Samrat Upadhyay: Arresting god in Kathmandu

Ostin jo jonkin aikaa sitten Samrat Upadhyayn kirjoja, koska halusin tutustua nepalilaiseen kirjallisuuteen. Siitä, onko Upadhyay nepalilainen kirjailija, voi olla montaa mieltä: kirjailija muutti 21-vuotiaana Yhdysvaltoihin ja on kirjoittanut kirjansa englanniksi. Häntä mainostetaan ensimmäisenä länsimaissa julkaisevana nepalilaisena kirjailijana. 

Arresting god in Kathmandu (2001, Mariner books) on kirjailija esikoisteos ja novellikokoelma, jossa on yhdeksän novellia ja miljöönä on yleisimmin Katmandu. Luulen, että kirja kiinnostaa sellaista lukijaa, joka on nähnyt Pashupathinath-temppelin ja muut kaupungin nähtävyydet, sillä teoksen henkilöt kävelevät paljon näissä maisemissa, joita turistikierroksillakin nähdään. Tarinat kulkevat ihmisten arkipäivässä, aika usein henkilöiden elämät johtavat avioliittoon tai jonkunlaiseen suhteeseen. Luin Goodreadsista arvioita kirjasta, ja monen nepalilaisen lukijan mielestä henkilöhahmot eivät vastanneet realistista käsitystä. Luulen kuitenkin, että lukijoita eniten hämmensi se, että novelleissa kuvailtiin paljon naisen ja miehen välistä suhdetta, rakkautta ja rakkauden tekoja. Vähintäänkin tekopyhää väittää, etteivätkö naiset ja miehet olisi tekemisissä myös Nepalissa toistensa kanssa. 

Heti ensimmäisestä novellista alkaen on selvää, minkälaisia novellit ovat: Avioparin mies on menettänyt työpaikkansa ja Shivan rukoilemisen ja ruoanteon välissä aviovaimo voivottelee, miten tästä eteenpäin nyt elettäisiin. Koska Shiva ei tuo onnea, vaimo Radhika pyytää miestään käymään sukulaismiehen luona apua pyytämässä. Apua ei tunnu heruvan, ja niinpä mies, Pramod jää harhailemaan Katmandun kaduille, joilta löytää naisen lohtua. Hetken aikaa Pramod on suhteessa toisen naisen kanssa, kunnes palaa ratkaisemaan työttömyysongelman kotiinsa vaimonsa luo. 

Monissa novelleissa ahdistusta elämässä aiheuttaa tuleva avioliitto, lähinnä sopivan aviovaimon tai -miehen löytyminen, esimerkiksi novellissa The Limping Bride, jossa juopottelevalle miehelle etsitään sopivaa vaimoa; lähinnä sellaista, joka suostuisi vaimoksi. Hieman sama teema on novellissa The Room Next Door, jossa kauas kaupunkiin lähtenyt tytär tuottaa päänvaivaa ja häpeää perheelleen, ennen avioliittoa ei kunnon tyttö lankea miehen syliin.

Pahinta elämässä tuntuu olevan se, jos aviovaimo rakastuu toiseen mieheen. Tai jos aviomies epäilee tällaista tapahtuvan. Tai jos oma tytär tulee raskaaksi ilman aviomiestä. Omaan makuuni novellit pyörivät liiaksi avioliiton ja pettämistarinoiden ympärillä. Olisi ollut kiinnostavaa lukea erilaisten ihmisten elämästä. Pidin Upadhyayn tyylistä kirjoittaa: hän kirjoittaa arjen tapahtumista lyhyesti, kommentoimatta. Toivon, että Upadhyayn tyyli jatkuu samanlaisena, mutta henkilöt monipuolistuvat, sillä lisäähän tämän(kin) kirjoittajan teoksia on luettava.

Kirjalla osallistun Helmet-lukuhaasteeseen, kohtaan 9. Sinulle vieraalla kielellä (eli ei omalla äidinkielelläsi) tai murteella kirjoitettu kirja, ja kipuan hieman Everest-haasteessa ylemmäs. 

Samrat Upadhyay: Arresting god in Kathmandu

2001, Mariner books

191 sivua

Nälkävuosi, Hyvä aviomies, Persepolis, Lumikuningatar, Harmin paikka- Helmetin lukuhaastetta

Tammikuu alkaa olla kohta lopussa, aika on kadonnut jonnekin, sillä viikonloput ovat menneet sekä Turussa että Tampereella futishalleissa turnauksissa. Nyt alkaa onneksi pieni tauko tuossa kakkostyössäni, ja ajattelin tuoda vihdoin blogin puolelle lukemani kirjat. Innostuin Helmetin-lukuhaasteesta heti vuoden alkuun, kuten edellisistä postauksista voi päätellä. Olenkin valinnut kirjoja lukuhaastetta silmällä pitäen: 

7. Vihervuosi 2016 -sloganiin "Minun maisemani – maalla ja kaupungissa" sopiva kirja: Leena Lehtolainen: Harmin paikka

11. Sarjakuvakirja: Marjane Satrapi: Persepolis 1 & 2

30. Viihteellinen kirja: Liane Moriarty: Hyvä aviomies

44. Kirjassa kuolee joku: Michael Cunningham: Lumikuningatar

48. Kirjassa on alle 150 sivua: Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Tässä postauksessa haasteeseen lukemani kirjat: 

Aki Ollikaisen Nälkävuosi (2012, Siltala) on ollut pitkään lukulistallani, ja se on myöskin Kirjavuori Mount Everestille -haasteessani mukana, koska olen joskus pelastanut kirjan kirjahyllyyni. Kirja kertoo Suomen historiasta, lokakuusta 1867 huhtikuuhun 1868. Maatamme koettelee nälkävuosi: ihmisten on hylättävä hyiset kotinsa ja lähdettävä kerjuulle johonkin suuntaan. Matkanteko tuntuu melkoiselta päämäärättömältä kävelyltä, etäisenä haaveena siintää Pietari, jossa uskotaan olevan ruokaa ja suojaa. Tällainen haave pitää  kirjan kertojaäänen, Marjan matkanteossa. Hän yrittää pitää itsensä ja lapsensa elossa matkallaan, jonka seuralaisena on nälkä ja kylmä. Välillä he saavat apua: kyytiä, ruokaa ja yösijan, mutta lukijakin pian ymmärtää, että matkanteko on lohdutonta. 

Nälkäisen kansan rinnalla elää myös kaupunkilaisia: maailmaa kuvataan myös senaattorin ja Renqvistin veljesten näkökulmasta. Samalla kun senaattori miettii köyhyyttä, lukija voi nykymaailman näkökulmasta miettiä, ovatko köyhät ja nälkäiset, ja kurjia oloja pakenevat ansainneet apua, vai jätetäänkö heidät oman onnensa varaan. 

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

2012, Siltala

141 sivua

Marjane Satrapin Persepolis-sarjakuva on myös pitkään ollut lukulistallani. Onneksi nyt sain tartuttua teokseen/teoksiin, sillä samalla luin kaksi Satrapin teosta. Persepolis on Satrapin omaelämäkerrallinen teos, jossa hän kertoo lapsuudestaan ja nuoruudestaan Iranissa. Marjane elää perheessä, jonka länsimaiset arvot eivät mene yksiin Iranin kulloisenkin poliittisen tilanteen kanssa. Kotona Marjane tottuu juhliin ja mielenosoituksiin osallistumiseen. Iran muuttuu koko ajan: ensiksi syrjäytetään shaahi, sitten vapautetaan poliittiset vangit, jotka lähtevät kiireesti pois maasta, kun se tulee mahdolliseksi. Pian alkaa Iranin ja Irakin välinen sota, joka on armoton sodassa oleville miehille, myös siviileille. Kun pommi räjähtää Marjanen kotitalon vieressä, päättävät vanhemmat lähettää hänet Itävaltaan, jossa heillä on sukulaisia. Teos kertoo läkähdyttävästä historiasta, joka vie Irania kohti tiukkoja säännöksiä ja uskonnollista yhteiskuntaa. 

Persepolis 2 kertoo Marjanen elämästä Itävallassa, on vuosi 1984. 14-vuotiaan ei ole todellakaan helppoa asua yksin vieraassa maassa, jonka kieltäkään ei osaa. Jotenkin hän selviytyy ja saa jopa ystäviä, mutta on lopultakin aika rikki sekä henkisesti että fyysisesti ja pyytää päästä takaisin Iraniin, jossa hän huomaa vieraantuneensa iranilaisista ystävistään ja maan elämästä. 

Teokset ovat melkoisen hengästyttävää luettavaa sekä Iranin historiasta ja yhteiskunnasta, mutta myös melkoinen nuoren naisen kasvutarina kohti aikuisuutta olosuhteissa, jotka eivät ole missään tapauksessa helpot. Vaikka olen aika paljon lukenut ja tutustunut iranilaisiin kertomuksiin, avasi tämäkin teos taas hieman sitä maailmaa, jossa tiukat yhteiskunnalliset vaatimukset ja varsinkin naisten vahtiminen (pakollinen hunnun pitäminen, kielto liikkua muun kuin aviomiehen seurassa julkisesti) saavat ihmiset salaamaan niitä tavallisia asioita, joita kielloista huolimatta tekevät: ihmiset seurustelevat, juhlivat, meikkaavat jne. Persepolis toi mieleeni Rajaa Alsanean kirjan Riadin tytöt, jonka aikoinaan luin ja joka toi esiin samanlaisen maailman Saudi-Arabiasta: vaikka vapautta ei näennäisesti ole, nuoret keksivät aina jonkun keinon elää nuoren elämää. 

Kirjablogien aikanan olen saanut paljon vinkkejä hyvistä sarjakuvateoksista, ja tästä linkistä pääset selaamaan, mitä kaikkea olen lukenut. Aika monen teoksen löytämisestä olen saanut kiittää muita kirjablogeja. 

Marjane Satrapi: Persepolis 

2008, Like

Persepolis 2000 & 2001

suomentanut Taina Aarne

Marjane Satrapi: Persepolis 2

2007, Like

Persepolis 3 & Persepolis 4

suomentanut Taina Aarne

Kun luin Liane Moriartyn romaanin Mustat valkeat valheet viime joulukuussa, tiesin, että haluan lukea myös häneltä aiemmin ilmestyneen teoksen Hyvä aviomies (2014, WSOY) ja myös tänä vuonna tulevan uuden suomennoksen "Nainen joka unohti"(, jonka toivottavasti pian saan käsiini ja lukuun). Moriarty on huikea kirjailija, jonka kirjojen parissa viihtyy. Näissä kirjoissa on koukkuja, joihin lukijana kiinnittyä. 

Hyvä aviomies vie samanlaiseen maisemaan kuin Mustat valkeat valheet: keski-ikäisten ja keskiluokkaisten ihmisten pariin. Cecilia Fitzpatrick myy Tupperware-astioita, huolehtii kolmesta kouluikäisestä tyttärestään ja hänen miehensä on täydellinen aviomies, joka hankkii perheelleen leivän pöytään. Tess on naimisissa Willin kanssa, ja kuvittelee elävänsä hyvässä avioliitossa täydellisen aviomiehen kanssa. Heillä on yksi lapsi, Liam, joka on samanikäinen kuin Cecilian tytär. Molempien naisten keskiluokkainen elämä kuitenkin hajoaa aivan yhtäkkiä, kun he saavat tietää miestensä salaisuudet. 

Tess muuttaa äitinsä luokse kotikaupunkiinsa, jossa kohtaa Cecilian, mutta myös entisen rakkautensa. Moriarty kirjoittaa tarinaa niin, että kaikki henkilöt ja heidän elämänsä kietoutuvat toisiinsa, ja kaiken takana häämöttää vanha murha: nuori tyttö murhattiin heidän koulustaan, silloin kun he kaikki olivat nuoria, eikä murhaajaa saatu kiinni. Murhatun tytön äidillä on kuitenkin aavistus, kuka murhaaja oli ja hän päättää toimia. Teoilla on kuitenkin seurauksensa, eikä välttämättä sellaista, mitä etukäteen ajatteli. 

Hyvä aviomies koukutti minut täysin. Kirjassa oli jotain samaa kuin Täydellisten naisten tarinoissa: salaisuuksia, jotka tulevat esiin ja salaisuuksia, jotka joku arvaa tai saa tietoonsa ja joku toinen taas arvaa väärin. 

Liane Moriarty: Hyvä aviomies

2014, WSOY

The Husband's Secret, 2013

suomentanut Helene Bützow

442 sivua

Helmetin-lukuhaasteen minun maisemaani löysin edustamaan Leena Lehtolaisen Harmin paikka (1. painos 1994, pokkari vuodelta 2011, Tammi) -teoksen. Olin lukenut Maria Kallio -teokset joskus kauan aikaa sitten, ja halusin lukea kirjoja uudelleen, koska ne sijoittuvat Espoon Tapiolaan. Teoksessa fiilistelläänkin Tapiolaa ja erityisesti sen kevättä, jolloin tuomet alkavat kukkia, käydään Otsolahdessa uida pulahtamassa, kävellään Tapiolan urheilupuistossa ja ajellaan pyörällä pitkin Westendin rantoja. 

Otsolahden rannassa uiskenteli lokkeja ja sorsia, koiranulkoiluttajat parveilivat runsaimmillaan, heidän lemmikkinsä nuuhkivat toisiaan erikokoiset ja - pituiset hännät innokkaasti heiluen. Ajoin Westendin sillan yli rantatielle ja ihailin mereen piirtyvää auringonsiltaa. Mustarastas liverteli kilpaa peipposen kanssa, kyyhkynen ja satakieli säestivät. Keltamaite oli jo puhjennut kukkimaan rannalla. 

Kaiken fiilistelyn keskellä Maria Kallio osallistuu avomiehensä Antin sukulaisten juhliin. Seuraavana päivänä eräs juhlijoista löytyy kuolleena omalta pihaltaan. Kuolleen naisen, Armin, poikaystävä on ensimmäinen, jota murhasta epäillään ja Maria, joka on työssä lakitoimistossa, ottaa Kimmon puolustamisen hoitaakseen. Lakimiehen ja poliisin työ sekoittuvat, kun Maria pyrkii selvittämään, mitä tapahtui ja kuka on syyllinen. Epäillyt löytyvät pienestä piiristä, juhliin osallistuneista sukulaisista, jotka asuvat Tapiolassa. Maria Kallio siis liikkuu kirjassa Tapiolassa ja Westendin rannoilla. 

Kirja sopi siis hienosti kaupunkimaiseman kuvailuun ja sen fiilistelyyn. Harmin paikka on myös kiinnostava ajankuva, eletäänhän kirjassa aikaa ennen kännyköitä; säntäily kotipuhelimeen ja viesteihin on hassua, urheilupuistossa taas mietitään, miten sinne haluttaisiin jäähalli (Espoon Blues pelasi Matinkylän jäähallissa aiemmin, lukaisin wikipediasta).  Itse rikoksesta ja sen selvittelystä taas en ehkä innostunut niin, omaan mieleeni tarina oli hieman liian rajoittunutta pieneen piiriin ihmisiä. Tosin myös Tapiola vaikutti kirjassa melkoiselta sisäpiiriltä. Kaikesta kivointa kirjassa oli kevät Tapiolassa, jota tuskin jaksan odottaa.

Leena Lehtolainen: Harmin paikka
1. painos 1994, pokkari vuodelta 2011, Tammi
244 sivua

Michael Cunninghamin Lumikuningatar (2014, Gummerus) on myös ollut pitkään lukulistallani ja halusin lukea sen Talven lukuhaasteeseen. Cunningham on minulle tuttu ainoastaan hänen kirjastaan tehdystä elokuvasta Tunnit, josta pidin paljon. Lumikuningatar jäi minulle jotenkin haljuksi lukukokemukseksi, jonka aikana odotin jotain tapahtuvaksi. Kun jotain tapahtui, se ohitettiin ja jätettiin kertomatta, ja kirjan päähenkilöiden, kahden veljen, Barrettin ja Tylerin, mietintä ja keskustelu jatkui. 

Barrett näkee marraskuisena yönä näyn, joka pitää häntä jollain tavalla koossa, kun Tylerin tyttöystävä sairastuu syöpään. Barrett pitää valon itsellään, mutta uskoo, että valolla on merkityksensä. Tyler taas haluaa tehdä elämänsä merkittävimmän laulun Bethille, ettei elämä jäisi vaille merkitystä. Veljekset elävät keskellä lumisadetta (jatkuvaa, leijailevaa, siltä lukiessa tuntui), ja ellei lumi riitä tunnelmanluojaksi ja kuvailunkohteeksi, kelpaa oikeastaan mikä tahansa siihen, vaikkapa kylpyvaahto. Välillä ollaan yksin, välillä juhlissa, merkitystä tapahtumille oli vaikea löytää. Ja jotta jotain yhteiskunnallista sanomaa kirjasta löytyisi, siinä seurattiin presidentin vaaleja, joiden ehdokkaista ainakaan Bush ei miellyttänyt (vuosien 2004 ja 2008 vaalit). 

Olisin halunnut pitää kirjasta, mutta täytyy sanoa, ettei tämä tehnyt vaikutusta.

Michael Cunningham: Lumikuningatar

2014, Gummerus

The Snow Queen 2014

suomentanut Raimo Salminen

289 sivua

Bulbul Sharma: Munakoisojen kiukku

Bulbul Sharman Munakoisojen kiukku (2003, Like) on lojunut kirjahyllyssäni jo jonkin aikaa, ja olisi siellä lojunut vielä tovin jos toisenkin, ellen olisi bongannut kirjaa hyllystäni Helmetin-lukuhaasteeseen, jossa luetaan vuoden ajan kirjoja, jotka osuvat 50 kohtaan, näistä muutama ensimmäinen listattuna tähän: 

1. Ruuasta kertova kirja
2. Matkakertomus
3. Kirjassa rakastutaan
4. Maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja

Sanoisin, että heti nämä ensimmäiset kohdat inspiroivat minua lukemaan vaikka mitä jo omastakin kirjahyllystäni. 

Munakoisojen kiukku on kirja ruuasta ja elämästä, ja kirjaa lukiessani voin todeta, että aika usein nämä kaksi asiaa ovat sama asia. Teoksessa on 13 novellia, joissa kaikissa on eri henkilöhahmoja. Yhteistä kaikille novelleilla on, että niissä liikutaan tiukasti intialaisessa maailmassa. Teos alkaa keittiöstä, jossa on toinen toistaan parempaa kokkia, jotka loihtivat maailman parhaita ja mausteisimpia ruokia. Ruokaa syödään niin, että vatsa huutaa armoa ja ruokaa tehdään niin, että tekijät kilpailevat, kuka tekee parhaan ruoan. Ruoan teko liittyy elämän arkeen: ruokaa valmistetaan eväsretkelle tai juhlaan, jolloin maailman (tai yhteisön) suurin hääateria tarjoillaan vieraille. Ruoan ohella kirjassa näyttäytyy intialainen elämä: naimisiinmeno on tärkein elämän päämäärä siinä missä täydellinen ateria. Välillä lukiessa ahdisti tämä melkoisen ahdas ja miehinen maailma: naiset tuntuvat elävän keittiössä, kun parhaimpia ruokia haudutetaan tunteja ja miehen vatsaa täytyy miellyttää. 

Mutta sitten novelleissa tulee vastaan Chinta, jolla on aviomiehensä lisäksi suhde toiseen mieheen. Ja kyllähän asiaa paheksutaan. Toinen asia, mitä paheksutaan, liittyy ruokaan: 

Miksi hän haluaa olla laiha? - - Ajattele nyt sahibia. Hän juoksee joka aamu tietä pitkin kuin raivotautinen koira olisi hänen kannoillaan. Ihmiset voisivat vielä luulla, että hänen talonsa on tulessa - - Kun viimeinkin on saatu kasaan vähän rahaa, missä muualla sen kuuluisi näkyä kuin vatsassa? 

Sanoisin, että tässä kirja, jossa todellakin ymmärretään hyvän ruoan ja hyvän elämän merkitys. Novellien lopussa on jokaiseen novelliin liittyvä resepti, joten lukija voi kokeilla, yltääkö hän novellien tasolle keittiössään.

Bulbul Sharman ruoka-aiheiset tarinat jatkuvat kirjassa Eating Women, Telling Tales, joka vaikutti mielenkiintoiselta: naiset käyttävät ruokaa hieman eri tavalla kuin tyypillistä. 

Munakoisojen kiukku on myös Kirjavuorellani, joten olen yhden kirjan lähempänä Haltin huippua, haasteen luetut: 1/25. 

Bulbul Sharma: Munakoisojen kiukku - Mausteisia tarinoita ja reseptejä Intiasta

2003, Like

The Anger of Aubergines 1998

suomentanut Terhi Kuusisto

159 sivua (sanastoineen)