Audrey Magee: Sopimus

En pidä ollenkaan sota-aiheisista kirjoista, enkä varsinkaan maailmansodista kertovista kirjoista. Siksi minun ei oikeastaan pitänyt ollenkaan lukea Audrey Mageen Sopimusta (2015, Atena). Jotenkin sain kirjasta kuitenkin esimerkiksi toisten kirjablogien kautta mukavan ja kiinnostavan kuvan, ja huomasin aloittavani kirjaa. Kävi niin kuin joskus kirjaa aloittaessa: tarina alkoi rullata ja huomasinkin seuraavaksi olevani jossain sivulla sata. 

Kirja alkaa tapahtumasta, jossa saksalaissotilas Peter Faber on saapunut rintamalta kotiin Berliiniin mennäkseen naimisiin Katharina Spinellin kanssa. Peter haluaa lomaa sodasta ja Katharina taas miehen, joka elättää hänet, tai eläkkeen, joka elättää hänet, jos mies sattuu kuolemaan sodassa. 

Kun Peterin loma loppuu, hän palaa sotimaan. Aluksi sota meneekin hyvin, mutta lopulta saksalaiset joutuvat venäläisten piirittämiksi. Jos Peter oli jo naimisiin mennessä laihtunut ja täitä täynnä, on hän nyt entistä pahemmassa kunnossa. Kun sotilaita kuolee vierestä, kirjassa kuvataan, miten eritteet tulevat pidäkkeittä ulos. 

Kirja on jännä sikäli, että siinä on paljon dialogia, mutta sitten kuitenkin kuvataan sota-ajan elämää niin, että mielikuvat eivät pyyhkiydy nopeasti pois, kun asioita kuvataan hyvinkin yksityiskohtaisesti.

Toinen asia, joka kirjassa tulee läsnäolevaksi, on rintaman ja siviilien elämän ero. Kun Peter miettii, elääkö vielä huomenna ja kaveri kuolee syliin, suunnittelee Katharin synttäreitä 1-vuotiaalle pojalleen. Tosin ei elämä, kotonakaan ole aina helppoa, kun veli tulee kotiin sekaisena, eikä häntä esimerkiksi huolita pommisuojaan. Sotilaan hulluus pelottaa liikaa muita ihmisiä. 

Elämien erilaisuus ja myös kammottavat sodan tapahtumat tulevat kirjassa esiin samoin kuin Pianistissa, jonka satuin katsomaan juuri kirjan luettuani Ylen Teemalta. 

Mageen vahvuus on kertoa tarina erittäin vahvasti, mutta jotenkin helpolla tavalla. 

Naisen jalat notkahtivat, ja hän otti tukea penkin selkänojasta. Katharina katsoi häntä, hänen kättään penkillä, tohtorin vaunuja, ohi kulkevia ihmisiä. He näkivät kaiken. Näkivät Kathrinan puhuvan juutalaiselle. 

"Te ette voi istuutua tähän", Katharina sanoi. 

"Tiedän sen. Olen vain niin väsynyt."

Nainen ojentautui ja siirsi vauvan toiselle lanteelleen. Hän käveli pois poik yhä helmassa roikkuen. Katharina vilkaisi lastaan, siirsi tämän pois valosta ja jatkoi lehtensä lukemista. 

Yllätin itseni sillä, että oikeasti pidin kirjasta ja sen tavasta tuoda läsnäolevaksi sota ja ajan tapahtumat. Mukaviahan tapahtumat eivät olleet, eikä tarinasta sinällään voinut pitää. Kirja kuvailee, minkälaisia ihmisistä tulee, kun ympärillä on käynnissä sota, ja oma elonjääminen on kiinni siinä, että tekee itsekkäitä asioita. 

Audrey Magee: Sopimus

2015, Atena

The Undertaking, 2013

suomentanut Heli Naski

332 sivua

Kirjan on lukenut mm. Kirjakaapin kummitus, jolla hieno linkkilista muihin lukijoihin.

Osallistun kirjalla myös kesähaasteeseen, kirjankansibingo, ja tässä kannessa tosiaan valokuva (ei tosin tämä alla oleva).

Ritva Kokkola: Lukukauden loppu - kotimaisia futiskaupunkeja: Kemi

Kesän oma lukuhaasteeni on lukea kirjoja, jotka sijoittuvat Suomen futiskaupunkeihin. Tykkään lukuhaasteista, koska haasteiden myötä tulee luettua sellaisia kirjoja, joita en muuten lukisi. Ritva Kokkolan Lukukauden loppu (2005, Myllylahti) on juuri sellainen kirja, jota en olisi lukenut ilman tätä haastetta. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Kemiin, josta olisi ollut myös mahdollista lukea Peter Franzénin kirjoja, mutta olen ne jo aiemmin lukenut. Kirjaston hakupalvelu löytää Kemistä myös Eija Janssonin jännityskirjallisuutta, mutta tällä kertaa päädyin Kokkolan teokseen, aika paljon kirjan nimen perusteella, lukukauden lopussa on kivaa lukea Lukukauden loppua. 

Kirjassa kuitenkin eletään keävtlukukauden lopun sijaan syyslukukauden loppua, jolloin joulutohinat ja pikkujoulut ovat koulun elämää. Touhut keskeytyvät, kun koulun talonmies löytää koulun läheltä lumihangesta ruumiin, joka tunnistetaan koulun opettajaksi. Poliisit alkavat tutkia koulun opettajien suhteita ja löytävät paitsi kauas menneisyyteen yltäviä suhteita myös väärinkäytöksiä koulun rahoista. 

Koulun maailma, oppilaat ja opetus, eivät tässä kirjassa juurikaan esiinny, ainoastaan opettajat. Kirjaa oli yllättävän mieluisaa ja kiinnostavaa lukea, ehkä juuri sen takia, että koulumaailma on juuri tällä hetkellä itselleni läheinen. 

Kemi näyttäytyi lumisena ja kylmänä paikkana, ja erityisesti lumilinna ja meri tuntuivat olevan tärkeitä. 

Meri oli keuhkot ja ilma. Sisämaassa alkoi ahdistaa, tuntui, ettei henki kulkenut. Kaupunki sijaitsi niemellä. Se ei voisi laajentua muualle kuin naapurikunnan puolelle, mutta ei muuttotappiokunnassa enää ollut suurempia maanvaltaussuunnitelmia. Rantatie kiersi kaupunkia puistokatuna ja aivan keskustan kupeessa oli uusittu sisäsatama. Joskus sitä kautta kuljettiin laivalla Ruotsiin. 

Joskus lukuhaasteiden myötä törmää kirjoihin, jotka on väkisin luettava loppuun. Nyt tätä tunnetta ei tullut, vaan kirja oli mukava lukea - tämä oli tällainen leppoisa dekkari. 

Ritva Kokkola: Lukukauden loppu

2005, Myllylahti

222 sivua

Lukuhaaste: kotimaisia futiskaupunkeja: Kemi - kemiläinen Merilappi United pelaa Naisten liigassa. 

Anna Gavalda: Parempaa elämää

Joskus on aika sellaiselle kirjalle, jonka voi hotkaista hyvän suklaan kera. Anna Gavaldan Parempaa elämää (2015, Gummerus) on ehdottomasti sellainen kirja, jonka voi lukea epävakaisen sään aikaan suklaan tai jonkun muun herkun kanssa sisätiloissa tai kesällä auringon alla laiturin nokassa. 

Parempaa elämää on oikeammin kaksi pienoisromaania. Ensimmäisen tarinan päähenkilö on Mathilde, jonkin verran hajamielinen ja elämässään harhaileva naisenalku. Hänellä on vastuullinen tehtävä kantaa remonttimiehille kämppiksensä antama rahakassi Pariisin halki. Lörpötellessään illan bilesuunnitelmista ystävänsä kanssa puhelimessa Mathilde huomaa, että on hukannut kassin. Kirjan takakannessakin jo paljastetaan, että laukkunsa etsinnöissä Mathilde törmää mieheen, Jean-Baptisteen. Tarinassa seurataan Mathilden elämää ja sitä, miten hän hukkaa ja löytää asioita. Taustalla häämöttää ihana Pariisi.

Hieman edellistä lyhyempi toinen tarina kertoo Yannista, vajaa kolmikymppisestä miehestä, joka alkaa verrata omaa elämäänsä naapuriperheen elämään. 

Olin ällikällä lyöty. 

En ollut tiennyt, että näinkin voi ihminen elää. En ollut tiennyt. Olin kuin upporikkaiden kotiin eksynyt köyhimys, ja ihastelun lisäksi tunsin sisimmässäni surun ja kateuden kaiherrusta. Niin, kaiherrusta... Jotakin joka teki kipeää... Minä en koskaan voisi tai osaisi hankkia itselleni sellaista. En koskaan. Sellaista oli liian vaikea saavuttaa.

Koska Yannin oma elämä alkaa vaikuttaa huonolta verrattuna muihin, Yann miettii, että elämän täytyy muuttua. On aika tehdä iso muutos elämässä. 

*****

Anna Gavaldan teos oli järjettömän nopealukuinen kirja, kirjainkoko oli iso ja teksti väljää. Lisäksi varsinkin ensimmäisessä tarinassa oli paljon puhekieltä ja teinimäistä lätinää. Suosittelen kirjaa sellaiselle lukijalle, joka haluaa päästä helpolla tai sellaiseen hetkeen, joka vaatii välipalakirjan. Itselleni kirja osui oikeaan hetkeen, jossain toisessa hetkessä kirja olisi voinut ärsyttää. 

Lisää kirjasta Kirjapolkuni-blogissa.

Anna Gavalda: Parempaa elämää 

2015, Gummerus

La Vie en mieux, 2014

suomentanut Lotta Toivanen

265 sivua

Akram Ailisli: Kiviset unet

Olen elämäni aikana lukenut ainakin yhden azrbaidzanilaisista kertovan teoksen ennen Akram Ailislin Kiviset unet (2015, Into) -teosta. Ali ja Nino -teoksen kirjailija ei tosin tainnut olla Azerbaidzanista kotoisin, sen sijaan Akram Ailisli on (tarkemmin Into-kustannuksen sivuilla), hän on kotoisin  kylästä nimeltä Ailis, johon tämän kirjan tapahtumat pääosin sijoittuvat. 

Kirjan tapahtumat alkavat, kun bakulaiseen sairaalaan tuodaan loukkaantunut mies, Sadai Sadygly. Mies on pahoinpidelty oman rohkeutensa takia: tämä azerbaidzanilainen mies on noussut milloin ympärileikkausta, milloin armenialaisiin kohdistuvaa vihaa vastaan. Armenialaisten ja azerien välillä on maassa ollut kinaa ja levottomuutta, kristityt armenialaiset ja islaminuskoiset azerit ovat pyrkineet yhteiseloon, mutta armenialaisten kansanmurha vuonna 1915 (Turkissa) ja kiista Vuoristo-Karabahin alueesta ovat vaikuttaneet suhteisiin. Ailislin kirjassa ihmiset elävät yhdessä ja kirjan tarinoissa nähdään, miten ihmiset yli etnisten ja uskonnollisten rajojen auttavat toisiaan. 

Sadai Sadygly häilyy sairaalassa unen ja toden maailman välillä. Sairaalan vuoteelta hän matkaa muistoihinsa kotikaupunkiinsa Ailisliin ja sen 80-lukuun. 

Vaikka ihmiset elävät yhdessä näennäisen rauhallisesti, ihmisten menneisyys ja tausta on joka päivä läsnä: islamilaiseksi kääntynyt armenialainen nainen istuttaa kukkia ja ihmiset ympärillä miettivät, ovatko kukat kuolleiden armenialaisten muistoiksi istutettuja? Naisen kova ääni, minne tahansa hän meneekin, pitää armenialaisten äänen elossa, eikä vaikene. 

Taustalla häilyy jotain epämääräistä, jotain uhkaavaa. 

Radiosta, television ruudulta, kumouksellisista, uskonnollisista ja kaikista mahdollisista isänmaallisista lentolehtisistä, joita oli liimattu talojen seiniin ja katujen varrelle lyhtypylväisiin, sanoma- ja aikakauslehtien etusivuille isoin kirjaimin painetusta otsikoista; kaikkialta hänen korviinsa kantautui tuo ennennäkemätöntä kauheutta maailmaan kylvävä surina ja siihen liittyvä valon kajastus. Sadai ei voinut käsittää, miksi hänen piti elää jatkuvasti pelon vallassa, vaikka kukaan muu ei tunnustanutkaan pelkäävänsä. Miksi hän aisti tragedian enteen kaikissa sanoissa, jotka hän luki sanomalehdessä, kuuli radiossa ja televisiossa, toreilla esiintyvien tai kadulla kulkevien naisten puheissa? 

Se, minkä Sadygly tuntee aavistuksena ja kokee nahoissaan katujen mielenosoituksissa, syttyy myöhemmin armenialaisten ja azerien välienselvittelyksi. 

Suhtautuminen kirjailijaan on ollut kahdenlaista: azerbaidzanilaiset eivät ole pitäneet Ailislin tavasta vetää yhteen armenialaisten kansanmurha vuonna 1915, vaan polttaneet Ailislin kirjoja kaduilla. Toisaalta taas Ailislia on ehdotettu Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi 2014. 

Kirja oli kiinnostava, vaikka aihe oli kovin vieras. Kirjan lukemisen jälkeen kävin tutkimassa azerien ja armenialaisten suhteita niistä tiedoista, mitä internet tarjosi. Kirja toimi niin kuin kirjallisuuden joskus kuuluukin: se herätti kiinnostuksen uusiin maailmoihin. Kaukasian maat ovat kiehtoneet minua jo joitakin vuosia, ja mm. Ville Haapasalon Kaukasia-aiheinen matkaohjelma on ruokkinut kiinnostusta. Kirjojen puolelta on todellaki ilahduttavaa saada luettavaa maista, joista sitä ei yleensä saa. Kiitos Into-kustannukselle tästäkin teoksesta! 

Akram Ailisli: Kiviset unet

2015, Into

alkuteos Kamenney sny, teoksessa Ne ko vremeni vesna 2013

suomentanut Liisa Viitanen

150 sivua

Annika Luther: Ivoria

Kun aloittelin työpäiviäni nykyisessä työssäni, luin Annika Lutherin Opettajainhuone-teoksen (2013, Teos & Schidlts&Söderströms). Jo silloin mietin, että Lutherin nuortenkirjoihin täytyy tutustua, koska Lutherin nuortenkirjojen aiheet kiinnostivat. Onhan tässä toki aikaa mennyt, mutta varmaan ihan hyvä sattuma, että sain luettua Lutherin kirjan juuri nyt, kun olen sulkemassa lopullisesti taas yhden opettajainhuoneen oven. 

Ivoria (2009, Teos & Schidlts&Söderströms) sijoittuu osin myöskin kouluun, tosin näkökulma ei ole opettajainhuoneessa, vaan oppilaiden. 

Kirjan päähenkilö on Alphonse, 16-vuotias poika, joka on tullut perheensä kanssa Ruotsin ja Ranskan kautta Suomeen. Alun perin perhe on kotoisin Norsunluurannikolta, josta perhe on lähtenyt etsimään parempaa elämää ja tulevaisuutta lapsilleen Euroopasta. Afrikassa vanhemmilla oli hyvät työpaikat, mutta unelma toi heidät pohjoiseen. Oleskelulupaa ei kuitenkaan tule, vaan poliisi tulee karkottamaan perheen Suomesta. Alphonse karkaa kotoaan ja alkaa piileskellä poliisia - hän on ainoa perheestä, joka jää Suomeen ja kirjassa seurataan, miten Alphonse pärjää yksin ilman kotia ja paikkaa olla Helsingin talvessa. 

Alphonse tapaa sattumalta Unan, joka on lukioikäinen tyttö ja jolla on hyvä sydän. Una on ainoa, joka voi auttaa Alphonsea. 

Kirja on oikein mukava nuortenkirja, jossa päähenkilöt ovat nuoria ja kekseliäitä. Kirjassa on jännitystä, ihmissuhteita ja myös rakkautta. Näiden perinteisten teemojen lisäksi kirjassa myös päästään miettimään, onko maailma oikeudenmukainen paikka ja sitä, miksi jollakin on oikeuksia ja toisella taas ei. 

Jos Ahmadou (=Alphonsen isä) ja Yvonne (=Alphonsen äiti) olisivat edes olleet rikollisia ja tulleet käyttämään hyväkseen sosiaalipalveluja! Mutta kun he eivät  olleet pyytäneet mitään muuta kuin saada rehkiä itsensä puhki töissä, jotka eivät muille kelvanneet, aina siitä lähtien kun nousivat maihin Malmössä... Ja lopulta heidät sitten karkotettiin, niin että he joutuivat jälleen kerran aloittamaan tyhjästä jossakin päin maailmaa. Tätä tunnetta nämä kiltit ihmiset eivät koskaan voisi ymmärtää eivätkä kokea omissa vaaleanpunaisissa yovonnahoissaan. 

Luther näyttää kirjassaan toisenlaisen maahanmuuttajan kuin keskustelupalstoilla elävän sosiaaliavustuksilla itseään elättävn kouluttamattoman afrikkalaisen. Maahanmuuttajia kun on aivan yhtä montaa erilaista kuin suomalaistakin. 

Kun luin Lutherin Opettajainhuonetta, mietin, että tarina on melkoisen helppo, ja Lutherin kirjoitustyyli sopiikin mielestäni paremmin nuortenkirjaan. Nuortenkirjana tämä ei ollut liian helppo, mutta ei liian synkkäkään - loppuratkaisunkin voi tulkita eri tavoin. Sanoisin, että toimiva kirja, vaikka onkin jo kymmenen vuotta vanha! 

Aloitan kirjalla Kirjakaapin kummitus -blogissa henkäisemän kirjankansibingon: ajoneuvo. 

Samalla kirjalla oallistun myös omaan lukuhaasteeseen: Kotimaista kirjallisuutta futiskaupungeista -haaste, kaupunkina Helsinki - tässä kirjassa juostaan pitkin Hietaniemen hautausmaata ja jalkapalloon sopivasti Töölön kaupunginosassa. 

Annika Luther: Ivoria

2009, Teos & Schidlts&Söderströms

alkuteos Ivoria 2005 

suomentanut Raija Rintamäki

198 sivua

Ian McEwan: Lapsen oikeus

Lapsen oikeus (2015, Otava) on toinen kirja, jonka olen lukenut Ian McEwanilta. Ensimmäinen kirja oli Makeannälkä (2013, Otava), joka ei ihan hirveästi tehnyt vaikutusta minuun. Olen parin vuoden aikana halunnut tutustua McEwanin teoksiin lisää, mutta koska aika on rajallinen, en ole saanut luettua mitään ennen tätä uutta suomennosta. 

Lapsen oikeus oli hyvä kirja. Se oli nopealukuinen, mutta hyvällä tavalla: kirjan päähenkilöön, tuomari Fiona Mayeen, kiintyi helposti ja kirjaa luki eteenpäin tietääkseen, miten Fionan rakoilevan avioliiton käy ja toisaalta, miten hänen tuomaroimansa oikeudessa olevien juttujen ratkaisut syntyvät. 

Fiona on keski-ikäinen nainen, joka on luopunut paljosta päästäkseen naisena asemaan, jossa nyt on: tuomariksi oikeuteen. Hän on luopunut haaveistaan saada oma lapsi. Elämän edetessä avioliitto on asettunut uomiinsa, jotka tyydyttävät Fionaa, mutta eivät hänen aviomiestään. Mies haluaa avioliiton ulkopuolisen suhteen, ja on asiassa avoin vaimolleen. Fiona ei kuitenkaan ymmärrä miehen avoimuutta ja vaihtaa asuntoon uudet lukot. 

Oikeusistunnossa Fiona kohtaa jutun, jossa hieman alle 18-vuotias kuolemansairas Adam kieltäytyy hoidoista, jotka voisivat parantaa hänet. Fiona päättää jutella pojan kanssa kahden, että hän voisi tehdä päätöksen asiassa, joka vaikuttaa Adamin elämään. 

Mikä saa ihmiset tekemään päätöksiä, jotka vaikuttavat toisten ihmisten elämään? Tämä ajatus jäi pyörimään päähäni kirjan luettuani. Miten omat päätökset voi oikeastaan tehdä, kun päätösten vaikutuksia ei voi etukäteen nähdä ja ennustaa. 

Lainaus kirjasta on lyhyt, mutta ytimekäs: 

Säälin kohteeksi joutuminen oli eräänlainen yhteiskunnallinen kuolema sekin. 

McEwan on hieno kirjailija, ja toivon lukevani seuraavan hänen teoksensa ennen kuin on taas kaksi vuotta mennyt. Lapsen oikeus -teoksessa pidin siitä, miten McEwan tuo uskonnon aiheeksi ovelalla tavalla, ja myös siitä, että etukäteen ajateltuna kylmä tuomarinainen saa ympärilleen elämän, eikä vaikuta lainkaan tunteettomalta. 

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Leena Lumi ja Ulla, joilla erittäin erisuuntaiset näkemykset kirjasta. 

Ian McEwan: Lapsen oikeus

2015, Otava

The Children Act 2014

suomentanut Juhani Lindholm

216 sivua

Mikael Bergstrand: Sumua Darjeelingissä - ja teetä

Mikael Bergstrandin Sumua Darjeelingissä - ja teetä (2015, Bazar) oli lukulistallani kevään uutuuskirjoista. Tietenkin, koska nautin Bergstrandin ensimmäisen teoksen, Delhin kauneimmat kädet lukemisesta. 

Sumua Darjeelingissä - ja teetä -teos vie lukijan ruotsalaisen Göran Borgin mukana Intiaan. Göran on palannut Ruotsiin, mutta ei viihdy siellä lainkaan, hän joutuu käymään terapiassa jaksaakseen elämää. Göran kirjoittaa terapeutin kanssa listan, joka muuttaisi hänen elämänsä paremmaksi: Göran lupaa etsiä rakkautta, viettää enemmän aikaa perheensä ja ystäviensä kanssa, sekä keski-ikäisen miehen kauhulla lisätä liikuntaa.

Elämä alkaakin rullata, ja Göran huomaa viihtyvänsä uuden ystävänsä seurassa erityisen hyvin. He käyvät katsomassa jalismatseja yhdessä, futis tuntuukin olevan ainoa asia, joka saa Göranin mielenkiinnon heräämään. Pian Göran säikähtää kuitenkin: onko kahden keski-ikäisen miehen ystävyys mahdollista, ei kai toinen vain kuvittele, että hän.... Selityksiä antamatta Göran pakenee Intiaan, ystävänsä Yogin luokse. 

Yogi on menossa naimisiin, ja Göran jää auttamaan Yogia tämän bisneksissä, jotka ovat vähintäänkin monimutkaisia. Hyvän ruoan nauttimisen lisäksi tarina vie näitä kahta kaverusta kohti Darjeelingiä, Intian pohjoisrajaa, jossa kasvatetaan teetä. Kirjan tarinassa on alueen kaunista kuvailua, reippaita ajokohtauksia pitkin seutuja, teeviljelmien yrittäjyyttä, yogimaisia korulauseita, intialaista tapakulttuuria ja hyvää ruokaa. 

Pidin kirjasta, siinä on jotenkin jännällä tavalla yhdistetty pohjoismaisen ihmisen ihmettelyä intialaisessa maisemassa. Hyväntahtoisuutta ja -tuulisuutta, mutta kuitenkin maailman, etenkin Intian, ongelmiakohtien kuvailua. Lisäksi päähenkilöt Göran ja Yogi on saatu persoonallisiksi hemmoiksi, joiden kohlailua on kiinnostavaa seurata. 

Kirjasta opittua: Norah Jonesin sukujuuret ovat Intiassa, ja Beatlesit liittyvät hänen isäänsä. 

Mikael Bergstrand: Sumua Darjeelingissä - ja teetä 

2015, Bazar

Dimma över Darjeeling, 2013

suomentanut Sanna Manninen

391 sivua

Marco Malvaldi: Kolmen kortin temppu Bar Lumen murhat

Vuosi sitten luin italialaisen Marco Malvaldin teoksen Viiden korttipeli, joka aloitti Bar Lumen murhat -kirjasarjan. Kuten kirjasarjan nimikin jo kertoo, tässä kirjassa on kyseessä murha ja sen tutkimus. 

Pieneen italialaiseen kaupunkiin rynnii joukko tiedemiehiä konferenssiin, niinkin kaukaa kuin Japanista. Kirjassa tarkastellaan Italiaa hetken japanilaisen silmin, mikä oli kiinnostavaa - oma ensimmäinen matkani Italiaan toteutui vuosi sitten ja oli mukavaa "nähdä" kirjan sivuilla taas matka Rooman Fiumcinon kiiroradoilta lähtien. 

Myöhemmin kirjassa japanilainen mies löydetään hotellistaan kuolleena, ja vaikka kuolema melkein ohitetaan luonnollisena tapauksena, havaitaan, että kuolemassa olikin jotain epämääräistä, mikä aiheuttaa rikostutkimuksen. Bar Lumen omistaja Massimo joutuu taas ratkomaan murhan mysteereitä. 

Kirjassa kuvaillaan paljon kaikkea pienen kylän ja baariin elämässä tapahtuvaa, ja yhtä tärkeää kuin murhan selviäminen on kirjassa myös se, miten Massimon isoisä "jengeineen" saataisiin siirtymään pöydästä toiseen. Kas, kun heidän vakkaripöydässä on paras nettiyhteys ja asiakkaita pitäisi saada houkuteltua baariin jollain, esim. ilmaisen nettiyhteyden, keinoin. Murhan ratkaisukin liittyy tietokoneisiin, jotenkin sopivan helpolla tavalla. 

Mikään tässä iso- ja väljätekstisessä kirjassa ei ollut kovin vaikeaa. Suosittelen ajanvietteeksi sellaiselle, joka ei kaipaa ryppy otsassa ratkaistavia dekkareita. 

Muita kirjan lukeneita: 

MarikaOksa, Kirjahilla. 

Marco Malvaldi: Kolmen kortin temppu Bar Lumen murhat

2015, Tammi

Il gioco delle tre carte (2008)

suomentanut Inkeri Koskinen

281 sivua

Taina Latvala: Ennen kuin kaikki muuttuu / Inka Nousiainen: Kaksi kevättä

Joskus sitä lukee kirjan tai kaksi, josta huomaa heti, että oma ikä on ajanut kirjan ohi. Näin kävi minulle pariin otteeseen aivan lyhyellä ajalla, kun luin ensin Inka Nousiaisen Kaksi kevättä (2001, Otava) ja Taina Latvalan Ennen kuin kaikki muuttuu (2015, Otava). 

Kaksi kevättä houkutteli nimensä perusteella minut lukijaksi näin keväällä. Kirjan päähenkilö, Sara, on nuori opiskelijatyttö, jonka elämässä ei tunnu tapahtuvan oikeastaan mitään. Hän tapaa opiskelijaystäviään ja seuraa, miten ystävät muuttavat asumaan miehen kanssa tai eroavat poikaystävistään. Sara sen sijaan ei tapaa ketään. Kirjan takakansi kertoo, että kirjassa tyttö ja mies kohtaavat toisensa ja heillä on kohtalonyhteys. Takakansi on hieman harhaanjohtava, ja odottelenkin (turhaan) koko kirjan ajan, että milloin tämä mystinen yhteys syttyy. 

Inka Nousiainen on syntynyt vuonna 1976 eli kirjan julkaisemisen aikoihin hän oli reilut parikymppinen: kirja kuvaakin elämää, jossa Sara elää opiskelijaelämää ja on kutakuinkin sellainen parikymppinen nuori nainen, jolle kaikki elämässä on avoinna. 

Kaksi kevättä on hyppäys menneisyyteen, sillä omista opiskeluvuosista, vaikeista herätyksistä luentosaliin, pitkistä kahvittelu-/rupatteluhetkistä opiskelijakahviloissa ja muusta elämän epävarmuuksista alkaa olla jo sen verran vuosia, että melkein ei enää muistakaan, minkälaista elämä oli. 

Myös kirjan nimen lupailema kevät näyttäytyy kirjassa:

Keväällä on oma tuoksunsa. Kostea maa, lume alta paljastuvat mustat lehdet. Sadevesikaivoihin solisevat hiekkaiset purot. Puut teiden varsilla, töihin ajaessa, niiden hiljainen punerrus kuin tuoksuisi sekin. 

Inka Nousiainen: Kaksi kevättä 

2001, Otava

142 sivua

Taina Latvalan uusinta teosta Ennen kuin kaikki muuttuu (2015, Otava) odotin innolla, sillä olen aiemmin lukenut häneltä kolme (!) teosta, jotka ovat olleet mieleeni:
 Arvostelukappale (2007), Paljastuskirja (2009, WSOY) ja Välimatka 2012, WSOY).

Ennen kuin kaikki muuttuu oli hieman erilainen kuin alun perin ajattelin. Teoksessa on lyhyitä tarinoita, jotka kietoutuvat toisiinsa. Päähenkilöt ovat nuoria, matkalla jonnekin, tekemässä valintoja, jotka muuttavat elämän suuntaa tai henkilöt jättävät valinnat, jotka voisivat muuttaa elämää, tekemättä. Henkilöt tapaavat toisia, ja toisista tulee heille merkityksellisiä tai sitten ei. 

En innostunut kovinkaan paljon kirjasta tai sen tarinoista, sillä henkilöt olivat samaan tyyliin kuin Nousiaisen Sara liian nuoria ja elämänsä valintojen vaiheessa, mikä on mennyt itseltäni jo ohitse. Muista teksteistä poikkeava oli novelli Onnistuneen kampaamokäynnin jälkeen, joka jäi mieleeni reippauden ja hauskuuden vuoksi. Novellissa kerrotaan, miten kampaamokäynti vaikuttaa naiseen voimaannuttavasti: hyvä kampaus saa kaiken elämässä näyttämään mahdolliselta. 

Muita tekstejä kirjasta: Annelin kirjoissa, Kannesta kanteen, joissa molemmissa kirjasta tykättiin ja saatiin enemmän irti kuin itse tein. 

Taina Latvala: Ennen kuin kaikki muuttuu

2015, Otava

191 sivua

Janne Ora: Kadotetun lumo

Janne Oran Kadotetun lumo (2014, Tammi) jäi minulta viime vuonna lukematta, ja vaikka kirja on ollut monta kertaa luettavien listalla, on kirjan lukeminen jotenkin jäänyt. Kirja on aina hävinnyt jollekin toiselle kirjalle - kunnes nyt päätin ottaa lukuun pari kirjaa, jotka ovat aina jääneet lukematta. 

Olenpa tyytyväinen, että kirja tuli vihdoin luettavaksi! Oran teksti ja tarina on mukavasti erilaista kotimaista kirjallisuutta. Tykkäsin kirjasta tosi paljon, ja aloin heti suunnitella, että pitääpä lukea Oran aiemmatkin teokset mitä pikimmin. Tällainen(kin) kirjailija on jäänyt täysin huomiotta aiemmin. 

Oran kirjassa suomenruotsalainen Kristian vierailee Tallinnassa, jossa tapaa museossa työskentelevän Andrean. Andrea on ruotsalainen nuori nainen, jonka juuret yltävät Nigeriaan ja Biafraan. Andrean isä on paennut maasta ja päätynyt Ruotsiin. 

Kristian ja Andrea ovat rakastavaiset. Monta vuotta parin eroamisen jälkeen Andrea soittaa Kristianille ja sanoo tarvitsevansa apua. Kristianin ja Andrean suhde joutui aikoinaan turhan isoon kriisiin, kun Andrea joutui laivaonnettomuuteen (Estonia/Stella-laivalla). Oran kirjan ihmiset ovatkin melkoisia traumoja kokeneita: Andrean isää on kidutettu Biafran vallankumouksissa ja isän ja tyttären traumat sekoittuvat toisiinsa. 

Kirjassa on paljon kaikenlaista, mikä tulee esiin, kun Kristian yrittää saada selville, mikä ja kuka Andrea oikein oli - ja missä hän nyt on. Menneisyys tulee Kristianin luo, ja hänen on selvitettävä mitä Andrealle tapahtui - jotta voisi elää nykyisyyttä. 

Tapahtumien kanssa yhtä tärkeää kirjan tarinassa on toiseus ja sen kohtaaminen: Kristian, joka on suomenruotsalainen, on huomannut, että Suomessa hän on ruotsalainen, ja Ruotsissa hän on taas aina jotenkin erilainen. Koskan hän ei ole niin kuin muut. Andrea taas on tumman ihonsa vuoksi aina erottuvissa, varsinkin Tallinnassa ja Helsingissä. 

Se on yhdenlaista sumuttamista, ja sillä ne tulee paljastaneeksi itsensä. Tosiasiassa ne sanoo, että voit kyllä olla kuin yksi meistä, mutta älä erehdy kuvittelemaan, että olet yksi meistä. 

Oran teoksessa pidin siitä, että toiseus tulee esiin: Pohdinnat omasta toiseudesta tulevat esiin tarinan alussa, mutta juoni vie eteenpäin melkoisen lujaa vauhtia, eikä tätä yhtä teemaa käsitellä kirjassa päällimmäisenä. Oikeastaan kirjassa oli niin paljon kaikkea, että sen pituus olisi voinut olla pidempi - kaikelle olisi voinut antaa oman aikansa ja paikkansa hieman väljemmin. 

Muita kirjan lukeneita: Arja, Omppu. 

Janne Ora: Kadotetun lumo
2014, Tammi
281 sivua