MARI A:N KIRJABLOGI

Kirjablogissani kirjoitan lukukokemuksistani, lukemistani kirjoista ja niistä kirjoista, jotka haluaisin lukea. Välillä myös kirjoitan ja kuvaan jotain muuta elämästäni.

Viestit kulkevat osoitteeseen mariankirjablogi@yahoo.fi

sunnuntai 31. lokakuuta 2010

Taina Latvala: Arvostelukappale

Taina Latvalan Arvostelukappale on julkaistu vuonna 2007 ja ensimmäisen teoksen jälkeen Latvala on julkaissut romaanin Paljastuskirja (2009).

Arvostelukappale on novellikokoelma, jonka novellit jakaantuvat viiteen osaan. Novellit eivät ole irrallaan toisistaan, vaan niissä on samoja henkilöitä ja samoja tapahtumiakin uudelleen ja uudelleen. Minusta asioiden uudelleen esiintuominen oli kiinnostavaa. Samoin kuin elämässä ajattelemme tapahtumia aina uudelleen ja uudelleen ja hieman eri tavoin, niin novelleissakin tapahtumat saavat aina hieman erilaisen tarinan ja tulkinnan.

Latvala on syntynyt vuonna 1982 - Latvalan novelleihin on helppo samastua, koska hän on samaa sukupolvea kanssani (nooh, hieman nuorempi, mutta kuitenkin...). Novelleista voi lukea omat kokemuksensa: miessuhteet ovat vähintäänkin yhtä riemukkaita ja yhtä varmasti tuomittuja epäonnistumaan kuin omat nuoruuteni suhteet. Novelleissa on paljon samaa kuin omassa elämässäni aikuiseksi: isosiskon lähtö opiskelupaikkakunnalle, jossa novellien pikkusisko käy haistelemassa suurempaa elämää; oma lähtö kotoa ja suhteet ja suhteiden alut. Samalla kun novelleita lukee, tulee mieleen se omakin hetki, jona seisoi Helsingin rautatieasemalla kuuntelemassa, kun mies kertoo, kuinka nyt ei ole oikea hetki suhteelle. Samoin kävi novellin nuorelle naiselle. Novelleita lukiessa tulikin kovasti sellainen olo, että oma erityiseksi kuviteltu elämäni taitaakin olla aika samanlainen kuin monella muulla nuorella naisella. Voin vakuuttaa, että monesti kyllä itse mietin nuorena, että kenelläkään ei ole samanlaista kurjuutta kuin itselläni oli. 

Novelleissa nuoren naisen kasvuun liittyy myös isäsuhde, joka on ongelmallinen. Isä, joka on paljon poissa kotoa, joissain novelleissa taas tuntuu olevan alkoholiin taipuvainen, joissain taas sairas tai kuollut, on läsnä tytön elämässä monella tavalla. Novellinen nuori nainen miettii isänsä hyväksyntää ja läsnä- tai poissaoloa elämässään. 

Pidin Latvalan kielestä, joka on lyhytvirkkeinen. Jokainen virke kertoo novellin henkilön elämästä harkitut asiat ja nopeasti eteenpäin vieden. Ei ihan niin lyhyesti kuin Petri Tammisen Elämiä-teoksen lyhyet novellit, mutta hieman samaantyyliin, vain pidemmästi. Latvalan jokainen novelli päättyy yllätykseen, yllättävään käänteeseen, joka kirjoitetaan esiin vasta viimeisissä virkkeissä. Välillä loput ovat hieman hassuja, välillä jopa vähän naurettavia ja novellin lässäyttäviä, mutta useimmiten toimivia. 

Itse pidin kirjasta enemmän kuin osasin etukäteen odottaa. Ja ilmeisesti olen oppinut lukemaan novelleja. Ehkä se johtuu oman elämäni jatkuvista keskeytyksistä, mutta olen alkanut pitää novelleista!  

lauantai 30. lokakuuta 2010

Katy Gardner: Esther ja Gemma


Jos edellinen kirja kertoi intialaisista ilman että oltiin Intiassa,
niin tämä kirjaa kertoo Intiassa matkustavista englantilaisista tytöistä
ilman, että kuvailee Intiaa oikein mitenkään.
Luen siksi kirjan nuortenkirjaksi.
Koulussa olen huomannut, että kirjat, jotka puhuttelevat hirveän paljon itseäni,
eivät hetkauta nuoria mihinkään suuntaan.
Kun kirjoja käsitellään, saan kommentiksi usein, että kirjassa ei tapahtunut mitään.
No, tässä oli taas tapahtumia, mutta miten Intiassa tapahtuvia asioita voi kirjoittaa niin, että ympäröivää Intiaa ei kuvaa yhtään?
Kirjaa kiinnostavammalta kuulostaa itse asiassa
Katy Garnerin elämä ja muu työ, sekä tutkimukset.

Teoksessa Esther ja Gemma on kyse ystävyksistä: Estheristä ja Gemmasta, jotka lähtevät seikkailemaan Intiaan. 
Koska he haluavat seikkailla kunnolla, antavat he kohtalon päättää, mihin suuntaavat: 
kirjan pudotessa Agun Maziriin he lähtevät vaivalloiselle ja pitkälle matkalle. 
Ensimmäinen takaisku tytöille on se, että heidän yhteinen vyölaukkunsa katoaa. 
Hyvällä tsäkällä (näin he luulevat) laukku löytyy ja heidän matkaansa tulee mukaan Coral, laukun löytäjä. 

Saapuessaan Agun Maziriin Gemma sairastuu ja Coral saapuu heidän seuraansa. 
Koko ajan lähellä on myös salaperäinen mies, Zak. 
Ja jotain tapahtuu aina Estherin nukkuessa. 

Paikan lähellä on temppeli, jossa on Pir Nirullan hautapaikka. 
Esther kokee outoja asioita haudalla ja hän on varma, että lähellä on kummituksia tai outoja = pahoja henkiä. 

Kun Gemma alkaa ystävystyä Coralin kanssa, alkaa Esther sekoilla jä lähtee takaisin Delhiin. 
Vain huomatakseen Delhissä, että tyttöjen passit ja loppurahat, jotka olivat tallelokerossa, on viety. 
Esther kaahaa takaisin Agun Maziriin, jonne jätti Gemman yksin. 
Gemmaa ei kuitenkaan löydy (tähän viittaa englanninkielinen kirjan nimi: Losing Gemma). 

Tässä vaiheessa selviää, että kirja onkin dekkari: 
Gemman katoaminen jää vuosiksi kaihertamaan Esthreriä, varsinkin sen takia, että asiaa ei hänen mielestään kukaan uskonut eikä tutkinut kunnolla. 
Vasta vuosia myöhemmin Esther palaa Intiaan ja asiat alkavat selviytyä.

****
Voisin kuvitella, että kirja kiinnostaisi nuorempaa lukijaa, koska tässä juostaan edestakaisin ja koko ajan tapahtuu jotain. 
Myös dekkarimainen ja välin jännittävä kerronta voisi viehättää koulussa. 
Itse kaipaisin enemmän kuvailua: 
miltä Intia näyttää ja kuulostaa, tuoksuu ja maistuu. 
Intiaa kuvailtiin lähinnä Tata-autojen töötttäysääninä (mikä onkin varsin erikoinen), kaaoksena, kaahailuna, janona, nälkänä. 
En sijaan ihmeemmin ihastunut kirjaan, olen täysin vääränikäinen sen lukijaksi. 
Sen sijaan Gardnerin elämä alkoi kiinnostaa. 
Itsekin antropologiaa hieman lukeneena olen aina innoissani antropologien tarinoista. 
Kiinnostavaa tässä kirjassa on se, että nuorten irtaantumismatka on kirjoitettu dekkarityyliin.   

torstai 28. lokakuuta 2010

Jhumpa Lahiri: Tämä siunattu koti

Koulun kirjasto on aarreaittani. Löysin sieltä kuluneella viikolla ja edellisellä kaksi Intia-kirjaa. Tai no, Intia ja Intia - kumpikaan ei varsinaisesti kerro Intiasta: toisessa ollaan Intiassa, mutta ei juurikaan kerrota maasta; tässä taas ei olla pääasiassa Intiassa, mutta kerrotaan intialaisista. 

Ensi alkuun kerrottakoon kirjasta sen verran, että olen rakastunut siihen. Vuonna 1999 (suomeksi 2001) julkaistu novellikokoelma on palkittu mm. Pulitzerilla, eikä suotta. En yleensä pidä novelleista, koska minua ärsyttää suunnattomasti, että hyvän tarinan pitää loppua ennen kuin se on alkanutkaan. Nyt ei ärsyttänyt: novellit ovat juuri sopivan mittaisia. Niissä luodaan tunnelma, joka jää elämään ja samalla voi myös elää novellin hetkiä eteenpäin: tunnelmat jäävät elämään mieleen tarpeeksi pitkäksi aikaa.

Teoksen niminovelli kertoo pariskunnasta, joka muuttaa ensimmäiseen omaan kotiinsa. Hindupariskunta, joka on tavannut toisensa vanhempiensa järjestämänä löytää kodistaan kristillisiä muistomerkkejä: pieniä patsaita, maalauksia jne. Sanjeev (mies) ei haluaisi säilyttää kaikkea roinaa, mutta hänen vaimonsa, Twinkle, haluaa. Pariskunnan tupaantuliaisissa Twinklen avoimuus uutta ja ei-omaa-kulttuuriaan kohtaan ihastuttaa pariskunnan vieraat ja Sanjeev huomaa, että Twinkle taitaa jatkossakin määrätä sekä patsaiden että kaapi paikan. Twinkle ei ole ihan niin perinteinen intialaisvaimo kuin mitä Sanjeev olisi odottanut.

Useimmissa novelleissa onkin kyse juuri siitä, miten Englannissa tai Amerikassa asuvat intialaisemigrantit sopeutuvat uusiin oloihin ja kulttuuriin.

Ensimmäisessä novellissa nuori pariskunta on vieraantunut toisistaan sen jälkeen, kun pariskunnan vauva kuoli synnytykseen. Sähkökatkokset pelastavat pariskunnan suhteen, sillä aina kun sähkökatkos tulee, tuo se ensinnäkin muistoja kotimaasta, Intiasta, ja toisaalta silloin pariskunnan on pakko olla keskenään, kynttilän valossa. Aviopuolisot ovat eron partaalla, mutta pienet salaisuudet lähentävät heitä. Novellin lopussa he kykenevät yhdessä suremaan menettämäänsä vauvaa. Avoimeksi jää, kumpaan suuntaan he oikeastaan lähtevät.

Toinen novelli kertoo siitä, kuinka intialaisen perheen luona käy herra nimeltä Pirzada syömässä illallista. Syönnin yhteydessä perhe vieraineen katsoo uutisia, sillä Pirzadan vaimo ja lapset ovat kotimaassaan, Bangladeshissä. Käynnissä on muslimien ja hindujen vihamielisest yhteenoto. Perheen tytär tarkkailee vieraan mielialoja ja ymmärtää lopussa, millaista miehen elämä on ollut, kun rakkaat ovat niin kaukana, tuhansien kilometrien päässä. Novelli on oikein kaunis kaipuun kertomus. Lahiri onkin mestari luomaan eri tunnetilojen kokemuksen. Edellisessä novellissa se olisi suru, tässä kaipuu. Novellien tunnelmia voisi verrata bollywoodin elokuviin: surullinen asia saa lukijan kyynelehtimään. 

Tuskien tulkki on englanninkielisen teoksen nimi, ja tämä onkin aika valloittava novelli. Amerikassa asuva perhe on vierailulla Intiassa. Heidän kuskinsa alkaa tuntea palavia tunteita perheen äitiä kohtaan, joka ei tunnu välittävän miehestään eikä lapsistaan ja juttelee kuskin kanssa. Rouva uskoutuu herra Dasille (kuskille), minkä jälkeen kuski ihmettelee rouvan halua uskoutumiseen ja samalla menettää mielenkiintonsa. Näiden tunteiden välissä herra Das on ehtinyt luoda ties minkälaisia kuvioita heidän välilleen. Jotenkin ihanan hassu tarina ihastumisesta, perheen salaisuuksista. Tästä olisi kiva lukea vaikka kokonainen romaani. 

Kirjassa on pari novellia intialaisista yhteisön ulkopuolelle joutuvista henkilöistä, ja novelli toisen naisen näkökulmasta: suhteesta, joka syttyy ja sammuu - ja mitä tunteita, tekoja ja ajatuksia siinä välissä ehtii olla.

Surullisin ja kaihoisin on novelli Senin täti, jossa Senin täti on asunut Amerikassa, mutta ei koskaan oikein sopeutunut maahan. Hän elää vieläkin Intiassa, ja novellissa hän kertoo muistojaan ja tuntemuksiaan 11-vuotiaalle pojalle, joka on iltapäivähoidossa hänen luonaan. Senin täti ei halua, eikä uskalla ajaa autoa - ajonkortin suorittaminen on hänen kynnyksensä sopeutumiseen. On monta muutakin seikkaa, jotka estävät sopeutumista:

minun äitini lähettää illalla sanan kaikille lähitienoon naisille - - ja sitten he istuvat valtavassa piirissä talon katolla. nauravat ja juoruavat ja pilkkovat vihanneksia koko yön - - Sitä pälpätystä kuunnellessa ei saa unta. - - Täällä, minne herra Sen on tuonut minut, en joskus saa unta kun on niin hiljaista.

Eliot, jos minä rupeaisin nyt huutamaan täyttä kurkkua, tulisiko kukaan? - - Kotona (Intiassa) ei muuta tarvitse tehdä. Kaikilla ei ole puhelinta. Mutta riittää kun korottaa ääntään tai antaa surun tai ilon kuulua, niin eikös kohta kaikki naapurit ja puolet kauempanakin asuvista tule kuulemaan uutisia ja auttamaan järjestelyissä.

Tämä novelli onkin teoksen surullisin ja se kertoo siitä, miten uuteen kulttuuriin ja ympäristöön ei välttämättä sopeudu koskaan. Novellissa täti Sen yrittää ylittää itsensä ja istuu auton rattiin, mutta epäonnistuu asiassa - ja tuntuu lopulta luovuttavan.

Sopeutumisen ja sopeutumattomuuden lisäksi teoksessa pääsee hieman aistimaan sitä, millainen on perinteinen intialainen avioliitto: sukulaiset tekevät valinnat, jotka joko ovat hyviä tai sitten eivät. Teoksessa myös valotetaan 'hyvän vaimon' ja 'hyvän aviomiehen' kuvaa, ja novelleista saa hyvän kuvan myös siitä erillisestä maailmasta, joka vallitsee naisten ja miesten välillä. Meillä länsimaissahan eri sukupuolien on kuvattu olevan eri planeetoilta - mutta intialaisessa maailmassa se välimatka on niin pidempi kuin meidän tuntemien planeetojen. Kaunis kirja, jota lukiessa nautin jokaisesta sanasta ja lauseesta.

Suosittelen sellaiselle, jota mietityttää muunmaalaisten lähtökohdat ja eri kulttuurissa kasvaneiden näkökulmat. Teoksessa on sellaisia, jotka eivät sopeudu, mutta useimmiten ihmiset tuntuvat sopeutuvan - ja juuri tällaisen positiivisen kuvan haluaa teoksen viimeinen novelli antaa.  




torstai 21. lokakuuta 2010

Märta Tikkanen: Miestä ei voi raiskata

Märta Tikkasen Miestä ei voi raiskata (1975) on nimensä mukaisesti teos, jossa miehen raiskaaminen osoittautuu mahdottomaksi.

Tova on kirjastonhoitaja, kahden teini-ikäisen pojan yksinhuoltaja, jonka elämän ja  toimeentulon vaikeutta esitellään heti ensimmäisellä sivulla. 

Tova juhlii 40. syntymäpäiväänsä yökerhossa, josta lähtee jatkoille Martti Westerin kanssa. Martti raiskaa Tovan, mutta Tova ei halua nostaa rikosjuttua Marttia vastaan, koska pelkää, että muut saisivat kuulla häpeällisestä tapahtumasta. Tova päättää luottaa hammas hampaasta -oikeuteen ja alkaa suunnitella kostoa, siis miehen raiskaamista. 

Samalla kun Tova suunnittelee kostoa, kertautuu hänen elämänhistoriansa. Suhde ex-miehensä, Jon Randersin kanssa, pari irtosuhdetta avioliiton lomassa ja ennen kaikkea, suhteiden ongelmallisuus. Kun aviomies alkoi asettaa Tovalle ehtoja ja ottaa kantaa hänen elämänsä valintoihin, Tova lähti suhteesta kokonaan pois. Menneisyys perheen äitinä ei muistu mieleen valoisana aikana, vaan sellaisena kuin jokainen äiti voi sen kokea:  

Ikinä hän ei pääse irti aamuistaan pikkulasten äitinä, hän oli kuolemanväsynyt havahtuessaan herätyskellon räminään, herätteli poikia, puki heidät nukkuvina, löysi heille ehyttä, puhdasta ja kuivaa jos löysi, syötti heidät ja herätti heidät uudelleen kun he olivat nukahtaneet kesken puuronsa - - kerran hän meni ilman hametta takki päällään ja joutui ajamaan taksilla takaisin kotiin, aina hän itse viimeisellä sijalla - -   

Tästä katkelmasta muistuu mieleen kieltämättä muutamia marraskuisia aamuja. Ja mukavaahan se on aina muistaa, mitä on edessä. Avioliiton ulkopuolinenkin suhde näyttäytyy juuri äidin ja välinpitämättömän miehen valossa ymmärrettävänä.

Pidätkö sinä koirista Tova? Tova ei tiedä. Hänellä ei ole aavistustakaan siitä pitääkö hän koirista vai ei. Hän on pikkulasten äiti. Hänellä ei ole mielipiteitä, hän imettää  ja lämmittää pulloja ja survoo soseita ja mössää ja lohduttaa ja laastaroi.

Katkelmiin äitinä olosta on helppo samastua: kun äitinä on oltava koko ajan läsnä lapsille, ei yksinkertaisia asioitakaan voi ajatella. Saati niitä vaikeita. Tiedän tunteen, kun äitinä oma minuus katoaa.

Mutta äitiys ja menneisyys on oikeastaaan vain sivujuonne kirjassa, jossa pääasiallisesti pohditaan sitä, mikä on naisen oikeus omaan ruumiiseensa ja miten naisen ruumiin itsemääräämisoikeus eroaa miehen vastaavasta. Kun Tova suunnittelee Martin raiskaamista, joutuu hän tietysti ongelmien eteen: miten saada itseään voimakkaampi mies pidettyä kiinni? Miten tunkeutua miehen seksuaalisuuteen, jota tämä voi kuitenkin itse naista paremmin suojata? Jos miehen seksuaalinen halu ei herää, mies on mahdoton raiskata. 

Tova keksiikin, että ruumiillisuutta tärkeämpää on sisäisten tunteiden herättäminen: pelko ja häpeä. Miten miehen voi saada tuntemaan pelkoa ja miten häpeää? 

Tova yrittää saada itsensä pidätetyksi raiskauksesta. Valitettavasti poliisit eivät voi häntä pidättää, koska laki ei tunne käsitystä nainen raiskaa miehen. Tovan mielestä tämä on tietysti epäreilua. 

Epäreilua on myös se, että raiskaukset eivät lopu kirjassa, vaan ne jatkavat kiertokulkuaan: mikä on naisen ei? 

Vaikka kirja onkin 70-luvulta: ajalta, jolloin esim. ihmisen henkilötietoja ei voinut suoraan katsoa netistä, herätyskello tikitti ja aiheutti unettomuutta, naisen ja miehen väliset ongelmat eivät ole mihinkään kadonneet. Mies on vahvempi ja seksuaalisesti eri asemassa naisen kanssa. Kun perhe saa lapsia, nainen on se, joka helpoiten ja 'luonnollisesti' jää kotiin ja menettää kykynsä ajatella. 

Olen pitkään halunnut tutustua Märta Tikkasen teoksiin ja myös hänen miehensä Henrik Tikkasen Helsinki-teoksiin. Olen Miestä ei voi raiskata -teoksen lukenut varmasti aiemminkin opiskeluvuosina, mutta silloin se ei puhutellut samalla tavalla kuin nyt. Jatkan varmasti Tikkas(t)en teosten lukemista. Naisasiakirjat herättävät näkemään, miten tasa-arvon saavuttaminen on hidas muutos. Tasa-arvoahan ei ole se, että miehenkin voisi raiskata, vaan se, että molemmat - nainen ja mies - voisivat itse määrätä ruumiistaan ja luottaa siihen, että kukaan ei väkivalloin tunkeudu siihen.  

sunnuntai 17. lokakuuta 2010

Riikka Pulkkinen: Totta

Riikka Pulkkisen Raja oli kirja, joka yllätti ja koukutti. Muistan hyvin, kuinka luin sitä ensimmäistä kertaa: liikuin Itä-Helsingistä Länsi-Helsinkiin töihin ja uppouduin työmatkoiksi (tunti suuntaansa) kirjan pauloihin. Ehdin lukea Rajan toisenkin kerran tuon syksyn 2006 jälkeen, odotellessa Pulkkisen seuraavaa kirjaa. 

Nyt, kun Totta ilmestyi, en jaksanut odotella kovin kauan aikaa. Ja heti kun lukemiseen ilmaantui sopiva hetki: rauhallinen ilta, lukaisin kirjan läpi. Lukaisin tai hotkaisin, sillä odotin jälleen kerran, että jotain alkaisi tapahtua. Jotain yllättävää ja ajatukset räjäyttävää. Sellaista kohtaa ei tullut, vaikka eräässä kohdassa oli melkein tullakseen. Totta ei ollut huono kirja, mutta ei niin hyvä, eikä missää nimessä parempi kuin Raja. Ehkä, jos Totta olisi valmistunut paria-kolmea vuotta aiemmin, olisi siitä jäänyt pois sellainen loppuun asti hiottu vaikutelma, joka minua häiritsti kirjassa: jokainen sana oli niin tarkoin valittu, että niistä meni jo maku. Säröjä, joita Rajassa oli, ei tässä kirjassa ollut. 

Kaikki alkaa tässä toisessakin teoksessa lähenevästä kuolemasta: isoäiti, äiti ja psykologian professori, Elsa Ahlqvistilla on syöpä. Elsa, eikä kukaan muukaan hänen lähipiiristään halua hyväksyä Elsan lähenevää poismenoa. Koska Elsa halusi luoda uraa, Ahlqvistien perheeseen palkattiin lastenhoitaja, maalainen Eeva. Eeva oli Ahlqvistien kotona aina silloin, kun Elsa oli työmatkoilla ja Eevan ja Elsan taiteilijamiehen, Martin välille syttyi suhde.

Eevaa tarkkaillaan Elsan tyttärentyttären, Annan näkökulmasta. Anna suuntaa katseensa menneisyyteen, 60-luvulle ja siihen, millainen Eeva oli ja millainen oli Eevan suhde hänen isoisäänsä. Annalla on ollut tapana tarinoida ihmisten elämiä ratikkamatkoillaan, niinpä Eevan ympärillekin rakentuu tarina, jossa 60-luvun kuohuva Eurooppa liittyvät. Samoin Annan oma elämä tuntuu kietoutuvan Eevan maailmaan. Se, mitä tapahtuu Annalle, tapahtuu myös Eevalle. Ainakin osittain. 

Kirjassa pyöritellään suhteita ja niiden vaikutuksia ihmiselämään. Elsan poissaollessa tytär, Ella, luo suhdetta Eevaan - ja Eeva tutuukin todemmalta perheen elämässä kuin äiti-Elsa. Myös sitä, miten totta Eevan ja Martin suhde, pyöritellään teoksessa: Eevalle suhde on totta eri hetkestä kuin Elsalle. Mutta molempien on pakko myöntää suhde - ja rakkaus todeksi. Rakkaus tuntuu olevan teoksessa totta, tapahtumat taas ovat jokaiselle hieman eri tavalla totta. 

Joitakin teemoja teos raottaa niin vähän, että en ehtinyt niihin tarttua kunnolla. Pitäisi palata etsimään vastaukset kysymyksiin, jotka jäivät mieleeni kellumaan. Mutta teos ei ollut niin loistava kieleltään tai muilta osiltaan, että siihen tekisi mieli enää palata. Olisin halunnut, että niitä teemoja olisi kirjassa käsitelty enemmän. Myös ihan jotkut tapahtumat jäivät sellaisiksi vihjauksiksi, että en ole varma, ymmärsinkökään kaiken oikein. Lisäksi olen lukenut Hesarista Riikka Pulkkisen sanomana, että kirjaan jäi pari lausetta, jotka ohjaavat lukijan tulkintaa liiaksi. Tämä häiritsee minua siksi, että mietin koko ajan, mitkä ne lauseet tai kohdat olivat ja myös siksi, että minusta kirjailija, joka teoksen julkaisemisen jälkeen ryhtyy vatvomaan tällaista, vaikuttaa jo liiankin täydellisyyteen pyrkivältä. Lapsinäkökulmasta minua ärsytti ratkaisu, jossa kuvailtiin oppikirjamaisesti kiukkukohtauksen saaneen Ellan turvautumista Eevaan ja Eevan vieläkin oppikirjamaisempaa kiukkukohtauksen kuuntelemista.

Kirja taitaisi helposti muuttua elokuvaksi ja jotenkin alun totta-lauseista tuli mieleen Laura Närhen biisi. Pääsisiköhän se elokuvan tunnariksi?

Summa summarum: minua hieman häiritsi se, että teos ei ollut enää niin iloinen ja estoton ja ennakkoluuloton kuin Raja. Pidin kuitenkin Pulkkisen kielestä, joka päästää lukijan helposti tunnelmiin ja paikkoihin. Nautin oikein siitä. Tarina ei päästänyt minua lähelleen. Tuntuu kuitenkin, että kirjaa on niin paljon hehkutettu kaikissa paikoissa, että tämä olisi pitänyt olla suurempi lukukokemus.

  

perjantai 15. lokakuuta 2010

Peekaboo

Afrikka ei ole koskaan ollut ihan se mun juttuni.
Kun opiskeluaikoinani ystäväni lähti jonnekin keskellä Afrikkaa ihmettelemään norsuja, olin innosta soikeana.
Ei vaiskaan, kauhistutti.
Mutta ystäväni tuli takaisin ja elää hyvin maaseudulla ja toimii kunniallisena äikän maikkana.

Afrikka ei siis olekaan sellainen maanosa, joka nielaisisi kokonaan, vaan siihen voi tutustua pienissä erissä.
Tällä hetkellä luen erästä Afrikasta kertovaa kirjaa ja samaan syssyyn kävin
Näyttelyssä oli taidetta, valokuvia, veistoksia Nigeriasta ja Etelä-Afrikasta.
Aiheina esim. elokuvat, nuoriso, aids, kuolema, vankilat, turvallisuusaidat.
Oikein hyvä ja mielenkiintoinen näyttely, jossa oli vaihtelevuutta.
Erityisesti minulle jäivät mieleen nuorisosta otetut kuvat,
joissa nuoret paistattelivat värikkään iloisissa vaatteissa ja voittivat blogilistan kärkisijojen tyyliblogit mennen ja tullen.
Vaikka kuolemaa ja vankiloita oli paljon näyttelyn kuvissa,
jäi minulle kuitenkin iloinen mieli kokonaisuudesta.


Ehkä Afrikka-kuvanikin laajeni hieman.
Museossa voi tehdä myös väritestin, jota en vissiin ihan tajunnut, sillä sen mukaan olen 60 % musta.

Suosittelen ehdottomasti ihan kaikille, vaikka matkalla leffateatteriin. Taidemuseo on Tennispalatsin kakkoskerroksessa!

keskiviikko 13. lokakuuta 2010

Täällä Pohjantähden alla elokuvissa


Lukiossa eräs pakollinen kotimaisen kirjallisuuden tutustumiskohde on Väinö Linna ja Linnan teokset, Tuntematon sotilas ja Täällä Pohjantähden alla.
Koska uusi jakso alkoi juuri ennen syyslomaa, niin ajattelin, että olisi hyvä lakaista pakollonen juttu heti ennen lomaa, jotta voin sitten jatkaa muihin asioihin kurssilla.
Koska kirjaa ei jaksa lukea parissa päivässä, päätin että nyt mennään leffaan, sillä samahan se on, lukeeko kirjan vai näkeekö sen elokuvana.
Vai onko?

Kirjallisuuden proffani oli luennollaan sitä mieltä, että hyvästä, vaan ei loistavasta kirjasta voi saada aikaiseksi loistavan elokuvan; loistavasta kirjasta ei voi saada edes hyvää elokuvaa aikaan.
Olen jokseenkin samaa mieltä: elämäni suurimpia pettymyksiä elokuvissa on Khaled Hosseinin Leijapoika, jossa elokuvassa kaikki suuret tunteet oli lytistetty turistimatkaksi sodan runtelemaan Kabuliin. Tunnetaso ei elokuvan aikana liikahtanut mihinkään suuntaan. Loistava kirja, todella huono elokuva. 
Toinen esimerkki elokuvallisesta mahalaskusta on ollut Kjell Westön Leijat Helsingin yllä. 
Miten niin kammottavaa jälkeä saa aikaan? 
Poikkeus vahvistaa säännön: Milan Kunderan Olemisen sietämätön keveys teki vaikutuksen sekä elokuvana että kirjana. 
Kirja oli loistava, samoin elokuva. 

Slummien miljonääri oli loistava elokuva ja hyvähkö kirja. 
Kirja oli aivan erilainen kuin elokuva. 
Periaatteessa sama tarina, mutta erilaisin kohtauksin.
Kiinnostavaa oli se, että ne olivat niin erilaisia.  

Mitä sitten, kun elokuva noudattelee kirjaa koko matkan ajalta? 
Väinö Linnan teoksia on kunnioitettu niin paljon, että niihin ei ole ilmeisesti uskallettu tehdä mitään muutoksia. 
Uusintaversioissa on vaihdettu näyttelijät, mutta muuten ne ovat melkein toistensa kopioita. 
Miten käy elokuvan, kun mielestäni Linnan teokset ovat kohtalaisen hyviä kirjoja. 
Tuleeko niistä loistavia elokuvia? 



Elokuvien kanssa kävi niin, että katsoin ykkösosan Laineen versiona.
Leffa kesti kolme tuntia ja oli todella puuduttava.
Uusi kakkososa sai lisäpontta sillä, että näin sen leffateatterissa.
Juoni ei siitä miksikään muuttunut.

Olen aiemmin pitänyt Linnan teoksista ja mielestäni Tuntematon sotilas on ollut se suomalainen klassikko, jonka olen pistänyt Aleksis Kiven edelle.
Nyt on pakko sanoa, että en oikein tiedä.
Viimeisin lukukokemus tuntemattoman kanssa meni niin, että kun aloitin uutta tapahtumaa, muistin ulkoa jo kohtauksen, ja näin kohtaukset suoraan elokuvista.
Kirja koki kolauksen: olen ehkä lukenut sen liian monta kertaa.
Tai sitten en vain osaa sulautua yhdeksi äijäksi ja jätkäksi korsuun, jossa pitäisi heittää huulta sodasta.
Minua alkoi ärsyttää Rokan pitäminen supersankarina.
Onko kovin jätkä se, joka uhmaa auktoriteettejä ja laatii omat säännöt?
Täällä Pohjantähden alla minua puolestaa on alkanut ärsyttää naisten ja miesten eri maailmat ja elämät, ja se, että mies tekee päätökset, nainen sulattaa ne, vaikka tekisi mieli sanoa vastaan.
Ensimmäisestä osasta (kirjasta) minulle on jäänyt mieleen erityisesti kohta, jossa Jussi sanoo, että pojan nimeksi tulee se ja tuo ja Alma ajattelee mielessään jotain omaa kivaa nimeä, mutta antaa Jussin määrätä.

No, mutta niihin elokuviin. 
Minusta toinen ei ollut toista parempi, vaan molemmat noudattivat Linnan tekstiä ehkä vähän liiankin puuduttavasti. 
Teoksessahan kyllä tapahtuu koko ajan jotain, työväentalolla tapahtuu, Venäjä ja Neuvostoliitto muuttuu vieressä, Suomi sen vieressä. On sotaa sodan perään. 
Mutta kun teoksessa ei ole mitään juonen koukeroita, joihin koukuttuisi. 
Miksei Alma nosta metakkaa, miksi Elina painaa villaisella Akselin kaksinaismoralismin?

Hassua oli siirtyä Laineen vahvasta jässikkämäisestä Akselista lommoposkiseen 
herraan, mutta sinällään, laihtumisen voi laittaa vankileirin piikkiin. 
Uuden version näyttelijöistä ei voi olla pitämättä, jotenkin ne tuntuvat paljon luontevammilta ja persoonallisemmilta kuin Laineen elokuvassa. 
Molempien versioiden, samoin kuin kirjan, Koskelan miehet ovat raivostuttavia: 
kaikki, mikä eteen tulee, sulatellaan hiljaa mielessä ja eletään tapahtumien mukaan. 
Kun Akselin kolme poikaa palaavat sodasta arkussa, tuntuu, että se viiden tunnin ahdistus viimein purkaantuu. 
Mutta hiljenee hevosen katseeseen. 
Ja taas mennään. 
Ollaan pikkuisen ärhäköitä, erityisen sitkeitä, itsepäisiä, mutta sitten kuitenkin niin rehtejä ja oikeudenmukaisia.
Välillä toivoisi, että Akseli kieltäisi tytärtään menemästä naimisiin, että juoneen saisi jotain koukkua: 
salasuhde ladon heinissä, salaraskaus tai jotain.
Jännää nyt näkemässäni II-osan elokuvassa onkin se, että vaikka kyseessä on sukusaaga perheen miehistä, niin jotenkin tuntuu, että ne miehet tulevat ja menevät ja naiset pysyvät aina. 
Alma, joka ei tunnu lähtevän mihinkään, istuu keinutuolissa katselemassa miesten syntymää ja kuolemaa, mitä onkin erityisen paljon. 



Koivusalon elokuvassa on kehuttu näyttelijävalintoja, mutta myöskin kritisoitu samojen näyttelijöiden käyttämistä, vaikka roolihenkilöt vanhenevat.
Koin sen tässä kakkososassakin hieman ongelmaksi, Alman ja Elinan ulkonäöstä on vaikea tajuta, että ollaan menty reippaasti vuosia eteenpäin.
Onneksi lapset ovat kasvaneet aikuisnäyttelijöiksi.

Elokuva sinällään sujui pelkäämääni paremmin: 
katsoin ensimmäistä kertaa kelloani vasta, kun elokuvaa oli kulunut jo kaksi tuntia. 
Sen verran ihmeellinen on iso kangas. 

Elokuvassa pidin sotakohtauksista. 
Niissä venäläiset olivat niin lähellä, että tuli aivan erilainen olo kuin aiemmissa sotaleffoissa, joissa hyökkääjät ovat pellon takana kaukana poissa. 
Nyt hyökkääjät vyöryivät päälle. 

Toinen asia, josta pidin. Tai en siis pitänyt, vaan josta tuli tunteita, oli juuri toisen maailmansodan aika, jossa poikia kaatui. 
Heräsin miettimään sitä raskautta, mitä sota toi elämään: 
ensin mies oli sisällissodassa, vankina ja Elina yksin kotona lasten kanssa. 
Ja sitten, kun ne lapset kasvoivat, lähtivät taas sotaan ja tulivat arkussa takaisin. 
Miten turhauttavaa elämää se voikaan olla! 

Ainoa pysyvä asia oli maa, isänmaa. 
Ja se kamala vuosikymmeniä kestänyt taistelu maapalasta.
Maasta, jonka eteen kaksi sukupolvea teki töitä ja josta ei ollut mitään iloa niille kolmelle pojalle, joiden takia isät tekivät töitä.  





Tarinahan ei muutu, vaikka siitä tulisi uusi elokuva.
Kuten aiemmin mainitsin, jos kirjan juonessa ei ole mitään yllättäviä juonenkäänteitä ja jos kirjaan ei mitään lisätä, on elokuva ennalta-arvattava.
Ainoa, millä voi tehdä vaikutusta, ovat näyttelijät.
Ja mielestäni näyttelijät olivat huippuja!

Täällä Pohjantähden alla oli mielestäni sekä kirjana että elokuvana aika samanveroinen: hyvähkö kirja, josta oli tehty katsottava elokuva. 

Mielestäni Linnan tapauksessa on sama, lukeeko kirjan vai katsooko elokuvan. 
Teoksissa ei ole sen syvällisempää pohdintaa, mikä pitäisi lukea juuri kirjasta. 
Elokuvat noudattavat kirjaa ja siksi kirjasta saa tarpeeksi hyvän kuvan kuin lukemalla kirjankin.
Eli jos joku ei ole lukenut kirjaa, niin tutustuminen elokuvaan riittää ihan varmasti.