywoodista itsestään. Leffa oli siis kaikinpuolin viihdyttävä pätkä, jossa sai nauraa ihan oikeissa paikoissa. Siksi olisi ollut virkistävää, jos yleisössä olisi ollut enemmän kuin kourallinen myös suomalaista yleisöä. En tiedä, miksi intialainen leffa koetaan niin outona ilmiönä, ettei siihen riitä mielenkiintoa. Olen joskus käynyt katsomassa esim. kiinalaisia elokuvia, ja sielläkin oli enemmän suomalaisia katsojia joka kerta kuin missään Bollywood-leffassa. Ja ne kiinalaiset leffat vasta outoja olivatkin...

Donia näkee Suomessa enemmänkin, lisätietoa täältä.

Ja kun mun on pakko tietysti kaivaa jotain negatiivista tästäkin, niin pakko mainita, että saksaksi voisi olla muitakin reploja kuin was ist los ja Hansin lisäksi voisi olla muitakin nimiä käytössä. Pikkuisen tökkäisi myös se, että eurojen muotit ovat ryöstönkohteena. Siis, ensinnäkin, älkää tulko meidän rakkaita (ja ihan itsekin vajoavia) euroja ryöstämään ja toiseksi, eikö kulta tai timantit olisi jotenkin pysyvämpi aarre...

Leffan pääosissa siis Shah Rukh Khan ja Priyanka Chopra, joiden välejä Bollywood-juoruissa ollaan kyseenalaistettu. Siis, että olisko kyseessä muutakin kuin leffassa näytelty kemia. SRK on tähän asti ollut kutakuinkin poissa juoruista, ja häntä on pidetty vaimolleen (20 vuotta naimisissa) uskollisena tapauksena. Tämä ei kai ole mikään pikkujuoru, koska lähteeni, jota ei niin kovasti (mukamas) Bollywood-juorut kiinnosta, tiesi tästä.

Mutta siis, suosittelen leffaa ihan vaikka eka kosketukseksi intialaiseen elokuvaan!




Koska oli tapania Donin jälkeen vielä jäljellä, niin kaivoin esiin myös toisen uutuusleffan, joka on ilmestynyt tänä vuonna Intiassa ja jossa pääosassa on Shah Rukh Khan: Ra one, jota on hypetetty tosi paljon. Leffassa laulaa Akon, sitä varten on itse Chackie Chan kiidätetty Intiaan ja siinä näyttelee Intian huipputähdet, SRK:n lisäksi Kareena Kapoor. 



Pidän suurinta osaa Bollywoodin naisnäyttelijöistä todellakin maailman kauneimpina naisina, mutta Kareena Kapoor on poikkeus. Ilman Bollywood-teollisuussukua tämä nainen ei voisi olla koskaan näyttelijätär, eikä ainakaan suosittu. Kapoor oli myös Don ykkösen naisnäyttelijätär, ja varmaan senkään takia en ole katsonut Donia. Eli siis jo näyttelijöissä mennään vikaan. Kapoor ja SRK muodostavat perheen, johon kuuluu myös poika: 13-vuotias Prateek, jonka intohimona ovat tietenkin tietokonepelit. Shekhar Subramanium (perheen isä, ja pointsit hienosta nimestä!) on nörtti, joka tekee työkseen pelejä ja päättää ilostuttaa poikaansa maailman parhaalla pelillä, jossa sankari ei voitakaan, vaan vastustaja. Peli on tietenkin liian hyvä: se alkaa elää omaa elämäänsä ja viidentoista minuutin mittaisen sähköhässäkän jälkeen pelin pahis, Ra One hyppää meidän maailmaamme ja alkaa jahdata Prateekia, jota vastaan pelasi.    



Poika on suloinen, paitsi että koko leffan ajan mietin, että miksi tuollainen (kamala) kampaus? Perheen isä, joka on normaalisti tosi epämuodikas ja kömpelö esim. autonratissa, on hetken tosi suosittu, mutta joutuu Ra Onen eteen tämän jahdatessa poikaa. Pelin tekijät päättävät herättää myös pelin hyviksen, G. Onen, joka on ainoa, joka pystyy vastustamaan Ra Onea.

Sitten leffassa mennään terminator-hengessä: G. One yrittää suojella Prateekia ja Ra One yrittää saada pojan kiinni. Äiti vie poikansa Intiaan ja niinpä terminaattori-henkiset taistelut miksattuna kiinalaiseen kung fu -leffan taisteluun ja matrix-taivutteluun käydään Intiassa. G. one on Prateekin isän näköinen ulkomuodoltaan ja niinpä äiti tuntee välillä lämpimiä fiiliksiä tähän koneeseen, joka ottaa mallia ihmisten väliseen käyttäytymiseen esim. tv-sarjoista.


Pääosin leffa on kertakaikkisen kammottavaa katselua: kun Hollywoodista otetaan malliksi leffa jostain 20-30-vuoden takaa, ja yritetään tehdä se samalla mallilla nykypäivään, niin ei voi mennä kuin pieleen. Juoni on yksinkertainen, mutta se on paisuteltu 2,5 tunnin mittaiseksi kaaokseksi, jossa jotenkin halutaan päästä tilanteeseen, jossa voidaan räjäyttää maan tasalle intialaisia rakennuksia, pysäyttää juna ja tehdä kivoja tietsikkajuttuja.

Leffan huumori ei iske niin millään. G. Onen mukamas hassunhauskat olen kone, mutta yritän käyttäytyä kuin ihminen -sutkautukset eivät naurata, vaan ärsyttävät. (G. One näkee tv:stä, miten joku sika läpsäyttää naista pepulle, ja päättelee, että näin käyttäydytään ja sitten väärään hetkeen läpsäyttää naista pepulle. Heh heh, tosi hauskaa. Tai not. Tai kun G. One pysäyttää terminator-tyyliin luodin ja kaivaa sen esiin sieraimestaan - jaiks!)

En tiedä, kenelle leffa on suunnattu. Meillä siitä nautti kaikkein eniten 6-vuotias poika, kun näytin valittuja paloja. Hauskin ja vauhdikkain kohta leffassa oli junan kylkeä pitkin juokseminen, mikä sekin oli pilattu kohtauksena sillä, että junassa istuvat ja sieltä roikkuvat miehet kiljuivat kuin hiiren lattialla nähneet neitokaiset.

Siis, niin terminaattoria, vieläpä se kone kasvaa kädestä -hommakin täysin matkittua. Erotuksena vain se, että tästä leffasta puuttui hasta la vista, beibi -tyylinen huumori.

Se, mitä seurasin leffan tekovaiheessa ollutta mylläkkää, ymmärsin, että SRK oli halunnut luoda jotain uutta Bollywoodiin, jotain mikä Hollywoodissa on pelittänyt hyvin. 30 vuotta sitten. Parempi olisi tehdä omaansa ja kehittää juttuja omista perinteistä ja perinteisistä leffoista käsin. Tämä oli ehdottomasti kamalin leffa, minkä olen Bollywoodista koskaan nähnyt.




torstai 22. joulukuuta 2011

Bollywood Helsingissä

Bollywood-leffaa Suomeen toivoneet ovat olleet tosi kiltteinä, koska joululahjaksi on luvassa Don 2 -elokuva Helsingissä, Orionissa, 26.12.

Ensi-ilta tässä leffassa on muuallakin 23.12., joten melkein uutena sen pääsee näkemään stadissa.

Lippuja saa ennakkoon Tiketistä.

Pääosassa Shah Rukh Khan.
Tietty.





Joulukirjoja







Joululomani on juuri alkamassa,
ja parasta lomassa on se,
että siinä ei ole arkisia aamuja,
kiireistä juoksua.
Stressiä.




En suostu stressaamaan joulusta sen enempää kuin
lasten lahjojen takia vähän.
Mulle joulu on siis lähinnä
aikaa.

Aikaa
olla ja ihmetellä.
Aikaa
leikkiä ja syödä.
Aikaa
ulkoilla ja voida hyvin.
Ja tietysti
aikaa
lukea oikein paksuja kirjoja.

 

Valikoin tämän joulun kirjoiksi nämä:
Janice Y.K. Lee: Pianotunnit, jonka jo vähän salaa aloitin eilen ja teos vaikutti sujuvalta (vaikka keksin jo yhden kiukun aiheen)
Liza Marklund: Panttivanki, jonka ajattelin lukea,
koska olen tästä kirjasta jo keskustellut sujuvasti... Myönnän myös, että Marklund on mun pikkupaheeni...
Jonathan Franzen: Vapaus, jota myöskin aivan malttamattomana vilkaisin alusta pari sivua. Tähän täytyy varmaan keskittyä kunnolla, sen verran paljon asiaa yksi pitkä lause sisälsi. Huh!
Saisio: Kohtuuttomuus, jonka sieppasin kohtuuttoman halvalla jostain keskustan löytökorista ja olen tätäkin lukenut yhden sateisin bussimatkan ajan.
Gregory David Roberts: Shantaram, jonka olen saanut vuosi (tai kaksi) sitten joulu- tai synttärilahjaksi. Ja jossa on niin ihanan norsumainen kansi.

Koska mulla ei jouluna ole
stressiä,
niin en myöskään ota stressiä siitä,
saanko ja ehdinkö näitä lukemaan.
Ja katsotaan myöskin, että
missä vaiheessa niistä postailen.
Taitaa hiljentyä tämä blogimaailma vähän suunnalla tai toisella.




keskiviikko 21. joulukuuta 2011

Mika Keränen: Oranssi polkupyörä

Loppukesästä lähdin Tallinnaan ja ajattelin, että otanpa selvää, kuka on Viron johtavia lasten- ja nuortenkirjailijoita ja kyllä olin tipahtaa tuoliltani, kun googletin Mika Keräsen virolaisena lastenkirjailijana, jonka  kirja Peidetud hõbedane aardelaegas (maaliskuussa 2010)  on myöskin palkittu parhaana lastenkirjana Virossa.

Mika Keräsen menestyksestä mm. lastenkirjailijana en voi olla muuta kuin iloinen.

Oranssi polkupyörä (2011, Avain, alkuperäinen teos Varastatud oranz jalgratas) on hieman yli satasivuinen lastenkirja, jossa on kuvia aina lukunsa alussa. Teos on Viisikko-tyylinen seikkailukirja, jossa liuta lapsia kuulee varastetusta polkupyörästä ja alkaa etsiä polkupyörää kesäpäiviensä iloksi.

Teoksen päähenkilönä voisi pitää Maria, joka koiransa Matin ja ystävänsä Reilikan kanssa haastaa tutkimuksia aloittelevat pojat. Poliisit kehoittavat nimittäin poikia olemaan valppaina ja unohtavat Marin kokonaan teoksen alkukohtauksessa. Tästä sisuuntuneena Mari päättää ratkaista pyörän arvoituksen.

Teoksesta tulee eittämättä mieleen Enid Blytonin Viisikko-sarja, koska Keräsen teoksessa on paitsi joukko lapsia tutkimuksia harrastamassa myös aterioita, jotka haastavat Viisikon parhaat ruokakuvaukset. 

Teoksen miljöö on Tarto. Kaupungin kadut, joilla tarinassa seikkaillaan, näkyvät kätevästi kirjan kansissa. Kartan sijoittaminen kirjan kansiin oli kirjalle plussaa, sillä oli kiva tarkistaa, missä milloinkin mennään. 

Kirja on tosi kiva lastenkirja. Sen juoni on selvä: varastetun polkupyörän etsiminen, jonka ohella tarinassa on muutamia sivujuonia: kilvoittelu poikien kanssa ja poikien juksaaminen, ulkomaalainen Virossa, salaseuran perustaminen. Sivujuonia on juuri sen verran, että tarina etenee vauhdikkaasti, mutta kuitenkin pysähtyy kuvaamaan erilaisia pieniä asioita.



Voisin kuvitella, että oma poikani, 6,5-vuotias jaksaisi ja haluaisi seurata jo tätä kirjaa. Ajattelinkin kokeilla, josko tämä olisi jännittävä joululomalukeminen (palaan kommentoimaan, kuinka sujui). Peruskoulun alaluokkalaisille tämä olisi varmasti parhaimmillaan.

Kirja oli lopussa muuten niin jännä, että tällainen paatunutkin saksalaisten poliisisarjojen seuraaja melkein jännitti, että ehtiikö ehtiikö... Ja aikamoisella rohkeudella lapset auttoivat poliisia. Onneksi rikos ei ollut tämän pahempi kuin polkupyörävarkaus.

"Pitäisi kertoa poliisille kaikesta", hän sitten sanoi.
"Niin pitäisi", sanoi Olavi. "Mutta miten se tehdään? Eiväthän ne usko meitä enää."
"Mikseivät uskoisi?" Mari kysyi.
"No, Kuul käski meidän pysyä kaukana tutkinnasta. Tuskin se enää meitä kuuntelee", Anton vastasi.
Mari hengitti syvään sisään ja ulos.
"Meidän pitää näyttää niille, että tällä kertaa ollaan oikeassa", hän sanoi.

En ihmettele Keräselle myönnettyä kirjallisuuspalkintoa, sillä tarina oli kaikin puolin sujuvaa tekstiä. Ja saattaa olla, että vedän vähän kotiinpäin, mutta kuten alussa totesin, olen iloinen, että Keräsestä tuli taitava ja ansioitunut kirjoittaja.


Keränen vilahti syksyllä suomalaisten lehtien otsikoissa myöskin kahden lapsen pahoinpitelystä, josta suorittaa nyt yhteiskuntapalvelua. Voisi olla ristiriitaista lastenkirjailijalta, mutta kun muistan Keräsen nuoruudestani, niin olen varma, että asia on juurikin niin kuin hän kertoi eli hän puolusti omia lapsiaan kiusaajilta.

Kirjan ovat lukeneet myös Maria ja Rouva Huu.

Jos miettii vielä pienelle koululaiselle luettavaa pukinkonttiin, niin tässäpä hyvä ehdokas.

Itselleni seuraava haaste on tuo vironkielinen teos.

tiistai 20. joulukuuta 2011

Copycat-kirjankansi



Osallistun sittenkin Amman heittämään copycat-kirjankansi-kisaan, kun sain ihan yhtäkkisen inspiraation. Aluksi ihan toisesta kirjasta ja sen kannesta, mutta sitten tulivat mieleen nämä McKinleyn kirjojen kannet.
On vähän huono kuvankäsittelyohjelma tällä hetkellä käytössä, niin nuo tekstit jäivät hitusen pieniksi. Mutta ei voi nyt mitään.

Osallistun siis tällä auringonlaskulla kisaan mukaan =)



maanantai 19. joulukuuta 2011

Musiikkihaaste - viikko 21

Onpas sopiva päivä ja aika musiikkihaasteen kohtaan:  

day 21 - a song that you listen to when you’re happy

Nythän on vähän epäcoolia olla hyväntuulinen, kun sataa ja tuulee ja on pimeää, mutta silläkin uhalla: ajattelin juuri tänään, kun istuin aamubussissa, miten jännännäköistä on maailmassa, kun on niin pimeää ja tummaa. Siis aamulla puoli seiskalta, kun ajelin kohti treenisalia. 

Enkä mäkään nyt normaalisti voi yhtä hyvin, kun on tällaista, mutta tänä syksynä on tapahtunut jotain, joka on saanut mut iloitsemaan oudoista asioista.






Aika usein mulla pyörii päässä joku ihmerallatus, joka on kotoisin näistä Mumbain leffoista, ja kun laulut on niin iloisia, niin ei voi enää murehtiakaan. Ja ehkä nyt päällimmäisenä tällä hetkellä ilostuttaa se, että loma alkaa ihan jo häämöttää. Jos ulkona sataa, niin mä aion sukeltaa mielikuvituksessani tänne:






day 01 - your favorite song
day 02 - your least favorite song
day 03 - a song that makes you happy
day 04 - a song that makes you sad
day 05 - a song that reminds you of someone
day 06 - a song that reminds you of somewhere
day 07 - a song that reminds you of a certain event

day 08 - a song that you know all the words to
day 09 - a song that you can dance to
day 10 - a song that makes you fall asleep
day 11 - a song from your favorite band

day
12 - a song from a band you hate
day 13 - a song that is a guilty pleasure

day 14 - a song that no one would expect you to love day

15 - a song that describes you
day 16 - a song that you used to love but now hate

day 17 - a song that you hear often on the radio
day 18 - a song that you wish you heard on the radio

day 19 - a song from your favorite album film
day 20 - a song that you listen to when you’re angry



 day 21 - a song that you listen to when you’re happy


day 22 - a song that you listen to when you’re sad
day 23 - a song that you want to play at your wedding
day 24 - a song that you want to play at your funeral
day 25 - a song that makes you laugh
day 26 - a song that you can play on an instrument
day 27 - a song that you wish you could play
day 28 - a song that makes you feel guilty
day 29 - a song from your childhood
day 30 - your favorite song at this time last year