MARI A:N KIRJABLOGI

Kirjablogissani kirjoitan lukukokemuksistani, lukemistani kirjoista ja niistä kirjoista, jotka haluaisin lukea. Välillä myös kirjoitan ja kuvaan jotain muuta elämästäni.

Viestit kulkevat osoitteeseen mariankirjablogi@yahoo.fi

lauantai 31. elokuuta 2013

Nina Banerjee-Louhija: Valkoisen orkidean maa + Kasarikirjakesän loppu - osa II


Elokuun ensimmäisenä päivänä postasin Nina Banerjee-Louhijan kirjasta Intian helmi (1985), jolla osallistuin kasarikirjakesään. Senpä vuoksi on hauskaa myös elokuun viimeisenä päivänä kirjoittaa saman kirjailijan toisesta kirjasta, joka päättää kasarikirjakesä-haasteen osaltani. 

Valkoisen orkidean maa (1981, WSOY) on Banerjee-Louhijan esikoisromaani. Tarina siinä on kovin samantyylinen kuin Intian helmi -teoksessa. Intian helmessä päähenkilönaisen aviomies oli kuollut palaamatta koskaan kotiseuduilleen Kashmirin vuorille. Elina Koul, suomalainen nainen, matkusti tapaamaan Vijaynsa sukulaisia ja sai tietää miehensä menneisyydestä asioita, joita ei ehkä olisikaan halunnut tietää. Valkoisen orkidean maassa päähenkilönä on niin ikään suomalainen nainen, joka lähtee tällä kertaa tutkimaan jo kuolleen isänsä menneisyyttä. Gita Roy on suomalais-intialainen nainen, joka eli lapsuutensa isänsä kotimaassa Intiassa. Isän kuoleman jälkeen hän muutti äitinsä kanssa Suomeen, ja hänen yhteytensä Intiaan ja sukulaisiinsa siellä katkesi. 

Nyt Gitan suhde mieheen Suomessa on katkennut, ja nainen päättää kohdata menneisyytensä. Hän haluaisi myös tietää, mitä hänen isälleen oikeastaan tapahtui. 



Gitan äiti ei ole kertonut Intian-vuosista paljonkaan, sillä valkoinen nainen ei sopeutunut Intiaan, vaan tunsi itsensä onnettomaksi kaikki ne vuodet, jotka vietti miehensä kotimaassa. Sen sijaan Gitan on helpompi sopeutua ja sulautua maahan, ja hänet myös otetaan vastaan ystävällisesti, vaikka hän itse kokee olevansa outo lintu: nainen, jolla ei ole aviomiestä, vaikka ikää on jo kylliksi. Sukulaisille Gita on kuitenkin omaa verta, ja pukeuduttuaan sariin Gita näyttääkin intialaiselta. 

Gita vierailee hänen sukulaistensa luona ja hän kohtaa intialaisuuden aikuisiällä. Aiemmassa elämässä, jolloin hän oli lapsi, kaikki oli kaunista ja iloista. Mutta miten lapsuusmuistot ja oikea elämä kohtaavat toisensa? Gitan isä on mainostanut intialaisia aina suvaitsevina, mutta miksi Gitan serkku, joka on valinnut miehekseen sen, jota rakastaa, elää köyhyydessä, kun suku hänet hylkäsi tämän valintansa takia

Kirjassa on hindulaisia jumalia, jumaltaruja ja -hahmoja ja erityisesti Shiva ja Parvati, joka Gita haluaisi olla omassa elämässään, kun vain löytäisi vastapuolen. Mutta Gita ei tiedä, mistä (maasta) löytäisi sen oikean, sillä suomalaisen kanssa hän näyttää liian tunteelliselta ja sitten taas intialaisen kanssa - osaisikohan hän elää intialaisella tavalla? 

Gitan ajatukset Intiasta saavat muutenkin huutia monesti. Kun hän säälii riksa-kuskeja serkulleen, Meena-serkku kertoo, miten riksa-kuskit nousivat kapinaan, kun tämä ihmisvoimalla käyvä kuljetusmuoto yritettiin epäinhimillisenä kieltää. Aina kaikki ei toimi sillä tavalla kuin ulkopuolisen silmissä olisi oikeudenmukaista. Ja missä on intialainen suvaitsevaisuus silloin, kun Gita laitetaan syömään vääräuskoisena toiseen pöytään kuin hindut. 

Gita kiertää Intiaa ympäri Intiaa: Delhistä Bombayhin, Kalkutan kautta Darjeelingiin, johon hänen rakkaimmat muistonsa sijoittuvat.

Darjeelingin muistan erityisen hyvin... Himalajan suurenmoiset maisemat, villit valkoiset orkideat kedoilla, laaksossa, suuret turkoosinväriset perhoset, teeviljelmät takertuneina jyrkkiin rinteisiin, silkinkutojat nurmikolla, lintujen heleän viserryksen, sirkkojen taukoamattoman sirityksen, puuskuttavan vuoristojunan 

Gitan muistot liittyvät niihin päiviin, jolloin hän on elänyt isänsä ja serkkujensa kanssa lähellä vuoristoa, jonne hän pääsi isänsä kanssa nauttimaan retkistä. Se aika on niin kaukana kuin 40-luvun alussa, ennen Intian itsenäistymistä. Kasarikirjan viehätys on tässä ajankulun riennossa. Kirjan kertoja Gita on ollut lapsi 1940-luvun alussa. Omasta elämästä tai ei, myös kirjailija Banerjee-Louhija on syntynyt vuonna 1940 ja elänyt ensimmäiset kuusi vuotta Intiassa. Muistot 40-luvun alusta ovat siis kuin kirjailijan omia, 1981 kirjailija on ollut 40-vuotias. Tämän päivän neljäkymppisen kirjailijan lapsuusmuistot yltävät 70- ja 80-lukujen vaihteeseen. Jotenkin koin kirjaa lukiessani samanlaista viehätystä ajan kulumiseen kuin opiskellessani yliopistossa englannin kurssilla, jossa opettaja kertoi omakohtaisia muistoja "vain valkoisille" -ruokaloista USA:n etelästä. Aika on ihmeellinen - ne ajat, jotka ovat aivan juuri tässä ja nyt, ovat pian muistoja ja toisille ne muistot aukeavat vain vanhempien sukulaisten muistoista, kirjoista tai elokuvista.

Valkoisen orkiden maa -teoksessa historia on kuitenkin lähes olemattomissa. Historia kuitenkin näkyy niissä syissä, joiden takia Gitan isä kuoli. Hindujen ja muslimien viha erotti Intian ja Pakistanin omiksi maikseen; Gitan isä oli liiankin hyväuskoinen ja hän luuli, että hänen ystävyytensä muslimimieheen ylittäisi uskonnolliset erimielisyydet. Ei ylittänyt: Gitan isä ei koskaan palannut kotiinsa Pakistanista, jossa vieraili ystävänsä luona. 

Kun Gita on selvittänyt isänsä kuolemaan johtuvat syyt ja tavannut kaikki sukulaisensa, on aikaa myös sille, mikä elämässä on vähintään yhtä tärkeää. Eräs kulkija saapuu sattumalta elämän tielle.

Entä sinä, Gita, me? Keitä me olemme? 
- Mekö? Shiva ja Parvati, sen päätin jo Khajurahossa

Tässä kirjassa on paljon kaikkea: rakkautta, suuria tunteita paitsi naisen ja miehen välillä myös sukulaisten jälleennäkemisen aiheuttamana. Tässä on ääntä, väriä, uskontoa ja juhlia. Tässä on myös suurinta surua ja päähenkilön kasvamista ehjäksi. 

Tykkäsin kirjasta aivan yhtä paljon kuin Intian helmestä. Molempien kirjojen kansikuvat muuten harhauttavat ajattelemaan, että kyseessä olisi harlekiinimainen rakkausromaani. Kirjoissa on rakkautta, mutta paljon enemmän kaikkea muuta. Minulle nämä kirjat ovat olleet kuin parasta bollywood-draamaa, joissa myös suku ja sen jälleennäkeminen on yksi tärkeä juonenkäänne ja teema. 

Nina Banerjee-Louhija: Valkoisen orkidean maa
1981, WSOY
437 sivua

***********

Tämä kirja oli siis viimeinen kasarikirjakesä-haasteen kirjoista. Haasteen puhalsi henkiin Albatrossia mä haavoitin -blogin kirjoittaja Risto Uusikoski. Iso kiitos tästä loistavasta haasteesta, joka toi minun luettavakseni kahdeksan erinomaisen kiinnostavaa teosta, jotka ehkä muuten olisivat jääneet lukematta. 




Haaste löytyy klikkaamalla.

Julistan siis itseni 8 kirjalla Bogart co. -tasolle. Tämä aivan loistava sijoitus jo seitsemän Turku-vuoteni takia. Ressu on aina aivan yhtä ihana ♥.


2 kirjaa = Jonna Tervomaa
4 kirjaa = Mikko Alatalo
6 kirjaa = Eppu Normaali
8 kirjaa = Bogart Co.
10 kirjaa = Dingo


Ja Bogartin musiikkihan ei ole ainakaan yhtään kulunut (no ehkä vähän), vaatteiden väritkin ovat olleet kesänä aikalailla samat.... Niin se aika tulee ja menee ja tulee aina takaisin.



Musiikin jälkeen vielä muut kirjat, jotka luin. Nyt kohti seuraavia haasteita ja kirjoja!











Anja Kauranen: Sonja O. kävi tääl (1981)
Pirkko Saisio: Betoniyö (1981)


Betoniyö

perjantai 30. elokuuta 2013

Kasarikirjakesän loppurutistus, osa I


Kesän paras lukuhaaste eli kasarikirjakesä alkaa olla loppusuoralla ja postaan tänä viikonloppuna  viimeiset kirjat, jotka ehdin kasarikirjoista lukea. Katsotaan sitten, mihin saavutukseen pääsin. 

Pirkko Saisiota olen aika ajoin lukenut, mm. Punainen erokirja on ollut yksi huikeista lukuelämyksistä. Saisio on kirjoittanut kirjoja jo 70-luvulta alkaen, Betoniyö on hänen neljäs kirja ja se on kirjoitettu juuri 80-luvun alussa, vuonna 1981. 

Kirja kertoo kahdesta itähelsinkiläisestä veljeksestä, Simosta ja tämän isoveljestä Ilkasta. Kirjan alussa luodaan kuva perheestä, johon veljesten lisäksi kuuluu äiti, jolla on oma elämä ja joka kirjoittaa alaikäiselle Simolle lupalapun kauppaan, jotta poika voisi tuoda hänelle ja Ilkalle kaljaa. Kun äiti lähtee lähibaariin laulamaan, pojat juovat keskenään ja lähtevät stadiin. Tämä kirja on sitä itseään: lähiöelämää sen karuimmassa muodossaan. 

Ikkunasta näkyi kymmenen taloa, ellei ottanut lukuun kolmea puolivalmista, jotka seisoivat vielä nostokurkien ja kaivinkoneiden keskellä. Valmiissa taloissa oli näkyvillä kaksisataakuusikymmentäkolme ikkunaa

Elämä on Ilkkaa odottava vankilatuomio, Simon kesken jäänyt koulu - syrjäytyneitä nuoria lähiössä. Ja toisaalta äidiltä saatu malli on sitä samaa: baarissa juotuja kaljoja, irtosuhteita ja vaihtuvia miesystäviä.

Molemmat pojat löytävät illaksi oman tiensä kulkea ja kadota. Tulevaisuus ei näytä mitenkään valoisalta. Toisaalta elämän muuttaminen toivottuun ja hyväksyttyyn suuntaan tuntuu yhtä vaikealta, tai jopa sellaiselta, joka ei kiinnosta

Tiedätsä, Ilkka sanoi ja haukotteli. - Mä jotenkin säälin sellaisia kundeja, jotka duunaa kaikkee niiku jotku muurahaiset tai noin. Kerää kaikkee krääsää ympärilleen ja ... ja menee avikseen jonku naisen kanssa. Ja ostaa auton ja kattoo telkkaria ... ja pelaa korista ja ... Ja sit ku jotakin sattuu, ni ne seisoo tumput suorina ja parkuu kohtaloa. Ei tartte muuta ku et joku niitten kaveri panee niitten eukkoa, ni heti maailma on raunioina niitten ympärillä. 



Betoniyö



Huomasin vasta kirjan luettuani, että Betoniyö on mitä ajankohtaisin kirja, sillä kirjaan perustuva elokuva on tulossa ensi-iltaan Torontossa elokuvajuhlissa 7.9. ja Helsingissä Rakkautta & anarkiaa -festivaaleilla 19. - 29.9. Oikeasti kiinnostaisi kovasti nähdä, minkälainen elokuva nykypäivään tästä kirjasta on tehty - ja olen varma, että kirjan tapahtumat toimivat erityisen hyvin elokuvana. Kirjassa kun on erityisen paljon dialogeja ja siinä myös ympäristö, lähiöt ja stadi ja lintsi, kertoo omaa tarinaansa.

Pirkko Saisio: Betoniyö 
2011, Tammi - alkuperäinen teos vuodelta 1981
171 sivua

************

Saision jälkeen aloin lukea Annika Idströmin Kirjeitä Trinidadiin -kirjaa. Teos on ollut ilmestymisvuonnaan 1989 Finlandia-palkintoehdokkaana, mutta minua kirjan pariin innosti sen nimi. 

Tässä teoksessa kuvataan erään pariskunnan, Sepon ja Elisabetin, matkaa Jerusalemiin. Kirjeitä kirjoittavat Seppo ja perheen tytär Ursula ja osa kirjeistä, tai lyhyistä viesteistä tulee esiin kirjassa vasta tapahtumien jälkeen. 

Tätä kirjaa lukiessani tuli väistämättä mieleeni juuri lukemani Kochin teos, sillä tässä kirjassa kertojana on Seppo ja hän kertoo tarinaa niin, että Elisabet-vaimo alkaa vaikuttaa hullulta, mielenterveydeltään häiriintyneeltä. Mutta koko ajan lukiessani teosta mietin, että kumpi henkilöistä on se hullumpi, ainakin turistimatkan muut matkustajat näkevät Sepon aika outona. 

Sepon ja Elisabetin avioliitto on se, joka hiertää ja on erityisen vaikea ja ongelmainen. Seppo tuntee, että on pelastanut Elisabetin vähän samaan tyyliin kuin Kochin herra Schlosser oman vaimonsa. Vaihtoehtona Elisabetilla olisi jäädä vanhaksipiiaksi tai jonkun huonomman miehen kynsiin. Seppo työskentelee verovirastossa, ja hän on erityisen hyvä työssään, sillä hän ottaa henkilökohtaisesti yhteyttä niihin, jotka eivät ole osanneet täyttää veroilmoituksiaan oikein. Varsinkin, jos kyseessä on yksinhuoltajanainen, joita hän käy tapaamassa henkilökohtaisesti ja jotka ovat erityisen kiitollisia Sepolle. Sepolle kertyy irtosuhteita, mutta hän ei anna kenenkään tarrautua itseensä ja jos joku tarrautuu, Sepolla on keinonsa päästä eroon. 

Elisabet sanoi, että halusi erota Seposta. Seppo hymyili tyynesti, ihan niinkuin sinä haluat, hän sanoi. Minulla ei ole mitään sitä vastaan. Illalla vaimo oli muuttanut mielensä, hän ei enää puhunut erosta, mutta kohteli Seppoa kuin tämä olisi ollut ilmaa. Ei kestänyt kauaakaan kun hän alkoi puhua etelän matkasta, siitä ensimmäisestä, johon Seppo lopulta suostui, hankki rahat ja päästi vaimon tyttärensä kanssa Marokkoon


Myöhemmin perheen yhteisellä matkalla Jerusalemiin tulee ilmi, mitä Marokossa oikeastaan tapahtui. Kirjan lopussa esiin pulpahtavissa Ursulan lyhyissä kirjeissä Ursula vielä tarkentaa kuvaa tapahtumista. Kirjassa sekä Seppo että Elisabet tekevät asioita, jotka saavat minut lukijana haukkomaan henkeäni. Tuntuu, että molemmat ovat totaalisen tunnevammaisia - heidän yhteistä tytärtään pidetään yleisesti kehitysvammaisena - kirjan luettuani jouduin kyseenalaistamaan myös tämän asian. Onko vanhempien kyvyttömyys kasvattaa lapsi kokonaiseksi aiheuttanut Ursulan "kehitysvamman"? 

Kirjan sanomasta minun on jotenkin todella vaikea sanoa mitään, mutta parisuhteen ongelmallisuus, ihmisen kyvyttömyys elää toisen kanssa ja lapsen haavoittuvuus tässä tulevat voimakkaimmin esiin. Kirja on tavattoman surullinen kuvauksessaan, ehkä 80-luvun lopussa oltiin aika pessimistisiä? 

Kirjoitan sinulle, vaikka tämänkin kirjeen voisin yhtä hyvin lähettää Trinidadiin

80-lukumaisesti tässä kirjassa tosiaan kirjoitettiin kirjeitä, eikä sähköpostia tai tekstiviestejä tai fb-päivityksiä. Saision Betoniyössä taas ennustettiin, miten nyt (siis 70- ja 80-lukujen vaihteessa) eletään lopun aikoja - miksi minkään asian pitäisi kiinnostaa, jos ja kun maailma posahtaa pian? Jännää oli Idströmin kirjassa, että Sepolla oli tietokone, jonka kanssa hän tykkäsi häärätä ja paeta tietokoneen kimppuun aina silloin, kun elämä vaimon kanssa alkoi kangertaa. 

Molemmissa kirjoissa unet ovat osana kirjan kerrontaa. Välillä unet ennustavat tapahtumia ja välillä on epäselvää, mikä on totta ja mikä on unta. 

Annika Idström: Kirjeitä Trinidadiin 
1989, WSOY
159 sivua




Annika Idström (12.11.1947 - 20.9.2011)

*****


Aiemmin kesällä luin Jukka Pakkasen kirjan Täysmustat futispläägät, mutta postaus on jäänyt luonnoksiin - laitan tämänkin nyt samaan pötköön...


Jukka Pakkasen teoksia olen lukenut aiemmin mm. Jalkapallotaivas (2001, like) ja Elena Damianin kirjeet (2011, like), joten tiesin, että Pakkasen rakkauksia ovat stadin ratikoiden lisäksi jalkapallo. 


Täysmustat futispläägät (1987, Gummerus) on edellisiä varhaisempaa tuotantoa Pakkaselta, ja teos on novellikokoelma. Kaikkien novellien aihe on jalkapallo jossain muodossa. 

Novelli Täysmustat futispläägät aloittaa kirjan: novellissa kengät tulevat vastaan vanhaa käyttäjäänsä yllättäen vuosien jälkeen. Novellin mysteerinä ja ajatuksena on miettiä, mitä tapahtui sille naapurin köyhälle pojalle, jolle novellin minähenkilö lahjoitti kengät vuonna -55. Novellit Rangaistuspotku ja Kosto tuovat mieleen Pentti Saaritsan jalkapallo-aiheisen runon vuodelta 1971: 

Pelajamateriaalissa on jotain ikuista: 
yksi lyömätön virtuoosi joka joutuu 
vähän leikittelemään, 
pari hyvin taitavaa, joista toinen 
vielä yllättävän pieni, 
ja sitten tasapäinen pääjoukko


Ja viimeisenä, tietenkin, se yksi vähän lihavampi 
joka pannaan puolustajaksi, 
tai maaliin jos ne pari kunnianhimoista 
heittäytyjää puuttuvat

Muissakin novelleissa Pakkanen sivuaa jalkapallo-aihetta ryhmään kuulumisen kautta. On sankareita, on myös niitä, jotka eivät pääse sankareiksi, ja niitä, jotka pitävät antisankareiden puolia. Jalkapallo voi myös avata nuorille oven menestykseen, kuten novelleissa Forza Inter! ja Ammattilainen

Jalkapallo voi olla elämää pystyssä pitävä voima myös penkkiurheilijoille, tai terveytensä ja elämänsä muuten menettäneille, kuten novellissa Mun Stadika

Novellikokoelman päättää, mikäs muu kuin MM-kisat vuodelta 2030, joissa Suomi on mukana. Myrkkysateet ja lamat ovat vaikuttaneet jalkapallon pelaamiseen, ja tällä hetkellä hieman epätodennäköiseltä näyttävä on tapahtunut: kun muut maat ovat menneet lamassa nurin, Italia on porskuttanut ja saanut energiapulasta kärsivän muun maailman sijaan järjestettäviksi kisat. 

Pakkasen novellit olivat kivoja lukea, eivät elämää suurempia, mutta niissä oli elämän kaikki puolet esillä: joku menestyy elämässä, toinen taas ei.