MARI A:N KIRJABLOGI

Kirjablogissani kirjoitan lukukokemuksistani, lukemistani kirjoista ja niistä kirjoista, jotka haluaisin lukea. Välillä myös kirjoitan ja kuvaan jotain muuta elämästäni.

Viestit kulkevat osoitteeseen mariankirjablogi@yahoo.fi

tiistai 17. maaliskuuta 2015

Suosikkeja lapsille: Tapani Bagge, Tittamari Marttinen



Aiemmin (syksyllä?!) minulla oli aikomuksena postailla lastenkirjoista ja suosikeistamme, mutta ajatus on sittemmin jäänyt ajatuksen asteelle, vaikka kyllähän meillä aina luetaan jotain lapsille, tai lapset lukevat itse, kiitos koulun tsemppauksen. Tämän päivän Hesari kertoo, miten nuoret lukevat koko ajan vain vähemmän, joten nytpä onkin hyvä päivä kirjoittaa joistakin kirjoista, joita meidän alakoululaiset ovat lukeneet.  

Ekaluokkalainen on lukenut mm. Keltanokka-sarjaa, joka nimensä mukaisesti on helppolukuista kirjallisuutta - tekstin välissä on vielä kuvia, ja teksti melkoisen harvaan painettua. Sivuja kirjoissa on 50 - 100 välillä, aikuinen lukaisee kirjan ääneen vajaassa puolessatunnissa, ekaluokkalaiselle näissä menee useampi ilta. 

Tapani Baggen Kaisa-kirjat ovat viihdyttäneet sekä äitiä että lasta. Ihastus alkoi kirjasta Maailmalla, jossa Kaisa lähtee yksin maailmalle kohti äidin kotia, joka on saarella. Matkalla Kaisa kulkee sekä bussilla Turkuun että laivalla Turun ulkopuoliselle saarelle - melkoinen sankaritar tämä koulusta kesälomalla oleva tyttö! Kirja jäi myös lapsen mieleen, ja äitiä alkoi pelottaa siinä vaiheessa, kun lapsi alkoi miettiä, että voisikohan hänkin muuten lähteä pienelle matkalle. Ihan yksin! 

Myöhemmin olemme lukeneet (välillä äiti, välillä lapsi itse) myös teokset Yöllä, Ulkona ja Kaupungilla. Muissakin teoksissa Kaisa osoittautuu pelkäämättömäksi tytöksi, joka tutkii pihapiiriään veljesten Pasin ja Pekan kanssa, ja uskaltautuu myös omaa pihaa kauemmaksi retkillään. Mielenkiintoista kirjoisssa on, että Kaisa elää isänsä kanssa, kun äiti elää saarellaan. 


Johan ja Päivi Urengen Bestikset Johanna ja Ulla on alun perin ruotsiksi kirjoitettu kirjasarja, jossa tässä ensimmäisessä kirjassa kerrotaan, kuinka Johanna ja Ulla ystävystyvät. Tytöt ovat kovin erilaisia, eivätkä edes alkuun pidä toisistaan, Talo-Ulla asuu omakotitalossa, ja tuntuu, että tytöt ovat taustoiltaan kovin erilaisia. Mutta yhdessä he keksivät kuitenkin eriskummallisia ja hauskoja seikkailuja, myöskin pihapiirin lähellä, ja koulumatkan varrella. Tytöt ovat yhdeksänvuotiaita, ja voisin kuvitella, että juuri samanlaisia pieniä seikkailuja kokevat tytöt koulumatkoilla kuin nämä kaksi. Yhdeksänvuotiaana ainakin nämä tytöt alkavat kokeilla jo hieman aikuismaisia keinoja, tosin lukijaa hauskuttavalla tavalla, kun he esimerkiksi päättävät hurmata ihmisiä räpyttelemällä silmiään. 

Kirja oli helppolukuinen, tekstiä ilostuttivat seikkilujen ja huumorin lisäksi kuvat. 

Ruotinkielinen alkuteos Josefin bästis med Villa-Ulla vuodelta 2004. 

Tittamari Marttisen Meidän luokka pipot vauhdissa tuli myös luettavaksi, kun etsin koulumaailmaan sijoittuvia kirjoja. Koska koulu on lapsille tuttu paikka, tuntuu, että aika moni kirja sijoittuu jollain tavalla kouluun. Meidän luokka on melkoisen sekava paikka, jossa kaikki arkea piristävä aiheuttaa kaaoksen, esimerkiksi liikuntapäivä, jolloin uimahalliin suunnattu retki peruuntuu, ja mennäänkin laskettelemaan - ainoa vain, että opettaja pelkää tulla korkealta alas. 

Nämä kaksi kirjaa olivat hauskoja, ja saavat varmaan meidät tutustumaan vielä lisää kirjailijoiden muihin teoksiin. 

Christine Nöstlingerin Mini menee kouluun on alun perin saksankielinen teos, jossa pitkä ja laiha Mini lähtee koulutielle. Tämä kirja oli ekaluokkalaisen oma valinta ja itse lukema kirja (kirjassa on mm. paljon kuvia) ja parasta kirjassa oli ihan kaikki. Eli tykätty kirja, kenties lukuun tulee vielä lisää Miniä.


Pojalle on myös löytynyt luettavaa, osan olen itse käynyt lainaamassa, osa on koulun kirjastoreissuilla löytyneitä kirjoja, ja kirjoja vissiin lukee koko luokka (tai koulu). 

David Walliamsin Poika ja mekko kertoo pojasta, joka pelaa futista ja haluaa käyttää mekkoa, mutta ei aivan sovellu tytöksi tyttöjen sekaan, jalispeleissä hän vie joukkueensa voittoon mekko päällä. Lapsen mielestä kirja ei vakuttanut, tosin Herra Lemukaan ei ollut aiheuttanut naurunrämähdyksiä - ehkä tämä huumori ei aivan iskenyt kuitenkaan. 

Tuija Lehtisen Futiskesää yritin tyrkyttää lapselle luettavaksi, mutta kirja oli kuulemma liian tylsä. Ehkä myös liian paksu ja tiivis tekstiltään. Kirjan pariin minut kiinnosti KasiYsin paita kansikuvassa, kirjassa futisjoukkue on FC-99. 


Lapsen oma valinta koulun lukemiseksi ovat olleet Neropatin päiväkirjat, jotka on luettu useampaan kertaan ja kirjan kuvareportaasit on tultu näyttämään äidille useampaan otteeseen, lisäksi kirjat ovat innostaneet kirjoittamaan omaa kirjaakin. Voisi siis sanoa, että tätä kirjasarjaa voi suositella alakouluikäiselle pojalle. 



Neropatti eli Greg kärsii monesta asiasta, niin kuin isoveljestään ja kaikenlaisista pahoista tapahtumista ja jännityksistä. Kirjassa on oma tyylinsä, joka jää helposti päälle. Huh, tästä ollaan kotona kuultu koko vuosi! 


Toinen suuri suosikki on ollut Kapteeni Kalsari, jotka nämäkin kirjat on luettu useaan otteeseen ja isolla innolla. Kirjojen huumori ei ihan ehkä itseeni uppoa, mutta jos lapsi tykkää ja jotain on luettavaa, niin menköön. Kapteeni Kalsari on jakanut ihmisiä myös Amerikassa, jossa kirjat halutaan pois kirjastoista

Pojalle eniten iskevät sarjakuvat, Akut, Asterixit ja Lucky Luket. Koska olen itsekin oppinut lähes kaiken elämästä akuista ja kaiken roomalaisista ja historiasta asterixien sivuilta, en osaa paheksua sarjisten lukemista, vaan lähinnä kannustaa kirjojen pariin. Varsinkin Akuissa on huikeita sanoja, joten lukemisen parissa sanavarasto laajenee. 

maanantai 16. maaliskuuta 2015

Kolme kirjaa menneeltä viikolta: Ahava ja Japania


Menneellä viikolla olen tullut lukeneeksi tästä kuvasta jo neljä kirjaa. Välillä tekee hyvää lukea lyhyehköjä tarinoita, ja nyt oli tällaisten 200-sivuisten teosten aika selvästikin. 

Selja Ahavan Taivaalta tippuvat asiat (2015, Gummerus) oli hämmentävä kevään uutuuskirja, joka sisälsi neljä osaa, joissa kaikissa sattumalla on paljon osuutta. Kirjan aloittava Seinään haudattu tyttö alkaa kiinnostavasti: pienen tytön kertojanäänellä tarina vie lukijan ihmettelemään, mitä tässä oikeastaan tapahtuu. Tarinassa kulkee mukana muistoja äidistä, jota tytär ikävöi, valtavan paljon. Tytön elämässä on isä, joka suree vaimoaan, täti, jota kohtaa mieletön tuuri: hän voittaa lotossa. Kaksi kertaa. Ja on äiti, jolle kohtalolla on myös tarjolla jotain hyvin epätodennäköistä, mutta toisella tapaa kuin lottovoittajatädille. 

Kirjan toisessa tarinassa kohdataan mies, johon salama iskee viisi kertaa. Epätodennäköistä tämäkin. 

Pidin kirjan realismia ylittävistä osista. Toisaalta jäin miettimään kirjan lupaavan alun jälkeen, että mikä tarinan sanoma olikaan, sillä kaksi viimeistä osaa kirjasta olivat tyhjäkäyntiä, eivätkä enää jaksaneet vetää alkua mukanaan. 

Kirja oli kuitenkin luettavaa ja viihdyttävää - mutta siitä ei tosin jäänyt oikein mitään elämää  suurempaa mieleeni. Jos olisin lainannut jotain kirjasta, niin saman kuin Ullan kirjojen UllaMaailma jatkuu. Mikään ei kirkastu, mutta aika parantaa haavat ja ihminen unohtaa. Kummituksen patterit loppuvat. Asioita tapahtuu. Päällekkäin, väärään aikaan, eri aikaan, väärissä paikoissa.

Kirjan ovat lukeneet myös mm. Katja ja Mai Laakso.

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat
2015, Gummerus
222 sivua

******************

Kaori Ekunin Blink blink (2006, Bazar) on tarttunut mukaani ehkä joltain kirjamessuilta ja päätin lukea kirjan, kun olen päässyt hieman japanilaisten kirjailijoiden makuun.   

Tarinan lähtökohta on kutkuttava: Mutsuki ja Shoko ovat menneet naimisiin, koska he ovat solmineet avioliittonsa vanhempiensa painostuksesta: kunnollinen ihminen menee naimisiin ja hankkii jälkikasvua. Mutsuki ja Shoko ovat sopineet keskenään kulissiliitosta, sillä Mutsuki on homo ja hänellä on rakas poikaystävä, joka tosin ei kelpaa vanhemmille. 

Tarina on kerrottu molempien henkilöhahmojen näkökulmasta, ja pian käy ilmi, että avioliitto ei ole helppo, vaikka se onkin solmittu molempien suostumuksesta ja molempien tietäessä liiton lähtökohdat. Yhteiselo ei ole helppoa, varsinkin kun pariskunnan vanhemmat toivovat koko ajan jälkikasvua. 

Shoko on ollut viime aikoina kovin masentunut. Hän murjottaa ja tuijottaa tyhjyyteen sanomatta sanaakaan. Kun vähiten osaan sitä odottaa, hän kivahtaa jotakin todella vihamielistä saadakseen riidan aikaan. Ennen kuin huomaankaan, hänen silmiinsä kihoavat kyyneleet ilman sen kummempaa syytä ja hän katselee minua säälittävä ilme kasvoillaan. Kaikila on kai hyvät ja huonot päivänsä, mutta Shoko ailahtelee äärimmäisyydestä toiseen. 

Tarina saa miettimään, että kannattaako vanhempia aivan loputtomiin kuunnella, vai olisiko sitten helpompaa elää oma elämänsä niin kuin itse sen parhaimmaksi näkee? 

Tämäkin kirja oli sellainen kiva lukea, mutta ei tuonut mitään ihmeempää maailmoja mullistavia ajatuksia. Ehkä siksi, että kirja on alun perin kirjoitettu jo 90-luvun alussa?

Kirjan on lukenut myös mm. Hanna

Kaori Enoki: Blink blink
2006, Bazar
Kira kira Hikaru 1991
suomentaja Leena Perttula
182 sivua

************

Milena Michiko Flasarin Kutsuin häntä solmioksi (2014, Lurra editions) -teoksen myötä jatkoin tutustumista sekä japanilaiseen että Lurra-kustantamon teoksiin. Kirjailija on itävaltalais-japanilainen ja ainakin tämä kirja on kirjoitettu alun perin saksaksi, mutta se kertoo Japanista, joten ehkä kirjaa voi pitää japanilaisena? 

No, kirja kertoo kahdesta henkilöstä, jotka ystävystyvät. On nuori mies, joka on istunut kaksi vuotta omassa huoneessaan käymättä kertaakaan ulkona, hikikomori ja salaryman, valkoiseen kauluspaitaan ja solmioon pukeutunut keski-ikäinen mies. He kohtaavat toisensa puistonpenkillä, jossa ystävystyvät - tavallaan. 

Näistä kolmesta kirjasta tämä viimeisin oli vaikuttavin lukukokemus, koska tarinan myötä tuli niin todeksi se, että toisista ihminen vähänkin poikkeava henkilö jää ja sysätään yhteisön ulkopuolelle. Kun nämä kaksi henkilöä käyvät läpi menneisyyttään, lukijan eteen tuodaan useampia henkilöitä, jotka päätyvät omiin ratkaisuihinsa, kun eivät kestä enää kiusaamista ja poissulkemista. Todella ahdistavaa oli lukea tätä kirjaa, sillä niin äärimmäisiä olivat henkilöiden ratkaisut. 

Kuitenkin, tarinassa eli toivo. Toivo saada kiinni elämästä. 

Yksi sana loisti erityisen kirkkaana. Sana yksinkertaisuus. Lähestyin sitä kevyin askelin, tarkastelin sitä joka puolelta, otin sen lopulta käteeni ja siitä lumoutuneena ymmärsin, että sen lumous perustui siihen, että se loisti aivan itsestään, silkasta merkityksestään. Yksinkertaisuus. Yksinkertaisesti vain olla olemassa. Yksinkertaisesti vain kestää kaikki. Mitä kauemmin minä kestin, sitä selvemmin ymmärsin, kuinka kaunista, yksinkertaisesti kaunista, oli olla olemassa

Teosta oli kiinnostavaa lukea, ja tuntui, että kohdatessaan nämä kaksi henkilöä tuovat aina esiin jonkun uuden henkilön, jonka elämäkerta kerrotaan lukijalle. Sanoisin, että hieno kirja jälleen kerran Lurralta!


Kirjasta lisää Annelin kirjoissa

Milena Michiko Flasar: Kutsuin häntä Solmioksi
2014, Lurra editions
Ich nammte ihn Krawatte 2012
suomentaja Olli Sarrivaara
169 sivua




maanantai 9. maaliskuuta 2015

Michèle Lesbre: Punainen sohva


Kustantamo Lurra Editions tuli minulle tutuksi teosten Birgit Vanderbeken Simpukka-ateria ja Melinda Nadj Abonjin Kyyhkysten lähtö myötä (teksteihini kirjoista). Koska olen nauttinut näiden kirjojen lukemisesta todella paljon, kävin Lurran sivuilta katsomassa, mitä muuta he ovat julkaisseet ja aloin etsiä käsiini Lurran julkaisemia kirjoja. 

Punainen sohva (2014, Lurra editions) aloittaa nyt tutustumiseni Lurran kirjoihin ja myös naiskirjalijoiden teoksiin, joita aion lukea parin viikon ajan aina Minna Canthin päivään saakka. 

Punainen sohva on pieni kooltaan, mutta iso sisällöltään. Kirjassa on sivuja 155 ja lisäksi fontti on isoa ja väljää. Luin kirjan yhden päivän aikana pienissä erissä, ja jäin fiilistelemään kirjan tapahtumia ja tunnelmia. Sillä tämä on sellainen kirja, että sitä täytyy jäädä mietiskelemään. 

Teos on kertomus rakkaudesta, matkustamisesta ja ystävyydestä. Näin kertoo osin kirjan takakansikin. Kirjan juoni on nopeasti kerrottu: ranskalainen nainen, Anne, lähtee junamatkalle Siperiaan, etsimään kauan sitten tapaamaansa miestä, Gyliä, joka on lähtenyt Baikal-järven rannoille jo vuosia sitten. Kotonaan Pariisissa Anne lukee kirjoja naapurin naiselle, joka istuu punaisella sohvalla asunnossaan, eikä lähde koskaan ulos asunnostaan. Paitsi sen jälkeen, kun on kuullut tarinoita kaikista urheista naisista. 

Junassa kohti Siperiaa nainen kohtaa ihmisiä, jotka käväisevät hänen elämässään, naureskelevat hänen huonolle venäjälleen, ja jatkavat elämäänsä omassa arjessaan. 

Olin juuri lukenut lauseen: Joskus kohtaamme ihmisiä, jotka ovat meille täysin tuntemattomia, mutta joista kiinnostumme ensimmäisestä katseesta alkaen, yhdellä iskulla, yhtäkkiä, ennen kuin sanaakaan on vaihdettu... 

Matkan aikana nainen kohtaa omia rakkauksiaan muistoissaan, mutta myös punaisen sohvan naisen, Clémencen, rakkauksia. Naiset ajattelevat samoin kaikista niistä miehistä, joita elämässä on käynyt ja ollut: "olen rakastanut heitä kaikkia". Varsinkin lukiessani rakkauksista ihmettelin kirjan suomenkielisen painoksen kantta, joka on varsin synkkä. Näiden kahden naisen asenne elämään ja rakkauksiin tuntuu varsin vastakohtaiselta synkkään kanteen - ja mietin, että miksi kanneksi on valittu jotain niin synkkää. Ajatukseni kirjasta käyvät paljon paremmin yksiin näiden kansien kanssa, jotka ovat hämyisen salaperäinen (vas.) ja matkantekoon liittyväisen toiveikas (oik.). 


Ja mitäpä tällainen kansi kertookaan kirjasta: 



Ehkä jotain tällaista: 

- - mitä rakastatte yli kaiken? Rakastelemista, maata sateen jälkeen, rakastelemista, kulkukissoja, rakastelemista, kukkia, rakastelemista, joitain harvoja lapsia, rakastelemista, ihmisiä, joilla on itsekritiikkiä, rakastelemista, jokia, rakastelemista, satamia, rakastelemista - - 

No, toisaalta kannen hämättyä itseäni odottamaan jotain todella synkkää tarinaa, pääsin löytöretkelle kirjaan, jossa oli niin paljon kaikkea, että olen aivan läkähdyksissäni. Pääosin kirjassa ei siis tapahtunut kovinkaan paljon, vaan sitä lukiessa pääsi kokemaan erilaisia tunnelmia rakkaudesta ja ystävyydestä. Mutta myös matkustamisesta, joka oli yksi kirjan kantava teema. 

Tiesin, että matka todentuu vasta sitten, kun on palannut kotiin, ja se täyttää päivät niin, että hetket ja paikat sekoittuvat toisiinsa. 

Kirja antoi paljon tunteita lukijan koettavaksi, sillä tässä mentiin ilosta suruun, haaveista pettymyksiin nopeasti - jollain ihmeellisellä tavalla kirja rakensi tunnetiloja, jotka olivat pakahduttavia. Tällaisten kirjojen takia voin sanoa, että haluan lukea kirjoja: ne eivät anna valmista tarinaa, vaan pieniä paloja, joista koota omanlaisensa kirja ja tarina. Myönnän kyllä, että olisin mieluusti lukenut vielä sata sivua lisää sekä Siperian-junasta että Pariisista, kuten Ulla kirjoittaa blogissaan. Kirjan on lukenut myös Jonna, jolla sama lainaus kuin itselläni ja Anneli, jonka mieleen kirjasta tuli samoin kuin itsellenikin Rosa Liksomin Hytti nro 6 - lähinnä se, miten erilaisia nämä kirjat ovat. 

Michèle Lesbre: Punainen sohva
2014, Lurra editions
Le Canape rouge, 2007
suomentanut Timo Torikka
155 sivua

sunnuntai 8. maaliskuuta 2015

Naistenpäivän kunniaksi seuraavaksi.......


.... blogissani tulossa naiskirjailijoiden teoksia. Ajatus on muhinut mielessä pitkään, ja näin naistenpäivän iltaan ehdin juuri parahiksi tänne kirjoittelemaankin ajatuksestani. Aikomuksenani on naisten kunniaksi lukea vain naiskirjailijoiden kirjoja alkaen tästä päivästä aina Minna Canthin päivään asti, 19.3. Kansainvälinen naistenpäivä on tärkeä maailmanlaajuisesti ja varsinkin tietyissä maissa, muta Minna Canth on ollut aina oma idolini. Nämä kaksi tärkeää päivää tuntuvat hyviltä rajapyykeiltä lukea pelkästään naisten kirjoittamaa kirjallisuutta. Luen toisaalta muutenkin kovin paljon naisten kirjoittamia kirjoja, mutta haluan vielä nämä kaksi viikkoa erityisen paljon alleviivata sitä, miten hienoa on, että naiset voivat ympäri maailman kirjoittaa kirjallisuutta ja myös sitä, että aina ei ole näin ollut, eikä kaikkialla vieläkään. 

Tämän postauksen kuvissa niitä kirjoja, joita luettavakseni on päätynyt ja toivottavasti iso osa niistä päätyy tulevaisuudessa myös tänne blogiini. 

Jotkut kasat ovat tulossa lukuun vasta myöhemmin, kuten nämä aasialaiset naiset: 


Jotkut kirjat taas nopeastikin: kotimainen ja lähinaapurien kirjallisuus kiinnostaa paljon. Nykyhetki, mutta myös menneisiin hetkiin sijoittuva kirjallisuus. 




Toisaalta, on myös kiinnostavaa lukea, minkälaista elämä on jossain toisaalla. Jotkut kirjat oikein huutavat, että tässä on naisasiaa, lue ainakin tämä - niin kuin Parinoush Sanieen Kohtalon kirja. 

Tänään olen viihtynyt kuitenkin Michèle Lesbren Punaisen sohvan parissa. Kirja on osoittaunut oivaksi valinnaksi tähän päivään, sen verran kiinnostavia naisia ja naistarinoita kirjassa on ollut. Punaisella sohvalla istuvan vanhan naisen nämä tarinat lumosivat myös: 

Kaikki nuo naiset antoivat hänelle niin paljon elinvoimaa, että hän lopulta nousi ylös ja kaipasi toimintaa, todellista elämää, seikkailua. Niinpä me laskeuduimme käsikynkkää alas portaita mennäksemme juomaan lasilliset vastapäiseen kahvilaan, josta saatoin hänet takaisin, jättäen hänet istumaan punaiselle sohvalle lempeän euforian vallassa. 

Pienikin asia voi olla tarpeeksi suuri ja uuden elämän alku. Pienistä askelista kiitos kaikille niille naisille, jotka eivät ole sopeutuneet, eivätkä alistuneet. Kiitos!


Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea

Joel Haahtelan Tähtikirkas, lumivalkea (2013, Otava) on ollut minulle vaikea teos lukea. Olen aloittanut sen jo aikaa sitten, mutta en päässyt alkua pidemmälle. Nyt ajattelin lukea kirjan Talven lukuhaasteeseen, mutta aika loppui kesken, sillä lukuhaaste loppui helmikuun loppuun, kirja ei. Päätin kuitenkin lukea kirjan loppuun asti, haasteista viis. 



Tähtikirkas, lumivalkea ei ole vaikea, eikä huono kirja, mutta siihen oli vaikea päästä alussa sisään. Teos on kirjoitettu päiväkirjamuotoon, Ranskaan muuttaneen miehen muistiinpanot alkavat vuodesta 1889. Pelkkien päiväkirjamerkintöjen perusteella täytyy päästä sisälle miehen maailmaan: miksi mies on Pariisissa ja minkälainen hän on. Päiväkirja täyttyy maailmannäyttelystä, Eiffel-tornista, naisista ja urahaaveista. Mies haaveilee taiteilijuudesta, mutta päätyy toimistovirkaan elättääkseen itsensä. 

Juuri kun lukijana pääsin sisään miehen elämään Pariisissa, loppuvat merkinnät ja ne alkavat miehen ollessa Berliinissä vuonna 1913. Kaupunki enteilee sotaa, vaikka miehen elämässä sota ei juuri näy. 

Jostain syystä heräsin kirjaan vasta lukiesseni miehen matkasta Siamiin, eletään vuotta 1923 ja mies menee kirjoittamaan Aasiasta juttuja - hänestä on tullut journalisti. Aasiassa mies pääsee kauas Euroopan tapahtumista, mutta samalla hän alkaa nähdä näkyjä niistä ihmisistä, joita on tavannut aiemmin elämässään. 

30.tammikuuta 1923

Tänään olen viidenkymmenenkolmen, vaikka en tiedä onko sillä merkitystä. En ole koskaan nähnyt mitään näin sinistä. Sinisempää kuin mikään sininen. Ympärillä on pelkkä horisontti, kaikkialle sama matka. Voisi piirtää harpilla ympyrän ja kaikki mikä on tapahtunut, on tapahtunut toisella puolen. Tällä puolella ei ole mitään. 

Vasta päiväkirjamerkintöjen hämärryttyä kirjassa selviää, kuka mies oli ja saan, ainakin tavallaan, vastauksen siihen, miksi miehen päiväkirjamerkinnät ovat olleet edessäni luettavina. Ja lopultakin, luulen, sillä ei ole merkitystä, kuka mies on päiväkirjamerkintöjen takana, sillä kirja näyttää välähdyksiä menneestä ja menneen ajan historiasta, taiteesta, rakkauksista, ystävyyksistä, elämästä - ja myös sen loppumisesta. 

Kirjassa ehkä parasta oli se, että sen lukeminen herätti niin monta kysymystä, että kirja ei loppunut, kun sen lukeminen loppui. Hämmennys kirjan lukemisessa aiheutti sen, että jäin miettimään kirjaa ja sen tapahtumia näin jälkikäteen. Ja luulen, että ajatukset (ja siten myös kirja) ovat mukana vielä pitkän aikaa. Aiemmin lukemiini Haahtelan kirjoittamiin kirjoihin verrattuna tämä teos oli piristävän erilainen, vaikka samoja haikeuden ja muistojen ja menneen elämän teemoja tässäkin oli mukana. 

Yhtenä päivänä B. sanoi, että kaikki kärsimykseni johtuivat siitä, että tunsin liikaa. Sellaiset ihmiset, jotka tunsivat liikaa, rakastivat elämää liikaa. Hän sanoi, että minussa oli liikaa elämäntahtoa. Hänen sanansa kummastuttivat minua kovasti, koska olin ajatellut päinvastoin, että minä tunsin liian vähän, eikä minulla ollut lainkaan elämäntahtoa.

Kirjasta ovat kirjoittaneet kiinnostavasti myös mm. Lumiomena ja Omppu.

Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea 
2013, Otava
268 sivua

torstai 5. maaliskuuta 2015

Tarquin Hall: Vish Puri & kohtalokkaan voikanan tapaus


Gummerus tarjoaa Tarquin Hallilta tänä keväänä jo neljännen suomennetun Vish Puri -teoksen (lemmenkommandojen tapaus), joten itselleni tuli kiire lukea Vish Puri & kohtalokkaan voikanan tapaus (2014, Gummerus) -teos, joka ilmestyi suomeksi viime vuonna. 

Aiemmin olen lukenut Tarquin Hallin Vish Puri -sarjaa teokset: Nauruun kuolleen miehen tapaus (2013, Gummerus) ja Kadonneen palvelijattaren tapaus (2012, Gummerus).



Kaikki Hallin teokset ovat keskittyneet aina johonkin yhteen aihealueeseen, ja niin tekee tämänkinkertainenkin kirja: sen lisäksi, että kirjassa tapahtuu murha (tai oikeastaan kaksi), kirjaa lukiessa tulee tutuksi intialainen krikettimaailma. Intiassa korruptio on läsnä jokapäiväisessä elämässä, näin myöskin krikettimaailmassa tämän kirjan mukaan. Vish Puri alkaa tutkia krikettiottelun jälkeisellä illallisella tapahtunutta murhaa, samalla hän huomaa, että murha liittyy krikettiotteluita ympäröivään veikkausmaailmaan ja tämän maailman korruptioon. Kuka on osallisena sovintopeleissä, ja miten sopupelit liittyvät murhaan, vai liittyvätkö lainkaan? 

Murhattu mies on kotoisin Pakistanista, ja Vish Puri huomaa, että hänen täytyy matkustaa Pakistaniin saadakseen selvyyttä tiettyihin asioihin. Puri tuntee kammoa ajatuksesta matkustaa Pakistaniin, josta tulee mieleen lähinnä terrorismi ja itsemurhapommittajat, mutta lähtee kuitenkin matkalle. Kirjassa käsitellään samalla Intian ja Pakistanin välistä historiaa: niitä tuskaisia hetkiä, jolloin Pakistan syntyi ja ihmiset pakkosiirrettiin alueelta toiselle asumaan uskontonsa mukaisesti. Mitä kaikkea tämä merkitsi ihmisille? Jokaisessa perheessä on oma traaginen tarina kadonneista ihmisistä kerrottavana. Tai vaiettavana, niin kuin kirjan tarina osoittaa. 

Kirjaa oli kiinnostava lukea, vaikka sanoisinko, että murha ja sen ratkaisu jäikin tässä kirjassa vähintäänkin toisarvoiseen asemaan. 

Murhan selvittämisen lisäksi kirjassa tuoksuu ruoka, jatkuvasti, sillä Vish Puri kamppailee laihduttamisen ja herkullisen ruoan välissä. Kirjassa on lempeän Purin lisäksi koko joukko hänen omaperäisiä apulaisia, sekä omapäinen äiti, joka kokee jutun kovasti omakseen. 

Viihdyin tälläkin kertaa Vish Purin kanssa ja pian tartun uusimpaan Vish Puriin innoissani! 

Muita tämän kirjan lukeneita: Ulla ja Norkku.

Tarquin Hall: Vish Puri & kohtalokkaan voikanan tapaus 
2014, Gummerus
The Case of the Deadly Butter Chicken 2012
suomentanut Jaana Kapari-Jatta
377 (resepteineen ja sanastoineen)