Kolme kirjaa menneeltä viikolta: Ahava ja Japania

Menneellä viikolla olen tullut lukeneeksi tästä kuvasta jo neljä kirjaa. Välillä tekee hyvää lukea lyhyehköjä tarinoita, ja nyt oli tällaisten 200-sivuisten teosten aika selvästikin. 

Selja Ahavan Taivaalta tippuvat asiat (2015, Gummerus) oli hämmentävä kevään uutuuskirja, joka sisälsi neljä osaa, joissa kaikissa sattumalla on paljon osuutta. Kirjan aloittava Seinään haudattu tyttö alkaa kiinnostavasti: pienen tytön kertojanäänellä tarina vie lukijan ihmettelemään, mitä tässä oikeastaan tapahtuu. Tarinassa kulkee mukana muistoja äidistä, jota tytär ikävöi, valtavan paljon. Tytön elämässä on isä, joka suree vaimoaan, täti, jota kohtaa mieletön tuuri: hän voittaa lotossa. Kaksi kertaa. Ja on äiti, jolle kohtalolla on myös tarjolla jotain hyvin epätodennäköistä, mutta toisella tapaa kuin lottovoittajatädille. 

Kirjan toisessa tarinassa kohdataan mies, johon salama iskee viisi kertaa. Epätodennäköistä tämäkin. 

Pidin kirjan realismia ylittävistä osista. Toisaalta jäin miettimään kirjan lupaavan alun jälkeen, että mikä tarinan sanoma olikaan, sillä kaksi viimeistä osaa kirjasta olivat tyhjäkäyntiä, eivätkä enää jaksaneet vetää alkua mukanaan. 

Kirja oli kuitenkin luettavaa ja viihdyttävää - mutta siitä ei tosin jäänyt oikein mitään elämää  suurempaa mieleeni. Jos olisin lainannut jotain kirjasta, niin saman kuin Ullan kirjojen Ulla: Maailma jatkuu. Mikään ei kirkastu, mutta aika parantaa haavat ja ihminen unohtaa. Kummituksen patterit loppuvat. Asioita tapahtuu. Päällekkäin, väärään aikaan, eri aikaan, väärissä paikoissa.

Kirjan ovat lukeneet myös mm. Katja ja Mai Laakso.

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat
2015, Gummerus
222 sivua

******************

Kaori Ekunin Blink blink (2006, Bazar) on tarttunut mukaani ehkä joltain kirjamessuilta ja päätin lukea kirjan, kun olen päässyt hieman japanilaisten kirjailijoiden makuun.   

Tarinan lähtökohta on kutkuttava: Mutsuki ja Shoko ovat menneet naimisiin, koska he ovat solmineet avioliittonsa vanhempiensa painostuksesta: kunnollinen ihminen menee naimisiin ja hankkii jälkikasvua. Mutsuki ja Shoko ovat sopineet keskenään kulissiliitosta, sillä Mutsuki on homo ja hänellä on rakas poikaystävä, joka tosin ei kelpaa vanhemmille. 

Tarina on kerrottu molempien henkilöhahmojen näkökulmasta, ja pian käy ilmi, että avioliitto ei ole helppo, vaikka se onkin solmittu molempien suostumuksesta ja molempien tietäessä liiton lähtökohdat. Yhteiselo ei ole helppoa, varsinkin kun pariskunnan vanhemmat toivovat koko ajan jälkikasvua. 

Shoko on ollut viime aikoina kovin masentunut. Hän murjottaa ja tuijottaa tyhjyyteen sanomatta sanaakaan. Kun vähiten osaan sitä odottaa, hän kivahtaa jotakin todella vihamielistä saadakseen riidan aikaan. Ennen kuin huomaankaan, hänen silmiinsä kihoavat kyyneleet ilman sen kummempaa syytä ja hän katselee minua säälittävä ilme kasvoillaan. Kaikila on kai hyvät ja huonot päivänsä, mutta Shoko ailahtelee äärimmäisyydestä toiseen. 

Tarina saa miettimään, että kannattaako vanhempia aivan loputtomiin kuunnella, vai olisiko sitten helpompaa elää oma elämänsä niin kuin itse sen parhaimmaksi näkee? 

Tämäkin kirja oli sellainen kiva lukea, mutta ei tuonut mitään ihmeempää maailmoja mullistavia ajatuksia. Ehkä siksi, että kirja on alun perin kirjoitettu jo 90-luvun alussa?

Kirjan on lukenut myös mm. Hanna. 

Kaori Enoki: Blink blink

2006, Bazar

Kira kira Hikaru 1991

suomentaja Leena Perttula

182 sivua

************

Milena Michiko Flasarin Kutsuin häntä solmioksi (2014, Lurra editions) -teoksen myötä jatkoin tutustumista sekä japanilaiseen että Lurra-kustantamon teoksiin. Kirjailija on itävaltalais-japanilainen ja ainakin tämä kirja on kirjoitettu alun perin saksaksi, mutta se kertoo Japanista, joten ehkä kirjaa voi pitää japanilaisena? 

No, kirja kertoo kahdesta henkilöstä, jotka ystävystyvät. On nuori mies, joka on istunut kaksi vuotta omassa huoneessaan käymättä kertaakaan ulkona, hikikomori ja salaryman, valkoiseen kauluspaitaan ja solmioon pukeutunut keski-ikäinen mies. He kohtaavat toisensa puistonpenkillä, jossa ystävystyvät - tavallaan. 

Näistä kolmesta kirjasta tämä viimeisin oli vaikuttavin lukukokemus, koska tarinan myötä tuli niin todeksi se, että toisista ihminen vähänkin poikkeava henkilö jää ja sysätään yhteisön ulkopuolelle. Kun nämä kaksi henkilöä käyvät läpi menneisyyttään, lukijan eteen tuodaan useampia henkilöitä, jotka päätyvät omiin ratkaisuihinsa, kun eivät kestä enää kiusaamista ja poissulkemista. Todella ahdistavaa oli lukea tätä kirjaa, sillä niin äärimmäisiä olivat henkilöiden ratkaisut. 

Kuitenkin, tarinassa eli toivo. Toivo saada kiinni elämästä. 

Yksi sana loisti erityisen kirkkaana. Sana yksinkertaisuus. Lähestyin sitä kevyin askelin, tarkastelin sitä joka puolelta, otin sen lopulta käteeni ja siitä lumoutuneena ymmärsin, että sen lumous perustui siihen, että se loisti aivan itsestään, silkasta merkityksestään. Yksinkertaisuus. Yksinkertaisesti vain olla olemassa. Yksinkertaisesti vain kestää kaikki. Mitä kauemmin minä kestin, sitä selvemmin ymmärsin, kuinka kaunista, yksinkertaisesti kaunista, oli olla olemassa. 

Teosta oli kiinnostavaa lukea, ja tuntui, että kohdatessaan nämä kaksi henkilöä tuovat aina esiin jonkun uuden henkilön, jonka elämäkerta kerrotaan lukijalle. Sanoisin, että hieno kirja jälleen kerran Lurralta!

Kirjasta lisää Annelin kirjoissa. 

Milena Michiko Flasar: Kutsuin häntä Solmioksi

2014, Lurra editions

Ich nammte ihn Krawatte 2012

suomentaja Olli Sarrivaara

169 sivua

Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea

Joel Haahtelan Tähtikirkas, lumivalkea (2013, Otava) on ollut minulle vaikea teos lukea. Olen aloittanut sen jo aikaa sitten, mutta en päässyt alkua pidemmälle. Nyt ajattelin lukea kirjan Talven lukuhaasteeseen, mutta aika loppui kesken, sillä lukuhaaste loppui helmikuun loppuun, kirja ei. Päätin kuitenkin lukea kirjan loppuun asti, haasteista viis. 

Tähtikirkas, lumivalkea ei ole vaikea, eikä huono kirja, mutta siihen oli vaikea päästä alussa sisään. Teos on kirjoitettu päiväkirjamuotoon, Ranskaan muuttaneen miehen muistiinpanot alkavat vuodesta 1889. Pelkkien päiväkirjamerkintöjen perusteella täytyy päästä sisälle miehen maailmaan: miksi mies on Pariisissa ja minkälainen hän on. Päiväkirja täyttyy maailmannäyttelystä, Eiffel-tornista, naisista ja urahaaveista. Mies haaveilee taiteilijuudesta, mutta päätyy toimistovirkaan elättääkseen itsensä. 

Juuri kun lukijana pääsin sisään miehen elämään Pariisissa, loppuvat merkinnät ja ne alkavat miehen ollessa Berliinissä vuonna 1913. Kaupunki enteilee sotaa, vaikka miehen elämässä sota ei juuri näy. 

Jostain syystä heräsin kirjaan vasta lukiesseni miehen matkasta Siamiin, eletään vuotta 1923 ja mies menee kirjoittamaan Aasiasta juttuja - hänestä on tullut journalisti. Aasiassa mies pääsee kauas Euroopan tapahtumista, mutta samalla hän alkaa nähdä näkyjä niistä ihmisistä, joita on tavannut aiemmin elämässään. 

30.tammikuuta 1923

Tänään olen viidenkymmenenkolmen, vaikka en tiedä onko sillä merkitystä. En ole koskaan nähnyt mitään näin sinistä. Sinisempää kuin mikään sininen. Ympärillä on pelkkä horisontti, kaikkialle sama matka. Voisi piirtää harpilla ympyrän ja kaikki mikä on tapahtunut, on tapahtunut toisella puolen. Tällä puolella ei ole mitään. 

Vasta päiväkirjamerkintöjen hämärryttyä kirjassa selviää, kuka mies oli ja saan, ainakin tavallaan, vastauksen siihen, miksi miehen päiväkirjamerkinnät ovat olleet edessäni luettavina. Ja lopultakin, luulen, sillä ei ole merkitystä, kuka mies on päiväkirjamerkintöjen takana, sillä kirja näyttää välähdyksiä menneestä ja menneen ajan historiasta, taiteesta, rakkauksista, ystävyyksistä, elämästä - ja myös sen loppumisesta. 

Kirjassa ehkä parasta oli se, että sen lukeminen herätti niin monta kysymystä, että kirja ei loppunut, kun sen lukeminen loppui. Hämmennys kirjan lukemisessa aiheutti sen, että jäin miettimään kirjaa ja sen tapahtumia näin jälkikäteen. Ja luulen, että ajatukset (ja siten myös kirja) ovat mukana vielä pitkän aikaa. Aiemmin lukemiini Haahtelan kirjoittamiin kirjoihin verrattuna tämä teos oli piristävän erilainen, vaikka samoja haikeuden ja muistojen ja menneen elämän teemoja tässäkin oli mukana. 

Yhtenä päivänä B. sanoi, että kaikki kärsimykseni johtuivat siitä, että tunsin liikaa. Sellaiset ihmiset, jotka tunsivat liikaa, rakastivat elämää liikaa. Hän sanoi, että minussa oli liikaa elämäntahtoa. Hänen sanansa kummastuttivat minua kovasti, koska olin ajatellut päinvastoin, että minä tunsin liian vähän, eikä minulla ollut lainkaan elämäntahtoa.

Kirjasta ovat kirjoittaneet kiinnostavasti myös mm. Lumiomena ja Omppu.

Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea 

2013, Otava

268 sivua

Margaret Atwood: Nimeltään Grace

Margaret Atwood oli 90-luvulla yksi suosikkikirjailijoistani. Olen viime vuosien aikoina halunnut päästä lukemaan Atwoodin kirjoja uudelleen, koska kirjoista en muista kuin sen, että pidin niistä todella paljon. Kirjahyllyyni onkin kertynyt Atwoodin teoksia pino, ja olin innoissani, kun nyt vihdoin sain aloitetuksi luku-urakkani teoksesta Nimeltään Grace (1997, Otava). 

Nimeltään Grace on 650-sivuinen järkäle, joka kertoo nimensä mukaisesti Grace Marks -nimisestä naisesta, joka kaiken lisäksi on aivan oikeasti ollut olemassa. Grace Marks tuomittiin vuonna 1843 tapahtuneista murhista. Hän oli sen ajan lehdistössä esillä laajasti: nuori nainen oli kaunis ja nuori (vain 16-vuotias murhien aikaan). Lisäksi murhatut elivät sensaatiomaista elämää: Thomas Kinnear, joka sai surmansa, eli taloudenhoitajansa, Nancy Montgomeryn, kanssa rakkaussuhteessa. Myös Nancy surmattiin samaan aikaan kuin hänen rakkaansa. 

Murhat eivät ole kirjan tarinassa pääosassa, vaan Grace, joka viruu vankilassa, joko syyttömänä tai syyllisenä - asiasta ei päästä selvyyteen. Hänen "rikoskumppaninsa" saa syytteen ja tuomionsa, mutta Grace jää vankilaan. Hän pääsee kertomaan tarinaansa 16 vuotta tapahtuneen jälkeen psykiatrille, Simon Jordanille, joka saapuu vankilaan tutkimaan tapausta. Samalla myös lukijalle selviää, minkälainen Gracen elämäntarina on. Jo siirtolaistarina ja selviytyminen uudella mantereella on kiinnostavaa luettavaa. Miten monilapsinen perhe selvisi 1800-luvulla, kun se saapui Amerikan mantereelle: Grace joutui nuorena, nykyaikana ajateltaisiin että lapsena, tekemään työtä elättääkseen itsensä. 

Jordanilla on psykologian keinoja (tieteenala alkoi 1800-luvulla kehittyä) saada selville, mitä oikeastaan tapahtui. Hän yrittää saada selville, onko Grace oikeasti syyllinen vai ei, aina siihen asti, kunnes Jordanin elämässä alkaa tapahtua asioita, jotka sotkevat hänen keskittymistään Gracen tarinaan. 

Kuinka suuren osan hänen tarinastaan Simon voi uskoa? Onko hänen syytä epäillä sitä hiukan, kohtalaisesti vai paljon? 

Vaikka kirjassa ei ole sen ihmeempiä juonenkäänteitä kuin Gracen kohtelu vankilassa ja mielisairaalassa ja hänen syyttömyys-syyllisyys-spekulaatio, Atwoodin teksti etenee juohevasti ja koukuttavasti eteenpäin. Välillä kertomuksen ja välillä kirjeiden muodossa tarina rullaa, eikä kaikille asioille saada loppuratkaisua. Lukijalle (ainakin itselleni) jäi paljon kysymyksiä pyörimään mieleen. 

Kirjaa ovat lukeneet viimeisimmäksi blogi-maailmassa mm. Lukuisa ja Nenä kirjassa -blogistit.  

Margaret Atwood: Nimeltään Grace

1997, Otava

Alias Grace, 1996

Suomentanut Kristiina Drews

643 sivua

David Lagercrantz: Minä Zlatan Ibrahimovic

Aloitin David Lagercrantzin Minä Zlatan Ibrahimovic -kirjaa vuosi sitten, pääsin sivulle 200, mutta tuntui, että jouduin lukemaan aivan liian monta paska-sanaa ja aivan liian ankean elämän kuvausta Rosengårdin lähiöstä. Aikomuksenani on aina ollut palata kirjaan takaisin ja ensi viikolla alkavien MM-kisojen kunniaksi päätin rutistaa kirjan loppuun asti (toki aloitin sen myös alusta tuon vuoden tauon jälkeen). Kirja on aika nopealukuista, luin sen parissa päivässä, vaikka sivuja pokkariversiossani oli melkein 500 (ensimmäiset 50 tosin kuvaliitteitä). 

Minä Zlatan Ibrahimovic -kirja kertoo tietenkin ruotsalaisesta jalkapallotähdestä Zlatanista. Jo heti kirjan alussa Zlatanista luodaan pahis-imagoa, kun hän valmentajan kielloista huolimatta porhaltaa treeneihin Ferrarilla. Joukkueella kun on Audin kanssa sponsorisopimus, ja kaikkien pelaajien pitäisi ajella vain audeillaan. Huonoon kauteen espanjalaisessa Barcassa palataan vielä kirjan loppuvaiheissa, mutta ensin palataan Zlatanin lapsuus- ja nuoruusvuosiin Rosengårdiin. Elämä on juuri niin köyhää ja ongelmaista kuin ongelma- ja maahanmuuttajalähiössä vain kuvitella saattaa: jääkaapissa ei ole ruokaa, isä juopottelee, äiti tekee 14-tuntista työpäivää siivoojana, lasten huoltajuus vaihtuu aika ajoin ja sisarukset ajautuvat erilaisiin vaikeuksiin. Zlatan pelaa jalkapalloa, mikä pelastaa hänet varkaan uralta. Sen verran monesti Zlatan ehtii varastella polkupyöriä, että siirtyminen vakavampiin rikoksiin olisi vain ajan kysymys. Ellei olisi jalkapalloa. 

Zlatan pyöräilee yksin treeneihin, kun ruotsalaiset ikätoverit kulkevat vanhempiensa kyydeillä. Zlatanin isä loistaa poissaolollaan, kun taas ruotsalaiset vanhemmat notkuvat kentänreunalla. Zlatanin käyttäytyminen on aggressiivista ja sellaista, jota lasten vanhemmat eivät siedä: he jopa keräävät nimilistan saadakseen Zlatanin pois seuran harjoituksista. Ei ole helppoa sopeutua ja olla niin kuin kaikki muut. Pelikentällä Zlatan kikkailee liikaa, eikä syöttele muille. Samalla omapäisyys ja oma harjoittelu lähiön pihoilla on myös se, mikä tekee Zlatanista tähden. Näistä omantakeisella tyylillä tehdyistä maaleista Zlatan on tähteytensä ansainnut, tai ainakin huomionsa. 

Kirjassa edetään Zlatanin uraa kronologisessa järjestyksessä Malmöstä Ajaxiin ja italialaisiin seuroihin, välillä käydään Baecelonassa pettymässä. Kirjan sivuilla kerrataan Zlatanin tärkeitä ja näyttäviä maaleja (mm. edellä olevassa linkissä olevia) ja seuraotteluiden lisäksi käväistään maaotteluissa. 

Idea kirjassa on selvä: kukaan ei usko, että Zlatanin-kaltaisesta pahiksesta ja maahanmuuttajataustaisesta pelaajasta voisi tulla mitään, mutta ähäkutti kaikille epäilijöille: hänestäpä tulee. 

Zlatanin perhe-elämään kirjassa päästään tutustumaan myös, lapsuudenkodistaan selvittyään hän tapaa viehättävän naisen, jonka itselleen yllätykseksi saa itselleen. Kaksi lasta muuttavat Zlatania ehkä enemmän kuin mikään muu. 

Zlatan on ruotsalainen ja alleviivaa kirjassaan sitä, että hänelle on aivan sama, mistä joku on kotoisin tai mikä kenenkin etninen tausta on. Siksi tunnen hieman tekeväni väärin, kun liitän kirjan osaksi "Kirjallisuutta fudis-maista" -haasteeseeni ja ymppään kirjan maahan Bosnia ja Hertsegovina. Zlatanin isä on kotoisin Bosniasta, ja sota vaikutti häneen niin, että hän Ruotsissakin kuuntelee uutisia entisestä kotimaastaan ja juo unohtaakseen tai muistaakseen. Oikeastaan tuntuu, että Zlatanin ura on myös isän pelastus: isä kiinnostuu poikansa urasta ja herää takaisin elämään mukaan. Myöskin äiti pääsee siivoojan palkalla vuokraamastaan ahtaasta asunnostaan isompaan, kiitos Zlatanin. 

Kirjassa lähiötausta liimataan Zlatanin ylle tiukasti, ja myös se, että ruotsalaisuus ei ole kovin itsestäänselvä asia Zlatanille, käy ilmi, että hän ei koskaan katso ruotsalaisia tv-sarjoja tai leffoja. Elämä on oikeastaan vain lähiö omine sääntöineen, kunnes jalkapallo vie maailmalle. Lähiö on Zlatanin tausta, ja sieltä selvinneet näyttävät menestyksensä kalliilla autoilla ja kullalla: 

Näytin varmasti tyypilliseltä jugo-urpolta kultakelloineni ja autoineni, huudatin autostereoista musaakin liian kovalla. 

Minä Zlatan Ibrahimovic -teos ei ehkä ole maailman hienoin kaunokirjallisesti tai draaman jännitteidensä takia, mutta monelle nuorelle kirja on taatusti tärkeä. Puhekielimäisyys varmaan iskee sellaista lukijaa, jota kirjallisuus ei ehkä muuten tavoita. Kirja on täsmävalinta sellaiselle lukijalle, joka pitää jalkapallosta, koska kirjassa on aika paljon pelien kulun kuvailua, mutta kirja toki toimii myös selviytymistarinana. Kirjan sanoma tulee esiin sen viimeisillä sivuilla: 

- - tuolla jossain on monia kaltaisiani, nuoria tyttöjä ja poikia, jotka saavat nuhteita siitä etteivät he ole niin kuin kaikki muut. Ja totta kai niille nuhteille on usein myös aihetta. Minä uskon kuriin. Mutta se mikä minua raivostuttaa, on kaikki ne valmentajat, jotka eivät ole itse päässeet huipulle, mutta ovat silti kaikesta niin varmoja: Näin meidän pitää toimia, eikä millään muulla tavalla! Se on niin yksioikoista. Niin tyhmää! 

Vaihtoehtoisia tapoja on tuhansia. Ja se mikä on erilainen ja vähän nurinkurinen, on usein myös se paras tapa. Vihaan sitä kun persoonat painetaan alas. Jos minä en olisi ollut erilainen, en nyt istuisi täällä. Ja en todellakaan tarkoita sitä näin: Olkaa niin kuin minä. Yrittäää olla Zlataneita! En todellakaan. Jokaisen täytyy valita oma tiensä, mikä ikinä se onkaan. Mutta ei saatanassa pidä kirjoittaa mitään listoja tai jättää porukan ulkopuolelle vain sen takia, että sinä et ole samanlainen kuin kaikki muut. 

David Lagercrantz: Minä Zlatan Ibrahimovic

2011, WSOY

Jag är Zlatan Ibrahimovic - Min historia

suomentanut Miika Nousiainen

483 sivua (bon-pokkarit)

Renate Dorrestein: Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille punahilkkaa

Olen lukenut aiemmin Renate Dorresteinin kirjat Hyvä äitipuoli (2013, WSOY) ja Lainaa vain (2011, WSOY) ja suunnitelmissani on aina ollut lukea myös Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille punahilkkaa -teos, vaikka vain sen pitkän nimen takia. Kirjan nimi tuntuu olevan suora käännös sen hollanninkielisestä nimestä ja nimi tulee kirjan päähenkilön, viisikymppisen Heleenin puuskahduksesta, sillä sellaista hänen elämänsä on juuri tällä hetkellä: Heleenin poika on Australiassa ja elää aikuiselämänsä tutustumisvuosia ja Heleenin äiti on aivoinfarktin saatuaan hoitokodissa, jossa Heleen käy lukemassa äidilleen satuja. 8-kymppinen äiti ei pysty puhumaan, saati ymmärtämään - on kuin ihmisen elämä päätyisi samaan, mistä se alkaa: satujen lukemiseen. 

Heleen on puutarhayrittäjä yhdessä miehensä kanssa ja heidän elämänsä on keski-ikäisesti väljähtänyttä. Lapset ovat teinejä ja etsiytymässä kotoaan pois. Heleen huomaa, että hänellä ei ole ollut seksielämää pitkään aikaan ja pelästyy ajatusta, että se ei oikeastaan haittaa häntä yhtään. Se taas haittaa, että hänen oma poikansa on rakastunut ja ehkä myös tyttärensä. Ja tytön tapauksessa ainakin erittäin väärään poikaan. 

Miehen ja lasten elämän lisäksi Heleeniä stressaa erityisen paljon hänen äitinsä tilanne ja välillä Heleen meinaakin saada kertakaikkisen tarpeekseen kaikesta. 

Kirjassa käydään läpi sitä elämänvaihetta, mikä tulee eteen viisikymppisenä ja luulenkin, että kirjan kohderyhmää ovat ne, jotka helpoimmin samastuvat päähenkilöön eli hieman vanhempi lukija. Tällaista tulkintaa tukee myös satunnainen otos kirjablogimaailmasta: Kirjasta blogissaan kirjoittanut Katri (24-v.) ei päässyt kirjaan sisälle, eikä se kiinnostanut häntä. Hieman vanhempa lukijaa Kirsiä taas viehätti kirjan kuvaukset vanhenemisesta. Itse kuulun jälkimmäiseen lukijakaartiin eli "hieman vanhempaan". Tässä vaiheessa kannattaa lukea, mitä elämässään edessä on... vaikka eihän se ole miellyttävää: maailma ei enää huomaa naisen olemassaoloa ja vartalokin alkaa rupsahdella. Elämä ei kuitenkaan ole sen enempää järjestyksessä kuin aiemminkaan, huomaa Heleen.

Peilikuvamme katselivat toisiaan huolestuneina. Käsittämätöntä, mutta aikoinaan me olimme olleet todella sutjakoita nuoria naisia. Silloin emme tienneet että meillä sidekudosta olikaan. Vanhempiin ihmisiin me suhtauduimme inhon ja epäluulon sekaisin tuntein: että ihminen voi  päästää itsensä tuollaiseen kuntoon! Meille ei kävisi niin. Luulimme, että kukkea nuoruutemme oli omaa ansiotamme. Pöyhkeilimme sillä sukujuhlissa ja syntymäpäivillä, ja tanssimme siellä provosoivasti ikivanhojen tätiemme säälittävien aviomiesten kanssa. Tarjosimme heille mukamas vähän piristystä. 

Kirjassa siis kiinnostavinta osiota tarjoili kauhukuvat vanhenevan naisen elämästä. Muuta antia oli tiedot kukista, joita perhe kasvatti, aivoverenvuodon pelottava kulku ja hidas toipuminen (, jota ei oikeastaan tapahtunut). Ilmeisesti kirja halusi olla humoristinen, sillä päähenkilö vertaili itseään useaan otteeseen Bridget Jonesiin - Heleen piti itseään hieman vanhempana painoksena tästä sähläyksen kuningattaresta. Ehkä en osaa vielä nauraa vanhenemiselle, sillä kirja sai minut vain paikoin hymähtelemään ja muuten se piti minut melkoisen vakavana. Ehkä kaikkein parasta kirjassa oli ajanmukainen kännykkä kannen liepeessä... Siis viisi vuotta sitten elimme tuollaisten kapuloiden aikaa, ajatella!

Renate Dorrestein: Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille punahilkkaa

2009, WSOY

Mijn zoon heeft een seksleven en ik lees mijn moeder Roodkapje voor 2006

suomentanut Titia Schuurman

Kirjalla osallistun "Kirjallisuutta futis-maista" -haasteeseeni, valloitettuna maana oranssipaitaisten miesten Hollanti. Tästä fiilistelemään hollantilaista jalkapalloa. Videosta itselleni nousivat esiin sellaiset pelaajat kuin Gullit (muistojeni MM- vai EM-kisoista), van Persie (no, nimi!) ja Robben (epäonninen hyökkääjä monessakin pelissä, ja sitten taas ratkaisija). 

Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni

Haruki Murakamin Sputnik-rakastettuni (2003, Tammi) on toinen lukemani Murakami (ensimmäinen oli Norwegian Wood). En oikein tiedä, mitä kirjoittaisin kirjasta, ettei sitä ymmärrettäisi väärin. Yritän mahduttaa pääajatuksen heti aluksi tähän yhteen virkkeeseen: Pidin kirjasta tosi paljon, henkilöt leijailevat vieläkin jossain mieleni perukoissa ja ihmettelen, mitä kirjan lopussa oikeastaan tapahtui, mutta en aivan täysin ihastunut kirjaan, koska se oli kovin samanlainen kuin Norwegian Wood. 

Kirjan päähenkilö on K, jonka näkökulmasta kirjan tapahtumat kerrotaan. K on opettaja, joka kohtaa opiskeluaikoinaan Sumiren, johon rakastuu. Sumire on taiteellinen tyttö, joka haluaa kirjailijaksi. Sumire on rakastunut Miuhun, jonka tapaa juhlissa. Miu on vanhempi nainen, naimisissa ja Sumirelle saavuttamattomissa. Niin Sumire ajattelee, mutta koska rakastaa naista niin paljon, on onnellinen, kun Miu pyytää hänet töihin yritykseensä. Viinejä Euroopasta tuovan yrityksen johtaja Miu lähtee Eurooppaan ja pyytää Sumiren mukaansa. He päätyvät unelmien saarelle Kreikkaan, mutta saarella tapahtuu jotain, minkä takia Miu soittaa K:n apuun. 

Kirjan alku on tavallista kuvailua henkilöiden elämästä, perheistä, opiskeluista ja haaveista. K:n ja Sumiren toisiinsa yhdistävä tekijä on kirjallisuus. He ovat toisiinsa kytköksissä lukemansa kirjallisuuden kautta. Tuntuu, että he elävät elämänsä kahdessa maailmassa: oikeassa maailmassa ja kirjojen maailmassa, ja ehkä kirjan loppu saa merkityksensä tästä dualismista käsin. 

Kirjan alun järkeenkäypä maailma nimittäin muuttuu, kun Sumire ja Miu päätyvät Kreikkaan. Siellä tapahtuu jotain, jota ei voi puhtaalla järjellä selittää. 

Kirjan henkilöt ovat jotenkin järkyttävän yksinäisiä ja heidän yksinäisyytensä väistyy vain hetkittäin. Silloin, kun K ja Sumire tapaavat toisiaan. Näin siitäkin huolimatta, että K:lla on omat naisseikkailunsa. 

Suljin silmäni ja kuuntelin tarkkaavaisesti Sputnikin seuraajia, jotka tälläkin hetkelä kiersivät maapallon ympäri painovoima ainoana siteenään planeettaamme. Ne ovat yksinäisiä metallisiruja avaruuden läpitunkemattomassa pimeydessä: ne kohtaavat, eroavat ja lähtevät kukin omaan suuntaansa eivätkä enää koskaan tapaa. Sanaakaan ei niiden kesken vaihdeta. Ei anneta lupauksia. 

Murakamin tarinaa on luonnehdittu unenomaiseksi monessa kirjablogissa. Murakamin teksti on myös toisteista: sama ajatus ilmaistaan useammallakin kielikuvalla. En ole varma, syntyykö unenomaisuus tästä, enkä ole varma, pidänkö hirveän paljon tästä tyylistä.

Huomenna olen kuitenkin toinen ihminen, en koskaan palaa entiselleni. Ei sitä tosin kukaan huomaa Japaniin palattuani. Ulospäin ei näy muutosta. Mutta sisälläni jotakin on palanut poroksi ja haihtunut ilmaan Verta on vuotanut, ja sisimmästäni puuttuu jotakin. Tuo jokin poistuu sanaakaan sanomatta, pää painuksissa. Ovi aukeaa ja sulkeutuu. Valo sammuu. Tämä on viimeinen päiväni sinä ihmisenä joka juuri nyt olen. Viimeinen iltahämärä. Uuden päivän koittaessa täällä ei enää ole sitä ihmistä joka minä olen. Joku toinen on ottanut paikan tässä ruumiissa. 

Jotain Murakamin tekstissä ja tarinankerronassa kuitenkin on, sillä jäin miettimään kirjan henkilöitä vielä kirjan lukemisen jälkeen, eivätkä tarinat jätä rauhaan. Murakamia on luettava lisää, sillä olen kuullut huhuja, että tämä teos ei välttämättä olisi se Murakamin paras. 

Muita lukeneita ja bloganneita mm.: 

Elina, Jenni S., Sara, Sanna, Katja, Jenni. 

Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni

2003, Tammi (oma kirja 2. painos vuodelta 2011)

alkuteos Supuutoniku no koibito 1999

suomentanut Lauri Kemiläinen 

252 sivua 

Murakami pääsee osaksi "Kirjallisuutta fudis-maista" -haasteeseen, maa siis Japani - ja japanilaisia pelaajia tiedän itsekin ainakin yhden: Kagawa ManU:sta, jonka taidonnäytteitä täällä. 

J.P. Pulkkinen: Kaikki onnelliset perheet / Helmi Kekkonen: Valinta - Pieniä kirjoituksia kirjoista ja kirjapinoja

Tämä kirjoitus piti kirjoittaa jo viime viikolla - suunnitelmana oli miettiä suomalaista kirjallisuutta suomalaisen kulttuurin päivänä, mutta olinkin sairastuvalla sellaisessa flunssassa, joka vei täysin ajatukset ja voimat. Tässä siis hieman lyhyemmin parista kirjasta, jotka olen lukenut. 

Minulla on huono tapa ostaa kirjoja alemyynneistä, kantaa kirjoja kirjastojen poistohyllyistä ja milloin mistäkin - ajatuksena, että kyllä minä nämäkin vielä jossain vaiheessa luen. Viime vuonna pykäsin haasteen kiivetään vuorelle eli luetaan oman kirjahyllyn kirjoja, siinä toivossa, että alkaisin lukea näitä "kirjavarastoni" kirjoja. No, en alkanut lukea, mutta tänä vuonna uusi yritys ja nyt on kaksi kirjaa kirjavuoresta taas luettuna. Katson jossain sopivassa välissä, että kuinka monta kirjaa pitäisi lukea sinne Mount Everestille - vielä minä sinne kiipeän!

J.P. Pulkkisen Kaikki onnelliset perheet (2008, Gummerus) nojaa Tolstoin maailmalle lähdettämään ajatukseen siitä, että kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia ja onnettomat taas onnettomia omalla tavallaan. Paitsi että onnettomat perheet tuntuvat olevan kirjallisuudessa onnettomia juuri sillä samalla tavalla. Kirjassa suomen kielen opettaja Antti ja naistenlehden toimittaja Sara kohtaavat toisensa ohikiitävän hetken Italiassa , kun ovat katsomassa jalismatsia!). Suomeen palattuaan he törmäävät taas toisiinsa ja minkäs teet, kun kiinnostus on herätetty ja se on molemminpuolista. Omat puolisot unohdetaan ja heille valehdellaan. Kuten edellä kirjoitin: onnettomat perheet ovat niin toistensa kaltaisia kirjoissa, ettei tässäkään kirjassa tarinaan tule sen enempää vaihtelua. Parasta kirjassa oli Antin kommentit ulkomaalaisten suomen kielen oppimisesta ja Helsinki-kuvaus. Ajatukseni olivat kovasti samanlaisia kuin Hannan, jonka blogi-kirjoituksen kaivoin esiin vuodelta 2010! 

J.P. Pulkkinen: Kaikki onnelliset perheet
2010, Teos
206 sivua

Helmi Kekkosen Valinta (2011, Avain) on myös kertomus perheestä, mutta tarina kerrotaan vasta perheen isän kuoltua sairauskohtaukseen. Äiti ja yksi perheen kolmesta lapsesta kohtaavat toisensa tyhjentäessään taloa uusia vuokralaisia varten. Tämä perhe on ollut onnellinen, sillä ne asiat, jotka olisivat tehneet perheen onnettomaksi, on vaiettu salaisuuksiksi. 

Talon siivoaminen ei onnistu, vaan naiset muistelevat menneitä: Aava-tytär sitä, minkälaista hänen lapsuutensa oli ja Ruut-äiti sitä, minkälaista elämä äitinä ja rakastettuna oli ja mitä tapahtui ennen aviomiehen löytymistä ja mistä salaisuudet alkoivat. Kirjassa tarina kerrotaan vuoroäänin, Ruutin ja Aavan näkökulmasta. Pidin ratkaisusta, sillä tässä kirjassa luvuissa ei kerrattu samoja tapahtumia, vaan kertojat liikkuivat eri aikatasoissa. 

Kekkosen kieli oli kaunista ja tunnelmoivaa. Jotenkin kielen takia jäin odottamaan pahempiakin salaisuuksia, mutta ehkä pahinta olikin se, että asioista tehtiin salaisuuksia vaikenemalla niistä. 

Helmi Kekkosen Valinta on julkaistu Avaimella, ja kun kaivelin muistiani, niin olenkin ollut kuuntelemassa Kekkosen kertomaa hänen uudesta kirjastaan kustantamolla (vuonna 2011). Tämä oli mukava kirja lukea ja tunnelmoida. Minulle kirja muuten on päätynyt divarista hintaan 1,60 (kirjassa oli hintalappu kannessa). 

Helmi Kekkonen: Valinta (2011, Avain)
160 sivua

Sanoisin, että kurkistus omaan kirjahyllyyn tuo käsiin ja luettavaksi helmiä, vaikka välillä kirjahyllyn aleista kotiin kannettavaksi jää sellaisia kirjoja, jotka eivät ole kiinnostaneet eivätkä saaneet tykkäämään muitakaan lukijoita. Näiden kirjojen ansio on ainakin se, että ne ovat kannellaan tai takakansitekstillään tai jollain muulla tavalla herättäneet kiinnostukseni. 

**************

Seuraavaksi ajattelin suomalaisen kulttuurin jälkifiilistelyissä keskittyä kotimaiseen kirjallisuuteen, tällä kertaa näiden uutuuskirjojen kanssa, joista Meri Kuusiston Amerikkalainen on jo hyvässä vauhdissa:

Ja naisten kuukauden kunniaksi luen erityisesti naistenkirjallisuutta:

Jukka Behm: Matkoilla

Jukka Behmin Matkoilla (2009, Tammi) on päätynyt kirjahyllyyni ties mistä, mutta on paikallaan odottanut lukuvuoroon pääsemistä aikamoisen kauan. Matkoilla-teos on päätynyt myös vuorenvalloitus-projektiini, joka päättyi viime vuonna ikävän huonosti, mutta jatkuu tänä vuonna entistä korkeammalle (siitä myöhemmin sitten).

 

Jukka Behmin kirjoihin olen tutustunut ensimmäisen kerran jo kolme vuotta sitten, kun luin hänen kirjansa Dr. Mumbai. Viime vuoden lopulla luin Behmin Intiaan sijoittuvan leppoisan dekkarin, Lahjoja norsujumalalle (2013, Tammi). Behmin pariin minut on tietenkin ohjannut se, että hän on kirjoittanut Intiaan ja intialaisiin liittyviä kirjoja. Päiväammatiltaan kouvolalainen Behm (s. 1973) on toimittaja ja koulutukseltaan teologian maisteri.

 

Matkoilla-teoksen pariin minut tietysti vei pakkanen, joka ainakin omat ajatukseni vie kauas pois pakkasenpuremista. Matkoilla-teos vie lukijan Thaimaahan ja kirjailijan "arkeen".

 

 

 

Kirjan henkilöhahmoista kantavin on Jaana, joka lähtee suoraan kirjamessuilta poikansa Jalmarin kanssa etelän lämpöön. Maahan, jossa tsunami on tuoreessa muistissa, mutta maa on kuitenkin jälleenrakennettu. Jaana on kirjailija, joka miettii uuden kirjan aihetta, henkilöitä ja tapahtumia koko ajan, ja kantaa näitä lomallaan mukanaan. Lukijalle Matkoilla-teos onkin kirja, jonka sisässä kirjoitetaan kirjaa, ja kirjan loppuessa voi vain miettiä, että mikä henkilöhahmoista oli minkäkin kirjan sisässä.

 

Patong Love Hotel.

Se olisi kirjan nimi. Se olisi tarina alumiinipurkista laskeutuvien löytöretkeilijöiden uudesta Kanariasta, romaani lomailusta, odotuksista ja pudotuksesta sadekauden todellisuuteen. Se sisältäisi tapahtumattomuutta. Mitättömiä sattumuksia, joista juuri ja juuri kehtaa avata suunsa tutussa seurassa. Juoni olisi hento, mutta sen kuristusote niin väkevä, ettei lukija laske kirjaa yöpöydälleen vaan se tippuu hänen päähänsä.

 

Aloin siis lukea kirjaa näillä ennakko-oletuksilla. Miten mahtaisi kirjalle käydä...

Kirjan henkilöhahmot ovat niitä tavallisia Thaimaan-matkalaisia: yksinäisiä keski-ikäisiä miehiä ja sitten toisaalta perheensä kanssa matkustavia vanhempia.

 

Perhe Tuimala on lähtenyt matkalle, koska kuuluuhan hyvin toimeentulevan perheen matkustaa. Siitäkin huolimatta, että perheen tytär haluaa istua mieluummin neljän seinän sisällä kuin mennä ulos rannalle, ja matkaan ei olisi ollut varaa, vaan sekin on ostettu velaksi. Perheen isän vaimolleen hankkima jalkahoito on aivan jotain muuta kuin tarkoitettu: vaimon jalat ovat hakkeluksena. Se on kuin perheen elämä: kuulostaa ja näyttää hyvältä, mutta ei yllä mainosten lupausten tasolle.

 

Kalevi on perheen vanha tuttu. Tällä kertaa Kalevi on kuitenkin matkalla yksin, ilman edesmennyttä vaimoaan. Kalevi pelkää näyttävänsä lentokoneessa juuri siltä, miltä näyttää: ikääntyvältä mieheltä, joka janoaa naisseuraa Thaimaasta. Mutta miten käy Thaimaan turistirysissä yksinäiselle miehelle? On kuin sitä ei voisi vastustaa: pieni thai-nainen on miehessä kiinni, eikä Kalevi pääse karkuun.

 

Entä Jaanan poika Jalmari? Löytääkö nuori mies rakkauden aakkoset maasta, jossa naiset elävät miellyttäkseen miehiä...

 

Kaiken kaikkiaan, kirja oli hieman tylsistyttävä, sillä vaikka sen tarkoitus lienee ollut näyttää, että kaikki ei ole siltä, miltä näyttää, en oikein jaksanut innostua kulissien taakse kurkistelusta. Oli kirjassa ihan kivojakin kikkoja, kuten kirjailijan työn sisältäminen kerrontaan ja sillä leikittely, mutta silti kirjasta jäi hieman laimea jälkitila. Ehkä siksi, että se pyöri pitkälti naisten ja rakkauden ja edellisten puutteen ympärillä.

 

He kaksi lähtivät kulkemaan kohti rantaa. Pimeässä illassa vastaan tuli keijukaismaisia tyttöjä yksin ja käsi kädessä pydystämänsä farangin kanssa, nuorten miesten uhoavia seurueita, transvestiitteja vääntyneissä koroissaan, vartaiden kypsentäjiä ja itseään palvanneita pariskuntia, jotka videoivat baarien tunnelmaa.

 

 

Jukka Behm: Matkoilla

2009, Tammi

224 sivua

 

Anne Tyler: Amerikan lapset

Anne Tylerin Amerikan lapset (2008, Otava) on ollut lukulistallani siitä asti, kun muistan kirjan nähneeni jossain päin kirjablogimaailmaa. Kirjan ovat lukeneet ainakin Lumiomenan Katja ja Kirjavan kammarin Karoliina. Kirjaa on luettu viime aikoinakin, esim. Kirjanaisen blogissa. Kiinnostavaa oli myös käydä lukemassa Suvi Aholan arvostelu kirjasta vuodelta 2008.

 

Oma kirjavuoteni on lähtenyt hieman köhien käyntiin tänä vuonna; luin erästä toista kirjaa, jossa käsitellään myös osin siirtolaisten elämää USA:ssa. Siinä toisessa kirjassa kertojana on vanheneva mies, Amerikan lapsissa taas yli 60-vuotias nainen, Maryam. Kirjat ovat kovin samanlaisia, mutta siinä missä toisen kirjan tarina laahautui mukana vaivalloisesti, Tylerin teksti eteni pikavauhtia ja sain kirjan luetuksi ripeään tahtiin ja Amerikan lapset kirivät tämän vuoden ensimmäiseksi kirjakseni.

 

Näiden kahden kirjan ero on myös se, että Tyler ei kaivaudu kovinkaan syvälle kirjassa tapahtuviin asioihin. Siinä on adoptiota (kolmeen kertaan, kahdessa perheessä), syöpään sairastuvia ihmisiä, edesmenneitä aviomiehiä, järjestettyjä avioliittoja, kulttuurien kohtaamisia ja amerikkalaisuutta. Kaikki tuodaan esiin kuin ohimennen. Asioita tapahtuu keskiluokkaisten amerikkalaisten perheiden elämässä - ja iloista ja suruista huolimatta elämä jatkuu koko ajan.

 

Kaikki alkaa sinä päivänä, kun periamerikkalainen perhe Donaldson ja iranilaistaustainen perhe Yazdan on ottamassa vastaan korealaista adoptiolastaan lentokentällä samaan aikaan. Bitsy Donaldson ajattelee, että tyttöjen olisi hyvä tutustua toisiinsa, sillä he voisivat saada toisiltaan tukea tulevassa elämässään. Niinpä Yazdanit kutsutaan syksyn haravointitalkoisiin ja joka vuosi tyttöjen saapumisjuhliin. Seuraa perheiden lähentymistä ja ystävystymistä, jopa siinä määrin, että Yazdan-perheen isoäiti, Maryam, alkaa paheksua miniänsä pyrkimyksiä olla Donaldsonien kaltainen. Tosin, koska hän on keskiluokkainen, ei hän kerro paheksumisiaan ääneen.

 

Maryam, joka on tullut avioliiton kautta Iranista Yhdysvaltoihin, kokee amerikkalaisuuden aika ajoin ärsyttävänä. Amerikkalainen kuvittelee, että hänen tapansa tehdä asioita on se ainoa oikea, ja nämä tavat pitäisi saada levitetyksi kaikille muillekin. Donaldsoneja taas aika ajoin ärsyttää Maryamin jästipäinen halu pitää kiinni omista tavoistaan, juhlistaan ja huonosta englannistaan. Ja siltikin, he aina kutsuvat Maryamin mukaan juhliinsa. Ärsytys ja erilaisuus ovat tässä kirjassa pohdiskelun alaisia asioita, eivät ristiriitoja ja sotia aiheuttavia aiheita. Keskiluokkaisuus onkin kirjan kantava teema: loppujen lopuksi kaikilla on oikein mukava elämä, vallankumous Iranissa on paljon kaukaisempi asia kuin tutista vieroittaminen. Jälkimmäinen onkin taas asia, jonka kunniaksi voi järjestää suuret juhlat.

 

Maryam kokee erilaisuutta, toiseutta ja vierauden tunnetta - mutta eikö jokainen tunne näitä tunteita jossain määrin, väläytetään kirjassa. Ja kyllä, Maryaminkin elämä on lopultakin oikein mukavaa aamulehtineen ja lapsenlapsineen. Välillä taustalla kummittelevat sellaiset ajatukset, että miten todellinen sukulainen onkaan hänen adoptiolapsenlapselleen Iranissa elänyt ja siellä kuollut isoisoisä, mutta toisaalta, elämä nyt vain on antanut tällaiset kortit.

 

Suosittelen kirjaa sellaiselle lukijalle, jolle elämä on hieman enemmän höttöistä kuin tuskaista.

Anne Tyler: Amerikan lapset
2008, Otava
alkuperäinen teos: Digging to America (2006)
suomentanut Kristiina Rikman
329 sivua
(omasta hyllystä)

Ja koska USA on yksi maista, joka matkaa Brasiliaan kesällä futaamaan, tästä kirjasta tuli jälleen yksi kirja Kirjallisuutta futis-maista -haasteeseeni: