Khaled Hosseini: Ja vuoret kaikuivat

Khaled Hosseinin Ja vuoret kaikuivat (2013, Otava) oli kirja, jonka suomennosta odotin ehkä eniten kesän suomeksi ilmestyvistä kirjoista. Senpä takia tämä kirja aiheutti suuren pettymyksen. Pahoittelen, että kerron sen näin suoraan ja heti, mutta ilmeisesti pettymystä on niin vaikea kestää. Välillä lukiessani tuntui, että tätä kirjaa on aivan varmasti kirjoittanut joku muu kuin se, joka kirjoitti leijapojan ja Tuhat loistavaa aurinkoa -teokset. Niistä kirjoista pidin aivan valtavan paljon, ja mikä näihin aiempiin kirjoihin oli niin kovin erilaista, oli se, että Ja vuoret kaikuivat -teoksessa ei yksikään henkilöhahmoista päästänyt lähelleen, kun taas aiemmissa kirjoissa tuntui, että henkilöhahmot pitivät kädestä kiinni jotenkin samaan tapaan kuin tämän teoksen kannessa (jotenkin ironista). 

Kirjan takakannessa kerrotaan, miten sisarukset, Pari ja Abdullah elävät yhdessä, ja miten heidän yhteinen elämänsä on pian päättymässä. Tämä teksti on mielestäni myös harhaanjohtava, sillä teoksessa sisarusten elämää seurataan vain lyhyen ajan, ja kirjassa on monta muuta henkilöhahmoa, joiden elämää seurataan. Ehkä kirjan takakannessa oltaisiin voitu varoittaa lukijaa, että yhteinen aika näiden sisarusten kanssa on päättymässä juuri silloin, kun hieman pääset heidän elämäänsä kiinni. Näin ollen minunlaiseni lukijan pettymys olisi ollut hieman paremmin kestettävissä. 

Tarina alkaa vuodesta 1952, jolloin Pari ja Abdullah joutuvat hyvästelemään toisensa. Tai oikeastaan se alkaa vuodesta 1949, sillä ensimmäisten lukujen jälkeen hypätään ajassa hieman taaksepäin. Tarinaa kertoo parikin henkilöä, joista voimakkaammaksi käy Nabin kirje, jossa hän kertoo miten eli autonkuljettajana rikkaassa kabulilaisessa perheessä, jonne hän tuo Parin, antaakseen paremman elämän sisarentyttärelleen.

Pari muuttaa äitinsä kanssa Pariisiin, sillä Nila on taiteilija, kovin erilainen elämätyyliltään kuin millaisena olemme tottuneet Afganistanin näkemään. 

Kirjassa parasta antia onkin se, että Nilan myötä pääsen lukijana näkemään sen Kabulin, mikä kaupunki mahdollisesti oli 1970-luvulla. 

Kaikki muu kirjassa onkin masentavaa luettavaa: pääajatuksena minulle jäi kirjasta surumielisyys siitä, miten sota voi tuhota kaiken: ihmisten elämän ja mahdollisuudet. Ja miten ihmisten hyvääkin tarkoittavat teot voivat tuottaa tuskaa. Pari ja Abdullah tapaavat toisensa vielä, mutta heidän tapaamisensa käy niin kuin minun lukijana: se tapahtuu liian myöhään. Olin lukijana luopunut jo parhaasta terästäni, kun henkilöhahmoja, paikkoja ja aikoja oli niin paljon liikaa, etten jaksanut eläytyä yhä uudestaan henkilöiden matkaan mukaan.

Hosseinin kieli ei ollut mitenkään ihmeellistä, eikä kaunista. Koko kirjan ajan minulla oli ajatus siitä, että tämä kirja oli pelkkä raakile. Sen kieli ja henkilöhahmot olisivat vaatineet vielä yhden jos kaksikin lisäkirjoituskertaa. Tai ehkä jopa toisen aiheen, sillä pidin varsin paljon Nilasta, joka oli puoliksi afganistanilainen ja eli puolet elämästäänkin toisaalla; Afganistan ja afganilaisten tarinat alkavat olla jo niin kerrottuja Hosseinin kohdalta. Ei ihme, ettei enää irtoa samaa kuin kahdessa ensimmäisessä teoksessa. 

Tarkistin kirjastosta tilanteen: 1246 varausta. Olen varma, että tällekin kirjalle löytyy siis tykkääjänsä. Itse suosittelen lukemaan ne muut Hosseinin kirjat. 

Kirjan on lukenut myös Annika K. 

Khaled Hosseini: Ja vuoret kaikuivat
2013 Otava
And the Mountain Echoed 2013
suomentanut Katariina Kaila

(kirja on saatu, muttei kustantamolta)

Pia Heikkilä: Operaatio Lipstick

Viime kesänä vietin aikaa chick lit-kirjojen parissa, ihastuin Jaana Tapolan kirjoihin (suosittelen niitä vieläkin, itse luin kaikki Tapolan kirjat, ja odottelen uusia kirjoja häneltä). Chick lit on puolisalainen ja puolientinen rakkauteni, sillä välillä kiintymystä kevyeen naiskirjallisuuteen joutuu selittelemään ja viime aikoina olen joutunut myös pettymään genren kirjoihin. On vaikea keksiä menevää tarinaa, joka olisi tarpeeksi erilainen kiinnostaakseen lukijoita. Siksipä innostuin, kun huomasin Otavalta tulevaksi Pia Heikkilän Operaatio Lipstickin. Kirja on alun perin kirjoitettu englanniksi ja julkaistu Intiassa. 

Heikkilän kirja yhdistää chick litin sotareportaasiin, mikä tekee kirjasta kyllä kiinnostavan erilaisen verrattuna tavishömppään, mutta kirja jakaantuu selvästi kahteen osaan: ensimmäinen osa kirjasta kulkee perinteisen chick litin malliin: on juhlimista ja miesasioiden pohtimista; jälkimmäinen osa on seikkailukertomus Afganistanissa talebanien sota-alueella. Välillä toki alkuosassa käväistään tekemässä juttu medialle ja jälkimmäisessä osassa taas suudellaan pikaisesti kesken jännittävän seikkailun. Kun luin HS:n juttua Pia Heikkilän elämästä, mietin, että pelkästään sotajournalistin elämästä olisi voinut saada kiinnostavan tarinan kirjaksi. Omasta mielestäni on kiinnostavaa sekoittaa kaksi niin erilaista genreä toisiinsa, mutta joitakin lukijoita se on etäännyttänyt tarinasta, esimerkiksi tätä kirjablogistia.

Kirja alkaa, kun Anna, 32-vee, saapuu Kabuliin. Koska maassa on sota, on siellä tietysti paljon hyväkuntoisia, mukavakroppaisia sotilaita, ja Anna on sinkkunainen, joten upeisiin miehiin tavallaan aivan pakostikin törmää. 

Tuntui ihmeelliseltä, että sotatoimialueella kippailtiin kaikessa rauhassa samppanjaa aidatun alueen sisällä, kun vain parinsadan metrin päässä eli ihmisiä köyhyydessä ja kurjuudessa. Kaipa sitä vain kouliintui unohtamaan tosielämän hirveydet ja eleli mieluummin kauniissa tyhjiössä: hauskoja juhlia, prameaa pintaa ja sisäpiirin juoruja. 

Upeus tosin on usein vain ulkoista: Annan ystävän ja kämppiksen Kellyn miesystävä Rich osoittautuu petolliseksi valehtelijaksi. Kelly on vaihtunut taskukokoiseen venukseen. Sinkkukirjoissa ystävättäret ovat tietenkin kaikki kaikessa, joten Anna aikoo auttaa Kellyä kostamaan tällaisen kusipäisyyden: Rich on sotkeutunut hämäräbisneksiin, ja sotareporttereina naiset aikovat ottaa selville sen, miten pahassa suossa Rich oikeastaan on. Heillä on myös keinonsa tuoda asiat julki niin laajasti kuin he vain haluavat. Suunnitelmasta seuraa kirjan toinen osa, seikkailu talebanien alueelle. 

Ensimmäisessä osassa Anna käy juhlissa, tapaa miehiä, ja haaveilee lopuista. Toki sotakin astuu näyttämölle, esimerkiksi kun reportterit käyvät kuvaamassa itsemurhapommittajan jättämiä jälkiä. Juhlimiseen Anna alkaa kuitenkin kyllästyä, ja hän alkaa haaveilla 3-kymppisen sinkkunaisen tavoin siitä Oikeasta, joka toisi jotain pysyvyyttä elämään. 

Kuljeskelin ympäriinsä haaveillen herra H:stä. Mietin, millaista olisi seurustella hänen kanssaan. Ehkä oli liian aikaista ajatella sellaista, mutta olin niin kyllästynyt olemaan yksin, kyllästynyt samantekeviin panoihin ja konemaisiin kuusyseihin. Kaipasin rakkautta, johon kuuluisi serenadeja, poskivalssia ja ruusuja. Tulevaisuudensuunnitelmiini ei ollut koskaan kuulunut onnellisen kotirouvan rooli, mutta nyt mietin jopa sitä. Ehkä hankkisimme mukavan kämpän Lontoosta, tai jopa pienen talon Suomesta... Kesämökin! Olin aina halunnut oman kesämökin, jonka laiturilla voisi pestä mattoja. Pari fiksua, kaunista lasta kruunaisi idyllin.

Seksihurjastelut ovat kirjassa sivuosassa tai pakollisessa osassa. Hurja seksielämä (eli se, että seksielämää on olemassa,) kuuluu Heikkilän valitsemaan kirjallisuusgenreen, siispä Anna juoksee miesten vuoteissa. Irtosuhteet alkavat kuitenkin kuulua menneisyyteen; nykyisyyden valtaa haaveilu herra Oikeasta, tai herra Herkusta. Kun Annan mukana on vielä pelkkä ystävämies, kuvaaja-Tim, on Heikkilä onnistunut siirtämään chick litin perusteet Kabuliin. Sinkkusankarittarella kun kuuluu olla se homoystävä, ja vaikka Tim ei olekaan homo, hän on Annan ystävä, eikä seksikumppani. Hesarin jutussa Heikkilä sanookin, että halunnut tuoda Afganistanin sellaiselle lukijalle, joka ei muuten kohtaisi maata. Kirjassa onkin yllättävän paljon kannanottoja sodan järjettömyyteen. 

Kun pakkasimme kamojamme, katselin ympärilleni viimeisen kerran. Mietin, millaista täällä olisi viiden vuoden kuluttua. Olisivatko ulkomaalaiset sotilaat poissa ja aseet vaienneet? Miten mukavaa olisikaan, jos afganistanilaiset voisivat herätä normaaleihin ääniin - astioiden kilinään keittiössä, vuohien määkinään, linnunlauluun ja lasten iloiseen jutusteluun -sen sijaan, että kuulisivat uutisia siitä, miten heidän maataan revittiin riekaleiksi. 

Tavallaan Anna kumppaneineen myös myöntää oman riippuuvuutensa sota-alueen jännitykseen. Vaikka Anna haaveilee kesämökistä Suomessa, hän tuskin viihtyisi Saimaan-rannalla paria päivää pidempään. Kirjasta tulee väistämättä mieleen myös Jouko Heikuran Mustien vuorten varjossa -teos, jossa liikutaan sota-alueella ja jossa kirjan sankari kokee rakkauden pettymyksiä ja iloja. Heikura ei Heikkilän tavoin kuitenkaan korosta seikkailuja ja sankarittarensa sinkkuutta. Toisaalta Heikkilän kirjasta tulee myös mieleen bollywoodin elokuvat, joissa sekoitetaan eri genrejä. Tai no, seikkailutarinassa nyt vain kuuluu aina olla mukana rakkaustarina. HS:n jutussa Mumbaissa asuva Heikkilä kertookin haaveilevansa, että kirjasta voisi tehdä elokuvan Bollywoodiin, ja pääosassa vois olla Shaif Ali Khan. No, mikä ettei, onhan mies aiemminkin tanssinut aseiden kanssa. Voin myös hyvin kuvitella, että tällainen rohkea ja seksikkäämpi nainen alkaisi sopia myös Bollywood-leffoihin. Sen verran tehokkaasti Bollywoodissa ovat naisten vaatteet vähentyneet. Heikkilän kirjan loppuun varmasti lisättäisiin muutama juonikuvio, sillä Operaatio Lipstickin loppu on kovin suoraviivainen. Muistan joskus katsoneeni elokuvaa, jossa naissankari pakeni roistojen kynsistä, jäi kaksi kertaa kiinni uudestaan ja aloitti pakomatkansa erämaassa aina vain uudelleen. Tämä loppuratkaisu kesti ainakin tunnin. 

Etsin englanninkielisestä teoksesta blogikirjoituksia, ja löysin pari, joissa kiinnitettiin huomiota teoksen kirjoitusvirheisiin ja kömmähdyksiin kielessä (tässä ja tässä). Suomenkielinen versio oli kuitenkin sujuvaa, chick litille ominaisen kevyttä tekstiä ja itse koukutuin varsinkin toiseen osaan niin, että luin kirjan oikeastaan yhdeltä istumalta loppuun asti. Kirjaa voin suositella lukijalle, joka pitää chick lit -kirjallisuudesta, ja haluaa viihtyä seikkailun ja romantiikan parissa. 

Kirjan ovat lukeneet myös 
Kirsi, 
Kirjasfäärin Taika 
ja  
Lukeminen.fi-blogin Minna. 

Pia Heikkilä: Operaatio Lipstick
2013, Otava
283 sivua
(kirja on saatu, ei kuitenkaan kustantajalta)

Nais Mason: Toivo / Fabio Geda: Krokotiilimeri

Kun kasasin pari päivää sitten luettavia kirjoja, ajattelin että masennun näiden alle täysin. Miten väärässä sitten olinkaan! Aiheethan kirjoissa ovat aika raadollisia, mutta näissä kaikissa on kuitenkin positiivinen syke, joka jäi kirjat luettuani elämään mieleen.

***

Nais Masonin Toivo (2012, Gummerus, suom. Mervi Osaka alkuperäinen teos Meine Kraft ist die Hoffnung) kertoo kenialaisesta Nais-nimisestä naisesta. Tai aluksi nuoresta tytöstä, joka syntyy Keniassa, käy asumassa USA:ssa ja palaa Keniaan, johon Naisin julma isä pakottaa tyttönsä muuttamaan. Amerikkalaistunut teinityttö ei ole sopeutua elämään, mutta tapaa sitten mukavia poikia. Ja vaikka hän joutuukin välillä vaikeuksiin, koska hän ei ole ihan kuin muut, vaan hieman muita vapaampi tyttö, niin Mais kohtaa Muugin, kivan pojan, jonka kanssa menee naimisiin.

Kaikki on hyvin: Maisilla on oma pieni perhe ja rakastava mies. Kunnes mies alkaa hakata vaimoaan, raiskata tätä mielin määrin ja lopulta mies alkaa käydä baareissa ja vieraissa naisissa. Jopa lääkäri varoittaa heitä ensimmäisen sukupuolitaudin jälkeen, että hi-virus on vakava sairaus ja voi tarttua, jos viettää samanlaista elämää. Tätähän mies ei usko, vaan seurauksena on pian se, että Nais huomaa olevansa hiv-positiivinen. Mies kuolee pian, yhteisö saa tietää asiasta ja Nais saa potkut työstään.

Miten tällainen tarina voisi olla positiivinen, voi joku kysyä tässä vaiheessa. Siksi, että tästä tarina oikeastaan vasta alkaa (ja tuo edellinen oli muuten takakannessa, en siis pilannut kirjan lukemista juonen kertomisella): Nais alkaa ottaa elämäänsä omiin käsiinsä. Aluksi Nais keksii, miten saa toimeentulonsa yh-äitinä, hän alkaa auttaa muita hiv-viruksen saaneita ja ajautuu järjestöihin, joiden kautta alkaa luoda uraansa. Sillä tästä isän ja aviomiehensä nyrkin tiellä olleesta afrikkalaisesta naisesta kasvaa uranainen, joka aloittaa yliopisto-opinnot 37-vuotiaana.

Naisilla on kaksi asiaa, joita hän ajaa elämässään: naisten kohtaama väkivalta ja hiv. Usein nämä yhdistyvät: väkivaltainen mies kohtelee naista välinpitämättömästi, eikä tällaista miestä kiinnosta, mitä seuraamuksia hänen käyttäytymisestään seuraa.

Kyselytutkimuksissa runsaat 80 prosenttia kaikista naisista ja tytöistä ilmoittaa kokeneensa jo lapsuudesta väkivaltaa. Nähtävästi lähes puolella kaikista kenialaisnaisista on miesystävä tai aviomies, joka hakkaa häntä.

Masonin kirjaa lukiessa pääsee kurkistamaan tahtomattaan väkivaltaiseen maailmaan: moni nainen ei edes tiedä, että väkivalta on laissa kiellettyä, kuten ei tunnu tietävän edes poliisi. Sukulaisten tavoin poliisi nimittäin kehoittaa Naisia tottelemaan miestään, niin tämä ei enää hakkaa Naisia.  

Teoksen esipuheessa Elina Hirvonen kertoo, kuinka Masonin teos on tärkeä siksi, että harvoin afrikkalainen nainen pääsee kertomaan eurooppalaisessa kirjallisuudessa elämästään itse; usein afrikkalaiset nähdään uhreina, mutta Masonin kirjassa nainen nähdään toimijana, joka haluaa auttaa paitsi itseään myös muita.

Myös Mason korostaa kirjassaan sitä, että länsimaissa afrikkalaiset on totuttu (vai haluttu?) näkemään "eletään päivä kerrallaan" -ihmisinä, Mason muistuttaa, että eivät kaikki suinkaan olen tällaisia. Masonilla itsellään on tulevaisuuteen tähtäävä suunnitelma: hän haluaa elää pidempään ja hän haluaa nähdä lastensa kasvavan. Niinpä hän lähtee USA:han, jossa hänen on mahdollista saada kalliimpia ja parempia lääkkeitä kuin mitä hän olisi Keniassa saanut. Saatuaan lääkkeitä Mason saa ikään kuin uuden elämän. Tai ainakin tosi monta vuotta pidemmän kuin hän olisi Afrikassa saanut.

Kuinka ihminen voi olla Yhdysvalloissa niin paljon arvokkaampi kuin Afrikassa? Miksei aids-potilailla ole Keniassa samoja mahdollisuuksia?  Se on kyllä räikeä vääryys!

Mason onkin työskennellyt mm. Unicefilla ja AIDS-järjestöissä ja yrittänyt saada afrikkalaisille halvempia hiv-lääkkeitä, joilla hi-viruksen kantajien elämä pidentyisi. Yhtä tärkeä työ on ollut myös informaation antaminen asiasta, joka Masonin sairastumisen aikaan yritettiin vaieta kokonaan. Miten kukaan voi suojautua aidsilta, jos ei tiedä taudista tai kondomeista mitään?

Miksi tämä teos kannattaisi lukea?

Koska se ei todellakaan ole tuhannes kurjuus-kertomus kolmannen maailman ihmisten elämästä, vaan inspiroiva tarina naisesta, joka otti elämänsä haltuunsa, eikä suostunut luovuttamaan! Tällainen tarina voi inspiroida paljon ja auttaa laittamaan oman elämänsä ongelmat oikeisiin suhteisiin. Sitä paitsi, ongelmat voi voittaa, jos aloittaa niiden kanssa taistelemisen. Vaikka heti.

Koska Nais Mason ei saanut minua masentumaan, vaan päinvastoin iloiseksi, aloitin Fabio Gedan Krokotiilimeri (2012, Otava, suom. Leena Taavitsainen-Petäjä, alkuperäinen teos Nel mare ci sono i coccodrilli) -teoksen heti perään. Teoksen kerrotaan olevan tositarina afgaanipojan Enaiatollah Akbarin elämästä. Tarina syntyi, kun kirjailija keskusteli afgaanipojan kanssa tämän matkasta Afganistanista Italiaan.

Totta vai tarua, on mahdotonta arvioida teoksesta, mutta tarina on ainakin vetävä. Minä-muodossa kerrotaan, kuinka noin kymmenenvuotias poika jää yksin Pakistaniin, mukanaan vain äitinsä kolme elämänohjetta. Poika matkaa Pakistanista Iranin kautta Turkkiin. Hän työskentelee rakennuksilla, katukauppiaana ja milloin minäkin, Turkkiin hän päättää lähteä kyllästyttyään iranilaispoliisien ratsioihin. Matka ei ole helppo, vaan matkalla täytyy ylittää Iranin ja Turkin välinen vuori, jonka yli kävelemiseen menee noin kuukausi. Matkalla laittomat rajanylittäjät paitsi näkevät jäätyneitä ryhmiä myös hukkaavat matkatovereitaan vuorelle. Vuorten jälkeen ihmiset sullotaan kuormurin kyytiin, jonka sisällä ei voi  kunnolla hengittää.

Enaiat on hazara eli kuuluu mongoliväestöstä tai Tsingis-kaanin sotureista syntynsä saaneeseen kansanryhmään, joka ei sopinut muiden afganistanilaisten joukkoon. Kun talebanit antoivat partansa kasvaa, hazarat erottuivat joukosta paitsi kasvonpiirteidensä myös huonon karvankasvunsa takia. Enaiat haluaakin korostaa keskusteluissaan, että talebanit eivät ole sama asia kuin afgaanit.

Istanbuliin päästyään Enaiat huomaa, että elämä on kovin toisenlaista kuin aiemmissa maissa, joissa hän eli: hanttihommia ei saa ja toisten afgaanien luokse ei pääse asumaan, koska kaikki toiset elävät puistoissa, ilman asuntoa. Vaikka matka on surullinen: monet ystävät eivät koskaan pääse määränpäähänsä, tarina on paikoin myös hauska. Esimerkiksi silloin, kun porukka afgaaneja lähtee Turkista Kreikkaan. Sisämaan asukkaina he eivät ole koskaan nähneet merta, uineet tai soutaneet. Kumivene alla kiertää ympyrää ennen kuin he oppivat soutamistekniikan. Samoin silloin lukijaa huvittaa, kun pojille selviää, miksi kumivenepaketin mukana on tullut myös teippiä: kun vene pompsahtaa rantakiviin. Hysterisen hauskaa on myös seurata, miten pojat juoksevat kalsareisillaan pitkin Kreikan rantoja ja kohkaavat edestakaisin. Hysteerisen, koska tarina on juuri niillä main aika kamalakin.

Välillä Enaiat kohtaa auttavaisia ihmisiä, myös Euroopan puolella.

Solkkasimme parhaamme mukaan englanniksi, ja kun toinen miehistä kertoi olevansa ranskalainen, minä sanoin: Zidane. Kun toinen sitten ilmoitti olevansa brasilialainen, minä sanoin: Ronaldinho. En tiennyt heidän kotimaistaan mitään muuta kuin nuo nimet, mutta halusin tehdä selväksi, että pidin niitä arvossa. He kysyivät minulta, mistä olin kotoisin. Sanoin tulevani Afganistanista. He sanoivat: Taleban, taleban. Siinä olikin kaikki, mitä he tiesivät minun kotimaastani.

Olenko joskus maininnut, että jalkapallo on tärkein urheilulaji maailmassa? Jalkapallon kieltä puhuvat kaikki.

Enaiat siis pääsee Italiaan, ja yksi asia pisti silmiini erityisesti. Nuoreksi mieheksi kasvanut poika aloittaa Italiassa toisen asteen koulutuksen opiskeltuaan puoli vuotta (!) kieltä. Sosiaali- ja terveysalan ammattilaisten oppilaitoksessa tulee ongelmia, koska miehen opinnot ovat hieman vajavaiset. Hän kun ei ole käynyt koulua sen jälkeen, kun hänen opettajansa ammuttiin koulunpihaan Afganistanissa. Mutta puoli vuotta ja sen jälkeen opiskelemaan kouluun, voitaisiin ilmeisesti Suomessa ottaa mallia Etelä-Euroopasta.

No jaa, itse kirjasta. Se oli Masonin teoksen tyyliin nopealukuinen (vajaa 200 sivua, Masonin teoksessa reilut 200 sivua) ja lopultakin aika viihdyttävä. Alku tässä kirjassa vaikutti sellaiselta olen-joskus-tämän-saman-tarinan-kuullut-kirjalta, mutta vuorten jälkeen kirjassa tuli huumori mukaan. Vaikka matka oli karmea, se vaikutti tarinassa poikien retkeltä läpi viidakon. Välillä aloin pohtia, että mikä tarinasta mahtaa ja voi olla totta, mutta luovutin kuitenkin ja annoin tarina viedä.

Miksi tämäkin teos pitäisi lukea?

Koska se kertoo yhden tarinan niistä ihmisistä, jotka pyrkivät meidän rakentamien rajojen yli. Jokainen voi miettiä, onko tulija elintasopakolainen, joka on turistimatkalla hyvien tukien perässä.

En lukisi teosta kovinkaan otsa kurtussa -meiningillä, sillä tarina kantaa ja on kerrottu mieleenpainuvalla tyylillä, ja on nimeonmaan tarina.  

Kamila Shamsie: Poltetut varjot

Kamila Shamsien Poltetut varjot (2010, Gummerus) oli taas todiste siitä, että väärään aikaan aloitettu kirja kannattaa sulkea ja säästää myöhempään lukuhetkeen. Aloitin kirjan jo aikaa sitten, mutta jaksoin vain hieman alkua, ja nyt se oli pääsiäiseni helmi.

Kirja rakentuu neljästä eri osasta, joissa kirjan tapahtumat kietoutuvat japanilaisen Hirokon ja tämän lähipiirin ympärille, 

eri osissa liikutaan eri ajoissa ja paikoissa: 

Nagasaki, 9. elokuuta 1945

Delhi, 1947

Pakistan 1982 - 1983

New York, Afganistan 2001 - 2003

Kuten paikoista ja vuosiluvuista voi nähdä, kirjan tapahtumien näyttämönä ovat suuret historialliset tapahtumat ja käännekohdat: ydinpommi, brittien lähteminen Intiasta, Pakistanin synty ja WTC-isku. 

Jotenkin kirjan tyyliin kuuluu, että kirjoitan siitä päivänä, jolloin Osama bin Laden kuoli.

Kirja siis henkilöityy japanilaisen Hirokon ympärille, joka on juuri hyvästellyt rakastettunsa, Konrad Burtonin, ja katselee Nagasakin kauneutta, kun hän tuntee oudon lämmön ihollaan. 

Samalla kun Hirokon ihoon palaa ydinpommin jäljet, hän näkee, miten se kaupunginosa, johon Konrad käveli, katoaa.    

Koska Hiroko ei tiedä, mitä tekisi, kun hänen rakastettunsa ja koktinsa on tuhottu, hän lähtee Delhiin, Intiaan tapaamaan Konradin perhettä - ja hän ystävystyy Konradin sisaren, Elizabethin ja tämän miehensä, sekä heidän poikansa kanssa. Brittiläisperhe asuu Delhissä etuoikeutettua elämää, joka on kuitenkin päättymässä, sillä Hiroko on osunut paikalle juuri aikaan, jolloin Intia haluaa itsenäisyytensä britti-imperiumista. Perheellä on myös palvelija, Sajjad, jolle Hiroko puhuu murheensa ja jolle hän ensimmäistä kertaa paljastaa poltinmerkkinsä.

"Olen kuullut, että englantilaiset sanovat: ihmisen pitää antaa olla surunsa kanssa yksin. Mutta urdun kielessä ei sellaista sanontaa ole. Urdun puhujat ymmärtävät vain ajatuksenm että keräännytään yhteen, ja kaikista tulee surunsyöjiä - jotka syövät kukin osansa ihmistä kohdanneesta surusta. Kumpaa sinä haluat: puhunko minä englantia vai urdua?"

Kirjassa on paljolti kyse kulttuureista, uskonnoista ja kielistä, sekä juurista. Väärinkäsitysten selvittyä Hiroko lähtee Sajjadinsa perään ja he lähtevät Intian sekavaa tilannetta pakoon häämatkalle. Kun he yrittävät palata Delhiin (Dilliin, niin kuin Sajjad sitä nimittää - dil = sydän), ei se olekaan mahdollista, koska Intiasta on syntynyt Pakistan ja Sajjad on muslimi: hänellä ei ole enää pääsyä Intiaan. Niinpä Sajjadin ja Hirokon on muutettava Pakistaniin. Pakistanissa he elävät onnellisina vanhempina: heille on syntynyt poika, Raza, vaikka Hiroko onkin elänyt varmana siitä, että hän ei voi koskaan saada lapsia, kiitos atomipommin säteilyn. Kirjassa on paljolti kyse on myös toisen kohtaamisesta:

Joskus, kun Hiroko muisteli avioliittonsa ensimmäisiä vuosia, hän hahmotti sen parhaiten jatkuvana neuvottelujen sarjana - yhtäällä Sajjadin käsitys kodista yhteisöllisenä tilana ja toisaalla Hirokon käsitys kodista yksityisenä turvapaikkana. - - Hirokolle oli selvää, että heidän avioliittonsa onnistuminen perustui heidän keskinäiseen kykyynsä mukautua neuvotteluissa saavutettuihin tuloksiin - vailla katkeruutta siitä, kumpi oli kulloinkin joutunut antamaan enemmän periksi.

Elämää avioliitossa ei sen enemmän kuvata, koska kirjassa on hurja hyppäys toisen maailmansodan ajoista 80-luvulle, jolloin seurataan perheen pojan Razan elämää. Raza on pärjännyt koulussa, ja hänen isänsä luottaa, että pojasta tulee lakimies. Mutta, Raza ei meinaa päästä loppukokeista läpi.

Apuun saapuu Harry Burton, Hirokon entisen rakkaansa sukulainen, joka opastaa Razaa niin, että tämä selviytyy kokeesta. Raza unelmoi tulevaisuudesta USA:ssa, jonne haluaisi päästä Harryn avustamana opiskelemaan. Opiskelu kuitenkin maksaisi liikaa, eikä Razalla ole enää haluakaan lähteä; sen sijaan hän alkaa ystävystyä afganistanilaisten poikien kanssa ja Raza tekeytyy afgaaniksi päästäkseen katsomaan salaista leiriä, jossa muslimijoukot harjoittelevat. Elämä on epäilyjä täynnä: Harry-ystävän takia Razaa epäillään CIA:n vakoojaksi. Myöhemmin Raza päätyy USA:n puolelle ja huomaa, että vielä kerran häntä epäillään. Hän tuntuu aina olevan vääränlainen, eikä istu maailmaan missään. Razan rakkaus on kielet, eikä hän ole koskaan löytänyt paikkaansa kovassa maailmassa, jossa isä vaatii hänestä lakimiestä, muslimit sotilasta ja äiti toivoo hänen onnellisuutta.

Sajjadin kuoltua Hiroko löytää itsensä New Yorkista, vanhan ystävänsä luota. Myös Harryn tytät, Kim, kuuluu Hirokon lähipiiriin. Kim, joka pelkää isänsä puolesta ja joka kaipaa isäänsä. Isää, joka on töissä Pakistanin ja Afganistanin rajalla. Kim, joka kohtaa Razan ja jonka ajatukset ratkaisevat myös Razan lopullisen kohtalon. Kim, joka elää WTC-iskujen New Yorkissa.

Shamsien kirjasta tuli mieleeni vahvasti Kiran Desain Menetyksen perintö, sillä molemmissa kirjoissa kuvataan vahvasti sitä, miten erilaiset maailmat kohtaavat, miten ennakkoluulot haittaavat elämää toisten kanssa. Shamsien kirjassa oli vaarana se, että historian valtaisat tapahtumat hukuttavat henkilönsä, mutta henkilöt sinnittelivät, vaikkakin myös suuret aikaharppaukset yrittivät estää pinnalla pysymisen. Molemmissa kirjoissa on pohdintoja toisen kohtaamisesta, Shamsiella loppuratkaisu kietoutuu juurikin siihen, voiko ihmisen nähdä omien ennakkoluulojensa läpi: ottaako vastaan ihmisen vai värittyykö mielipide ennakkoluulojen läpi. Shamsien kirjassa toiset osaavat kohdata toisensa, toiset taas eivät. Ironisinta on se, että intialaiset ja pakistanilaiset voivat kohdata toisensa New Yorkissa ja he voivat jopa puhaltaa yhteiseen hiileen, kun heidän edustamat taksikuskit suunnittelevat lakkoa. 

Shamsien kirja on kovasti tutustumisen arvoinen, suosittelen kaikille!

Tästä ovat kirjoittaneet myös

Anni m. 

Leena Lumi,
Sanna,  

Hesari.  

Kaksi kertaa Kabulista

Seuraillessani Suomen eduskuntavaalien loppuhuipennusta, etäännytin itseäni Kabulissa. Luin kaksi kirjaa, jotka molemmat kertovat Afganistanista, sinne menevien länsimaisten naisten näkökulmasta.

Francesca Marcianon Matka kuvien taakse (2010 WSOY, suomentanut Irmeli Ruuska) kertoo, kuinka italialainen valokuvaaja Maria Galante lähtee tekemään kuvareportaasia pakkoavioliitoista Afganistanissa. Googlen kautta selvitin, että kirjaa on luettu kirjablogien maailmassa viime syksynä ja kirjasta on saatu irti paljon positiivisempi  kuva kuin mitä itse sain tästä. 

Olisivatko odotukseni olleet tyystin erilaiset kuin mitä kirja lopultakin tarjosi? 

Maria on siis valokuvaaja, joka kuvaa ruokaa lehtiin, kunnes pomo päättää lennättää Marian maailmalle. Maria käy pikakurssin, jossa opetetaan selviytymistä Afganistanissa ja vastaavissa ns. pahoissa paikoissa. Kirjassa vierähtääkin puolet sivuista tämän kurssin kuvailussa, ja minulle tuli olo kuin koululaisten aineita lukiessa: aiheena on elämäni matka, mutta valmisteluja kuvataan niin kauan, että itse matkaa ei enää muista kirjoittaa mukaan. No, Maria pääsee kirjassa Kabuliin, jossa sairastuu vatsapöpöön. Kurjimmassa olotilassaan hän soittaa eksälleen kysyäkseen, että mikä antibiootti auttaisi tähän virustautiin. Lääkäri-eksä selvittää antibioottien nimet, jotka tuovat Marian takaisin maailmaan (tai itse asiassa Maria paranee jo tämän tervehdyttävän soiton avulla - hyvä niin, sillä ainakaan kotopuolessa antibiootit harvoin tappavat viruksia).

Marian kumppani, journalisti Imo, on rehvakas nainen, mutta yhdessäkin he tuntuvat olevan kovin tietämättömiä Afganistanista ja esimerkiksi he olisivat valmiit antamaan Afganistanille oikeudet oopiumkauppaan, koska se olisi niin hyvä tulonlähde maalle. 

Naisten työ ei ota onnistuakseen, sillä he pölähtävät afganistanilaisten keskelle ja tulkin välityksellä pyytävät sitten lupaa kuvata naisia, jotta länsimaailma näkisi afganistanilaiset kasvot. Pientä tutustumista ja jutustelua ehkä peliin mukaan, niin voisi toimia...

Maria kokee inhimillisyyden hetkensä, kun naisten tulkki, Hanif vie hänet vaimonsa luokse sairaalaan. 

Maria miettii, kumpi on tärkeämpää: ura vai oma inhimillisyys. 

En pitänyt kirjasta, sen omituisesta uppoutumisesta harjoitusleiriin, kulttuurien erilaisuuden alleviivaamisesta. En myöskään pitänyt kirjan kömpelöstä kielestä.

Tuntui melkein siltä kuin vaimon huonovointisuus olisi niin henkilökohtainen ja intiimi asia, ettei siitä voinut keskustella avoinesti ulkomaalaisten kanssa. Ei nyt ainakaan länsimaisten naisten kanssa, jotka eivät selvästikään ymmärtäneet tämän kulttuurin ominaispiirteitä.  

***

Deborah Rodriquezin Kabulin kauneuskoulu (2008, WSOY, suomentanut Marja Helanen-Ahtola) sen sijaan oli piristävä kirja. 

Pidän kirjasta, jossa vanhoille ajatusmalleille näytetään hansikasta: 

tässä kirjassa päähenkilö, Debbie, lähtee Afganistaniin pakoon omaa, väkivaltaista miestään. Sitä, joka on amerikkalainen ja hakkaa vaimoaan. Debbie lähtee Kabuliin auttamaan, mutta huomaakin auttavansa lähinnä leikkaamalla toisten hiuksia. Debbie kiinnostuu kampaamoista muutenkin ja huomaa pian kouluttavansa joukkoa afganistanilaisia naisia kampaajiksi. 

Debbie näkee naisia, joita hakataan kotona, joiden pitää taistella päästääkseen kodin seinien ulkopuolelle ja joilla on kaikesta huolimatta halu pärjätä elämässä. Sama halu on Debbiellä, ja niinpä Debbie kokeekin yhteisyyttä Kabulin naisien kanssa. 

Kirja ei ihmettele, eikä ihaile, eikä edes kauhistele toisenlaisia tapoja ja maata, 

vaan huomioi ne. Viimeistään silloin, kun Debbie on tehnyt jonkun emämunauksen. 

Debbie menee myös naimisiin afganistanilaisen miehen kanssa, jonka ensimmäinen vaimo asuu Saudi-Arabiassa. Tässäkin asiassa Debbien elämä lähenee afganistanilaisiin naisiin, sillä Debbie nai miehen lähinnä käytännön syistä, kuten moni afganistanilainenkin. 

Kulttuuriset odotukset, jotka me kumpikin olimme tuoneet mukanamme avioliittoomme, muuttuivat pian valtaisiksi esteiksi. Tiesin, että pystyisimme käsittelemään erilaiset odotuksemme vain, jos kärsivällisyyttä riittäisi, mutta kummallakaan meistä ei piisannut sitä. Käytimme kärsivällisyytemme loppuun muualla. 

Elämä ei ole helppoa, sillä pyöritettävänä on kauneuskoulu, vastassa oudot tavat ja käytännön ongelmat, kuten katkeilevat sähköt. Debbie on kuitenkin käytännön ihminen, joka tekee ensin ja miettii sitten. Hän saa aikaan sen, mitä joku toinen vieläkin miettisi. Kauneuskoulullaan hän kouluttaa naisia, jotka pääsevät omaan rahaan ja omaan elämään kiinni. Naisten kohtaloita ei kauhistella, eikä glorifioida, vaan toiset naiset tippuvat elämän pitkospuilla ja toiset taas pärjäävät eteenpäin, ja Debbie voi olla mukana tukemassa heitä.

Mahtavan piristävä kirja Afganistanista. Kirja, joka antaa toivoa siihen, että maailmassa yhteisymmärrys olisikin mahdollinen! 

Vaaleihin pienesti palatakseni täältä 

voit lukea vielä yhden tarinan, nimittäin Nasima Razmyarin tarinan.