Kesäkirjoja - Gyasi, Bourdeaut, Boström Knausgård

Tässä kesällä luetuista kirjoista taas pieni yhteyspostaus. 


Linda Boström Knausgård: Tervetuloa Amerikkaan 
2017, Like
Välkommen till Amerika 2016
suomentanut Petri Stenman 
96 sivua

Luin viime kuussa monta hyvää kirjaa, ja mietinkin jo, että onpa jännää, miten paljon maailmassa onkaan hyvää kirjallisuutta - ja miten ihanaa päästä siihen tutustumaan! Sitten eteeni tulee Linda Boström Knausgårdin Tervetuloa Amerikkaan (2017, Like), jonka ajattelin lukea, koska kirja vaikutti niin lyhyeltä! 

Lyhyydestään huolimatta tämä kirja ei ollut helppo lukea, vaan se oli raskas sekä tarinaltaan että tekstiltään. En pitänyt Boström Knausgårdin kirjoitustyylistä, joka oli itseään toistavaa. Ymmärrän kyllä, että tässä yritettiin kirjoittaa lapsen näkökulmasta, ja ehkä siksi tyyli oli lyhyt ja iskevä. Tarina jäi tekstiä paremmin mieleeni, tässä tosiaan kuvataan lapsen näkökulmasta erästä perhettä, jossa nuori tyttö pelkää veljeään ja toivoo isänsä kuolemaa. Perheen äiti pitää perhettään valoisana, mutta tyttö joutuu miettimään, onko asia tosiaan näin. Miettiessään tyttö lakkaa kokonaan puhumasta. Kirjan tarina oli kurja, eivätkä lukufiilikset nousseet kovin korkealle. 

TuijaTa piti kirjasta minua enemmän. 



Olivier Bourdeaut: Tule takaisin, Mr. Bojangles
2017, Siltala
En Attendant Bojangles 2015
suomentanut Ville Keynäs 
144 sivua 

Hieman sama motivaatio oli lukea loppuun Olivier Bourdeautin Tule takaisin Mr. Bojangles (2017, Siltala), joka Knausgårdin tapaan on myös kerrottu osin lapsen näkökulmasta. Tällä kertaa tutustutaan ranskalaiseen perheeseen, jossa kaikki ei lopultakaan ole aivan niin hyvin kuin alussa voisi kuvitella. Perheessä tanssitaan Nina Simonen Mr. Bojanglesin tahtiin ja juhlitaan - ja kaikki on hyvin ainakin heidän omasta mielestään. 

Sitten isä ja äiti päättävät ottaa poikansa pois koulusta, koska heidän mielestään elämässä voi oppia koulua paremmin niitä asioita, jotka ovat tärkeitä. Tärkeää perheelle on päästä Espanjaan vapaa-ajan asunnolle, linnaan. Lukijalle alkaa kirjaa lukiessa selvitä, että perhe ei liiku normirajojen sisäpuolella. Vaikka tanssiminen Simonen tahtiin ja juhliminen on hauskaa, on normit ylittävällä elämällä myös raadollisemmat puolensa, mikä tulee ilmi kirjan jatkuessa. En aivan järisyttävästi innostunut tästä teoksesta, mutta viihdyin mukana hetkittäin. 

Kirjasta on kirjoittanut myös mm. Lumiomena. 



Yaa Gyasi: Matkalla kotiin  
2o17, Otava
Homegoing 2016
suomentanut Sari Karhulahti 
373 sivua

Yaa Gyasin Matkalla kotiin (2017, Otava) on päätynyt Otavan kirjaston -sarjaan, varmasti siksi, että esimerkiksi New York Times ja Time ovat listanneet tämän esikoisteoksen vuoden 2016 kymmenen parhaimman kirjan joukkoon. 

Ghanalais-yhdysvaltalainen kirjailija kertoo yhdessä teoksessa monen sukupolven tarinan. Lähtökohtana on Ghana. Kultarannikolla käydään orjakauppaa - kirja alkaa 1700-luvun puolivälistä, jolloin orjakauppa käy kuumimmillaan. Teoksen tarina seuraa kahta eri sukupolvien linjaa, joiden henkilöhahmojen kautta esitetään historian kulku lukijalle. Orjana Yhdysvaltoihin siirtyvän henkilön mukana päästään mukaan maailmaan, joka on vain ja yksinkertaisesti karu ja kamala. Mitkä ovat Yhdysvaltoihin tulleen afrikkalaisen orjan lasten ja näiden lastenlasten elämän mahdollisuudet uudella mantereella? 

En itse nauti tällaisesta katkonaisesta tarinasta, jossa henkilöt vaihtuvat luvuittain. Mutta nykyaikaa lähestyvien henkilöiden mukana ymmärrys kuitenkin iski tajuntaani. Minkälaiset ovat mahdollisuudet niillä, joiden esi-isät ovat tulleet meren takaa ja joita on alistettu jo monta sukupolvea? Tätä samaa ihmettelevät Gyasin tarinan viimeiset henkilöhahmot. 

Teos oli suhteellisen nopealukuinen ja ennakoitavissa, koska kerronta kulki sukupolvelta toiselle. Kirjan loppu oli tärkeintä ja viimeiset luvut loivat koko teoksen merkityksen. Pidin lopultakin tästä romaanista, joka kertoo asiasta, jota nykymaailmassa ei saisi unohtaa. 

Koko Hubara: Ruskeat tytöt

Koko Hubara tuli tietoisuuteeni blogitekstinsä ansiosta. Se oli teksti, jonka luin alusta loppuun. Teksti käsitteli Ruskeiden Tyttöjen kohtelua ja jäi kummittelemaan mieleeni. Sitten luin toisen tekstin ja kannanoton fb:ssä, jossa Hubara oli sitä mieltä, että Ruskeiden Tyttöjen äitien ei pitäisi ottaa osaa keskusteluun, koska hänen kirjoituksensa koskevat ainoastaan Ruskeita Tyttöjä. Siitä lähtien en ole oikein tiennyt, miten pitäisi suhtautua, sillä olen juurikin tällainen Ruskean Tytön äiti - en tosin ehtinyt ottaa osaa fb-keskusteluun enkä lukea äitien kommentteja. Sillä tällainen minä olen, äitiyden lisäksi hieman hidas seuraamaan somea, koska olen Koko Hubaraa vanhempaa vuosikertaa, edellistä vuosikymmentä. Nämä kaksi seikkaa etäännyttävät minut hieman Hubaran teoksesta ja esseistä, jotka hän nimeää tunne-esseiksi. Hubara on kuitenkin niin taitava kirjoittaja, että hän saa minut koukuttumaan tekstiinsä, vaikka rap-musiikki ei kosketa minua lainkaan aiheena. Tavallaan löydän itseni kirjan sivuilta kuitenkin, sillä siinä missä teini-ikäinen Hubara löytää itsensä miehisestä rapistä, löysin itse pakopaikkani tukkahevistä. En viihtynyt kotikaupunkini ahtaassa ilmapiirissä ja odotellessani pääsyä suurempaan maailmaan lauloin melankolisia säkeitä tukkaani heilutellen.

Hubaran kokemuksiin Ruskeana Tyttönä minulla ei ole kosketuspintaa kuin ohuesti, mutta tätä kirjaa lukiessani tajusin, että oma lapseni on Ruskea Tyttö, ja ehkä tulevaa ajatellen on hyvä tietää, mitä on tulossa. Kirja herätteli minua aiheen suhteen: mitä jos muut näkevät lapseni ennen kaikkea Ruskeana Tyttönä, rodullistettuna? Mitä jos lapseni kokee työtä hakiessaan esteenä sen, että hänellä ei ole supisuomalainen nimi? Kuitenkin haluan uskoa, että siinä missä maailma Suomikin muuttuu niin, että Hubaran ja hänen kohtalotoveriensa kokemukset alkavat olla menneisyyttä. Mitä jos mediassa näkyisikin Ruskea Tyttö keskustelemassa muista aiheista kuin maahanmuuttajista?

Tässä lista asioista, joita en ole juuri koskaan nähnyt näköisteni ihmisten tekevän mediassa: olemassa elossa, olemassa olemassa, tekemässä asioita jotka eivät liity heidän etnisyyteensä tai lähtömaidensa politiikkaan, puhumassa jostain muusta kuin maahanmuutosta - olemassa asiantuntijoita vaikkapa ydinfysiikassa tai sote-uudistuksessa, kertomassa syövän selättämisestä, masennuksesta toipumisesta, lähisuhdeväkivallasta, dekkarin kirjoittamisesta, lapsen saamisesta, remontista, suunnittelemistaan vaatteista, ihan mistä tahansa muusta kuin ruskeudesta. Aivan kuin meillä ei olisi arkea ja ammattitaitoa, mielipiteitä tai näkökulmia, rakkautta tai lahjoja. Aivan kuin meillä ei olisi nimiä lainkaan, tai sisäistä maailmaa - 

Aivan kuin emme olisi lainkaan olemassa. 

Koska toivon koko sydämestäni, että Ruskeiden Tyttöjen väheksyminen ja kaikenlainen rasismi loppuu, arvostan Koko Hubaraa ja hänen tekstejään ja teosta ja sitä, ettei hän ole hiljaa. Blogiteksteissä ja somessa Hubarasta huokuu vihaisuus, mutta kirjassa kuva on rauhallisempi ja perustelevampi, ehkä muokatumpi. Kirjassa syntyy kuva tytöstä joka kasvaa aikuiseksi ja joka etsii omaa identiteettiään, eikä löydä tarttumapintaa, mallia itselleen ja turhautuu. Malli löytyy vain etäisesti rapista, sitten kirjoista ja myöhemmin ulkomaalaisista aikakauslehdistä. Edellinen tekstikatkelma Hubaran teoksesta tuo esiin, että Ruskeita Tyttöjä ei juurikaan näy, vaikkapa televisiosssa. Tai siis missään. Ja se on oikeasti mielestäni aivan kamalaa. 

Voin vain toivoa, että Ruskeat Tytöt ottavat paikkansa, eivätkä lannistu elämässään. Samoin toivon, että Hubara on esimerkki muille Ruskeille Tytöille eli niille kaikille, jotka ovat mustia, venäläisiä, virolaisia, saamelaisia - ja kaikkia ryhmiä, jotka eivät ole valkoisia ja normi. 

En tiedä, milloin oma lapseni alkaa miettiä itseään ja olemistaan. Varmaan pian, sillä hän alkaa olla ihan pian teini. Jos en osaa vastata hänen kysymyksiinsä, annan alkupalaksi Koko Hubaran teoksen, sillä silloin hänellä on ainakin yksi Ruskea Tyttö esikuvanaan Suomessa. Kiitos siitä.

Itse lupaan, että teen kaikkeni edelleen joka päivä sen eteen, että ihmiset nähtäisiin kykyjensä, eikä ihonvärinsä, edustajina. Koska se on minun työtäni, ja teen työtäni, koska sydän sanoo niin. Yritän luoda uskoa Ruskeisiin Tyttöihin ja suunnata heitä muillekin aloille kuin lähihoitajiksi, ihan jokaisen kykynsä mukaan. 

Muualla teksti ja paljon keskustelua kommenteissa: Ompun blogissa. 

Koko Hubara: Ruskeat tytöt
2017, Like
238 sivua

Karl Ove Knausgård: Syksy

Nyt olen tehnyt sen: lukenut elämäni ensimmäisen Karl Ove Knausgårdin teoksen. Syksy (2016, Like) tuli luettavakseni hieman yllättäen, en ollut seurannut Knasun uusia tuulia, enkä edes huomannut tätä teosta. Taisteluni-sarja on täysin korkkaamaton vielä. 

Syksy on novellikokoelma, jossa on lyhyitä mietteitä syksyn kuukausilta: syyskuusta marraskuuhun. Kuukauden aloittaa kirje syntymättömälle tyttärelle. Teoksessa on niin monta erilaista tekstiä, että on melkein mahdotonta kertoa, mitä kirja pitää sisällään. Mutta ehkä kirjaa voisi kuvata mietekokoelmaksi, jossa ajatukset lähtevät arkisesta elämästä, esimerkiksi pissaamisen ja pissan ihmettely vie muisteluihin omiin nuoruusvuosiin, tai meduusojen näkeminen elämän tarkoituksen mietiskelyyn. Knausgårdin muistelut omasta lapsuudesta ovat hauskoja, sillä niissä kohtaan myös omat muistoni (, joita en olisi muistanut ilman Knausgårdin kirjaa). Tällainen hämmentävä kohtaaminen oli Napit: muistin novellia lukiessani, että myös omassa kodissani oli nappikokoelma, jolla oli hauska leikkiä. Nykymaailman kertakäyttökulttuuri kohtaa tässä vanhan maailman: itse en jaksa poimia talteen ostamistani vaatteista varanappeja - ja aloin miettiä juuri, että miksi en. Tästä eteenpäin ehkä pitää. Jotenkin kirjaa lukiessani tuntui, että olen kirjailijan kanssa samoilla aalloilla, mistä kertoo myös nappaamani kuva eilen aamulla - vasta illalla pääsin tekstiin Termospullot, joka kertoi tietysti termareista ja siitä, miten termarit vievät elämämme kodista kodin ulkopuolelle. Ja juuri niin, itse ulkoistin aamupalani ja -kirjani futishallin kahvilaan. 

Syksy oli tietysti ajankohtaan sopiva teos, sillä harmaata ja sateista ja sammakoita löytyi sekä kirjasta että lukijan ikkunan takaa. Kirja toimi erinomaisen hyvin, sillä luin sitä pienissä pätkissä työmatkoilla ja kentänlaidalla. 

Ullan kirjoissa pidemmän matkan Knausgårdin kanssa kulkeneen lukijan näkemyksiä kirjasta. 

Karl Ove Knausgård: Syksy

2016, Like

Om høsten 2015

suomentanut Jonna Joskitt-Pöyry

217 sivua

Eric-Emmanuel Schmitt: Nooan lapsi & Herra Ibrahim ja Koraanin kukkaset

Nämä kirjat löysin sattumalta luettavakseni matkalla maauimalaan. Kas kun juuri ennen uimalaan saapumista alkoi sadekuuro, ja suunnitelmat vaihtuivat kirjastoreissuksi. Kun kirjastossa kiertää tarpeeksi kauan, niin siellä yllättyy löytäessään kirjailijan, josta ei ole koskaan kuullut mitään. 

Eric-Emmanuel Schmitt (s. 1960) on ranskalainen kirjailija, filosofi, tohtori ja entinen yliopiston opettaja. Hän on vapaa kirjailija, joka on kirjoittanut erityisesti näytelmiä. Nooan lapsi ja Herra Ibrahim ja Koraanin kukkaset kuuluvat sarjaan, jossa Schmitt pohtii eri uskontoja ja niiden elämänohjeistuksia. 

Nooan lapsi (2005, Like) kertoo natsiajan ranskalaisesta kylästä, jossa elää myös muuan juutalainen perhe. Vanhemmat pyrkivät löytämään piilopaikan; lapselleen, 10-vuotiaalle pojalleen, he löytävät piilon lähellä olevasta orpokodista. Kirjan tapahtumien kerrotaan perustuvan tositapahtumiin: roomalaiskatolinen isä André pelasti toisen maailmansodan aikana 231 juutalaispoikaa. Lapset naamioidaan katolilaisiksi, he saavat uudet nimet ja uudet passit. Kirkkoisä on kuin Nooa: hän kerää ympärilleen juutalaiset, koska uskoo, että odottelun jälkeen vielä koittaa aika, jolloin elämä on juutalaisillekin hyvää. 

Hän myös kerää juutalaisten pyhiä tekstejä ja katolisten rukousten lisäksi pojat opiskelevat omaa kieltä ja uskonnollisia tekstejä. Kirjan tapahtumat on kuvattu 10-vuotiaan pojan näkökulmasta, joten ankariin ja nälkäisiin vuosiin mahtuu myös poikamaisia seikkailuja. 

Herra Ibrahim ja Koraanin kukkaset (2005, Like) kertoo puolestaan arabikauppiaasta, jonka kulmakaupassa käy usein 11-vuotias Momo-poika. Nämä kaksi erilaista, eri-ikäistä ja eriuskoista ihmistä ystävystyvät, ja kun Momon elämä nyrjähtää pahemman kerran paikoiltaan, Herra Ibrahim auttaa poikaa omalla tavallaan. 

Momo on juutalainen poika, joka ihmettelee, miten samanlaisia hän ja mies ovatkaan. Kirja on kerrottu lempeästi, vaikka oikeasti tässä(kin) tapahtuu aivan kauheita. Kirjan lopussa Momo ja kauppias lähtevät matkalle, koska Herra Ibrahim haluaa nähdä meren ja vaimonsa, samalla he tutustuvat eri uskontoihin: 

"Täällä haisee vahakynttilä, tämä on katolinen." 

"Totta, tämä on Pyhän Antoniuksen kirkko". 

"Täällä haisee suitsuke, tämä on ortodoksinen."

"Pitää paikkansa, tämä on Pyhän Sofian kirkko."

"Ja täällä haisee jalkahiki, tämä on islamilainen. Voi ei, täällähän suorastaan löyhkää!"  

Teoksissa on lempeyttä, karmeutta, inhimillisyyttä, huumoria - ja lopulta aina toivoa, joka saa seuraavan sukupolven näyttämään paremmalta kuin edellinen. Pidin kovasti näistä lyhyistä tarinoista. Pitänee myöhemmin tutustua hänen muihinkin teoksiin. 

Eric-Emmanuel Schmitt: Nooan lapsi (2005, Like)

L'enfant de Noé 2004

suomentanut Marja Haapio

192 sivua

Eric-Emmanuel Schmitt:Herra Ibrahim ja Koraanin kukkaset (2005 Like)

Monsieur Ibrahim et les fleurs du Coran 2001

suomentanut Marja Haapio

87 sivua

Leena Rantanen: Kirjeitä jonnekin - naistenviikko

Naistenviikko jatkuu ja tänään on Leenan nimipäivät. Siispä tämän päivän kirjailija- ja kirjaesittelyssä on Leena Rantanen (s.1940), Pariisissa asuva kirjailija ja suomentaja. Rantanen on kirjoittanut paljon lastenkirjoja ja taidekirjoja, sekä proosaa, jota olen vähän kerrassan lukenut: 

Leena Rantasen teokset löysin sattumalta kesällä 2012 lukemani Leena Rantasen Puolen tunnin loma (2008, Like)  -teoksen kautta. Tämä pieni kirja luo kesään uskoa: rakastettu voi löytyä ihan mistä vaan. 

Metro oli tupaten täynnä. Poika katsoi tyttöä ja tyttö poikaa ja kumpikin ajatteli samaa: miten ihmiset voivat tulla noin väsyneiksi, olla noin väsyneitä, elää noin, koko vaunussa vain me hymyilemme. Pitääkö työpäivän tappaa työ ja päivä. Ja elämä.

Ensikatseen jälkeen voikin olla vaikeampaa jatkaa. Tai no, ei oikeastaan, jos Rantasen novelleihin uskoo, sillä näissä novelleissa elämä vie juuri siihen suuntaa kuin on tarkoitettu:

Metron ulostulon lähellä oli epämääräinen nuorisojoukko, joten poika otti tyttöä lujasti kiinni kädestä.

Leena Rantasen Vastaantulijoita (2006, Like) luin tällä viikolla lukumaratonin yhteydessä: kirja kertoo lyhyitä tarinoita Pariisissa asuvista kodittomista. Kuvien avulla ihmisten elämät näyttäytyvät lukijalle. Tai ne elämät, joita näillä ihmisraunioilla on mahdollisesti ollut. Kovin moni ei katso ohikulkiessaan kodittomia, mutta nämä novellit katsovat. Sydäntäsärkevää. Tämä teos pakolliseksi lukemistoksi (espoolaisiin) kouluihin!

Murheen murtamalla äidillä on huivi päässä, likaiset vaatteet eri paria kuten pojallakin. Mutta päällimmäisenä pojalla on uutuuttaan hohtava samettitakki jonka taskua koristaa kullalla kirjailtu uljas kotka, kuin aatelinen vaakuna. Rikkaan perheen poika on pitänyt takkia vain muutaman kerran, hän on kasvanut ja osaa jo pelata golfia ja lasketella hiihtokeskuksissa.

Päätin lukea vielä yhden Leena Rantasen teoksista näin Leenan-päivän ja naistenviikon kunniaksi. Lukemistoksi tuli Kirjeitä jonnekin (2005, Like), joka on hieman synkkä teos, sillä tässä kirjailija kirjoittaa kirjeitä kuolleille. 

Hän kirjoittaa kirjeitä kaikille niille henkilöille, jotka ovat olleet hänelle tärkeitä: Anna-mummo, George Sand, jne. Henkilöt voivat olla omia sukulaisia ja ystäviä, tai kuuluisuuksia, joita hän ei ole koskaan tavannutkaan (tietenkään, koska ovat kuolleet jo ennen kirjoittajan syntymää). Henkilöitä tärkeämmäksi kirjassa nousevat kirjoittajan elämänkokemukset, sillä kirjeiden sisältö kertoo hänen elämästään Ranskassa, Pariisissa ja matkoilta ympäri Ranskaa. Tai aiemmasta elämästä Suomessa. Oikeastaan tämä on hyvin kiehtova tapa kertoa elämästään. 

Haluan sanoa sinulle - tämähän ei sinua väsytä - että vanhetessa tunnen nuortuvani joka päivä, niin on ollut jo kauan. Nuorena elämän paino oli raskas. Maailma on järjetön paikka asua, täynnänsä pahuutta josta en mitään ymmärrä, ja niin paljon joutavaa olen surrut turhan tähden. Nyt elän enemmän kauneudesta. 

Kuule Anne, olen jo kauan tiennyt että ihmisen tehtävä on ... ilo. 

Vaikka ja ehkä juuri siksi, että Kirjeitä jonnekin oli niin kovin erilainen kuin aiemmin lukemani teokset, tykästyin tähän. Oli mielenkiintoista viipyillä Pariisin kaduilla tuoli"ostoksilla" ja vaikkapa kouluvuosilla, jotka sujuvat mitenkuten koulun käytäville komennettuna liian villistä käytöksestä. Joo, ihana kirja tämäkin. 

Leena Rantanen: Kirjeitä jonnekin (2005, Like) 

130 sivua

Kesäinen lukumaraton naistenkirjallisuutta

Jäin paitsi kirjablogien yleisestä lukumaratonista 10.7., mikä jäi vähän harmittamaan - ja mieleen jäi kytemään ajatus, että kyllä kesällä kerran vielä maratoonailen. Nyt ajatus tuli taas mieleen, kun kävin palauttamassa kirjoja kirjastoon... ja no, samalla tulin katsoneeksi vähän jotain luettavaa. Muutama kirja oli vinkkilistalla, osan kirjoista valitsin ohuuden ja kiinnostavuuden perusteella. Haaveenani siis lukea paljon erilaisia tarinoita. 

Koska pilvimuodostelmat saapuivat jostain taas tänään taivalle, päätän aloittaa kirjamaratonin ihan tässä heti, koska siivota voi aina huomennakin, ja rantakeli ei ole vielä tänään... Kahvi on keitetty, joten lukeminen alkakoon!

15.44. pari tuntia luettu, ja pari kirjaa luettu.

Marguerite Yourcenar: Anna, sisaresi... (2002, Like) kertoo 1500-luvun Italiasta aatelisperheestä, jonka tytär ja poika tuntevat vetoa toisiinsa. Sisko, Anna, rakastaa veljeään ja hellii ja tottelee tätä kuten sisko tekee. Veli, Miguel, alkaa tuntea rakkautta Annaa kohtaan ja tuntee omantunnontuskia näistä tunteistaan. Onneksi Espanja kutsuu Miguelia, hänet aiotaan lähettää espanjalaiseen hoviin. Kun suunnitelmat menevät pilalle, Miguel keksii toisenlaisen ratkaisun. Ahdistava uskonnollisuus ympäröi maailmaa, samoin aatelisten hillitty maailma. Tarina lisäksi kirjassa on pitkät jälkisanat ja viitteet.
118 sivua.

Leena Rantasen Vastaantulijoita (2006, Like) kertoo lyhyitä tarinoita Pariisissa asuvista kodittomista. Kuvien avulla ihmisten elämät näyttäytyvät lukijalle. Tai ne elämät, joita näillä ihmisraunioilla on mahdollisesti ollut. Kovin moni ei katso ohikulkiessaan kodittomia, mutta nämä novellit katsovat. Sydäntäsärkevää. Tämä teos pakolliseksi lukemistoksi (espoolaisiin) kouluihin!

Murheen murtamalla äidillä on huivi päässä, likaiset vaatteet eri paria kuten pojallakin. Mutta päällimmäisenä pojalla on uutuuttaan hohtava samettitakki jonka taskua koristaa kullalla kirjailtu uljas kotka, kuin aatelinen vaakuna. Rikkaan perheen poika on pitänyt takkia vain muutaman kerran, hän on kasvanut ja osaa jo pelata golfia ja lasketella hiihtokeskuksissa.

19.30

Luin teoksen Prinsessan kirjeet (2010, Teos), jossa nainen kirjoittaa jäähyväiskirjeitä miehelleen, joka makaa hänen vieressään sängyssä. Nainen allekirjoittaa nämä kirjeet prinsessana ja kertoo, miten aikoo matkustaa maailman ääriin, ilmeisesti Kiinaan, sillä kirjeissä käsitellään paljon Kiinan tapahtumia. Samoin hän kirjoittaa rakakudestaan mieheen. Kirjoittajan aikomus on lähettää yksi kirje joka päivä, niin että kun mies saa viimeisen kirjeen, hän tulee takaisin. Pidin tästä kirjasesta ja sen kirjeistä, kirja oli mukavan erilainen.
112 sivua

Sari Pöyliön Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä (2015, Atena) on ratkiriemukas novellikokoelma, joka on jäänyt jostain syystä lukematta. Nämä novellit ovat hauskoja ja välillä täytyy jäädä naureskelemaan, esimerkiksi ruumiin siirtämistä Helsingistä Pohjanmaalle kahden naisen voimin. Niin paljon kuin novellit naurattavatkin, täytyy nyt kokeilla jotain muuta, koska novellit ovat myös kovin samalla tavalla räävittömiä. Luen pari novellia myöhemmin loppuun.
166 sivua

8.15.
Illalla luin vielä Dina Rubinan Kaksiosainen sukunimi (2015, Idiootti) -teosta, jossa on kolme pidempää novellia. Ensimmäinen, kirjan nimikkonovelli oli kiinnostava, toinen novelli hieman tylsempi, joten jätin viimeisen lukematta (luen tänään). Kirjan teemana tuntuu olevan parisuhteiden ongelmat, pettäminen.

Pia Ronkaisen Äären ympärillä on kylmä muuri (2013, Impressio) vaikutti kirjastossa kiinnostavalta, ja hieman epäröiden otin mukaan luettavaksi. Kirja olikin yllättävän hyvin kirjoitettu, siinä kuvataan, miten uusioperhe toimii, kun isä rakastuu uuteen naiseen. Emilialla on vaikeuksia suhtautua isän uuteen naisytävään ja tämän lapseen. Emiliaa kiinnostaa lisäksi terroristin seuraaminen, ja hän miettii kovasti, mikä on hyvää ja mikä pahaa, ja mistä kummatkin syntyvät. Nuortenkirja, ihan mukava sellainen.
126 sivua.

Ja nyt aamulla aloitin Claire Castillon Pieni sydän jaksaa rakastaa (2008, Gummerus) -novellikokoelmaa, vaikuttaa ihan kiinnostavalta. Pääosin novellit tuntuvat kertovan ongelmista miesten kanssa.

11.30

Claire Castillon Pieni sydän jaksaa rakastaa luettu loppuun. Tässä teoksessa on lyhyitä novelleja naisista, miehistä ja suhteista. Pettämisiä, rakastumisia ja oivalluksia, jotka ovat hauskoja omalla tavallaan. Loppupuolen novellissa esiintyy Picasso, joten saan tästä yhden kirjan Helmet-lukuhaasteeseen!
125 sivua

Samoin luettu loppuu Pöyliön Pölynimurikauppias, jossa oli heti kesään sopiva novelli Side, jossa kolme sukupolvea naisia saapuu vasta ostetulle kesämökille: kartta/ navigaattori eivät näytä tietä mökille, vettä ei ole, piha on pitkää ruohoa, jota aletaan parturoida ruohonleikkurilla.... hauskaa kaaosta, jota selvittämään vaaditaan yksi putkimies.
166 sivua

Luin myös viimeisen novellin Rubinan teoksesta Kaksiosainen sukunimi. Ljubka oli varsin erilainen kuin kirjan kaksi muuta novellia. Tämän novellin tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1953 ja siinä kaksi naista, joiden omaisia on viety mm. Siperiaan, yrittävät selvitä pikkukaupungissa. Lääkärinä toimiva Irina Mihailovna palkkaa kotiavukseen Ljubkan, joka on ajautunut rikosten tielle. Ongelmia ei kuitenkaan tuota Ljubka, vaan Irinan kuuluminen sukuun, jota syytetään lääkärien salaliitosta.
158 sivua

Lukumaratonia on nyt pari tuntia jäljellä, ja ajattelin hylätä loput kirjaehdokkaat ja siirtyä Reeta Paakkisen Kotona Istanbulissa -kirjan ääreen, koska aloitin kirjaa jo vähän eilen, ja novellien vaihtuvat henkilöhahmot saavat pään pyörälle. Kaikki lukemani teokset ovat olleet kiinnostavia ja niitä on ollut mukava lukea, samoin ne kaikki olisivat varmaan jääneet lukematta ilman lukumaratonia.

Aurinkokin on alkanut paistaa, joten siirtyilen sitten lukumaratonista ulkoilmailemaan!

13.30
Huh, ei jaksa ei pysty! Nyt olen lukenut vuorokauden putkeen ja silmät alkaa olla sen verran rasittuneet, että pakko pitää pidempää taukoa. Luin Reeta Paakkisen kirjaa vielä vajaat sata sivua, ja jatkan sitä hieman levättyäni ja tehtyäni muita asioita.

Tässä vielä luetut kirjat:

Marguerite Yourcenar: Anna, sisaresi... (2002, Like)
Anna, soror.... 1981
suomentanut Jussi Lehtonen
118 sivua

Leena Rantanen: Vastaantulijoita (2006, Like)
65 sivua

Prinsessan kirjeet (2010, Teos)
112 sivua

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä (2015, Atena)
166 sivua

Dina Rubina: Kaksiosainen sukunimi (2015, Idiootti)
novellit alun perin v. 1990/ 1994
suomentanut Tuukka Sandström
158 sivua

Pia Ronkainen: Äären ympärillä on kylmä muuri (2013, Impressio)
126 sivua

Claire Castillon: Pieni sydän jaksaa rakastaa (2008, Gummerus)
suomentanut Lotta Toivanen
125 sivua

Judith Uyterlinde: Rakkaustesti

Halusin lukea hollantilaista kirjallisuutta, koska matkasin muutaman päivän reissulle Amsterdamiin. Koska Herman Koch ja Renate Dorrestein on luettu, oli melkoisen nihkeää löytää mitään uutta luettavaa maasta. Aiemmin olen kirjoittanut Tulppaanikuume ja -murhat teoksista, jotka molemmat on kirjoittanut brittikirjailija. Löysin kuitenkin, kun tarpeeksi etsin, Judith Uyterlinden Rakkaustesti (2005, Like) -teoksen, jossa liikutaan Amsterdamissa. 

Rakkaustesti kertoo nimensä mukaisesti rakkaudesta, kun Judith ja Paul löytävät toisensa. 

Polkupyöriemme ohjaustangot olivat jo takertuneet kiinni toisiinsa, vaikka itse emme olleet vielä edes suudelleet. Meidät oli pitänyt häätää hienovaraisesti ulos pubista sulkemisajan jälkeen. Nyt ulkona irrottelimme jotakuinkin kömpelösti pyöriämme toisistaan. 

Parisuhteen pistää testiin se, että elämä aluksi etenee odotetunlaisesti: mennään naimisiin, hankitaan talo - kaikki ei menekään tämän jälkeen niin kuin pitäisi. Pariskunta haluaa lapsen, mutta ensimmäinen raskaus menee kesken, seuraava menee pieleen muuten. Koko ajan ympärillä saadaan vauvoja, ja jokainen kerta kirpaisee Judithia, joka ei millään saa vauvaa. 

Kirja kertoo lapsettomuudesta ja siitä, miltä tuntuu, kun lasta ei vain kuulu. Kirja on suorasanainen, mutta kuitenkin kaiken pessimismin ja huonojen tapahtumien jälkeen positiivinen vireeltään. Kirja on myös henkilökohtainen, teoksen kansiliepeessä Judith Uyterlinden kerrotaan nykyisin olevan kahden adotiolapsen äiti. 

Amsterdam sinnittelee kerronnan taustalla, ihastuttavaa kirjassa on se, miten normaalipäivässä ihmiset liikkuvat pyörillä. Pyörillä kruisailu jäikin Amsterdamista mieleen päällimmäisenä, Damin aukiolla oli ruuhkaa heti aamusta ja Museokorttelin, Rijksmuseumin aukion ja Vondelparkin tienoilla taas rauhallisempaa, kun vain muisti varoa polkupyöriä. Amsterdam vaikutti iloiselta ja elävältä paikalta, samalla reissulla käytyyn Saksaan verattuna enemmän ulkomailta. Ihana paikka, ja niin kovin lähellä! Suosittelen! 

Judith Uyterlinde: Rakkaustesti

2005, Like

Eisprong. Een verhaal over liefde en het verlangen naar en kind 2001

suomentanut Sanna van Leeuwen

159 sivua

Yousif Abu al Fawz: Taikalintu & Hanna Hällsten: Mangojen aika

Pääsiäisen lopuksi vielä kaksi kirjaa edellisviikon teemaan liittyen: kaksi hyvin erilaista tarinaa maahamme muuttaneista ihmisistä. 

Yousif Abu al Fawzin Taikalintu (2000, Like) -teokseen törmäsin Marjatan kirjablogissa, ja luin kirjan samantien, koska se vaikutti kiinnostavalta. Abu al Fawz (s.1956) pakeni kotimaastaan Irakista jo vuonna 1979 ja päätyi lopulta Suomeen, josta sai turvapaikan. Etsin tietoa netistä kirjailijasta: hänellä on kirjoja, joita ei ole julkaistu suomeksi. Hesarin mukaan hänellä oli tekeillä (jo vuonna 2011) kirja Helsinkiin pommi-iskua suunnittelevista islamisteista. 

Taikalintu on kuitenkin novellikokoelma, jonka novelleissa irakilainen mies elää Suomessa, Virossa ja Venäjällä, niissä paikoissa, joita pitkin Abu al Fawz saapui Suomeen. Varsinkin alkupään novellit vievät lukijan kertojan muistoissa Irakiin Bagdadiin, välillä painajaisissa, välillä muistoissa. Toisen irakilaiskirjailijamme Hassan Blasimin tavoin novelleissa kohtaavat eri aikatasot, mutta Abu al Fawzin novellit eivät ole aivan yhtä raakoja, pitkiä ja kimurantteja kuin Blasimin. Taikalintu-kokoelmassa pidin erityisesti niistä novelleista, joissa kertojaminä elää (suomalaisten) naisten kanssa: näissä novelleissa ei teemana ole naisten alistaminen (niin kuin niin monessa), vaan toisen käyttäytymisen ihmettely miellyttävässä ja humoristisessa mielessä. Erityisesti pidin "Eräänä iltana" -novellista, jossa kertoja rakentaa junan ikkunasta näkemälleen kohtaukselle tarinan: toisaalta tullut mies tulee naisensa jättämäksi, ja joutuu miettimään, miten rakentaa elämänsä uuden ja kotimaan odotuksia vastaavaksi. Sukulaiset haluavat rahaa rikkaasta Euroopasta, mutta mies saa korkeintaan tiskaajan työtä, mikä ei elätä edes häntä itseään. 

Teos oli kiinnostava, koska tässä äänen sai irakilainen kirjailija. Harmi, ettei kirjailijan muita teoksia ole suomennettu. 

Yousif Abu al Fawz: Taikalintu 

200o, Like

alkuteos: Ta'ir al Dahsha

suomentanut Marko Juntunen

162 sivua 

Toinen teos, jonka luin pääsiäislomalla oli Hanna Hällstenin Mangojen aika (2015, Robustos). Törmäsin tähän teokseen jossain kirjablogissa, jonka olen nyt hukannut. Mangojen aika jatkaa siitä, mihin edellä mainitsemani novelli päättyy: oman kotimaan vaatimukset törmäävät uuden kotimaan mahdollisuuksiin. 

David muuttaa Suomeen päästyään opiskelemaan suomalaiseen oppilaitokseen. Hän elää suomalaisen Eveliinan ja heidän poikansa kanssa. Eveliina ei ole koskaan varma, haluaako David elää heidän kanssaan ja rakastaako mies häntä, sillä David on aina jossain menossa, muualla. 

Kirjan takakansi kertoo, miten Davidin sydän on edelleen kotimaassa, siellä missä mangot kasvavat. Lukijana ärsyynnyin Davidin hahmosta, sillä tuntuu, että sydäntä tällä ei ole ollenkaan: mies elää fiiliksensä mukaan ja juoksee naisen luota toisen luokse. Ärsyynnyin myös valinnasta kertoa Davidin tarina; valinnanmahdollisuuksia olisi ollut muitakin, sillä kirjassa oli mielenkiintoisia henkilöhahmoja sekä Suomessa että Afrikassa, mutta nämä muut henkilöt jäivät sivuhenkilöiden rooliin kirjassa. Varsinkin Afrikan suunnalla tuntui olevan näitä kiinnostavia hahmoja, kuten Davidin äiti, joiden tarina olisi ollut kiinnostava ihan vaikka yksinään. 

Kirja oli kaikesta huolimatta mukava lukea, välillä tarina hyppi menneisyyteen toiseen paikkaan, mutta kuten edellä kirjoitin, nämä koukkaukset olivat kiinnostavia ja välillä uhkasivat olla myös kiinnostavampia kuin Davidin tarina. Kiinnostavaa oli kirjan lopussa myös Davidin vanhempien mielipiteet, jopa yllättäviä - David olisi voinut kasvaa kirjassa samalla tavalla kuin hänen vanhempansa. 

Hanna Hällsten: Mangojen aika 

2015, Robustos

281 sivua


Ps. Alempana myös toinen postaus, Hiraiden Kissavieras-teoksesta. Halusin saada maaliskuussa lukemani kirjat postattua ennen huhtikuuta =D.

Nälkävuosi, Hyvä aviomies, Persepolis, Lumikuningatar, Harmin paikka- Helmetin lukuhaastetta

Tammikuu alkaa olla kohta lopussa, aika on kadonnut jonnekin, sillä viikonloput ovat menneet sekä Turussa että Tampereella futishalleissa turnauksissa. Nyt alkaa onneksi pieni tauko tuossa kakkostyössäni, ja ajattelin tuoda vihdoin blogin puolelle lukemani kirjat. Innostuin Helmetin-lukuhaasteesta heti vuoden alkuun, kuten edellisistä postauksista voi päätellä. Olenkin valinnut kirjoja lukuhaastetta silmällä pitäen: 

7. Vihervuosi 2016 -sloganiin "Minun maisemani – maalla ja kaupungissa" sopiva kirja: Leena Lehtolainen: Harmin paikka

11. Sarjakuvakirja: Marjane Satrapi: Persepolis 1 & 2

30. Viihteellinen kirja: Liane Moriarty: Hyvä aviomies

44. Kirjassa kuolee joku: Michael Cunningham: Lumikuningatar

48. Kirjassa on alle 150 sivua: Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Tässä postauksessa haasteeseen lukemani kirjat: 

Aki Ollikaisen Nälkävuosi (2012, Siltala) on ollut pitkään lukulistallani, ja se on myöskin Kirjavuori Mount Everestille -haasteessani mukana, koska olen joskus pelastanut kirjan kirjahyllyyni. Kirja kertoo Suomen historiasta, lokakuusta 1867 huhtikuuhun 1868. Maatamme koettelee nälkävuosi: ihmisten on hylättävä hyiset kotinsa ja lähdettävä kerjuulle johonkin suuntaan. Matkanteko tuntuu melkoiselta päämäärättömältä kävelyltä, etäisenä haaveena siintää Pietari, jossa uskotaan olevan ruokaa ja suojaa. Tällainen haave pitää  kirjan kertojaäänen, Marjan matkanteossa. Hän yrittää pitää itsensä ja lapsensa elossa matkallaan, jonka seuralaisena on nälkä ja kylmä. Välillä he saavat apua: kyytiä, ruokaa ja yösijan, mutta lukijakin pian ymmärtää, että matkanteko on lohdutonta. 

Nälkäisen kansan rinnalla elää myös kaupunkilaisia: maailmaa kuvataan myös senaattorin ja Renqvistin veljesten näkökulmasta. Samalla kun senaattori miettii köyhyyttä, lukija voi nykymaailman näkökulmasta miettiä, ovatko köyhät ja nälkäiset, ja kurjia oloja pakenevat ansainneet apua, vai jätetäänkö heidät oman onnensa varaan. 

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

2012, Siltala

141 sivua

Marjane Satrapin Persepolis-sarjakuva on myös pitkään ollut lukulistallani. Onneksi nyt sain tartuttua teokseen/teoksiin, sillä samalla luin kaksi Satrapin teosta. Persepolis on Satrapin omaelämäkerrallinen teos, jossa hän kertoo lapsuudestaan ja nuoruudestaan Iranissa. Marjane elää perheessä, jonka länsimaiset arvot eivät mene yksiin Iranin kulloisenkin poliittisen tilanteen kanssa. Kotona Marjane tottuu juhliin ja mielenosoituksiin osallistumiseen. Iran muuttuu koko ajan: ensiksi syrjäytetään shaahi, sitten vapautetaan poliittiset vangit, jotka lähtevät kiireesti pois maasta, kun se tulee mahdolliseksi. Pian alkaa Iranin ja Irakin välinen sota, joka on armoton sodassa oleville miehille, myös siviileille. Kun pommi räjähtää Marjanen kotitalon vieressä, päättävät vanhemmat lähettää hänet Itävaltaan, jossa heillä on sukulaisia. Teos kertoo läkähdyttävästä historiasta, joka vie Irania kohti tiukkoja säännöksiä ja uskonnollista yhteiskuntaa. 

Persepolis 2 kertoo Marjanen elämästä Itävallassa, on vuosi 1984. 14-vuotiaan ei ole todellakaan helppoa asua yksin vieraassa maassa, jonka kieltäkään ei osaa. Jotenkin hän selviytyy ja saa jopa ystäviä, mutta on lopultakin aika rikki sekä henkisesti että fyysisesti ja pyytää päästä takaisin Iraniin, jossa hän huomaa vieraantuneensa iranilaisista ystävistään ja maan elämästä. 

Teokset ovat melkoisen hengästyttävää luettavaa sekä Iranin historiasta ja yhteiskunnasta, mutta myös melkoinen nuoren naisen kasvutarina kohti aikuisuutta olosuhteissa, jotka eivät ole missään tapauksessa helpot. Vaikka olen aika paljon lukenut ja tutustunut iranilaisiin kertomuksiin, avasi tämäkin teos taas hieman sitä maailmaa, jossa tiukat yhteiskunnalliset vaatimukset ja varsinkin naisten vahtiminen (pakollinen hunnun pitäminen, kielto liikkua muun kuin aviomiehen seurassa julkisesti) saavat ihmiset salaamaan niitä tavallisia asioita, joita kielloista huolimatta tekevät: ihmiset seurustelevat, juhlivat, meikkaavat jne. Persepolis toi mieleeni Rajaa Alsanean kirjan Riadin tytöt, jonka aikoinaan luin ja joka toi esiin samanlaisen maailman Saudi-Arabiasta: vaikka vapautta ei näennäisesti ole, nuoret keksivät aina jonkun keinon elää nuoren elämää. 

Kirjablogien aikanan olen saanut paljon vinkkejä hyvistä sarjakuvateoksista, ja tästä linkistä pääset selaamaan, mitä kaikkea olen lukenut. Aika monen teoksen löytämisestä olen saanut kiittää muita kirjablogeja. 

Marjane Satrapi: Persepolis 

2008, Like

Persepolis 2000 & 2001

suomentanut Taina Aarne

Marjane Satrapi: Persepolis 2

2007, Like

Persepolis 3 & Persepolis 4

suomentanut Taina Aarne

Kun luin Liane Moriartyn romaanin Mustat valkeat valheet viime joulukuussa, tiesin, että haluan lukea myös häneltä aiemmin ilmestyneen teoksen Hyvä aviomies (2014, WSOY) ja myös tänä vuonna tulevan uuden suomennoksen "Nainen joka unohti"(, jonka toivottavasti pian saan käsiini ja lukuun). Moriarty on huikea kirjailija, jonka kirjojen parissa viihtyy. Näissä kirjoissa on koukkuja, joihin lukijana kiinnittyä. 

Hyvä aviomies vie samanlaiseen maisemaan kuin Mustat valkeat valheet: keski-ikäisten ja keskiluokkaisten ihmisten pariin. Cecilia Fitzpatrick myy Tupperware-astioita, huolehtii kolmesta kouluikäisestä tyttärestään ja hänen miehensä on täydellinen aviomies, joka hankkii perheelleen leivän pöytään. Tess on naimisissa Willin kanssa, ja kuvittelee elävänsä hyvässä avioliitossa täydellisen aviomiehen kanssa. Heillä on yksi lapsi, Liam, joka on samanikäinen kuin Cecilian tytär. Molempien naisten keskiluokkainen elämä kuitenkin hajoaa aivan yhtäkkiä, kun he saavat tietää miestensä salaisuudet. 

Tess muuttaa äitinsä luokse kotikaupunkiinsa, jossa kohtaa Cecilian, mutta myös entisen rakkautensa. Moriarty kirjoittaa tarinaa niin, että kaikki henkilöt ja heidän elämänsä kietoutuvat toisiinsa, ja kaiken takana häämöttää vanha murha: nuori tyttö murhattiin heidän koulustaan, silloin kun he kaikki olivat nuoria, eikä murhaajaa saatu kiinni. Murhatun tytön äidillä on kuitenkin aavistus, kuka murhaaja oli ja hän päättää toimia. Teoilla on kuitenkin seurauksensa, eikä välttämättä sellaista, mitä etukäteen ajatteli. 

Hyvä aviomies koukutti minut täysin. Kirjassa oli jotain samaa kuin Täydellisten naisten tarinoissa: salaisuuksia, jotka tulevat esiin ja salaisuuksia, jotka joku arvaa tai saa tietoonsa ja joku toinen taas arvaa väärin. 

Liane Moriarty: Hyvä aviomies

2014, WSOY

The Husband's Secret, 2013

suomentanut Helene Bützow

442 sivua

Helmetin-lukuhaasteen minun maisemaani löysin edustamaan Leena Lehtolaisen Harmin paikka (1. painos 1994, pokkari vuodelta 2011, Tammi) -teoksen. Olin lukenut Maria Kallio -teokset joskus kauan aikaa sitten, ja halusin lukea kirjoja uudelleen, koska ne sijoittuvat Espoon Tapiolaan. Teoksessa fiilistelläänkin Tapiolaa ja erityisesti sen kevättä, jolloin tuomet alkavat kukkia, käydään Otsolahdessa uida pulahtamassa, kävellään Tapiolan urheilupuistossa ja ajellaan pyörällä pitkin Westendin rantoja. 

Otsolahden rannassa uiskenteli lokkeja ja sorsia, koiranulkoiluttajat parveilivat runsaimmillaan, heidän lemmikkinsä nuuhkivat toisiaan erikokoiset ja - pituiset hännät innokkaasti heiluen. Ajoin Westendin sillan yli rantatielle ja ihailin mereen piirtyvää auringonsiltaa. Mustarastas liverteli kilpaa peipposen kanssa, kyyhkynen ja satakieli säestivät. Keltamaite oli jo puhjennut kukkimaan rannalla. 

Kaiken fiilistelyn keskellä Maria Kallio osallistuu avomiehensä Antin sukulaisten juhliin. Seuraavana päivänä eräs juhlijoista löytyy kuolleena omalta pihaltaan. Kuolleen naisen, Armin, poikaystävä on ensimmäinen, jota murhasta epäillään ja Maria, joka on työssä lakitoimistossa, ottaa Kimmon puolustamisen hoitaakseen. Lakimiehen ja poliisin työ sekoittuvat, kun Maria pyrkii selvittämään, mitä tapahtui ja kuka on syyllinen. Epäillyt löytyvät pienestä piiristä, juhliin osallistuneista sukulaisista, jotka asuvat Tapiolassa. Maria Kallio siis liikkuu kirjassa Tapiolassa ja Westendin rannoilla. 

Kirja sopi siis hienosti kaupunkimaiseman kuvailuun ja sen fiilistelyyn. Harmin paikka on myös kiinnostava ajankuva, eletäänhän kirjassa aikaa ennen kännyköitä; säntäily kotipuhelimeen ja viesteihin on hassua, urheilupuistossa taas mietitään, miten sinne haluttaisiin jäähalli (Espoon Blues pelasi Matinkylän jäähallissa aiemmin, lukaisin wikipediasta).  Itse rikoksesta ja sen selvittelystä taas en ehkä innostunut niin, omaan mieleeni tarina oli hieman liian rajoittunutta pieneen piiriin ihmisiä. Tosin myös Tapiola vaikutti kirjassa melkoiselta sisäpiiriltä. Kaikesta kivointa kirjassa oli kevät Tapiolassa, jota tuskin jaksan odottaa.

Leena Lehtolainen: Harmin paikka
1. painos 1994, pokkari vuodelta 2011, Tammi
244 sivua

Michael Cunninghamin Lumikuningatar (2014, Gummerus) on myös ollut pitkään lukulistallani ja halusin lukea sen Talven lukuhaasteeseen. Cunningham on minulle tuttu ainoastaan hänen kirjastaan tehdystä elokuvasta Tunnit, josta pidin paljon. Lumikuningatar jäi minulle jotenkin haljuksi lukukokemukseksi, jonka aikana odotin jotain tapahtuvaksi. Kun jotain tapahtui, se ohitettiin ja jätettiin kertomatta, ja kirjan päähenkilöiden, kahden veljen, Barrettin ja Tylerin, mietintä ja keskustelu jatkui. 

Barrett näkee marraskuisena yönä näyn, joka pitää häntä jollain tavalla koossa, kun Tylerin tyttöystävä sairastuu syöpään. Barrett pitää valon itsellään, mutta uskoo, että valolla on merkityksensä. Tyler taas haluaa tehdä elämänsä merkittävimmän laulun Bethille, ettei elämä jäisi vaille merkitystä. Veljekset elävät keskellä lumisadetta (jatkuvaa, leijailevaa, siltä lukiessa tuntui), ja ellei lumi riitä tunnelmanluojaksi ja kuvailunkohteeksi, kelpaa oikeastaan mikä tahansa siihen, vaikkapa kylpyvaahto. Välillä ollaan yksin, välillä juhlissa, merkitystä tapahtumille oli vaikea löytää. Ja jotta jotain yhteiskunnallista sanomaa kirjasta löytyisi, siinä seurattiin presidentin vaaleja, joiden ehdokkaista ainakaan Bush ei miellyttänyt (vuosien 2004 ja 2008 vaalit). 

Olisin halunnut pitää kirjasta, mutta täytyy sanoa, ettei tämä tehnyt vaikutusta.

Michael Cunningham: Lumikuningatar

2014, Gummerus

The Snow Queen 2014

suomentanut Raimo Salminen

289 sivua

Bulbul Sharma: Munakoisojen kiukku

Bulbul Sharman Munakoisojen kiukku (2003, Like) on lojunut kirjahyllyssäni jo jonkin aikaa, ja olisi siellä lojunut vielä tovin jos toisenkin, ellen olisi bongannut kirjaa hyllystäni Helmetin-lukuhaasteeseen, jossa luetaan vuoden ajan kirjoja, jotka osuvat 50 kohtaan, näistä muutama ensimmäinen listattuna tähän: 

1. Ruuasta kertova kirja
2. Matkakertomus
3. Kirjassa rakastutaan
4. Maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja

Sanoisin, että heti nämä ensimmäiset kohdat inspiroivat minua lukemaan vaikka mitä jo omastakin kirjahyllystäni. 

Munakoisojen kiukku on kirja ruuasta ja elämästä, ja kirjaa lukiessani voin todeta, että aika usein nämä kaksi asiaa ovat sama asia. Teoksessa on 13 novellia, joissa kaikissa on eri henkilöhahmoja. Yhteistä kaikille novelleilla on, että niissä liikutaan tiukasti intialaisessa maailmassa. Teos alkaa keittiöstä, jossa on toinen toistaan parempaa kokkia, jotka loihtivat maailman parhaita ja mausteisimpia ruokia. Ruokaa syödään niin, että vatsa huutaa armoa ja ruokaa tehdään niin, että tekijät kilpailevat, kuka tekee parhaan ruoan. Ruoan teko liittyy elämän arkeen: ruokaa valmistetaan eväsretkelle tai juhlaan, jolloin maailman (tai yhteisön) suurin hääateria tarjoillaan vieraille. Ruoan ohella kirjassa näyttäytyy intialainen elämä: naimisiinmeno on tärkein elämän päämäärä siinä missä täydellinen ateria. Välillä lukiessa ahdisti tämä melkoisen ahdas ja miehinen maailma: naiset tuntuvat elävän keittiössä, kun parhaimpia ruokia haudutetaan tunteja ja miehen vatsaa täytyy miellyttää. 

Mutta sitten novelleissa tulee vastaan Chinta, jolla on aviomiehensä lisäksi suhde toiseen mieheen. Ja kyllähän asiaa paheksutaan. Toinen asia, mitä paheksutaan, liittyy ruokaan: 

Miksi hän haluaa olla laiha? - - Ajattele nyt sahibia. Hän juoksee joka aamu tietä pitkin kuin raivotautinen koira olisi hänen kannoillaan. Ihmiset voisivat vielä luulla, että hänen talonsa on tulessa - - Kun viimeinkin on saatu kasaan vähän rahaa, missä muualla sen kuuluisi näkyä kuin vatsassa? 

Sanoisin, että tässä kirja, jossa todellakin ymmärretään hyvän ruoan ja hyvän elämän merkitys. Novellien lopussa on jokaiseen novelliin liittyvä resepti, joten lukija voi kokeilla, yltääkö hän novellien tasolle keittiössään.

Bulbul Sharman ruoka-aiheiset tarinat jatkuvat kirjassa Eating Women, Telling Tales, joka vaikutti mielenkiintoiselta: naiset käyttävät ruokaa hieman eri tavalla kuin tyypillistä. 

Munakoisojen kiukku on myös Kirjavuorellani, joten olen yhden kirjan lähempänä Haltin huippua, haasteen luetut: 1/25. 

Bulbul Sharma: Munakoisojen kiukku - Mausteisia tarinoita ja reseptejä Intiasta

2003, Like

The Anger of Aubergines 1998

suomentanut Terhi Kuusisto

159 sivua (sanastoineen)