MARI A:N KIRJABLOGI

Kirjablogissani kirjoitan lukukokemuksistani, lukemistani kirjoista ja niistä kirjoista, jotka haluaisin lukea. Välillä myös kirjoitan ja kuvaan jotain muuta elämästäni.

Viestit kulkevat osoitteeseen mariankirjablogi@yahoo.fi

maanantai 30. heinäkuuta 2012

Herman Koch: Illallinen


Herman Kochin Illallinen (2012, Siltala, alkuperäinen teos Het diner 2009, suomentanut Sanna van Leeuwen) alkoi kiinnostaa, kun huomasin sen muissa kirjablogeissa luetuksi ja tykätyksi. 

Kirjaa ovat lukeneet ennen minua ainakin: 

Tuulia
Susa
Amma

Jokainen on siitä enemmän tai vielä enemmän pitänyt, 
ja täytyy sanoa, että olen tämän kirjan suhteen kyllä paljolti samaa mieltä kaikkien niiden kanssa, jotka ovat pitäneet kirjasta. 

Kävi nimittäin niin, että tämä kirja pääsi yllättämään ihan täydellisesti. 
Aluksi kirjassa istahdetaan niin kuin kunnon keskiluokkainen ja keski-ikäinen konsanaan, ehkä hieman salaa valittaen, mutta velvollisuudentuntoisesti  kuitenkin, illalliselle ravintolaan, johon pöytä pitää normaalin ihmisen varata jo useita kuukausia aiemmin. 

Seurueeseen kuuluvat herra Lohman - se tuntemattomampi herra Lohman, Paul, hänen vaimonsa, Claire ja kaikkien tuntema tuleva pääministeri Serge Lohman ja hänen vaimonsa Babette. Illallinen etenee ja kirja on oikeastaan vain illallisen kuvausta.  



Kunhan juksasin, kirja on kaikkea muutakin. Mutta niin juksaa kirjakin ja se oli ihan parasta koko kirjassa. Alkuasetelma, illallisen eteneminen on vain näennäisesti ainoa tapahtuma kirjassa, jossa kaikki oleellinen tapahtuu takaumissa ja siinä, mikä olisi oikeastaan voinut jäädä kenenkään tietämättä.  Mutta Lohmanin perheissä on lapsia, teini-ikään ehtineitä, ja mitä kaikkea ne teinit oikeastaan ehtivätkään tehdä etsiessään tietään elämässä. 

Pidin kirjasta aivan valtavasti, koska se pääsi yllättämään minut. On oikeastaan hirveän vaikea kirjoittaa tästä kirjasta, koska en halua paljastamalla kirjaa pilata kenenkään lukuelämystä ja toisaalta haluaisin puida kirjaa monelta eri kantilta, koska olen aivan innoissani! Juuri tällaista kirjallisuus voi parhaimmillaan olla. Se voi tarjoilla aivan jotain muuta kuin mitä odotti. 

Itse mietin sellaisia asioita lukiessani, että tieto todellakin lisää tuskaa. Jotkut salaisuudet pitäisi pysyä salaisuuksina. Mutta toisaalta, eikö elämä ole aivan liian lyhyt, että kusettaisi itseään koko elämänsä. Toisaalta mietin perheitä ja perhesalaisuuksia: mitä kaikkea näennäisen onnellisiin perheisiin ja menestyviin ihmisiin liittyykään. Ja sitten taas, että haluanko tietääkään niitä salaisuuksia. Ja toisaalta, salaisuudet liittävät ihmiset tiukemmin yhteen kuin papin aamen tai asuntolaina. Ja miten lapset kaikessa voivatkaan seurata vanhempiaan. 

Sivumielteettömästä olemisesta hävisi uutuudenviehätys nopeasti. Elämästä tuli tasaisempaa, vaimeampaa, kuin juhlissa joissa kaikkien näki puhuvan ja elehtivän, mutta yksittäisten ihmisten puheista ei saanut selvää. Huippuja ja laaksoja ei enää ollut. Jotakin puuttui. Joskus saa kuulla ihmisistä, jotka ovat menettäneet haju- ja makuaistinsa. Heille lautasellinen ihanimpia herkkuja ei merkitse enää mitään. Sellaisena minäkin joskus näin elämäni, lautasellisena ruokaa, joka oli jätetty jäähtymään. Tiesin, että oli pakko syödä, sillä muuten kuolisin, mutta ruokahalua minulla ei enää ollut. 




Huh! En osaa oikein muuta sanoa kuin että huikeeta! 


Arvioni + + + + +

sunnuntai 29. heinäkuuta 2012

Jaana Taponen: Väärä varustus

Jaana Taposen Väärä varustus (2008, Karisto) on kolmas lukemani Taposen kirjoittama romaani ja tällä kertaa se on Taposen esikoisteos. 

Romaani on vauhdikas: Susanna on 35-vuotias nainen, joka haaveilee miehestä, kuinkas muuten. Laivareissulla hän onkin tavannut Ilpon, poikaystäväehdokkaan. 
Suhde on syventynyt sen verran, että pariskunta lähtee kesälomareissulle saaristoon. Kaikki ei kuitenkaan mene Susannan suunnitelmien mukaan: Susanna ei loju rantakallioilla Ilponsa kainalossa, vaan hän jää saareen yksin, kun Ilpo lähtee hakemaan mantereen puolelta sinne unohdettuja kalastusvälineitä. 



Susanna on kaupunkilainen, eikä ole koskaan sytyttänyt tulta uuniin, eikä käyttänyt kaasuliettä. Näillä taidoilla olisi nyt kovasti käyttöä, jos mieli saada aamukahvia tai pussikeittoa ruoaksi. 

Seurana autiolla saarella on vain siipipuoli-lokki, kunnes saarelle ajautuu vene, jossa makaa puolitajuton mies. 



Susannan seurana ovat hänen omat ajatuksensa, joten hän saa mietittyä, onko Ilpo, joka tuntuu hänet saarelle hylänneen, juuri se oikea mies hänelle. 






Teos oli ehdottoman hauska: ketäpä ei naurattaisi se ensimmäinen yritys saada hellaan tuli... Uskottavuudessa teos ei ehkä olympiakultaa voittaisi, mutta kylläkin ja aivan ehdottomasti hauskuudella ja nopeatempoisuudella. Kirjassa on himpun verran reilut 200 sivua, ja tämän lukaisi tosiaankin nopeasti, ihastuttavana kesäpäivänä. 

Tulen tekeminen oli vain tekniikkaa, mutta rotan tappamiseen tarvittiin murhamieltä ja työkalu - lapio, pyssy tai ydinase - mutta hän ei nähnyt lähimaastossa edes vaivaista keppiä, jolla olisi voinut swingata elukan stratosfääriin ja pois koko saarelta. 

Ehkä tuota esikoisteoksen kulmikkuutta on karissut matkan varrella pois, ja enemmän syvällisyyttä löytyy Taposen myöhemmistä teoksista: 

Stockan herkku -teoksista.

Mutta Väärä varustus oli kyllä ehdottoman hauska, ja piristävästi erilainen viihdekirja. 

Arvioni: + + + ½


Viimeisin

Aiemmassa postauksessani mainitsin intialaisen talk show'n, joka on supertähti Aamir Khanin houstaama ohjelma. Ohjelmassa on nostettu esiin monta nyky-Intian ongelmaa ja tänään siitä tuli viimeisin osa, joka on myös sarjan viimeinen. 

Ohjelmaa pääsee katsomaan ohjelman kotisivuilta, englanniksi saa tekstityksen, kun sen valitsee kohdasta 'select language'. Olin lopultakin yllättynyt, että ohjelmassa nostettiin esiin ne perimmäiset asiat, jotka minun mielestä estävät Intiaa, tai mitä tahansa toistakin maata, kehittymästä paremmaksi maaksi, paremmaksi sen ihmisille; epätasa-arvo, naisten alistaminen, koulutuksen puute, korruptio ja se, että halutaan nähdä asiat kaikkien muiden ongelmina, ei itseään liikuttavana, vaikka epätasa-arvo vaikuttaa aina ihan jokaiseen maailman ihmiseen. Samalla nämä asiat ovat läheisesti kytköksissä toisiinsa: jos jokaisella olisi yhtäläiset mahdollisuudet kouluttautua ja päästä elämässä eteenpäin, ei olisi tarvetta korruptioon ja samalla, kun itsellä on hyvät mahdollisuudet, on valmis suomaan ne samat mahdollisuudet myös toisille. Tiedän, että tämä on hieman ideologista, sillä vaikka Suomessa meillä pääsääntöisesti on näin: kaikilla yhtäläiset mahdollisuudet elämässä, ei meilläkään eletä vailla ongelmia. Ja kun ihmisiä on 5 miljoonaa, eikä reilut miljardi, niitä ongelmia on jotenkin helpompi hallita. 

Ohjelma käsitteli ongelmia uudesta näkökulmasta. Sanoisin, että positiivisesta näkökulmasta: se esitteli ihmisiä, jotka ovat jo tehneet ongelmille jotain. Esitellyt ihmiset olivat ns. arjen sankareita, jotka oman elämänkokemuksensa vuoksi olivat elätelleet unelmia paremmasta ja ennen kaikkea siitä, että kenenkään toisen ei tarvitsisi enää kokea samaa kuin minkä on itse kokenut. Erityisen vaikutuksen teki Prajwalan perustaja: nainen, joka perusti kodin niille muille naisille, jotka ovat kärsineet maan kaksinaismoralismista ja sen seurauksista. Naiset ovat joutuneet ihmiskaupan uhreiksi ja mukaan prostituutioon. Vaikka Prajwalassa naiset saavat elämänsä takaisin, ei suurempi yhteisö halua silti ottaa heitä takaisin, koska elämä prostituoituna on liannut heidät. Aivan kuin he itse olisivat valinneet osansa. 

Ongelmia ja niiden aiheuttamia suruja on paljon, mutta kuten ohjelmassakin näytettiin, niin paljon kuin pahaa onkin maailmassa, vielä löytyy myös hyvää ja hyviä ihmisiä jokaisesta maailmankolkasta. Silti koen, että on tärkeää tuoda esiin asioita ja jonkun on oltava se, joka ne asiat tuo esiin. Aamir Khan on jo valmiiksi Bollywoodin omatunto, koska hänen elokuvissaankin on käsitelty vaikeita aiheita, joten hän sopii hyvin tähän konseptiin. Ja vaikka hän saakin järjettömän summan rahaa esiintymisestä ohjelmasta, uskon, että tällaisesta ohjelmasta on kuitenkin enemmän positiivista kuin negatiivista seurausta. Jos jollakin on valtaa, on arvostettavaa, että valtansa käyttää tekemällä hyvää, eikä jahtaamalla itseään nuorempia naisia ja rettelöimällä stadionin katsomossa, niin kuin eräät näyttelijät. 

Ja mitäs vaikutusta tällaisella ohjelmalla muuten olisi, jos ei alkaisi miettiä, mitä hyvää voisi omassa elämässään tehdä? Ajatella, vaikka meillä on mahdollisuudet elämässä, avaimet sen kaikkiin osiin, niin jäämme narisemaan ja jahtaamaan sellaisia asioita kuin isompaa asuntoa, uudempaa autoa, litteämpää vatsaa.


En usko, että jokaisen ihmisen maailmassa tarvitsee perustaa sairaaloita, mutta ainakin oman työnsä voi nähdä taas toisessa valossa; ehkä omassa työssä on sittenkin hohtoa, koska siinä (toivottavasti) voi auttaa edes jonkun saamaan omasta elämästä kiinni. 


keskiviikko 25. heinäkuuta 2012

Katsaus haasteisiin

Vuosi alkaa olla puolivälin yli, joten on aika katsastaa tämän vuoden lukuhaasteet, josko niihin saisi intoa, kun helteiden (hah!) jälkeen tulee syksyn mahtavat lukukelit. 


Kirjavan kammarin Karoliinalta Ikkunat auki Eurooppaan -haaste, jossa tarkoitus on lukea mahdollisimman monta eurooppalaista kirjaa vuoden 2012 aikana, ja kirjat listataan maittain, seuraaviin kategorioihin (Suomi on jätetty tästä haasteesta ulkopuolelle):



Mitäs olen saanut luetuksi, ja mitä maita on jäljellä:


Pohjois-Eurooppa

Virolaisia kirjailijoita löytyykin aika paljon, mutta latvialaisia ja liettualaisia? Ehkä luen Latvian kansalliseepoksen Lāčplēsis eli Karhunkaatajan...

Ruotsista sen  verran ennakkotietoja, että ruotsalaisten kirjailijoiden teoksia on tulossa Ruotsi-reissusta Svea-maahan rakastuneena vielä piakkoin  lisää (kanske)...






Itä-Eurooppa

Vielä vaikeempaa, onko noista maista muka jotain suomennettu?!! 

Etelä-Eurooppa
Espanja ja Portugali on nyt helppo täydentää, mutta nuo muut? Vatikaani? Paavin joulutervehdys? 

Länsi-Eurooppa

Keski-Eurooppa
  • Itävalta -> Thomas Glavinic: Toiveet jotka toteutuvat (oma kirjahylly)
  • Liechtenstein
  • Puola 
  • Saksa: Katja Oskamp: Hellesdorfin helmi
  • Slovakia
  • Sveitsi: Alex Capus: Léon ja Louise
  • Tsekki -> Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys
  • Unkari ->  György Dragomán: Valkoinen kuningas (synt. Romaniassa) (lainassa)

Puolasta on monta ehdokasta, en osaa päättää vielä... Jaahas, loppua kohti nämä onkin jo paremmin hallussa...

Luettuina 10 / 50 + "suunnitteilla" toiset 10. Hmmm.. tarvisko tätä sitten jatkaa vielä toisena vuotena...

Ehdotuksia puuttuviin otetaan ilomielin vastaan, ja Hannalla on paljon hyviä ehdotuksia. 



Sonjan kirjablogissa on ollut vuoden 2012 haaste, jossa kotimaista kirjallisuutta järjestellään eri kategorioihin. Tämän  haasteen keksi vasta nyt, mutta kävin listailemassa kaiken, mitä olen tänä vuonna lukenut.


Ainakin tästä näkee selvästi, mitä oikeastaan koko ajan luen, ja no, mitä en lue... 



- Kotimaisten naiskirjailijoiden teokset 2000-luvulla*

+ Paula Havaste: Yhden toivon tie (2012)
+ Annakaisa Iivari: Juhannus italialaiseen tapaan (2010)
+ Terttu Lensu: Mummo vastaa muu maailma (2011)
+ Anja Snellman: Ivana B. (2012)
+ Raija-Sinikka Rantala: Miekkatanssi (2012)
+ Eeva Rohas: Syvä pää (2012)
+ Maria Peura: Valon reunalla (2005)
+ Katja Kettu: Hitsaaja (2008)
+ Marjaana Aumasto: Kuin isä poikaansa (2012)
+ Seija Vilén: Pohjan akka (2012)
+ Veera Vaahtera: Onnellisesti eksyksissä (2012)

- Kotimaisten mieskirjailijoiden teokset 2000-luvulla*

+ Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike (2012)
+ Turkka Hautala: Kansalliskirja (2012)
+ Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon (2000)
+ Joel Haahtela: Elena (2003)
+ Joel Haahtela: Traumbach (2012)


- Kotimaisten naiskirjailijoiden teokset ennen 2000-lukua**

+ Veronica Pimenoff: Maa ilman vettä (1999)

-> omasta kirjahyllystä: Leena Lander, Anja Kauranen, Märta Tikkanen, 

- Kotimaisten mieskirjailijoiden teokset ennen 2000-lukua**


- Jännityskirjallisuus




- Fantasia- ja scifi-kirjallisuus


- Klassikot

-> omasta kirjahyllystä: J.L. Runeberg: Hanna; Maria Jotuni: Kun on tunteet / Tyttö ruusutarhassa; F.E. Sillanpää: Elämä ja aurinko; L. Onerva: Mirdja
(nämä olen ostanut viime vuoden alesta, pitäskö niitä lukeakin?)

- Kotimaisten esikoiskirjailijoiden teokset ***

+ Venla Hiidensalo: Mediahuora (2012)
+ Maarit Turtiainen: Punainen paasto (2012)
+ Petja Lähde: Poika (2012)


- Lastenkirjallisuus


- Nuortenkirjallisuus

-> Terhi Rannela (lainassa)

- Sarjakuvakirjallisuus


- Tietokirjallisuus

+ Liisa Karvinen: Riisiä tiskin alta (2012)
Kortesuo, Katleena & Kurvinen Jaakko: Blogimarkkinointi (2011)
+ Pirkko Pitkänen: Kulttuurien kohtaamisia arjessa (2011)
+ Suvi Tirkkonen: Himoitse, leiki ja rakasta! (2011)
+ Tero Tähtinen: Katmandun unet (2011)
+ Näköalapaikka - kertomuksia Pihlajamäestä (2011)


- Kotimaiset elämäkerrat

-> Yhden päivän kuningatar (oma kirjahylly)

- Novellikokoelmat

+ Leena Rantanen: Puolen tunnin loma (2008)
+ Maarit Verronen: Vanhat kuviot (2012)
+ Tuuve Aro: Himokone (2012)
+ Eeva Rohas: Keltaiset tyypit (2010)
+ Sari Malkamäki: Viisas vaimo (2011)
+ Anna Tommola: Seitsemäs käsiala (2011)


- Eräkirjallisuus


- Runokokoelmat

+ Markus Leikola: Naamakirja (2012)


- Suomi ja sodat

+ Maritta Lintunen: Sydänraja (2012)
+ Jenni Linturi: Isänmaan tähden (2011)


- Suomalaiset maailmalla

+ Maria Rocher: Enchanté - hauska rakastua! (2012)
+ Johanna Hulkko: Säkeitä Pietarista (2009)
+ Lea Edwards: Juonittelevien jumalten kaupunki (2012)
Tiina Laitila Kälvemark: Kadonnut ranta (2012)
+ Satu Rommi: Moottoripyörällä Himalajalle (2012)

- Palkitut kotimaiset kirjat ja kirjailijat

-> Finlandia-palkittu(ja)

* Kotimaisten nais- ja mieskirjailijoiden teokset, jotka on painettu 2000-luvun puolella.
** Kotimaisten nais- ja mieskirjailijoiden teokset, jotka on painettu ennen 2000-lukua.
*** Kirjailijoilla, joilta on ilmestynyt vasta yksi (1) teos eli vain se esikoisromaani, voi valloittaa tätä kategoriaa. Näin tulee tutustuttua uusiin kirjailijalupauksiin.






Jaana Taponen: Lalalandia

Tässä he olivat, muka normaali perhe viettämässä muka normaalia maanantai-iltaa. 
Hän ei muka tiennyt, mitä Ari oli tehnyt, 
ja Ari oli kuin ei muka olisi koskaan mitään pahaa tehnytkään

****

Joskus käy niin, että luettuaan aivan (itselleen) tuntemattoman kirjailijan random-teoksen jää kiinni kirjailijaan ja haluaa lukea oikeastaan kaiken, mitä kirjailija on koskaan kirjoittanut. Itselleni tätä tapahtuu aika ajoin, minun on pitänyt lukea mm. Mika Waltarin, Milan Kunderan, Päivi Alasalmen, Maarit Verrosen kaikki teokset, kun olen ensimmäisen aloittanut. Viimeisimmäksi taisin ihastua Joel Haahtelan kirjoihin, mutta niiden lukeminen on vielä vähän prosessissa (ihan parasta on pakko säästellä). 

No, mutta kun tartuin Stockan herkku -kirjaan, niin tiesin, että se on taas menoa: Jaana Taposen kirjat on luettava. Mulla meni aikani, kun huomasin, mihin Taposen kirjat on yritetty piilottaa kirjastoissamme, mutta nyt kun tajusin, että kirjastoissa on erikseen viihde-hyllyt, löysin kirjat sijoitettuna sinne. 

Lalalandia (2011, Karisto - 1. painos 2009) on nimensä ja kansikuvansa mukaan sellainen kirja, että en siihen tavallisesti koskisi, mutta nyt mulla oli sellainen kutina, että kannattaa ylittää ennakkoluulonsa, unohtaa ulkonäkö ja sukeltaa sisältöön. 




Ja kyllä kannatti. 

Teoksessa on kaksi pariskuntaa: John ja Leni sekä Ari ja Emma, joista Leni ja Emma ovat ystävättäriä keskenään, loput sietävät toisiaan olosuhteiden pakosta. Pariskunnat ovat lapsellisia ja naimisissa, elämä on asettautumassa uomiinsa ja joulunodotus tuottaa tiettyjä paineita. 

John matkustaa työnsä puolesta paljon, Leni kokee olevansa yksinhuoltaja ja lapset välillä unohtavat, kuka heidän isänsä on. Miehen tultua kotiin arjen rutiinit rikkoutuvat ja Lenin täytyy muuttua edustusrouvaksi. Kun John ilmoittaa, että työmatkoja ei enää tule, Leni ahdistuu vielä enemmän. Ahdistusta helpottaa hieman se, että Leni törmää (kirjaimellisesti) Anttiin. 

Emma on onnellinen elämässään, kunnes hän herää yöllä puhelimensa ääneen ja vastatessaan puhelimeen huomaa, että soitto on vahinkopuhelu. Ari on jäänyt töiden jälkeen työpaikalleen, eikä puhelimesta kuulu töiden ääniä. 

Kirja on siis parisuhdekuviointia, mutta sanoisin, että kuitenkin kiehtovammalla tavalla kuin totuttua. Taposen kieli on hauskaa ja ironista. Jos ja kun chick lit kertoo siitä, miten nuoret naiset, alle kolmikymppiset etsivät miestä, niin Taposen kirja kertoo siitä elämästä, kun naiset huomaavat, että loppujen lopuksi se valinta meni ehkä sittenkin pieleen. Mikähän ero-lit tässä sitten olisi kyseessä? Kun jossain vaiheessa (yleensä aika samaan aikaan kaikilla) ihmiseen iskee tällainen vaihe myös irl, että täytyy miettiä, onko tehnyt oikeita valintoja, millaista elämää ja minkälaisessa parisuhteessa oikein haluaa ja suostuu ja voi elää, niin sanoisin, että Taposen edustama lit iskee esimerkiksi omaan elämänvaiheeseeni niin hyvin, että tykkään! Aiemmin kirjoitin, miten chick liteistä väikkäriä kirjoittava Nevalainen käyttää termejä mom lit ja granny lit, mutta minusta nuo termit eivät kuvaa tätä kirjallisuutta, jossa keskiössä on naisten 30 - 40 -vuotiaiden elämän parisuhdekuviot; eihän tässä oikeastaan kuvata vanhemmuutta eikä vanhenemista. 

Taposen kirjaan takaisin: Lalalandia kertoo siis suhteista, joissa ruoho on vihreämpää toisaalla, omia ja parisuhteen rajoja ja moraalia koetellaan muiden miesten ja naisten kanssa eli kyse on pettämisestä. Joskus pettäminen on iso iso virhe, joskus pettäminen saa ihmisen jälleen elämään. Taponen tarkastelee aihetta ilman moraalisaarnoja, voisi sanoa, että erittäin elämänläheisesti ja oikeantuntuisesti. Onko parisuhde joskus vain niin huono, että on parempi lähteä kuin jäädä?

Leni mietti, mitä sanoisi Elliinalle. 
Iskä on poissa, koska tekee tosi tärkeää työtä. 
Mutta tekikö oikeasti?
Tai ehkä sittenkin oikeammin: Iskä on poissa, koska työ on hänelle tärkeämpää kuin omat lapset. 
Mutta niin ei voinut sanoa lapselle, joten ehkäpä sittenkin: Koska jonkun pitää ansaita rahaa. 
Bingo. Tämä oli lähellä totuutta, mutta oli eettisesti väärin opettaa lapselle materialistisia arvoja. Leni huokaisi. 
Isä haluaisi, mutta ei tällä hetkellä voi. 
Mutta kuka tiesi, halusiko oikeasti, oliko tämä onnellinen kotona, tässä elämässään, vai oliko miehestä tullut maaton. 
Pakko sanoa jotain, hän ajatteli ja sanoi sitten: - Isä on kotona niin paljon kuin vain voi. Ihan varmasti. 

Kenelle kirjaa suosittelen?
Parikymppiselle lukijalle tämä saattaa olla liian masentavaa, mutta yli kolmikymppiselle, joka on jo avannut silmänsä ja kohdannut elämän tosiasiat, tämä voisi olla helpottavaa luettavaa: ei parisuhde ole onnellinen naapureillakaan. Taposen huumori helpottaa hieman kestämään elämää. Ainakin itselleni tämä oli vapauttavaa luettavaa. 


Arvio: + + + + . Ihan huikeen hienohan tämä oli!

Anu myös on pitänyt Taposen kirjoista.


tiistai 24. heinäkuuta 2012

Katherine Boo: Kätkössä kauniin ikuisen

Katherine Boon Kätkössä kauniin ikuisen - Mumbain slummien toivo ja toivottomuus (2012, WSOY, alkuperäinen teos Behind the Beuatiful Forevers - Life, Death, and hope in a Mumbai Undercity, suomentanut Tarja Lipponen) tuli lukulistalleni, kun hoksasin sen Susan blogista. Olen lukenut kirjaa vähän kerrassaan, samaan aikaan olen päässyt tutustumaan Satyamev Jayate -ohjelmaa netin kautta. Nämä kaksi asiaa: kirja ja keskusteluohjelma ovat paitsi näyttäneet Intian ongelmia, myös esitelleet kaikki ne esteet ja vaikeudet, jotka Intiassa ovat paremman huomisen esteenä ja joita emme suomalaisesta näkökulmasta ymmärrä. 

Zephyr, joka myös on lukenut Boon kirjan, kirjoitti hienosti siitä, miten Boo on käsitellyt omaa taustaansa: onko toisenlaisesta taustausta mahdollista nähdä ja kuvata toista, tai tässä tapauksessa kolmatta, maailmaa objektiivisesti tai siten, että siitä olisi hyötyä kenellekään. Mielestäni mitään ei voi tarkastella ilman omaa lähtökohtaansa, mutta omasta näkökulmasta voi nähdä asian toisin kuin paikalliset, ja välillä on hyväkin tuoda mukaan uutta näkökulmaa. Se, miten asiat muuttuvat, vai muuttuvatko ollenkaan, on kuitenkin aina kiinni ihmisistä itsestään. Boo on amerikkalainen journalisti, joka on kotimaassaan kirjoittanut köyhien ja syrjäytyneiden ihmisten elämästä Pulitzerin arvoisesti jo vuonna 2000, joten voi sanoa, että hän ei ole ihan pystymetsästä Mumbain slummeja tarkastelemaan lähtenyt. Boo seurasi elämää Mumbaissa vuosina 2007 - 2011. Intiasta hän kiinnostui mentyään naimisiin intialaisen miehen kanssa. Boo kertoo kirjansa jälkisanoissa kiinnostavasti niistä asioista, jotka liittyvät epätasa-arvoon, köyhyyteen ja sen tutkimiseen, että miksi epätasa-arvo säilyy maailmassa. Koska kysymys kiinnostaa myös minua, oli kirjan lukeminen pääsääntöisesti kiinnostavaa. Vastausta kirja sen sijaan ei suoraan anna, koska suoraa ja yksinkertaista vastausta köyhyyden säilymiseen ei ole. Boo kuitenkin antaa kirjassaan äänen slummien asukkaille. 


"Kun katsot tai kuuntelet jotakuta, ajatteletko koskaan, että onko tällä ihmisellä elämä?" Abdul kysyi - - 
"Niin kuin se nainen, joka yritti hirttäytyi tai hänen miehensä, joka oli varmaan hakannut naisen? Mietin vaan, millaista elämää sellainen on", Abdul puhua pälpätti. "Siedän henkistä painetta ihan vain tajutakseni sen. Mutta onhan se elämää. Jopa koiran lailla elävällä ihmisellä on tavallaan elämä. Kerran äiti pieksi minua ja tulin ajatelleeksi sitä. Sanoin: 'Jos se mitä nyt tapahtuu, se että hakkaat minua, jatkuisi koko loppuelämän, se olisi paha elämä, mutta silti elämä.' - - 




Boo kirjoittaa slummin ihmisistä heidän jokapäiväisissä askareissaan. Arkeen kuuluu työnteko. Vaikka slummin asukkaista suurin osa on työttömiä, tekevät he joka päivä työtä: yksi tuottoisimmista töistä, joita slummi tarjoaa, on ironisesti rikkaiden heittämä jäte. Keräämällä, lajittelemalla ja myymällä eteenpäin roskaa slummissa elävät voivat päästä hyviinkin ansioihin. Sellaisiin ansioihin, jotka auttavat pääsemään slummista pois. Sillä he kaikki uskovat, että jonain päivänä he pääsevät slummista pois. 

Kaikki slummissa asuvat tiesivät, että pois köyhyydestä johti kolme reittiä: piti löytää sopiva rakonen harjoittaa liiketoimintaa kuten Husainit jätealalla, ryhtyä politiikkaan ja korruptioon kuten toiveikas Asha tai kouluttautua. Kymmenet vanhemmat söivät slummissa pelkkää roti-leipää ja suolaa, jotta pystyivät maksamaan lastensa yksityiskoulut

Kolmessa edellä mainitussa löytyy samalla myös syitä siihen, miksi reitit eivät johda toivottuun päämäärään: 

Viiden viime vuoden aikana lentokentän tienoille oli perustettu yli sata koulua. Osa niistä oli kalliita ja erinomaisia, osa petosta. Joissakin kouluissa, kuten Manjun pitämässä, opettajana toimi epäpätevä nuori. - - Yleisten koulujen opettajista noin kolmelta viidestä puuttui yliopistotutkinto, ja vakituisista opettajista monet olivat lahjoneet opetusviranomaisia suurilla rahasummilla turvatakseen asemansa.

Edellä olleissa lainauksissa esiintyvät myös teoksen päähenkilöt, sillä Boo tarkastelee Husainin perhettä, joka Abdulin johdolla yrittää rikastua jätealalla. He ovat pystyneet säästämään rahaa jopa niin paljon, että se riitti pienen maatilkun ostamiseen. Heidän naapurinsa, jalkapuoli-Fatima, ja tämän kuoltua hänen miehensä, alkavat syyttää perhettä tapahtumista, jotka johtavat naisen itsemurhaan. Husainin perheen rahat alkavat mennä viranomaisten lahjomiseen, sillä muita keinoja välttää pitkä vankilatuomio ei tunnu olevan. 

Asha, kolmen lapsen äiti, pyrkii pois toisin keinoin, hän kieroilee tietään kohti politiikkaa ja hänen tyttärensä opettaa slummin lapsille koulussa, jota ei ole kuin paperilla ja Manjun iltaopetuksena. Asha, joka näkee tien pois Annawadista, ei kaihda sotkeutumista korruptioon: rahaa kierrätetään haamuyrityksen tileillä, jos joku kieltäytyy toimimasta korruption nimissä, hänet voidaan korvata toisella ihmisellä. Vaikka jollakin olisi mahdollisuus pistää stoppi korruptiolle, on ihminen helppo ostaa hiljaiseksi. Kun Asha haluaa tyttärensä Manjun jatkamaan äitinsä linjalla, Manjua huolettaa, mutta Asha tuo kotiin käytetyn tietokoneen, nettiyhteyden ja pääsyn Facebookiin, mikä hiljentää huolen korruptiosta. 

"Totta kai tämä on korrptiota", Asha sanoi yrityksensä uudelle sihteerille. "Mutta onko tämä minun korruptiotani? Miten kukaan voi sanoa, että minä teen väärin, kun isokenkäiset laativat kaikki paperit ja sanovat, että tämä on oikein."

Miksi joitain asioita voidaan muuttaa ja jotkut asiat pysyvät muuttumattomina? Kun slummissa ilmenee eläinten hyväksikäyttöä, eläinaktivistit yhdistävät joukkonsa ja eläimet pelastetaan. Miksi slummin ihmiset eivät yhdistä joukkojaan ja tee samaa? 

Aktivistien joukko oli pieni, mutta he olivat tehneet yhteistyötä ja siten saaneet kiukkunsa kuuluviin. - - Sen sijaan voimattomat yksilöt syyttivät puutteesta toisiaan. Toisinaan heidän onnistui Fatiman tapaan tuhota siinä sivussa itsensä. Jos he olivat Ashan tavoin onnekkaita, he paransivat asemiaan hyötymällä muiden köyhien elämänmuutoksista

Kyse ei ole pelkästään Intian slummeista, vaan 

Mumbain kehitystkulku oli meneillään myös muualla. Maailmanlaajuisen markkinatalouden aikakaudella toiveet ja murheet muodostuivat kapein perustein, ja siksi tuntua yhteisestä kiipelistä ei syntynyt. Köyhät eivät yhdistäneet voimiaan vaan taistelivat toisiaan vastaan voitoista, jotka olivat yhtä köykäisiä kuin väliaikaisiakin

Kirjassa slummien asukkaat, heidän elämänsä, puheensa ja Boon ajatukset kietoutuvat yhteen tavalla, josta en ala edes miettiä, mikä on kenenkin ajatuksista lähtöisin. Eikä se mielestäni ole oleellista tässä kirjassa. Oleellista on se, että Boo näyttää, minkälainen maailma on ja miten se toimii. Mumbain slummien asukkaiden selviytymisen päivästä toiseen, unelmien olemassaolo, ei ole kovin kaukana kenen tahansa elämästä maapallolla. Jokainen ihminen pyrkii elämässään johonkin: jotkut tekevät työtä ahkerasti, säästävät ja toivovat, että omilla lapsilla on siten parempi elämä; jotkut kouluttautuvat ja pyrkivät eteenpäin niin. Olosuhteet ja mahdollisuudet ovat erilaiset: korruptio ja yhteiskunnallisen turvan puuttuminen tekevät etenemisen vaikeammaksi ja ihmiset kovemmiksi, koska suojaverkkoa ei ole, jos kyydistä tippuu. 


Vaikka meidän kuvamme Intiasta on se, että maassa on paljon ongelmia, meille ei ehkä välity kuva, että ongelmia pyritään ratkaisemaan. Boon kirjaa lukiessa tuli sellainen olo, että koska seuraavasta päivästä ei tiedä, pidempiaikaisia suunnitelmia on vaikea tehdä. Koska taloudellista turvaa ei ole, raha pitää ottaa sieltä, mistä sen saa. Esimerkiksi kun avustusjärjestö antaa rahaa kouluun, joku vetää rahan välistä, vaikka koulu auttaisi monia ihmisiä etenemään elämässä, raha kuitenkin auttaa sitä yhtä välistä vetäjää nyt. Jonkusen vuoden Intian viereisen aasialaisen maan nousuyrityksiä ja epäonnistumisia seuranneena voisin sanoa, että suurimmat syyt siihen, että maa ei muutu, ovat juuri korruptio ja kyvyttömyys yhteistyöhön. Hyvät teot ovat hyviä, mutta tuntuvat joskus järjettömiltä, irrallisilta ja hyödyttömiltä, ainakin toisenlaisesta näkökulmasta katsottuna. 











Kirjan ja kirjailijan kotisivut.











Koska asioita on vaikea muuttaa ilman yhteisöllisyyttä ja näkyvyyttä, olen ilolla seurannut intialaista tv-ohjelmaa Satyamev Jayate, joka on näkyvä ja suosittu ohjelma Intiassa. Sen ideana on Oprahin tapaan nostaa esiin yhteiskunnallisia asioita ja ongelmia, juontajana ja ohjelman henkenä toimii Bollywoodin supertähti Aamir Khan, joka on tehnyt aiemmin kantaaottavia elokuvia toisin kuin jotkut toiset Khan-nimiset supertähdet. 

Olen vähän ristiriitaisin ajatuksin ohjelman suhteen, koska Aamir Khan tietysti itse hyötyy ohjelmasta (järkyttävän ison palkkionsa ansiosta), mutta hän on kuitenkin se ääni, jota Intia kuuntelee ja ohjelma on mielestäni hyvä. Olen itsekin joutunut miettimään asioita ja maailmankuvaani uudelleen (vaikka siis olen tällainen fiksu, koulutettu länsimaalainen, jolla on mahtavat mielipiteet asiaan kuin asiaan, varsinkin maailman toisella laidalla sijaitsevan maan ongelmiin), koska ohjelmassa on käsitelty asioita useasta eri näkökulmasta.

Aiheita, joita ohjelmassa on käsitelty, ovat  mm. 

- tyttölapsien abortoiminen
- lasten hyväksikäyttö
- lääkäreiden korruptio 
- kotiväkivalta
- ympäristömyrkyt
- vanhusten hylkääminen 
- vesistöjen saastuminen 

Eivät mitään kevyitä aiheita. Uskon ohjelmaan siksi, että Aamir Khan tuo asioihin näkyvyyttä ja ihmiset kuuntelevat tätä tähteä. Paikallisten lähteitteni mukaan näitä asioita on toki käsitelty aiemminkin, mutta ei näin isolla nimellä, ja ihmiset todellakin kuunteleva, mitä arvostetulla Bollywood-tähdellä on sanottavaa. Ohjelma lähetetään Intiassa sunnuntai-aamuisin, mikä ei ole prime time tietenkään, ohjelmassa on oikeita ihmisiä, eikä muita Bollywood-näyttelijöitä tai kavereita. Ohjelmassa on esitetty myös ratkaisuja ongelmiin, mutta mikä ehkä tärkeintä: suuri joukko ihmisiä saadaan samaan aikaan tärkeiden asioiden pariin, keskustelemaan ja miettimään asioita. En usko, että Intiasta yhden ohjelman perusteella tulee korruptiton onnela, mutta jonkun on aloitettava jotain, mitä toiset voivat jatkaa. Asioiden tiedostaminen ja näkeminen on jo iso askel.  

Ohjelmasta on enää yksi episodi jäljellä. Odotan, että onko siinä oikeasti joku iso aihe, vai onko ohjelma kooste aiemmista jaksoista. Olisi ainakin yksi asia jäljellä, joka mielestäni on se kaikkein isoin: epätasa-arvo. Voi olla, että ökyrikkaan staran olisi aika mahdotonta käsitellä aihetta. 

Ohjelmaa voi katsoa kotisivuilta, viimeisimmän jakson näkee englanninkielisin tekstein, ja myös youtubesta saa tekstein katselluksi jaksoja. 

maanantai 23. heinäkuuta 2012

Jane Green: Vuosi maalla ja chick litistä vähäsen

Varasin kesään kasan viihdekirjallisutta, koska musta kesään sopii aina sellainen kevyempi ote. Näissä kirjoissa ei ole niin väliksi, jos kesken lukemisen täytyy pitää pieni tauko, jonka aikana sulkea kirja ja nauttia auringosta. Tai no, tänä kesänä tauon aikana on myös voinut siirtyä sateensuojaan sisälle.

Tykkään myös lukea erilaista kirjallisuutta, kevyttä tai vakavaa. Oikeastaan tärkeintä onkin se, että kirjaa aloittaessani tiedän, mitä kansien sisältä löytyy. Myönnän, että joskus sieltä löytyy yllätyksiä. Näin kävi Jane Greenin Vuosi maalla -teoksen kanssa: kevyeksi viihdekirjaksi etukäteen luokittelemani teos olikin vakavampaa kuin kuvittelin. Joskus odotukset ns. vakavamman kirjallisuuden suhteen osoittautuvat paikkansapitämättömiksi ja silloin oikeastaan kiukustun enemmän: jos olen odottanut lukevani elämää suurempaa -ajatuksia, en halua lukea pieleen menneistä treffeistä. Ehkä olen odotushorisonttini vanki, mutta samalla voisi sanoa, että raja ns. vakavamman ja viihdekirjallisuuden välillä ei ole selvä. Usein tulee mieleen samat ajatukset kuin täällä

 harmittaa, että kirjallisuuteen suhtaudutaan Suomessa niin haudanvakavasti.
    ”Miksi ylipäätään täytyy miettiä, onko joku kirja viihdettä vai ei?”


Sanoisin, että joissakin tapauksissa kirja on pelkästään viihdettä, ja joskus siitä on vaikeaa löytää oikeastaan mitään tarttumapintaa.


Joissakin tapauksissa viihdekirjallisuus on sitä perimmäistä itseään, eli tässä tapauksessa chick litiä, sinkkukirjallisuutta: 
kirjan perimmäinen teema on, että oikean miehen löytäminen on vaikeaa ja etsiminen 
kamalan vaikeaa ja joskus hauskaakin. 

Tästä lajikkeesta malliesimerkit: 


Lisää vinkkejä tässä postauksessani.

Tyhjentävä listaus on myös mm. täällä Helsingin kaupunginkirjaston sivuilla. 

Kirjablogeissa keskustelua chick litistä on käyty mm. Järjellä ja tunteella -blogissa ja hieman aiemmin Lurun luvut -blogissa.

Itselläni ei ole asiaan oikein mitään lisättävää: 
olen samaa mieltä, että jokaisella kirjalle on oma paikkansa ja aikansa maailmassa. 


Ihan pikaisesti sanoen voisin kuvitella, että chick lit sen puhtaimmassa muodossaan kiinnostaa itseäni hieman nuorempaa lukijaa. Itse tutustuin teini-iän kynnyksellä Hilja Valtosen ihan mahtaviin kirjoihin, jotka olen aina nähnyt kovin samanlaisina kuin nykyajan chick litit: Valtosella on sanavalmiita naispäähenkilöitä, jotka eivät tosin kuluta, koska jokainen kirja on myös aikakautensa tuote, mutta sekä Valtosen teoksissa että uudemmissa chick liteissä pohditaan naisen asemaa maailmassa. Luulisin siis, että hetkinä, jolloin naiseus ja naisena oleminen ovat kiinnostuksenkohteita, kuten teini-iässä, chick lit ikään kuin näyttää ja opastaa, millaista naiseus on. Kinsellaa ja ns. oikeaa chick litiä lukiessa tulevat mieleeni aika usein tyyliblogit, joissa nuoret naiset kirjoittavat elämästään. Nämä ajatukset ynnäten joskus käy mielessä sellainen pieni vaaran ja inhon ajatus, että eivät kai teinit joudu joka paikassa samanlaisen mallin ohjaamiksi? Että naisen elämä on ulkonäköpaineita, shoppaamista, kuntotreenejä, salaattiaterioita, ystävien kanssa kahvilla / baarissa / ravintolassa, sopivan miehen ja ripsivärin valitsemista jne. 

Mutta kuten jokainen blogisti muistaa jossain välissä ohjastaa: tuo kaikki toki on vain ihmisen elämän yksi osa-alue, eikä koko elämä. Joskus olisi mukavaa ja kiinnostavaa kurkistaa niihin muihinkin osa-alueisiin, vaikkapa chick lit -kirjoissakin. Ja se kirjallisuus, joka yltää tähän muuhun osa-alueeseen, on minusta se kiinnostavin osa chick lit -kirjallisuutta. Kaikissa kirjoissa sitä osaa ei ole, mutta onneksi osassa on. Chick lit ei ole siis yhtenäinen kirjallisuudenlaji, ja siinäkin yksi sen viehättävyys.

Googletin vähän asiaa, ja huomasin, että chick lit on yliopistotutkimuksen aiheena: Terhi Nevalainen tekee väitöstutkimusta Itä-Suomen yliopistoon aiheesta. Esittelysivullaan Nevalainen kertoo, että:


 Chick lit on laajentanut aiheitaan: on esimerkiksi vanhemmuudesta kertovaa mom lit -kirjallisuutta, jopa vanhenemista käsittelevää granny litiä.




Väitöskirjaa odotellessa täytyy sanoa, että olenkin miettinyt, että miten suhtautua viihdekirjallisuuteen, joka on selvästi suunnattu iäkkäämmille naisille ja joissa käsittelytapa on sama (=kevyt), mutta käsittelevinä olevat asiat liittyvät yli 3-kymppisen naisen elämään: onko suhde miehen kanssa se oikea, vai vihertäisikö toisaalla enemmän; onko viimeinkin aika hankkia lapsia vai haudatako suunnitelmat kokonaan; mitä tehdä, kun kuolema on selvästi lähempänä kuin 20 vuotta aiemmin jne. Annakaisa Iivarin Juhannus italialaiseen tapaan oli juuri tällainen teos, jossa aiheet liittyvät naisen elämän suuriin kysymyksiin, kuten kansikin sen kertoo ;D 

Hassua oli, että kirjaa lukiessa huomasin, että siinä koettiin selvää tarvetta erottautua nuoremman naisen elämästä: Italiassa mukana ollut 26-vuotias nainen koettiin joukkoon kuulumattomana ja elämäntapa (juhliminen, shoppailu, bilettäminen) negatiivisena. Mietin kovasti, että täytyykö naiseus nähdä niin kovasti ikään liittyvänä: onko erottautuminen nuoremmista naisista niin tärkeää?



Jane Greenin Vuosi maalla (2012, Karisto, alkuperäinen teos Promises to Keep 2010, suomentanut Auli Hurme-Keränen) on kovin samanlainen aiheiltaan kuin Iivarin teos: tässä käsitellään 30 - 40 -vuotiaden naisten elämään liittyviä asioita. Ihan pakko väliin heittää risuja teoksen suomennetusta nimestä: tämä kirja EI ole tarina siitä, miten nainen, yli 30-vuotias, saa tarpeekseen elämästään suurkaupungissa ja lähtee downshiftaamaan maalle, niin kuin kirjan nimestä voisi päätellä. On tässä sellaistakin, mutta se ei ole koko kirja, englanninkielinen nimi Promises to Keep kuvaa niin paljon paremmin teoksen sisältöä. 

Henkilöhahmot tässä kirjassa ovat kolmenkympin paremmalla puolella iältään, heillä on vakiintunut (tai vaihtuvakin) työ; elämä amerikkalaisessa lähiössä tai kaupungissa on osalla vakiintunut, toiset kokevat eroja ja muutoksia työssä ja asuinpaikassa. Elämässä tapahtuu kaikkea pientä tai suurta, mutta tapahtumat saavat oikeat mittasuhteet, kun henkilöistä yksi sairastuu vakavasti. 

Vuosi maalla on kertomus kolmesta naisesta: Steffi on kolmekymppinen nainen, joka elää rokkistaran kanssa ja on ravintolassa töissä; Callie on hänen isosiskonsa, joka asuu lähiössä ja jolla on maailman paras mies ja maailman parhaat kaksi lasta ja hän on maailman onnellisin nainen, suhteellisen kivasti  menestynyt valokuvaaja; Lila on töistään irtisanoutunut, uuden miessuhteen alussa ja hänen täytyy miettiä aivan kokonaan uudelleen suhtautumisensa ja suhteensa lapsiin. Lila on Callien paras ystävä ja he ovat noin 4-kymppisiä naisia.


Hänen nelikymmenvuotispäivänsä oli pelottava, mutta nyt, neljäkymmentäkaksivuotiaana, hän tajuaa elävänsä todella elämänsä parasta aikaa. 
Hänen ihonsa hehkuu ja hiuksensa kiiltävät, ja hän on täysin tyytyväinen olotilaansa. Hän herää joka aamu nauttien elämästään. Hänellä on aviomies, jota hän rakastaa, lapset, jotka valaisevat hänen elämäänsä (paitsi tapellessaan ja saadessaan hänet järjiltään), ja tyydytystä tuova työ. 
Hän rakastaa perhettään, ystäviään, kotiaan. Ja tänä iltana, niin kuin usein aiemminkin, hän on ihmeissään, koska näyttää kuuluvan vähemmistöön.



Nainen voi olla tyytyväinen siis keski-ikäisenäkin, lienee kirjan sanoma. Paitsi, että se henkilöistä (Callie), joka on onnellinen, sairastuu pian. Sairaus auttaa muita päähenkilöitä olemaan rohkeita ja suuntaamaan elämäänsä siihen suuntaan, joka tekee heidät onnellisiksi. Kirjassa on tiedostettua se, minkälainen naisen elämän tulisi olla neljäkymppisenä, mutta kaikki henkilöt eivät kuitenkaan elä niin kuin täytyisi: Vaikka Calliella elämä juuri on niin kuin pitää, hänen ystävänsä, Lila, on kuitenkin aina ollut jotain muuta (kuin pitäisi), mutta silti hän(kin) on onnellinen...

Lila ei ole laiha eikä suoratukkainen, eikä hän ole asunut alle kolmekymppisenä Upper East Sidella, ei pyörinyt sinkkukuvioissa, ei löytänyt aviomiestä, ei saanut lasta eikä muuttanut sitten takaisin Westchesterin piirikuntaan kahdeksan kilometrin säteelle vanhasta kotitalostaan - - 
Ja ennen kaikkea Lila ei mennyt naimisiin.

Steffi on taas pikkusisko, joka vaihtaa mieltään, työpaikkaansa, poikaystäväänsä, mutta kun hän muuttaa maalle, alkaa hänkin löytää omaa tietänsä elämässä. Steffi on kokki, ja siksi kirjan jokaiseen lukujen väliin on ympätty ruokaohjeita, jotka ovat kärsineet hieman suomenkielisessä käännöksessä: kuinka mitata esim. 2,4 dl kaurahiutaleita? Reseptit ovat muutenkin ehkä vähän vieraita suomalaiseen makuun, mutta toisaalta Curryllä maustettu palsternakka-omenakeitto kuulostaisi kivalta vaihtoehdolta... Ehkä reseptit myös on suunnattu tällaisen keski-ikäisen lukijan mieltymyksiin... hmmm. 

No joo, kirjassa varmaan sanomana on se, että löydä oma tiesi kulkea, sillä jos yrität tehdä niin kuin on ns. oikea tapa elää, et tule onnelliseksi. Paitsi jos se on oma tiesi. Ja tee kaikki heti, sillä koskaan ei tiedä, kuka sairastuu tai jotain muutakin yllättävää voi tapahtua.

Kirja on omistettu rintasyöpään kuolleelle ystävälle. 





Jane Greenin teos oli yllättävin vähään aikaan lukemani teos, koska odotin kovasti jotain chick lit -tyylistä tarinaa. Kyllähän tässäkin etsittiin tulevaa miestä niille, joilla ei vielä miestä ollut, mutta kirja oli paljon vakavampi muiden aiheidensa takia. Minusta jako vakavaan ja viihteelliseen kirjallisuuteen on kovin teennäinen, koska sekä "vakavien" että "viihteellisten" teosten sisällä on niin paljon erilaisia teoksia. Harvoin tällaista kädenvääntöä käydään rikosromaanien suhteen, sillä on jotenkin luvatumpaa lukea rikoskirjaa kuin viihdettä, joka on suunnattu naisille. Mielestäni sekä rikosromaanit että naisviihde on osin kovinkin kaavamaista, mutta juonikaavion raoista voi tulvia niin paljon muutakin sekä rikos- että naisviihteen kirjoista ja juuri sen takia itse pidän viihdekirjojen(kin) lukemisesta. 

Lopuksi, löysin tällaista asiaa, että voiko feministi lukea chick litiä? Mielestäni on jo feministinen teko arvostaa naisten kirjoittamaa, lukemaa ja tähdittämää kirjallisuutta niin paljon, että lukee kirjoja. Muita mielipiteitä löytyy Ylen ohjelmasta, ja Kirjakon hienosta postauksesta.

Elämässä on kuitenkin tärkeintä pitää kiinni niistä asioista, jotka ovat tärkeimpiä itselleen. Joskus on hyvä, että joku vähän tökkäisee näkemään asian.