Heidi Jaatinen: Kaksi viatonta päivää

Heidi Jaatisen Kaksi viatonta päivää (2014, Gummerus) on ollut ehdolla kesäkirjaksi blogissani jo parina kesänä, ja kaivoin sen nyt esiin ja käsiin luettavaksi. Kirja kertoo naisten elämästä kolmessa sukupolvessa, mikä olikin kotimaisessa kirjallisuudessa keskeinen teema muutama vuosi sitten. Kolmen naisen, Senjan, Sintinjan ja Hertan, elämä kulkee samanlaisena, sukupolvesta toiseen. 

Rakkaussuhteet eivät kestä, toimeentuloa ei ehdi hankkia, koska koulutuksen ja työpaikan sijaan naiset saavat lapsensa nuorena. Elämästä muodostuu ekoonjäämistaistelu, jossa yritetään sinnitellä eteenpäin. Miehet ovat väkivaltaisia, ja myös lapset saavat osansa väkivallasta. Erityisen vahvasti jäi mieleen, miten Hertta pakoilee metsässä hulluksi yltynyttä äitinsä miestä, Akea.

Kirja ei siis todellakaan ole mikään hyväntuulen kirja, vaan lukemisesta jää inhottavan epämukava olo. Jaatisen kerrontatyyli kierrättää tarinaa, takaumien kautta juoni tarkentuu. Erityisesti tarina on Hertan tarina. Mitä mahdollisuuksia Hertalla oikeastaan on elämässään, kun jo ainakin kaksi sukupolvea on sössinyt oman elämänsä? 

Lukemieni kirjojen perusteella voisi sanoa, että naiset elävät hyvinkin erilaisia elämiä. Paljon on vaikutusta sillä, millaiseen perheeseen ja sosiaaliseen luokkaan sattuu syntymään. Avoimeksi kysymykseksi jää tämän viikon kirjoista se, voiko elämäänsä muuttaa parempaan, jos on heti alussa saanut huonot kortit käteen? 

Heidi Jaatinen: Kaksi viatonta päivää 

2014, Gumerus 

490 sivua

J.M. Coetzee: Jeesuksen lapsuus

J.M. Coetzeen Jeesuksen lapsuus (2014, Otava) -teos on joutunut odottelemaan lukuvuoroon pääsyään jo pari vuotta, mutta pääsi kansikuvansa ansiosta nyt kesähaasteeseen mukaan. Tavoitteenani on lukea oman kirjahyllyni kirjoja enemmän kuin aiemmin, ja kaikenlaisin keinoin kirjahyllystä lähtee luettavaa, tänä kesänä kesäisin kansin / nimin varustettuja teoksia. Coetzeeltä ole aiemmin lukenut Häpeäpaalun ja Austerin kanssa kirjoitetun Tässä ja nyt -teoksen. Hilpeitä teokset eivät ole olleet, etenkään Häpeäpaalu, eikä Jeesuksen lapsuuskaan ole kovinkaan iloinen kirja. Mielenkiintoinen teos kyllä oli, ja itse pidin siitä.

Noin viisivuotias David ja jo vanhempi mies Simón, saapuvat uudelle mantereelle laivalla ja alkavat rakentaa uutta elämää. Davidin vanhemmista ei ole tietoa ja pojan mukana ollut kirje äidin mahdollisesta olinpaikasta on kadonnut. Vastaanotto uudessa maassa on ystävällinen: heille tarjotaan asunto ja vaatteita. Asuntoon tosin ei pääse aivan heti, mutta asialle ei nyt vain voi mitään, koska avainta ei saada käsiin. Simón löytää työtä satamasta, jossa hän muiden miesten kanssa kantaa tavaraa laivoista. Välillä miehet miettivät, miksi tehdä tuota älytöntä työtä, kun koneitakin on olemassa. No, kaikki on tässä uudessa maassa omassa hyvässä järjetyksessään, hieman oudossa, mutta hyväksyttävässä olevassa järjestyksssä. 

Maassa puhutaan espanjaa, jota on parempi opetella, koska sillä kielellä kaikki toimivat. Tarinassa voi nähdä nykymaailman käännettynä, sillä Simónin uusi tuttavuus Elena kehottaa miestä olemaan kiitollinen uudessa maassa, aivan kuin nykyisiä pakolaisia kehotetaan: 

Sinut olisi voitu käännyttää täältä, mutta sen sijaan sinut toivotettiin tervetulleeksi. Sinut olisi voitu jättää taivasalle, mutta sen sijaan sinä sait katon pääsi päälle. Sinun on syytä olla kiitollinen. 

Ja kyllähän Simón onkin, tavallaan. Elämä on kuitenkin kovin erilaista, ruoka on erilaista ja työ ankeaa. Kun David aloittaa koulun, myös koulujärjestelmä toimii hassusti eri lailla. Rehtori päättää siirtää lapsen toiseen kouluun, eikä tähän siirtoon ole kenelläkään mahdollisuutta vaikuttaa, koska niin vain toimitaan. Pienesti ja hieman vinosti tutut elämänasiat tehdään eri tavalla, niin että Simón vieraantuu uudesta maasta - jää ulkopuoliseksi. 

Ja David sitten - hän vasta onkin erikoinen lapsi. Hän ei opi lukemaan, koska ei halua. Hän ei syö leipää, koska haluaa jäätelöä. Hän ei halua ymmärtää Don Quijotea, koska tuulimyllyt ovat ritareita, jos niin haluaa. Mielenkiintoinen kirja, ja olin todellakin tyytyväinen, että päädyin lukemaan kirjaa. 

J.M. Coetzee: Jeesuksen lapsuus

2014, Otava

The Childhood of Jesus 2013

suomentanut Markku Päkkilä 

292 sivua

Helmet-lukuhaasteeseen saan tästä kirjan kohtaan 24. Kirjasammon päivän täkynä vuonna 2016 ollut kirja.

Katsaus EM-jalkapalloon: Kroatia / Slovakia / Sveitsi

Etsin EM-kisakirjallisuutta helmetin avulla, ja luettavaksi löytyikin vino pino kirjoja. Tällä hetkellä, kun futiksessa on alkulohkot pelattu, ja ensimmäiset putoajat pudonneet, onkin aika katsoa, mitä on tullut luettua tähän mennessä. 

Annina Holmbergin Punainen kyynel (2000, WSOY) on kirjastossa luokiteltu nuortenkirjallisuuden puolelle. Päähenkilönä kirjassa on Maria, joka seuraa sivusta, kun hänen isosiskonsa lähtee interrailille itäiseen Eurooppaan. Matka on nuoren naisen elämän käännekohta, sillä Dubrovnikissa Elina tapaa Milanin, kroatialaisen serbin. Tapaaminen johtaa vuosisadan rakkaustarinaan, ja Suomeen palattuaan Elina säästää jo seuraavan kesän Jugoslavian-matkaan. Ennen kesää alkaa kuitenkin Jugoslavian sota, eikä Elina voi mennä enää Milanin luokse. Milan katoaa sodan melskeisiin, tuntuu, että Elina ei enää koskaan voi tavata Milania. 

Elina haluaa kuitenkin selvittää, mitä sodassa tapahtui, ja miten Milanin kävi. Tutkiessaan sodan tapahtumia, joista on vaikea saada selvyyttä, Elina ja Maria tutustuvat oman sukunsa historiaan ja huomaavat, että Suomen sisällissota on jättänyt vaikeita haavoja omaan perheeseen. Kirjassa Suomen ja Jugoslavian sisällissotaa verrataan toisiinsa, kumpaakin on yhtä vaikeaa ymmärtää: molemmissa sodissa naapurit alkavat ampua toisiaan. 

Kirjasta sain hieman selkoa Jugoslavian tapahtumien kulkuun, vaikka luulenkin, että en koskaan tule ymmärtämään, kuka Jugoslaviassa soti ja ketä vastaan. Jotain ihmisten elämästä ja sodasta kiteytyy siihen, kun Maria matkaa sodan loputtua Dubrovnikin kaduille ja pohtii, mitä kaikkea katukiveys onkaan nähnyt. 

Kirjan juoneksi minulle olisi riittänyt tämä Jugoslavia ja Milan -osuus, mutta tarina jatkuu pitkälle eteenpäin, ja valitettavasti oma mielenkiintoni herpaantui loppua kohden. Koska kirja on nuortenkirja, niin ymmärrän juonikeskeisyyden. 

Kroatiaa kirjassa tuli esiin, varsinkin alussa, joten teos edusti hyvin maata, joka onneksi pienten katastrofien (Tsekki-pelin) jälkeen pääsi jatkopeleihin. 

Annina Holmberg: Punainen kyynel 

2000, WSOY

263 sivua

**********************

Miroaslav Válekin Kosketuksia (2009, Kampus kustannus) löytyi pitkän etsinnän jälkeen edustamaan slovakialaista kirjallisuutta. Miroslav Válek on 1927 - 1991 elänyt slovakialainen runoilija ja myös poliitikko. Jyväskylän yliopistossa voi opiskella (en tiedä, voiko vielä?) slovakiaa, ja kirjan suomennos on syntynyt siellä. Kirjassa on sekä slovakian- että suomenkielinen runo vierekkäin, joten kirjaa lukiessa voi huomata slovakian kielen muistuttavan muita itäisen Euroopan kieliä. 

Luin kirjaa sateisena kesäpäivänä, johon runot istuivat hyvin: varsinkin alkupuolen runoissa on sateen kuvausta, synkkyys kuvaisi muutenkin teoksen runoja. 

Sateen rummutus, inhottava ja rankka sade, 
rummutus puissa ja rummutus katoilla, 
rummuttaa sinulle julki suruni, 
koko tämän laulun, kaiken typerän pelon. 

Puolivälissä runokirjaa alkaa toivo elää, ja loppua kohden runot ovat hieman toiveikkampia ja myös vähän pidempiä. 

Suolaa tarpeellisempaa ihmiselle ovat langat, 
joilla ommella paikka
kipeän päälle, siihen, mitä pitää jäädä piiloon
kuin rampa käsi takin hihan alle 

Slovakiaa en löydä hirveän paljon kirjasta, mutta sotilaita ja sitä vesisadetta sitäkin enemmän. Luin runot ja kirjan ilman sen kummempaa analyysia, ja keräsin tähän tekstiin itseäni eniten miellyttäneet pätkät. 

Mitä tekee ihminen
joka on riuhtaistu pois maasta, jossa on elänyt
repäisty juuriltaan
ypöyksin 
petettynä?

Etsiikö paikkaansa maan päällä?
Etsiikö rauhaa?
Etsiikö hienoa oksaa joka ei taivu
etsiikö puuta? 

Miroslav Válek: Kosketuksia
Dotyky
suomentanut Jari Aula
2009, Kampus kustannus Jyväskylä
101 sivua

***********



Alain Claud Sulzerin Irti liitoksistaan (2014, Lurra Editions) kiinnosti minua, sillä Lurra-kustantamon kirjat ovat olleet piristäviä lukukokemuksia. Kirjailija Sulzer on sveitsiläinen kirjailija ja kääntäjä, mutta kirjan tapahtumat eletään kuitenkin Berliinissä, joten hirveästi tässä kirjassa ei tullut sveitsiläistä tietoutta lukijalle. 

Samoin kuin lukemani saksalainen kirjallisuus ja katsomani Saksan pelit EM-kisoissa tämäkin kirja on hieman tylsä, tapahtumat etenevät hitaasti ja lopulta päästään maaliin. Ehkä sama pätee myös sveitsiläisyyteen, tiedä häntä. 

Kirjan tapahtumat alkavat, kun Marek Olsberg valmistautuu illan pianokonserttiinsa. Samalla seurataan Estherin ja Thomasin, Johanneksen, Sophien ja Klaran, Lorenzin, Claudiuksen ja Nicon, Astridin, Verena Bentzin, Marinan ja Solveigin elämää ennen konserttia. Nämä ovat siis kirjassa esiintyvät henkilöt, joilla kaikilla on elämänkriisinsä meneillään. Useimmilla kriisi johtuu parisuhteesta, avioliitosta tai muusta ihmissuhteesta. Kirjan ensimmäinen osa vie lukijaa henkilöiden elämiin, ja kun konsertti alkaa, henkilöiden ajatukset ovat vahvasti muualla kuin konsertissa. 

Kesken konserttinsa Marek lopettaa soittamisen ja kävelee tiehensä konserttisalista. Hän itsekin hämmästyy toimintaansa, eikä osaa ymmärtää, miksi teki, mitä teki. Marekin ulosmarssi kuitenkin saa aikaan sen, että muut henkilöt alkavat toimia ja tehdä päätöksiä elämässään. Kun henkilöiden moraaliset arvot joutuvat koetukselle, toimii mottona: 

Oli lukematon määrä oikkuja, joille saattoi antaa periksi. 

Sulzerin kirjan rakenne oli kiinnostava, mutta haastava. Kun ensimmäset sata sivua tuli mukaan koko ajan uusia henkilöhahmoja, oli vaikea ymmärtää, että henkilöiden tarinat jatkuvat - ja aika ajoin piti palata alkuun tutkimaan, kuka oli kukin. Kirjan hidastempoisuuden vuoksi myös ehkä jäi ymmärtämättä jotain, tai sitten ymmärsin lukemani - jäin kuitenkin pieneen epätietoisuuden tilaan: tapahtuiko teoksessa jotain suurta, vai vain pieniä muutoksia? Sulzerilta on suomennettu myös toinen teos, Väärään aikaan, johon ehkä jossain vaiheessa palaan, uteliaisuuteni heräsi.

Kustantajan sivuilla Sulzerista. 

Alain Claude Sulzer: Irti liitoksistaan 
2014, Lurra Editions
Aus den Rugen 2012
suomentanut Helen Moster
287 sivua

**************'

Lopuksi vielä katsaus EM-kisojen lohkotippujiin ja veikkauksiini: 

A	B	C	D	E	F
Ranska	Wales	Saksa	Espanja	Italia	Portugali
Albania	Englanti	Puola	Kroatia	Ruotsi	Itävalta
Romania	Venäjä	Ukraina	Tšekki	Belgia	Unkari
Sveitsi	Slovakia	P-Irlanti	Turkki	Irlanti	Islanti

Lohko A: Ranska, Sveitsi jatkoon - Oi ei, Albania vei sympatiapisteet ja oli monesti niin lähellä! 

Lohko B: Wales, Englanti ja Slovakia jatkoon - Bales! uusi suosikkini

Lohko C: Saksa, Puola, P-Irlanti jatkoon 

Lohko D: Kroatia, Espanja jatkoon 

Lohko E: Italia, Belgia, Irlanti jatkoon - Voi Zlatan =( 

Lohko F: Unkari, Islanti, Portugali jatkoon - kuka tällaista olisi voinut uskoa?

Eurooppalaisen kirjallisuuden lukemisurakkani jatkuu vielä ainakin jonkin aikaa, luettavana ainakin Walesin ja Romanin kirjallisuutta. Ja kisat jatkuvat myös: kuka selviää jatkoon?

Ursula Poznanski: Sokeat linnut

Dekkariviikko jatkuu itävaltalaisen Ursula Poznanskin toisen suomennetun kirjan, Sokeat linnut (2014, Atena) parissa. Luin Poznanskin ensimmäisen teoksen Vii5i jo kolme vuotta sitten, ja Sokeat linnutkin piti lukea aiemmin, mutta jotenkin se sitten jäi... 

Nyt tartuin kirjaan, ja tarina oli sen verran koukuttava, että luin teoksen melkoisen nopsaan alusta loppuun. Ehkä elämässä oli myös sopivasti tilaa dekkarille juuri nyt, tykästyin teokseen - ja kun luen kirjoitustani edellisestä Poznanskin kirjasta, niin tästä uudesta tykkäsin huomattavasti enemmän. 

Kirjan tapahtumat alkavat, kun Salzburgin lähistöltä löytyy kaksi ruumista. Tapahtumia, jotka johtivat kahden ihmisen kuolemaan, alkaa tutkia ensimmäisestä kirjasta tuttu rikospoliisi Beatrice Kaspary. Kun poliisi huomaa, että ainoa näitä kahta tapettua henkilöä yhdistävä asia on Facebookin runoryhmä, alkaa Kaspary nyhjätä kannettavansa ääressä ja selvittää, miten ryhmässä postatut runot liittyvät henkilöihin - ja mitä muuta runot mahtavat kertoa. Beatrice Kaspary pääseekin lähelle rikollisia, liian lähelle loppua kohti - mutta runojen merkitykset selviävät. 

Tarina vie lukijansa Euroopan lähimenneisyyteen, entisen Jugoslavian sotaan ja tapahtumiin, mikä oli mielenkiintoista. Toiseksi teos tarjosi näkymiä Salzburgiin. Myös Kasparyn henkilökohtainen elämä on yksi aihe kirjassa, kuten se oli ensimmäisessäkin. Nyt Beatrice yrittää selvitä ex-miehensä kanssa kahden lapsen huoltajuudesta, poliisina toimiva kollega, Florian on yhtä vähintään yhtä viehättävä kuin ensimmäisessäkin kirjassa. 

Ursula Poznanskin kolmas suomennettu dekkari Äänet on myös juuri tullut kauppoihin, ja tällä kertaa ajattelin tutustua teokseen hyvissä ajoin! 

Ursula Poznanski: Sokeat linnut

2014, Atena

Blinde Vögel, 2013

suomentanut Anne Mäkelä 

425 sivua

Lukuhaasteissa kirja pääsee täydentämään kesälukuhaastetta (nimessä ja kannessa linnut) ja EM-kisahaastetta, maana Itävalta.

Saksalainen kirjallisuus - osa II

Petra Hammesfahr: Uskoton mies

2006, Otava

Bélas Sünden, 2003

suomentanut Anja Meripirtti

319 sivua

Petra Hammesfahrin Uskoton mies (2006, Otava) osui matkalukemiseksi Saksan-pyrähdykselleni. Luin kirjaa pääosin matkalla Düsseldorfissa, ja koska etukäteen haaveilin pienestä tutustumisretkestä Kölniin, kaivoin varta vasten kirjan, jonka tapahtumat sijoittuvat Kölniin. En päässyt Kölniin, onneksi tässä kirjassa kierrettiin ympäri Saksaa.

Teoksen päähenkilö, kirjailija Lisa, saapuu kotiinsa kirjakiertueelta, ja löytää kodistaan kuolleen miehen. Alkaa pitkä ja rönsyilevä tarina Lisan menneisyydestä, joka kerrotaan Lisan näkökulmasta. Takaumien kautta saan tutustua Lisan varhaisiin rakkauksiin ja pikku hiljaa myös nykyiseen mieheen, Bélasiin. Bélas on kirjan nimen mukainen uskoton mies, tosin teoksessa on monia muitakin uskottomia miehiä. Lisa haluaa saada miehensä kiinni pettämisestä, ja valehtelee saapumisaikansa. Lisa ajattelee, että tapaa miehen oman kodin sängystä jonkun toisen naisen kanssa. Tapahtumat eivät kuitenkaan kulje suunnitelmien mukaan, ja tästä seuraakin miettimistä, kuka on murhannut sängystä löytyneen miehen, ja miksi.

Kirjassa on paljon petettyjä naisia ja miehiä, lapsena hyväksikäytettyjä lapsia, monimutkaisia suhteita. Kaiken keskellä kirjoja kirjoittava ja niitä ympäri Saksaa markkinoiva Lisa. Teos oli kiinnostava, mutta melkoisen hidastempoinen. Sitä, miten tapahtumat liittyivät toisiinsa, sai odotella, juoni kiertyi auki kuin sipuli kerros kerrokselta. 

Liitän kirjan Helmet-haasteeseen kohtaan 16. Et ole ikinä ennen kuullut kirjasta. 

************

Jenny Erpenbeck: Vanhan lapsen tarina 

2011, Avain

Geschichte vom Alten Kind, 1999

suomentanut Mari Janatuinen

115 sivua

Jenny Erpenbeckin Vanhan lapsen tarina (2011, Avain) vaikutti niin lyhyeltä kirjalta, että aloitin myös tämän kirjan. Kirjan päähenkilö on 14-vuotias tyttö, joka löytyy kadulta ämpäri kädessään. Hän ei muista mitään menneisyydestään, eikä osaa sanoa, minkälainen hän on. 

Tyttö viedään lastenkotiin, jossa hän tutustuu muihin lapsiin ja myös itseensä. Tyttö jää aikamoiseen huonoon asemaan: hän on hyljitty, koska pysyy hiljaa ja ei pidä itsestään meteliä. 

Hiljaisuus vaikuttaa muihin kuitenkin myös positiivisesti: muut alkavat kertoa asioitaan tytölle, koska tämä on hiljaa. Tuntuu, että tyttö kuuntelee ja ymmärtää. 

Lopussa tapahtuu kuitenkin jotain: tyttö sairastuu - ja joku ehkä tunnistaa hänet, ja tyttö löytää omaisensa. Muistiaan hän ei tosin saa takaisin. 

Kirja oli sujuvaa kerrontaa, jota lukiessa odotin jonkunlaista selvää loppuratkaisua. Odottamaan jäin, sillä en oikeastaan tajunnut, mitä kirjassa tapahtui sen lopussa. 

Maailman kirjat -blogi kertoo, että kirjassa olisi DDR:n kritiikkiä. Voi olla, sillä jonkunlaista symbolismia kirjassa on, koska se on niin - - outo? 

**********************

Marion Brasch: Ja nyt hiljaisuus - Romaani suurenmoisesta perheestäni

2014, Lurra Editions

Ab jetzt ist Ruhe. Roman meiner fabelhaften Familie 2012

suomentanut Arja Rinnekangas

419 sivua 

Sokerina pohjalla saksalaisen kirjallisuuden tutustumisretkelläni, ja tällä erää viimeisenä saksalaisena kirjana Marion Braschin Ja nyt hiljaisuus - Romaani suurenmoisesta perheestäni (2014, Lurra Editions). 

Edellinen kirja oli kritiikkiä DDR:stä, Braschin teos jatkaa DDR-linjalla: tässä kirjassa eletään Itä-Berliinissä. Tarina on omaelämäkerrallinen tarina kirjailijan perheestä, vanhemmista ja veljistä. Marion Braschin isä oli ministerinä ja siksi puolueen ja maan tärkeitä henkiöitä. Myös veljistä tuli kulttuuritekijöitä: kirjailijoita ja näyttelijöitä. 

Vaikka isällä on merkittävä työ ja asema maassa, lapset eivät kulje sitä tietä, mitä heidän isänsä on odottanut. Veljet kapinoivat ja muuttavat omilleen, tekevät omat valintansa, eivätkä kaikki ole moneen vuoteen isäänsä mitenkään yhteydessä. 

Kun isä saa merkittävän työn ja isoveljet muuttavat kotoa pois, jää Marionille paljon aikaa ja vapautta. Tätä teini-ikäinen tyttö todellakin arvostaa; hän tutustuu uusiin ihmisiin, lähtee liftaamaan pitkin Itä-Eurooppaa ja rakastuu monta kertaa. Hän haluaa seurata veljiensä jalanjälkiä kulttuurin pariin, mutta ongelmia tuottaa se, että DDR:ssä ei ole myynnissä niitä kirjoja, joita hän haluaisi lukea tai sitä musiikkia, josta hän on kiinnostunut. 

Kirjassa eletään 60-luvulta Berliinin muurin murtumiseen saakka ja välillä muistellaan menneitä: perheen tausta on juutalainen, mutta katolilaiseksi kääntynyt ja pakoon natsi-Saksaa lähtenyt, kuitenkin Saksaan palannut. 

Kirjassa on todella paljon kaikkea lähimenneisyyttä, DDR on minusta ollut aina kiehtova ja kaiken lisäksi kirja on kirjoitettu tyylillä, joka vie tosiaankin mennessään. Kirja on historiaa, perhetarina, kasvutarina - todella kiinnostava kokonaisuus, ja kuudesta saksalaisesta kirjasta, jotka luin, ehdottomasti paras! 

Kirjasta myös mm. Ullan kirjoissa. 

Tässä vielä lukusuunnitelmissa olleet kirjat, aivan kaikkia en saanut luetuksi, mutta matka Saksassa toki jatkuu. 

Eija Hetekivi Olsson: Tämä ei ole lasten maa & Liza Marklund: Uutispommi

Eija Hetekivi Olssonin teos Tämä ei ole lasten maa on ollut pitkään "joskus luettava" -listallani. Lukuhaasteet ovat minulle siitä hyviä, että niiden voimalla tulee aloitettua juuri tällaiset teokset, joita ei millään muuten viitsisi aloittaa. Kirjan ennakkotietojen perusteella minua kiinnosti lukea, minkälaista suomalaisten elämä on ollut Ruotsissa, kun niin monet maahan muuttivat 70-luvulla. 

Teoksen minäkertoja on Miira, jonka ala- ja yläastevuosia kuvataan kirjassa. Hesari tietää kertoa, että kirjan tarina on omaelämäkerrallinen, sekä kirjailija että kirjan päähenkilö käyvät Ruotsissa koulua suomiluokalla, joka on hyvä asia siksi, että lapset ymmärtävät, mitä opiskelevat. Mutta samalla luokalla oleminen estää tulevaisuuden: luokalta ei ponnisteta ruotsinkielisiin jatko-opintoihin. Miira haluaa kirurgiksi ja alkaa aina välillä lukea mahdollisimman monimutkaisia kirjoja vapaa-ajallaan. 

Miiran vanhemmat ovat siivooja-äiti ja Volvon tehtaalla työskentelevä isä. Rahasta on pula, mutta vanhemmat, varsinkin äiti, pyrkivät antamaan lapselleen itseään paremmat mahdollisuudet. Kun Miira haluaa kielikurssille Isoon-Britanniaan, äiti ottaa lainaa pankista. Muuten vanhemmat antavat Miiran liikkua itsenäisesti, ja Miirahan kokeilee rajojaan. Rajat tulevat vastaan, kun hän on ystävänsä kanssa irstaan miehen asunnolla, jonne he päätyvät tarkoituksenaan maksaa itsellään viinasta. 

Miira haluaa kokeaa juttuja, ja hän lähtee päätäpahkaa erilaisiin asioihin mukaan, mm. ystävänsä kanssa Afrikkaan. Aika moni juttu ei sitten kuitenkaan tunnu aivan omalta, ja Miira palaa vanhempiensa luokse ja alkaa ansaita omaa rahaa, siivoamalla. 

Miira on kiukkuinen tyttö, jota ärsyttää moni asia maailmassa. Erityisesti häntä kiukuttaa koulu ja opettajien asenne: tuntuu, että hänelle annetaan muita huonompia numeroita vain sen takia, että hän on maahanmuuttaja. Miiran kiukku alkaa kirjan lopussa hieman hiipua, ehkä sen takia, että hän alkaa itse ottaa vastuuta asioista, ja paljolti sen takia, että hänen perheensä pääsee yllättäen pois betonilähiöstä, Göteborgin Gårdstenista.

Koin kirjan lukemisen loppua kohden hieman puuduttavaksi, koska kirjassa oli paljon kerrontaa teinin sekoilusta, mutta onneksi tarinasta tuli hieman valoisampaa loppua kohti. Kantensa mukaisesti kirja oli myös sisältä synkkä ja ruma, mutta ehkä siksi, että se oli omakohtaista ja totta. 

 Kirjasta myös Järjellä ja tunteella -blogissa. 

Helmet-lukuhaasteeseen: 

15. Kirjan kansi on mielestäsi ruma: Eija Hetekivi Olsson: Tämä ei ole lasten maa (2014, Schildts & Söderströms) - Ingenbarnsland, 2012, suomentanut Outi Menna, pokkari, 350 sivua

Luin vuoden alussa Liza Marklundin teoksen Rautaveri, jonka kirjailija on uhannut olevan hänen viimeinen kirjansa. Lukiessani kävi mielessä, että olisi kiinnostavaa lukea ainakin osa Marklundin vanhoista teoksista, jotka olivat suosikkikirjojani niiden ilmestymisen aikaan 2000-luvun alussa. Aloitin Marklundin ensimmäisestä Annika Bengtzon -teoksesta, Uutispommi, joka on alun perin kirjoitettu vuonna 1998. Suomeksi kirja tuli vuonna 2000. 

Uutispommi osuu Helmet-lukuhaasteen kohtaan 31.Olympialaisista kertova kirja, sillä kirjan tapahtumat sijoittuvat Tukholmaan ja siellä järjestettävien olympialaisten kisapaikkoihin. Olympialaisia Tukholmaan ei tullut, vaikka kaupunkiin haettiin kesäolympialaisia vuodeksi 2004. Kirjan tapahtumat alkavat, kun olympiastadionilla räjähtää. Käy ilmi, että pommi on vienyt myös ihmisen. Rikostoimittaja Annika Bengtzon saa kirjoitettavakseen ja tutkittavakseen räjähdyksen ja näyttää, mihin kykenee: hän on sisällä jutussa enemmän kuin pitäisi, ja joutuu tietenkin pulaan.

Kvällspressenissä kuohuu, sillä Annika on aloittanut rikostoimituksen pomona, ja osa toimituksesta ei voi sulattaa asiaa. Työn sovittaminen perhe-elämään on vaikeaa, sillä toimittajan työ vaatii juoksemista rikosten ja rikollisten perässä kelloon katsomatta. Silti lapset pitää viedä ja hakea päiväkotiin ja -kodista, ja lähestyvä joulu aiheuttaa lisäpaineita. Kirjasta kirjaan nämä kaksi asiaa: työ- ja perhestressi jatkuvat niin, että Annikan ahdistus ja stressi väsyttävät lukijan (ainakin minut lukijana). Onneksi lehden päätoimittaja Anders Schyman näkee Annikassa kyvykkyyttä ja puolustaa tätä; samaa ei voi sanoa Annikan miehestä Thomasista, jolla on oma työ ja joka haluaisi Annikan hoitavan äidin tehtävät paremmin. 

Liittyvätkö räjähdykset, joita kirjassa tulee useampi, olympialaisiin; onko joku terroristijärjestö niiden takana? Annika tutkii kilpaa poliisien kanssa tapahtuneita, ja saa vinkkejä poliiseilta. Lopulta on hieman epäselvää, kumpi juttua tutkii innokkaammin. 

En aivan ihastunut nyt uusintakierroksella kirjaan, Annikan stressi tuntui vievän omiakin voimia. Työelämä vaikutti hirveältä, varsinkin naisen kannalta ja perhe-elämä vielä vaikeammalta. 

Liza Marklund: Uutispommi

2011, Seven-pokkari, 1.suomennos 2000, Otava

Sprängaren 1998

suomentanut Outi Knuuttila 

379 sivua 

31. Olympialaisista kertova kirja: Liza Marklund: Uutispommi

Nälkävuosi, Hyvä aviomies, Persepolis, Lumikuningatar, Harmin paikka- Helmetin lukuhaastetta

Tammikuu alkaa olla kohta lopussa, aika on kadonnut jonnekin, sillä viikonloput ovat menneet sekä Turussa että Tampereella futishalleissa turnauksissa. Nyt alkaa onneksi pieni tauko tuossa kakkostyössäni, ja ajattelin tuoda vihdoin blogin puolelle lukemani kirjat. Innostuin Helmetin-lukuhaasteesta heti vuoden alkuun, kuten edellisistä postauksista voi päätellä. Olenkin valinnut kirjoja lukuhaastetta silmällä pitäen: 

7. Vihervuosi 2016 -sloganiin "Minun maisemani – maalla ja kaupungissa" sopiva kirja: Leena Lehtolainen: Harmin paikka

11. Sarjakuvakirja: Marjane Satrapi: Persepolis 1 & 2

30. Viihteellinen kirja: Liane Moriarty: Hyvä aviomies

44. Kirjassa kuolee joku: Michael Cunningham: Lumikuningatar

48. Kirjassa on alle 150 sivua: Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Tässä postauksessa haasteeseen lukemani kirjat: 

Aki Ollikaisen Nälkävuosi (2012, Siltala) on ollut pitkään lukulistallani, ja se on myöskin Kirjavuori Mount Everestille -haasteessani mukana, koska olen joskus pelastanut kirjan kirjahyllyyni. Kirja kertoo Suomen historiasta, lokakuusta 1867 huhtikuuhun 1868. Maatamme koettelee nälkävuosi: ihmisten on hylättävä hyiset kotinsa ja lähdettävä kerjuulle johonkin suuntaan. Matkanteko tuntuu melkoiselta päämäärättömältä kävelyltä, etäisenä haaveena siintää Pietari, jossa uskotaan olevan ruokaa ja suojaa. Tällainen haave pitää  kirjan kertojaäänen, Marjan matkanteossa. Hän yrittää pitää itsensä ja lapsensa elossa matkallaan, jonka seuralaisena on nälkä ja kylmä. Välillä he saavat apua: kyytiä, ruokaa ja yösijan, mutta lukijakin pian ymmärtää, että matkanteko on lohdutonta. 

Nälkäisen kansan rinnalla elää myös kaupunkilaisia: maailmaa kuvataan myös senaattorin ja Renqvistin veljesten näkökulmasta. Samalla kun senaattori miettii köyhyyttä, lukija voi nykymaailman näkökulmasta miettiä, ovatko köyhät ja nälkäiset, ja kurjia oloja pakenevat ansainneet apua, vai jätetäänkö heidät oman onnensa varaan. 

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

2012, Siltala

141 sivua

Marjane Satrapin Persepolis-sarjakuva on myös pitkään ollut lukulistallani. Onneksi nyt sain tartuttua teokseen/teoksiin, sillä samalla luin kaksi Satrapin teosta. Persepolis on Satrapin omaelämäkerrallinen teos, jossa hän kertoo lapsuudestaan ja nuoruudestaan Iranissa. Marjane elää perheessä, jonka länsimaiset arvot eivät mene yksiin Iranin kulloisenkin poliittisen tilanteen kanssa. Kotona Marjane tottuu juhliin ja mielenosoituksiin osallistumiseen. Iran muuttuu koko ajan: ensiksi syrjäytetään shaahi, sitten vapautetaan poliittiset vangit, jotka lähtevät kiireesti pois maasta, kun se tulee mahdolliseksi. Pian alkaa Iranin ja Irakin välinen sota, joka on armoton sodassa oleville miehille, myös siviileille. Kun pommi räjähtää Marjanen kotitalon vieressä, päättävät vanhemmat lähettää hänet Itävaltaan, jossa heillä on sukulaisia. Teos kertoo läkähdyttävästä historiasta, joka vie Irania kohti tiukkoja säännöksiä ja uskonnollista yhteiskuntaa. 

Persepolis 2 kertoo Marjanen elämästä Itävallassa, on vuosi 1984. 14-vuotiaan ei ole todellakaan helppoa asua yksin vieraassa maassa, jonka kieltäkään ei osaa. Jotenkin hän selviytyy ja saa jopa ystäviä, mutta on lopultakin aika rikki sekä henkisesti että fyysisesti ja pyytää päästä takaisin Iraniin, jossa hän huomaa vieraantuneensa iranilaisista ystävistään ja maan elämästä. 

Teokset ovat melkoisen hengästyttävää luettavaa sekä Iranin historiasta ja yhteiskunnasta, mutta myös melkoinen nuoren naisen kasvutarina kohti aikuisuutta olosuhteissa, jotka eivät ole missään tapauksessa helpot. Vaikka olen aika paljon lukenut ja tutustunut iranilaisiin kertomuksiin, avasi tämäkin teos taas hieman sitä maailmaa, jossa tiukat yhteiskunnalliset vaatimukset ja varsinkin naisten vahtiminen (pakollinen hunnun pitäminen, kielto liikkua muun kuin aviomiehen seurassa julkisesti) saavat ihmiset salaamaan niitä tavallisia asioita, joita kielloista huolimatta tekevät: ihmiset seurustelevat, juhlivat, meikkaavat jne. Persepolis toi mieleeni Rajaa Alsanean kirjan Riadin tytöt, jonka aikoinaan luin ja joka toi esiin samanlaisen maailman Saudi-Arabiasta: vaikka vapautta ei näennäisesti ole, nuoret keksivät aina jonkun keinon elää nuoren elämää. 

Kirjablogien aikanan olen saanut paljon vinkkejä hyvistä sarjakuvateoksista, ja tästä linkistä pääset selaamaan, mitä kaikkea olen lukenut. Aika monen teoksen löytämisestä olen saanut kiittää muita kirjablogeja. 

Marjane Satrapi: Persepolis 

2008, Like

Persepolis 2000 & 2001

suomentanut Taina Aarne

Marjane Satrapi: Persepolis 2

2007, Like

Persepolis 3 & Persepolis 4

suomentanut Taina Aarne

Kun luin Liane Moriartyn romaanin Mustat valkeat valheet viime joulukuussa, tiesin, että haluan lukea myös häneltä aiemmin ilmestyneen teoksen Hyvä aviomies (2014, WSOY) ja myös tänä vuonna tulevan uuden suomennoksen "Nainen joka unohti"(, jonka toivottavasti pian saan käsiini ja lukuun). Moriarty on huikea kirjailija, jonka kirjojen parissa viihtyy. Näissä kirjoissa on koukkuja, joihin lukijana kiinnittyä. 

Hyvä aviomies vie samanlaiseen maisemaan kuin Mustat valkeat valheet: keski-ikäisten ja keskiluokkaisten ihmisten pariin. Cecilia Fitzpatrick myy Tupperware-astioita, huolehtii kolmesta kouluikäisestä tyttärestään ja hänen miehensä on täydellinen aviomies, joka hankkii perheelleen leivän pöytään. Tess on naimisissa Willin kanssa, ja kuvittelee elävänsä hyvässä avioliitossa täydellisen aviomiehen kanssa. Heillä on yksi lapsi, Liam, joka on samanikäinen kuin Cecilian tytär. Molempien naisten keskiluokkainen elämä kuitenkin hajoaa aivan yhtäkkiä, kun he saavat tietää miestensä salaisuudet. 

Tess muuttaa äitinsä luokse kotikaupunkiinsa, jossa kohtaa Cecilian, mutta myös entisen rakkautensa. Moriarty kirjoittaa tarinaa niin, että kaikki henkilöt ja heidän elämänsä kietoutuvat toisiinsa, ja kaiken takana häämöttää vanha murha: nuori tyttö murhattiin heidän koulustaan, silloin kun he kaikki olivat nuoria, eikä murhaajaa saatu kiinni. Murhatun tytön äidillä on kuitenkin aavistus, kuka murhaaja oli ja hän päättää toimia. Teoilla on kuitenkin seurauksensa, eikä välttämättä sellaista, mitä etukäteen ajatteli. 

Hyvä aviomies koukutti minut täysin. Kirjassa oli jotain samaa kuin Täydellisten naisten tarinoissa: salaisuuksia, jotka tulevat esiin ja salaisuuksia, jotka joku arvaa tai saa tietoonsa ja joku toinen taas arvaa väärin. 

Liane Moriarty: Hyvä aviomies

2014, WSOY

The Husband's Secret, 2013

suomentanut Helene Bützow

442 sivua

Helmetin-lukuhaasteen minun maisemaani löysin edustamaan Leena Lehtolaisen Harmin paikka (1. painos 1994, pokkari vuodelta 2011, Tammi) -teoksen. Olin lukenut Maria Kallio -teokset joskus kauan aikaa sitten, ja halusin lukea kirjoja uudelleen, koska ne sijoittuvat Espoon Tapiolaan. Teoksessa fiilistelläänkin Tapiolaa ja erityisesti sen kevättä, jolloin tuomet alkavat kukkia, käydään Otsolahdessa uida pulahtamassa, kävellään Tapiolan urheilupuistossa ja ajellaan pyörällä pitkin Westendin rantoja. 

Otsolahden rannassa uiskenteli lokkeja ja sorsia, koiranulkoiluttajat parveilivat runsaimmillaan, heidän lemmikkinsä nuuhkivat toisiaan erikokoiset ja - pituiset hännät innokkaasti heiluen. Ajoin Westendin sillan yli rantatielle ja ihailin mereen piirtyvää auringonsiltaa. Mustarastas liverteli kilpaa peipposen kanssa, kyyhkynen ja satakieli säestivät. Keltamaite oli jo puhjennut kukkimaan rannalla. 

Kaiken fiilistelyn keskellä Maria Kallio osallistuu avomiehensä Antin sukulaisten juhliin. Seuraavana päivänä eräs juhlijoista löytyy kuolleena omalta pihaltaan. Kuolleen naisen, Armin, poikaystävä on ensimmäinen, jota murhasta epäillään ja Maria, joka on työssä lakitoimistossa, ottaa Kimmon puolustamisen hoitaakseen. Lakimiehen ja poliisin työ sekoittuvat, kun Maria pyrkii selvittämään, mitä tapahtui ja kuka on syyllinen. Epäillyt löytyvät pienestä piiristä, juhliin osallistuneista sukulaisista, jotka asuvat Tapiolassa. Maria Kallio siis liikkuu kirjassa Tapiolassa ja Westendin rannoilla. 

Kirja sopi siis hienosti kaupunkimaiseman kuvailuun ja sen fiilistelyyn. Harmin paikka on myös kiinnostava ajankuva, eletäänhän kirjassa aikaa ennen kännyköitä; säntäily kotipuhelimeen ja viesteihin on hassua, urheilupuistossa taas mietitään, miten sinne haluttaisiin jäähalli (Espoon Blues pelasi Matinkylän jäähallissa aiemmin, lukaisin wikipediasta).  Itse rikoksesta ja sen selvittelystä taas en ehkä innostunut niin, omaan mieleeni tarina oli hieman liian rajoittunutta pieneen piiriin ihmisiä. Tosin myös Tapiola vaikutti kirjassa melkoiselta sisäpiiriltä. Kaikesta kivointa kirjassa oli kevät Tapiolassa, jota tuskin jaksan odottaa.

Leena Lehtolainen: Harmin paikka
1. painos 1994, pokkari vuodelta 2011, Tammi
244 sivua

Michael Cunninghamin Lumikuningatar (2014, Gummerus) on myös ollut pitkään lukulistallani ja halusin lukea sen Talven lukuhaasteeseen. Cunningham on minulle tuttu ainoastaan hänen kirjastaan tehdystä elokuvasta Tunnit, josta pidin paljon. Lumikuningatar jäi minulle jotenkin haljuksi lukukokemukseksi, jonka aikana odotin jotain tapahtuvaksi. Kun jotain tapahtui, se ohitettiin ja jätettiin kertomatta, ja kirjan päähenkilöiden, kahden veljen, Barrettin ja Tylerin, mietintä ja keskustelu jatkui. 

Barrett näkee marraskuisena yönä näyn, joka pitää häntä jollain tavalla koossa, kun Tylerin tyttöystävä sairastuu syöpään. Barrett pitää valon itsellään, mutta uskoo, että valolla on merkityksensä. Tyler taas haluaa tehdä elämänsä merkittävimmän laulun Bethille, ettei elämä jäisi vaille merkitystä. Veljekset elävät keskellä lumisadetta (jatkuvaa, leijailevaa, siltä lukiessa tuntui), ja ellei lumi riitä tunnelmanluojaksi ja kuvailunkohteeksi, kelpaa oikeastaan mikä tahansa siihen, vaikkapa kylpyvaahto. Välillä ollaan yksin, välillä juhlissa, merkitystä tapahtumille oli vaikea löytää. Ja jotta jotain yhteiskunnallista sanomaa kirjasta löytyisi, siinä seurattiin presidentin vaaleja, joiden ehdokkaista ainakaan Bush ei miellyttänyt (vuosien 2004 ja 2008 vaalit). 

Olisin halunnut pitää kirjasta, mutta täytyy sanoa, ettei tämä tehnyt vaikutusta.

Michael Cunningham: Lumikuningatar

2014, Gummerus

The Snow Queen 2014

suomentanut Raimo Salminen

289 sivua

Rauli Virtanen: Reissukirja - Matkalla kaikissa maailman maissa

Olen ollut jonkin aikaa kiinnostunut Rauli Virtasen uutisvirrasta fb:n puolella ja niinpä otin kirjastosta mukaani hänen kirjoittamansa kirjan Reissukirja (2014, WSOY). Kirjassa Virtanen kirjoittaa matkoistaan, jotka ovat suuntautuneet aina vuodesta 1970 alkaen kaikkiin maailman maihin. 

Reissukirja ei vie aivan kaikkiin maailman maihin, mutta se vie lukijan vuosina 1970-71 tehtyyn matkaan Etelä-Amerikasta Pohjois-Amerikkaan ja takaisin Eurooppaan. Tämä oli Virtasen ensimmäinen matka hänen ollessaan vielä journalisti-opiskelija. Teoksen sisällöstä noin puolet kertoo tästä matkasta, jossa Virtanen tutustuu ihmisiin eteläisessä ja pohjoisessa Amerikassa, nukkuu halvoissa hotelleissa tai tuttujen luona ja kulkee halvoilla busseilla tai liftaten. Rahan siirtyminen kotimaasta ulkomaille on hieman monimutkaisempaa kuin nykypäivänä, myös viestit kotimaahan kulkevat melkoisen hitaasti kirjeitse. Toki maailma on kovasti muutenkin erilainen kuin nykyisin, ja melko tuntematon toisella puolella maailmaa: Rauli Virtanen kirjoittaa ja kuvaa esitelläkseen maailmaa, joka ei leviä internetin välityksellä kaikkialle. Toisaalta Etelä-Amerikka on kovin vähän esillä nykymaailmassakin Suomessa. Vaikka Virtanen on kovin sinisilmäinen ja liftaa USA:n halki, kovin pahoja asioita ei hänelle tapahdu. Virtanen toteaakin kirjassa (Elijah Woodin sanoja lainaten), että: 

Jos luotat jokaiseen tapaamaasi ihmiseen, sinut ryöstetään silloin tällöin, mutta jos et luota kehenkään, vietät koko elämäsi varkaiden piirittämänä. 

Nautin tästä ensimmäisestä matkasta Rauli Virtasen seurassa aikana, jolloin itse en ollut vielä syntynytkään. Matkanteon lisäksi kirjassa tuli esille historiallisia ja poliittisia tapahtumia 70-luvun kuohuvasta Etelä-Amerikasta. 

Toinen osa kirjasta käsitteli erilaisia matkoja ja muistiinpainuneita tilanteita ympäri maailmaa. Kerronta oli hajanaisempaa ja keskittyi parhaimpien ja kamalimpien paikkojen ja asioiden kerrontaan. Yhtenäistä juonta loppukirjassa ei ollut, vaan kirja oli välähdyksiä eri paikoista. Välillä tarinoita oli vaikea seurata, kun tapahtumat tai paikat eivät liittyneet toisiinsa. Välillä taas tarinat olivat niin seisauttavia, että niistä ei päässyt ylitse (vaikka itse tosiaan vain luin tapahtumista) ja ne valvottivat ainakin yhden yön tätä lukijaa. 

Kirjan luettuani jäin miettimään, miten paljon Rauli Virtanen ja hänenlaisensa oikeasti ovatkaan kiertäneet, nähneet ja kokeneet. Samalla mietin, miten koukuttavaa voi ollakaan uusien paikkojen näkeminen ja bongaaminen. Toisia se kiehtoo, toisia ei. Omaa matkakuumettani kirja selvästi pahensi: olisipa huikeaa elää maailmalla ja tehdä asioiden havainnointia työkseen. Yritän elämässäni pitää mielessä Rauli Virtasen kirjan aloittaneen mietelauseen: 

Since life is short and world is wide, the sooner you start exploring it the better. - Simon Raven

Kirjan on huomioinut tietenkin HS.

Jatkan kirjalla Helmetin lukuhaastetta ja kuittaan tällä kirjalla kohdan

2. Matkakertomus

Rauli Virtanen: Reissukirja - Matkalla kaikissa maailman maissa

2014, WSOY

394 sivua