Robert McLiam Wilson: Eureka Street, Belfast

Robert McLiam Wilsonin Eureka Street, Belfast (2000, Seven-pokaari/ Otava, 1. painos suomeksi 1998) edustaa EM-kisamaiden kirjallisuutta Pohjois-Irlannista, sillä kirjan tapahtumat sijoittuvat tiukasti Belfastiin. 

Kirja osoittautui melkoisen pitkäksi ja huokailin jo etukäteen, että mahdanko jaksaa loppuun asti lukea koko kirjaa, mutta sitten kirjan tapahtumat ja henkilöt veivät mukanaan. Lopulta sain kirjan luettua melkoisen nopeasti, ja lukukokemus jäi vahvasti positiivisen puolelle. 

Päähenkilöinä kirjassa on kaverusporukan pari henkilöä, tarinaa päästään seuraamaan Jaken ja Chuckien näkökulmista. Jake on nuori mies, joka työskentelee ulosottomiehenä ja kantaa työkavereidensa kanssa maksamattomiksi jääneitä tavaroita ihmisten kotoa, kunnes ahdistuu työstä jopa niin, että ostaa eräälle pariskunnalle uuden sängyn heidän viemänsä tilalle. Chuckie on tyhjäntoimittaja, joka päättää rikastua ja keksii melkoisen päättömiä ideoita ja alkaa toteuttaa niitä. Vapaa-aikana pojat luuhaavat paikallisessa pubissa ja vaihtavat joskus paikkaa. Samalla pojat etsivät täydellistä tyttöystävää, ja välillä vähempikin riittäisi, sillä ainakin Jakella on tapana saada turpaan heti kuin suunsa avaa. Tyttöjen kanssa puhuminen ei ole hänen parhaita puoliaan. Kun Jake tapaa Aoirghen, alkaa todellinen riitely, sillä Aoirghe on ideologian riivaama. Jakelle taas jokainen paikka, jopa rauhanjuna, johon hän sattumoisin ottaa osaa, on mahdollinen tyttöjen iskupaikka. Chuckie taas, ylipainoinen protestantti on kaveeranut katolilaisten kanssa, ja hänen lapsuudessaan oli järisyttävä kokemus päästä paavin kanssa samaan kuvaan. Tämän valokuvan parannusprojekti saa koomiset puitteet, kuten moni muukin poikaporukan kommelluksista. 

Kirja tuntuu olevan kuvausta nuorten miesten kohelluksesta, kunnes tarinassa tapahtuu todellinen käänne. Eletään Belfastissa, jossa terroriteot ovat kutakuinkin loppuneet, mutta vielä räjähtelee, ja räjähdysten uhka on todellinen. 

Räjähtää niin, että kahvilassa sattumalta olleet henkilöt jäävät pommin uhreiksi. Tapahtuu se, mikä on tapahtunut viime aikoina Ranskassa jo liian monta kertaa. Näennäisesti politiikkaan ja uskontoon liittyvät ryhmät tuhoavat siviilejä. Oikeita ihmisiä kuolee, kun omalle ideologialle (?) yritetään saada näkyvyyttä. 

Joka puolella kaupunkia on kukkakimppuja. Niitä on siroteltu jalkakäytäville ja ovensuihin ja työnnetty kaiteiden väliin. Kaupunki on kirjavanaan näitä omituisia pikku puutarhoja. Kukat ovat kirkasvärisiä, tuoreita ja edelleen käärepapereissa, tai vanhuuttaan rähjäisiä ja nuupahtaneita. Vähänkään pidempi kävely kaupungin kaduilla vie väistämättä jonkin tällaisen paikan ohi. Ihmiset ovat tuoneet kukkia paikoille, joissa on murhattu muita ihmisiä. Jos kukat ovat vanhoja, niitä ohittaessaan voi vain ihmetellä kuka silläkin paikalla mahtoi kuolla. Kaikkia uhreja on mahdotonta muistaa. 

Pommi-isku vaikuttaa niihin, jotka joutuvat sen uhriksi, muuten kaupunki jatkaa elämäänsä. On jotenkin kauhistuttavan karua, miten joku joutuu uhriksi oltuaan väärässä paikassa väärään aikaan, kun joku toinen jatkaa elämäänsä. Kaupunki on miljöö, jossa tapahtumat tapahtuvat ja kun yhdessä paikassa väkivalta loppuu, alkaa se toisessa paikassa. Näin tuntuu historia surullisesti kulkevan eteenpäin. 

Kirjasta myös Lumiomena. 

Robert McLiam Wilson: Eureka Street, Belfast

2000, Seven-pokkari, 1. painos 1998, Otava

Eureka Street, 1996

suomentanut Markku Päkkilä 

560 sivua 

Tämän kirjan saan Helmet-lukuhaasteeseen kohtaan 25. Kirjassa yli 500 sivua

Katsaus EM-jalkapalloon: Kroatia / Slovakia / Sveitsi

Etsin EM-kisakirjallisuutta helmetin avulla, ja luettavaksi löytyikin vino pino kirjoja. Tällä hetkellä, kun futiksessa on alkulohkot pelattu, ja ensimmäiset putoajat pudonneet, onkin aika katsoa, mitä on tullut luettua tähän mennessä. 

Annina Holmbergin Punainen kyynel (2000, WSOY) on kirjastossa luokiteltu nuortenkirjallisuuden puolelle. Päähenkilönä kirjassa on Maria, joka seuraa sivusta, kun hänen isosiskonsa lähtee interrailille itäiseen Eurooppaan. Matka on nuoren naisen elämän käännekohta, sillä Dubrovnikissa Elina tapaa Milanin, kroatialaisen serbin. Tapaaminen johtaa vuosisadan rakkaustarinaan, ja Suomeen palattuaan Elina säästää jo seuraavan kesän Jugoslavian-matkaan. Ennen kesää alkaa kuitenkin Jugoslavian sota, eikä Elina voi mennä enää Milanin luokse. Milan katoaa sodan melskeisiin, tuntuu, että Elina ei enää koskaan voi tavata Milania. 

Elina haluaa kuitenkin selvittää, mitä sodassa tapahtui, ja miten Milanin kävi. Tutkiessaan sodan tapahtumia, joista on vaikea saada selvyyttä, Elina ja Maria tutustuvat oman sukunsa historiaan ja huomaavat, että Suomen sisällissota on jättänyt vaikeita haavoja omaan perheeseen. Kirjassa Suomen ja Jugoslavian sisällissotaa verrataan toisiinsa, kumpaakin on yhtä vaikeaa ymmärtää: molemmissa sodissa naapurit alkavat ampua toisiaan. 

Kirjasta sain hieman selkoa Jugoslavian tapahtumien kulkuun, vaikka luulenkin, että en koskaan tule ymmärtämään, kuka Jugoslaviassa soti ja ketä vastaan. Jotain ihmisten elämästä ja sodasta kiteytyy siihen, kun Maria matkaa sodan loputtua Dubrovnikin kaduille ja pohtii, mitä kaikkea katukiveys onkaan nähnyt. 

Kirjan juoneksi minulle olisi riittänyt tämä Jugoslavia ja Milan -osuus, mutta tarina jatkuu pitkälle eteenpäin, ja valitettavasti oma mielenkiintoni herpaantui loppua kohden. Koska kirja on nuortenkirja, niin ymmärrän juonikeskeisyyden. 

Kroatiaa kirjassa tuli esiin, varsinkin alussa, joten teos edusti hyvin maata, joka onneksi pienten katastrofien (Tsekki-pelin) jälkeen pääsi jatkopeleihin. 

Annina Holmberg: Punainen kyynel 

2000, WSOY

263 sivua

**********************

Miroaslav Válekin Kosketuksia (2009, Kampus kustannus) löytyi pitkän etsinnän jälkeen edustamaan slovakialaista kirjallisuutta. Miroslav Válek on 1927 - 1991 elänyt slovakialainen runoilija ja myös poliitikko. Jyväskylän yliopistossa voi opiskella (en tiedä, voiko vielä?) slovakiaa, ja kirjan suomennos on syntynyt siellä. Kirjassa on sekä slovakian- että suomenkielinen runo vierekkäin, joten kirjaa lukiessa voi huomata slovakian kielen muistuttavan muita itäisen Euroopan kieliä. 

Luin kirjaa sateisena kesäpäivänä, johon runot istuivat hyvin: varsinkin alkupuolen runoissa on sateen kuvausta, synkkyys kuvaisi muutenkin teoksen runoja. 

Sateen rummutus, inhottava ja rankka sade, 
rummutus puissa ja rummutus katoilla, 
rummuttaa sinulle julki suruni, 
koko tämän laulun, kaiken typerän pelon. 

Puolivälissä runokirjaa alkaa toivo elää, ja loppua kohden runot ovat hieman toiveikkampia ja myös vähän pidempiä. 

Suolaa tarpeellisempaa ihmiselle ovat langat, 
joilla ommella paikka
kipeän päälle, siihen, mitä pitää jäädä piiloon
kuin rampa käsi takin hihan alle 

Slovakiaa en löydä hirveän paljon kirjasta, mutta sotilaita ja sitä vesisadetta sitäkin enemmän. Luin runot ja kirjan ilman sen kummempaa analyysia, ja keräsin tähän tekstiin itseäni eniten miellyttäneet pätkät. 

Mitä tekee ihminen
joka on riuhtaistu pois maasta, jossa on elänyt
repäisty juuriltaan
ypöyksin 
petettynä?

Etsiikö paikkaansa maan päällä?
Etsiikö rauhaa?
Etsiikö hienoa oksaa joka ei taivu
etsiikö puuta? 

Miroslav Válek: Kosketuksia
Dotyky
suomentanut Jari Aula
2009, Kampus kustannus Jyväskylä
101 sivua

***********



Alain Claud Sulzerin Irti liitoksistaan (2014, Lurra Editions) kiinnosti minua, sillä Lurra-kustantamon kirjat ovat olleet piristäviä lukukokemuksia. Kirjailija Sulzer on sveitsiläinen kirjailija ja kääntäjä, mutta kirjan tapahtumat eletään kuitenkin Berliinissä, joten hirveästi tässä kirjassa ei tullut sveitsiläistä tietoutta lukijalle. 

Samoin kuin lukemani saksalainen kirjallisuus ja katsomani Saksan pelit EM-kisoissa tämäkin kirja on hieman tylsä, tapahtumat etenevät hitaasti ja lopulta päästään maaliin. Ehkä sama pätee myös sveitsiläisyyteen, tiedä häntä. 

Kirjan tapahtumat alkavat, kun Marek Olsberg valmistautuu illan pianokonserttiinsa. Samalla seurataan Estherin ja Thomasin, Johanneksen, Sophien ja Klaran, Lorenzin, Claudiuksen ja Nicon, Astridin, Verena Bentzin, Marinan ja Solveigin elämää ennen konserttia. Nämä ovat siis kirjassa esiintyvät henkilöt, joilla kaikilla on elämänkriisinsä meneillään. Useimmilla kriisi johtuu parisuhteesta, avioliitosta tai muusta ihmissuhteesta. Kirjan ensimmäinen osa vie lukijaa henkilöiden elämiin, ja kun konsertti alkaa, henkilöiden ajatukset ovat vahvasti muualla kuin konsertissa. 

Kesken konserttinsa Marek lopettaa soittamisen ja kävelee tiehensä konserttisalista. Hän itsekin hämmästyy toimintaansa, eikä osaa ymmärtää, miksi teki, mitä teki. Marekin ulosmarssi kuitenkin saa aikaan sen, että muut henkilöt alkavat toimia ja tehdä päätöksiä elämässään. Kun henkilöiden moraaliset arvot joutuvat koetukselle, toimii mottona: 

Oli lukematon määrä oikkuja, joille saattoi antaa periksi. 

Sulzerin kirjan rakenne oli kiinnostava, mutta haastava. Kun ensimmäset sata sivua tuli mukaan koko ajan uusia henkilöhahmoja, oli vaikea ymmärtää, että henkilöiden tarinat jatkuvat - ja aika ajoin piti palata alkuun tutkimaan, kuka oli kukin. Kirjan hidastempoisuuden vuoksi myös ehkä jäi ymmärtämättä jotain, tai sitten ymmärsin lukemani - jäin kuitenkin pieneen epätietoisuuden tilaan: tapahtuiko teoksessa jotain suurta, vai vain pieniä muutoksia? Sulzerilta on suomennettu myös toinen teos, Väärään aikaan, johon ehkä jossain vaiheessa palaan, uteliaisuuteni heräsi.

Kustantajan sivuilla Sulzerista. 

Alain Claude Sulzer: Irti liitoksistaan 
2014, Lurra Editions
Aus den Rugen 2012
suomentanut Helen Moster
287 sivua

**************'

Lopuksi vielä katsaus EM-kisojen lohkotippujiin ja veikkauksiini: 

A	B	C	D	E	F
Ranska	Wales	Saksa	Espanja	Italia	Portugali
Albania	Englanti	Puola	Kroatia	Ruotsi	Itävalta
Romania	Venäjä	Ukraina	Tšekki	Belgia	Unkari
Sveitsi	Slovakia	P-Irlanti	Turkki	Irlanti	Islanti

Lohko A: Ranska, Sveitsi jatkoon - Oi ei, Albania vei sympatiapisteet ja oli monesti niin lähellä! 

Lohko B: Wales, Englanti ja Slovakia jatkoon - Bales! uusi suosikkini

Lohko C: Saksa, Puola, P-Irlanti jatkoon 

Lohko D: Kroatia, Espanja jatkoon 

Lohko E: Italia, Belgia, Irlanti jatkoon - Voi Zlatan =( 

Lohko F: Unkari, Islanti, Portugali jatkoon - kuka tällaista olisi voinut uskoa?

Eurooppalaisen kirjallisuuden lukemisurakkani jatkuu vielä ainakin jonkin aikaa, luettavana ainakin Walesin ja Romanin kirjallisuutta. Ja kisat jatkuvat myös: kuka selviää jatkoon?

Deborah Moggach: Tulppaanikuume

Deborah Moggachin Tulppaanikuume (2000, WSOY) tuli luettavakseni hieman yllättäen, nimittäin kirjaston kierrätyshyllystä. Toki etsinkin Hollantiin sijoittuvia kirjoja, joita oli hieman hankalaa ja haasteellista löytää, joten olin iloinen, että tällainen kirja osui silmiini. 

Tulppaanikuumeen tapahtumat sijoittuvat 1600-luvulle, jolloin Amsterdamissa eletään taiteen kultakautta ja myös tulppaanikuumetta: sijoittajat hullaantuvat tulppaaneista ja yrittävät löytää ja myydä harvinaisuuksia, joiden avulla pistää rahoiksi. 

Kirjan päähenkilöinä on kaksi naista: Sophia, varakkaan kauppiaan nuori vaimo ja Sophian palvelustyttö Maria. Molemmilla naisilla on riehakas rakkauselämä, sillä Maria tapailee kalakauppiasta - ja perhe joutuu syömään kyllästymiseen asti kalaa. Marian heila Willem haaveilee rikkauksista, tai vähintään omasta pienestä puodista ja toimeentulosta, jolla voisi elättää Marian ja tulevan perheensä. 

Sophia elää tylsässä suhteessa itseään vanhemman miehen kanssa, joka haaveilee saavansa jälkikasvua; Sophia ei kuitenkaan tunnu tulevan raskaaksi. Maria taas haaveilee Jan van Loosista, joka saapuu hänen kotiinsa ikuistaakseen pariskunnan jälkipolville maalauksen muodossa. 

Jokaisella on haaveensa ja unelmansa, ja kirjassa onkin melkoisen monimutkainen juoni, kun kaikki haluavat toteuttaa unelmansa keinoja kaihtamatta. Kaikki eivät tässä pelissä voita, mutta voittajat selviävät ennen pitkää. 

Kirja oli kiehtova ajankuvaus, jossa Amsterdamin kadut ja kanaalit saavat elämänsä: eriarvoisuus valtaa kadut, juopot ja hämärämiehet yöt ja kuolleet koirat ja ihmiset kanaalit. Eihän tässä kirjassa kaikki aivan kaunista ole, mutta 1600-luku on helppo kuvitella sivuilta.

Maalausten malleina olevat henkilöt saavat myös kiehtovasti elämän ja tauluja voikin katsella hieman eri näkökulmasta: 

Vuosisatoja myöhemmin Sophian kuva roikkuu Rijksmuseumissa. Oppineet kiistelevät siitä kuka hän on. Onko hän Venus? Onko hän Delila? Hänen asemastaan van Loosin teosten joukossa julkaistaan tutkielmia. Tavalliset ihmiset aprikoivat: Kuka hän on? Van Loosin rakastajatarko? Vai malli? Tuskin malli, sillä nainen katselee taulusta aidon rakastuneesti. 

Hänellä ei ole nimeä. Hän on vain Nainen vuoteella. Sillä sehän hän on. 

Kaiken kaikkiaan kirja oli kiinnostava luettava, positivinen yllätys, sillä en ehtinyt odottaa kirjalta mitään. Oli viehättävää kävellä Amsterdamissa, ja täytyy lähteä katsomaan, löytyvätkö teoksen paikat vielä nykyisestä kaupungista. 

Kirjaa on lukenut mm. Sara. 

Deborah Moggach: Tulppaanikuume

2000, WSOY

Tulip Fever, 1999

suomentanut Irmeli Ruuska 

296 sivua

Kirja sopii myös kesälukuhaasteeseeni, kirjan nimenä kun on Tulppaanikuume. 

Ian McEwan: Amsterdam

Lentolipuissa suuntana Amsterdam, minkä innoittama etsin käsiini Amsterdam-aiheisia kirjoja. Tällaisena sattui eräältä vinkkilistalta silmiini Ian McEwanin Amsterdam (2000, Otava), jota aloinkin lukea heti, sillä McEwan kuuluu kirjailijoihin, jotka kiinnostavat ehdottomasti. 

Amsterdam ei varsinaisesti kerro nimensä mukaisesta kaupungista, koko kaupunki mainitaan ensimmäisen kerran kirjassa vasta sivun 100 jälkeen, mutta tarinan viimeinen näytös tapahtuu Amsterdamissa, joten kärsivällinen lukija löytää kyllä kaupungin tämän kirjan sivuilta.

"Hollantilaiset ja heidän järkevät lakinsa."

"Niinpä niin", sanoi Garmony. "Kun järkevyydestä on kyse, heillä on taipumus suorastaan liioitella."

Kirjassa on monta henkilöä, tärkeimmiksi nousevat Clive Linley, säveltäjä ja Vernon Halliday, päivälehden päätoimittaja. He tapaavat toisensa jälleen Mollyn, vauhdikkaan naisen, hautajaisissa. Molemmat miehet, kuten liuta tarinan muitakin miehiä, oli Mollyn entisiä rakastajia. 

Clive ja Vernon elävät elämänsä keski-ikäisyyttä, molempien urat ovat aallonpohjassa, ja he miettivät, miten saada uransa uuteen nousuun. Tai, mitä tehdä, jos ura ei enää nousekaan, jos elämän parhaat hetket ovatkin jo olleet? Kuinka paljon toiseen voi luottaa? 

Teoksessa isketään puukkoa toisen selkään niin paljon kuin ehditään. Poliitikko, ulkoministeri Garmony, joutuu myös Vernonin käsiin, kun Vernon saa haltuunsa valokuvia Garmonysta. Valokuvilla Vernonin on mahdollista tuhota Garmonyn ura - vai onko asia sittenkään niin yksinkertainen... 

Teos piti koukussaan loppuun asti, ja ystävyys oli yksi kirjan kantavia teemoja, niin kuin kirjan etusivulla povattiin: 

Ystävät jotka täällä kohtasivat ja syleilivät ovat menneet, 

kukin omien virheittensä pariin; 

W.H. Auden: Risteys

Kiinnostava teos, niin kuin kaikki McEwanin teokset, jotka olen lukenut. Muualta löysin ainakin Leena Lumin blogista tekstin teoksesta. 

Ian McEwan: Amsterdam

2000, Otava

Amsterdam, 1998

suomentanut Juhani Lindholm

178 sivua

Yousif Abu al Fawz: Taikalintu & Hanna Hällsten: Mangojen aika

Pääsiäisen lopuksi vielä kaksi kirjaa edellisviikon teemaan liittyen: kaksi hyvin erilaista tarinaa maahamme muuttaneista ihmisistä. 

Yousif Abu al Fawzin Taikalintu (2000, Like) -teokseen törmäsin Marjatan kirjablogissa, ja luin kirjan samantien, koska se vaikutti kiinnostavalta. Abu al Fawz (s.1956) pakeni kotimaastaan Irakista jo vuonna 1979 ja päätyi lopulta Suomeen, josta sai turvapaikan. Etsin tietoa netistä kirjailijasta: hänellä on kirjoja, joita ei ole julkaistu suomeksi. Hesarin mukaan hänellä oli tekeillä (jo vuonna 2011) kirja Helsinkiin pommi-iskua suunnittelevista islamisteista. 

Taikalintu on kuitenkin novellikokoelma, jonka novelleissa irakilainen mies elää Suomessa, Virossa ja Venäjällä, niissä paikoissa, joita pitkin Abu al Fawz saapui Suomeen. Varsinkin alkupään novellit vievät lukijan kertojan muistoissa Irakiin Bagdadiin, välillä painajaisissa, välillä muistoissa. Toisen irakilaiskirjailijamme Hassan Blasimin tavoin novelleissa kohtaavat eri aikatasot, mutta Abu al Fawzin novellit eivät ole aivan yhtä raakoja, pitkiä ja kimurantteja kuin Blasimin. Taikalintu-kokoelmassa pidin erityisesti niistä novelleista, joissa kertojaminä elää (suomalaisten) naisten kanssa: näissä novelleissa ei teemana ole naisten alistaminen (niin kuin niin monessa), vaan toisen käyttäytymisen ihmettely miellyttävässä ja humoristisessa mielessä. Erityisesti pidin "Eräänä iltana" -novellista, jossa kertoja rakentaa junan ikkunasta näkemälleen kohtaukselle tarinan: toisaalta tullut mies tulee naisensa jättämäksi, ja joutuu miettimään, miten rakentaa elämänsä uuden ja kotimaan odotuksia vastaavaksi. Sukulaiset haluavat rahaa rikkaasta Euroopasta, mutta mies saa korkeintaan tiskaajan työtä, mikä ei elätä edes häntä itseään. 

Teos oli kiinnostava, koska tässä äänen sai irakilainen kirjailija. Harmi, ettei kirjailijan muita teoksia ole suomennettu. 

Yousif Abu al Fawz: Taikalintu 

200o, Like

alkuteos: Ta'ir al Dahsha

suomentanut Marko Juntunen

162 sivua 

Toinen teos, jonka luin pääsiäislomalla oli Hanna Hällstenin Mangojen aika (2015, Robustos). Törmäsin tähän teokseen jossain kirjablogissa, jonka olen nyt hukannut. Mangojen aika jatkaa siitä, mihin edellä mainitsemani novelli päättyy: oman kotimaan vaatimukset törmäävät uuden kotimaan mahdollisuuksiin. 

David muuttaa Suomeen päästyään opiskelemaan suomalaiseen oppilaitokseen. Hän elää suomalaisen Eveliinan ja heidän poikansa kanssa. Eveliina ei ole koskaan varma, haluaako David elää heidän kanssaan ja rakastaako mies häntä, sillä David on aina jossain menossa, muualla. 

Kirjan takakansi kertoo, miten Davidin sydän on edelleen kotimaassa, siellä missä mangot kasvavat. Lukijana ärsyynnyin Davidin hahmosta, sillä tuntuu, että sydäntä tällä ei ole ollenkaan: mies elää fiiliksensä mukaan ja juoksee naisen luota toisen luokse. Ärsyynnyin myös valinnasta kertoa Davidin tarina; valinnanmahdollisuuksia olisi ollut muitakin, sillä kirjassa oli mielenkiintoisia henkilöhahmoja sekä Suomessa että Afrikassa, mutta nämä muut henkilöt jäivät sivuhenkilöiden rooliin kirjassa. Varsinkin Afrikan suunnalla tuntui olevan näitä kiinnostavia hahmoja, kuten Davidin äiti, joiden tarina olisi ollut kiinnostava ihan vaikka yksinään. 

Kirja oli kaikesta huolimatta mukava lukea, välillä tarina hyppi menneisyyteen toiseen paikkaan, mutta kuten edellä kirjoitin, nämä koukkaukset olivat kiinnostavia ja välillä uhkasivat olla myös kiinnostavampia kuin Davidin tarina. Kiinnostavaa oli kirjan lopussa myös Davidin vanhempien mielipiteet, jopa yllättäviä - David olisi voinut kasvaa kirjassa samalla tavalla kuin hänen vanhempansa. 

Hanna Hällsten: Mangojen aika 

2015, Robustos

281 sivua


Ps. Alempana myös toinen postaus, Hiraiden Kissavieras-teoksesta. Halusin saada maaliskuussa lukemani kirjat postattua ennen huhtikuuta =D.

Eija Hetekivi Olsson: Tämä ei ole lasten maa & Liza Marklund: Uutispommi

Eija Hetekivi Olssonin teos Tämä ei ole lasten maa on ollut pitkään "joskus luettava" -listallani. Lukuhaasteet ovat minulle siitä hyviä, että niiden voimalla tulee aloitettua juuri tällaiset teokset, joita ei millään muuten viitsisi aloittaa. Kirjan ennakkotietojen perusteella minua kiinnosti lukea, minkälaista suomalaisten elämä on ollut Ruotsissa, kun niin monet maahan muuttivat 70-luvulla. 

Teoksen minäkertoja on Miira, jonka ala- ja yläastevuosia kuvataan kirjassa. Hesari tietää kertoa, että kirjan tarina on omaelämäkerrallinen, sekä kirjailija että kirjan päähenkilö käyvät Ruotsissa koulua suomiluokalla, joka on hyvä asia siksi, että lapset ymmärtävät, mitä opiskelevat. Mutta samalla luokalla oleminen estää tulevaisuuden: luokalta ei ponnisteta ruotsinkielisiin jatko-opintoihin. Miira haluaa kirurgiksi ja alkaa aina välillä lukea mahdollisimman monimutkaisia kirjoja vapaa-ajallaan. 

Miiran vanhemmat ovat siivooja-äiti ja Volvon tehtaalla työskentelevä isä. Rahasta on pula, mutta vanhemmat, varsinkin äiti, pyrkivät antamaan lapselleen itseään paremmat mahdollisuudet. Kun Miira haluaa kielikurssille Isoon-Britanniaan, äiti ottaa lainaa pankista. Muuten vanhemmat antavat Miiran liikkua itsenäisesti, ja Miirahan kokeilee rajojaan. Rajat tulevat vastaan, kun hän on ystävänsä kanssa irstaan miehen asunnolla, jonne he päätyvät tarkoituksenaan maksaa itsellään viinasta. 

Miira haluaa kokeaa juttuja, ja hän lähtee päätäpahkaa erilaisiin asioihin mukaan, mm. ystävänsä kanssa Afrikkaan. Aika moni juttu ei sitten kuitenkaan tunnu aivan omalta, ja Miira palaa vanhempiensa luokse ja alkaa ansaita omaa rahaa, siivoamalla. 

Miira on kiukkuinen tyttö, jota ärsyttää moni asia maailmassa. Erityisesti häntä kiukuttaa koulu ja opettajien asenne: tuntuu, että hänelle annetaan muita huonompia numeroita vain sen takia, että hän on maahanmuuttaja. Miiran kiukku alkaa kirjan lopussa hieman hiipua, ehkä sen takia, että hän alkaa itse ottaa vastuuta asioista, ja paljolti sen takia, että hänen perheensä pääsee yllättäen pois betonilähiöstä, Göteborgin Gårdstenista.

Koin kirjan lukemisen loppua kohden hieman puuduttavaksi, koska kirjassa oli paljon kerrontaa teinin sekoilusta, mutta onneksi tarinasta tuli hieman valoisampaa loppua kohti. Kantensa mukaisesti kirja oli myös sisältä synkkä ja ruma, mutta ehkä siksi, että se oli omakohtaista ja totta. 

 Kirjasta myös Järjellä ja tunteella -blogissa. 

Helmet-lukuhaasteeseen: 

15. Kirjan kansi on mielestäsi ruma: Eija Hetekivi Olsson: Tämä ei ole lasten maa (2014, Schildts & Söderströms) - Ingenbarnsland, 2012, suomentanut Outi Menna, pokkari, 350 sivua

Luin vuoden alussa Liza Marklundin teoksen Rautaveri, jonka kirjailija on uhannut olevan hänen viimeinen kirjansa. Lukiessani kävi mielessä, että olisi kiinnostavaa lukea ainakin osa Marklundin vanhoista teoksista, jotka olivat suosikkikirjojani niiden ilmestymisen aikaan 2000-luvun alussa. Aloitin Marklundin ensimmäisestä Annika Bengtzon -teoksesta, Uutispommi, joka on alun perin kirjoitettu vuonna 1998. Suomeksi kirja tuli vuonna 2000. 

Uutispommi osuu Helmet-lukuhaasteen kohtaan 31.Olympialaisista kertova kirja, sillä kirjan tapahtumat sijoittuvat Tukholmaan ja siellä järjestettävien olympialaisten kisapaikkoihin. Olympialaisia Tukholmaan ei tullut, vaikka kaupunkiin haettiin kesäolympialaisia vuodeksi 2004. Kirjan tapahtumat alkavat, kun olympiastadionilla räjähtää. Käy ilmi, että pommi on vienyt myös ihmisen. Rikostoimittaja Annika Bengtzon saa kirjoitettavakseen ja tutkittavakseen räjähdyksen ja näyttää, mihin kykenee: hän on sisällä jutussa enemmän kuin pitäisi, ja joutuu tietenkin pulaan.

Kvällspressenissä kuohuu, sillä Annika on aloittanut rikostoimituksen pomona, ja osa toimituksesta ei voi sulattaa asiaa. Työn sovittaminen perhe-elämään on vaikeaa, sillä toimittajan työ vaatii juoksemista rikosten ja rikollisten perässä kelloon katsomatta. Silti lapset pitää viedä ja hakea päiväkotiin ja -kodista, ja lähestyvä joulu aiheuttaa lisäpaineita. Kirjasta kirjaan nämä kaksi asiaa: työ- ja perhestressi jatkuvat niin, että Annikan ahdistus ja stressi väsyttävät lukijan (ainakin minut lukijana). Onneksi lehden päätoimittaja Anders Schyman näkee Annikassa kyvykkyyttä ja puolustaa tätä; samaa ei voi sanoa Annikan miehestä Thomasista, jolla on oma työ ja joka haluaisi Annikan hoitavan äidin tehtävät paremmin. 

Liittyvätkö räjähdykset, joita kirjassa tulee useampi, olympialaisiin; onko joku terroristijärjestö niiden takana? Annika tutkii kilpaa poliisien kanssa tapahtuneita, ja saa vinkkejä poliiseilta. Lopulta on hieman epäselvää, kumpi juttua tutkii innokkaammin. 

En aivan ihastunut nyt uusintakierroksella kirjaan, Annikan stressi tuntui vievän omiakin voimia. Työelämä vaikutti hirveältä, varsinkin naisen kannalta ja perhe-elämä vielä vaikeammalta. 

Liza Marklund: Uutispommi

2011, Seven-pokkari, 1.suomennos 2000, Otava

Sprängaren 1998

suomentanut Outi Knuuttila 

379 sivua 

31. Olympialaisista kertova kirja: Liza Marklund: Uutispommi

Kirjoja suhteiden vaikeudesta ja vaikeista suhteista

Olen lukenut elokuussa ison kasan kirjoja, joissa tuntuu olevan sama aihepiiri: parisuhteen vaikeus ja vaikeiden ihmisten kanssa suhteessa eläminen tai suhteesta eroon pääsemisen vaikeus. Kaikissa näissä kirjoissa parisuhteessa menee joku asia pieleen, suhde nyrjähtää tavalla, mikä aiheuttaa kärsimystä toisessa. Kun mielenterveys järkkyy toisella, niin toinen kärsii. 

Daniel Glattauerin Takiainen (2013, Atena) jäi minulta viime vuonna lukematta, joten palasin kirjaan nyt, mikä oli hieno asia, sillä koukutuin kirjaan välittömästi. Kirjassa päähenkilö Judith törmää ruokakaupassa mieheen, joka etsii myöhemmin Judithin käsiinsä. Mies, Hannes, on miellyttävä ja osaa olla naiselle juuri sellainen kuin pitää. Hannes ihastuttaa myös Judithin ystävät ja perheen itseensä. Vain Judithin masennusta poteva veli pitää Hannesta "liian ystävällisenä". 

Judith, joka on elänyt pitkään sinkkuna ja on nyt melkein nelikymppinen, ei halua olla koko aikaa yhdessä, vaan kaipaa myös omaa aikaa. Tämä on Hannekselle vaikea asia sulattaa. Judith huomaa, että Hanneksessa on jotain outoa, ja Judith haluaa lopettaa koko suhteen. Mutta Hannes on hänessä kiinni kun takiainen - alkaa vainoaminen, joka saa kirjan loppua kohden yhä omituisempia sävyjä. 

Pidin kirjasta ja sen koukuttavasta kerronnasta. Loppu olisi voinut olla erilainen, olisin voinut lopettaa kirjan noin 50 sivua aiemmin. 

Muita kirjan lukeneita mm. Sanna ja Maija. 

Daniel Glattauer: Takiainen

2013, Atena

Ewig Dein 2013

suomentanut Raija Nylander

268 sivua

Niina Hakalahdelta olen lukenut aiemmin Aavasaksan (2010, Tammi) tänä kesänä ja Uimataidon (2008, Tammi) hieman aiemmin. Sydänystävä (2014, Karisto) kuului ehdottomasti niihin syksyn kirjoihin, jotka halusin lukea. 

Sydänystävä kertoo Kaisasta ja Minnasta, jotka ovat myöskin nelikymppisiksi ehtineitä naisia, jotka elävät omissa perheissään onnellista elämää. Molempien perheisiin kuuluu rakastava mies ja teini-ikäinen poika ja naiset ovat molemmat äidinkielenopettajia. He ovat eläneet elämänsä tehden samoja päätöksiä ja elämät ovat hyvinkin samanlaiset. Niinpä ei ole ihme, että he lähtevät yhteisellä hiihtolomalle laskettelukeskukseen. 

Hiihtoloman tapahtumat nyrjäyttävät naisten ystävyyden omituiseen asentoon, josta ei ole paluuta normaaliuteen. Keskusteluihin ja aikuisten suhteisiin alkaa lomalla tulla säröjä - sanoja, joita kuuluisi sanoa, mutta joita ei sanota. Etukäteen suunniteltu elämä alkaa mennä vikaraiteille. Minna tuntee, että hänen perheeseensä tulee mukaan sellaisia asioita, jotka eivät oikeastaan mahdu siihen elämään, jota hän on tottunut elämään ja aikonut elää loppuun asti. Miksi Minnasta tuntuu, että juuri hänen ja hänen perheensä elämä menee huonosti ja Kaisan perheessä kaikki onnistuu?

Kaisan kasvoilla oli harras eläytymisilme, joka ärsytti minua. Olisipa Eetulla tullut edes yksi virhe gaalasoitossa tai olisipa hän unohtanut jalkaansa vaaleanpunaiset reinot tai olisipa hän vastannut vaikka emmätiä tai että aikoi julkkikseksi. 

Minna alkaa tuntea itsensä hulluksi aivan samoin kuin Glattauerin kirjan Judith, kun hänen elämänsä ympärillä ahdas verkko kiristyy. 

Suosittelen kirjaa sellaiselle, joka haluaa nähdä täydellisen keskiluokkaisen perheen kulissin taakse. 

Kirjan on lukenut ainakin Annika, jonka tekstistä löytyy muita kirjan lukeneita. 

Niina Hakalahti: Sydänystävä

2014, Karisto 

224 sivua

Riitta Jalonen ihastutti minua teoksellaan Kuka sinut omistaa (2013, Tammi) noin vuosi sitten, ja Jalosen kirjoja olen halunnut lukea enemmän. Yö on oranssi häkki (2000, Tammi) lähti syksyyn sopivan värisen kantensa takia mukaan kirjastosta. Tässäkin kirjassa on kyseessä omituinen rakkaus.

Anni ja Henri ovat vanhoja luokkakavereita, jotka kohtaavat, kun valokuvaajana työskentelevä Henri päättää ottaa yhteyttä vanhoihin luokkakavereihin: hän haluaa valokuvata heidät. Anni suostuu valokuvaan ja myös Henrin vuoteeseen, sillä hän elää keski-ikäisen tylsää elämää miehensä kanssa, jolta ei saa tarpeeksi kosketusta. Tapaamiset vievät Annin ja Henrin myös kouluaikaisiin muistoihin, jolloin lukija huomaa, että joku outo vetovoima veti heitä puoleensa jo lapsena. 

Anni ja Henri ovat oudossa suhteessaan ja kirjan motto tuntuukin olevan sen ihmettely, miten ihmiset maailmassa kulkevat toistensa ohi, välillä pysähtyen ja sitten taas jatkaen matkaansa: 

Henri ei lopu minuun, ei pääty minuun. Ihmiset jatkavat matkaansa pysähtyvät välillä toistensa luo, vaihtavat toistensa kuvia ja pyytävät: ota minut syliisi, ja päästä minut pois. Mutta kuka valitsee omat ihmisensä? Tuntuu että ne tuodaan eteen: näe tai ole näkemättä, valitse menetkö ohi vai jäätkö katsomaan. 

Minun elämäni palaa aina minulle itselleni niin kuin Henrin elämä palaa hänelle itselleen. Aivan kaikki mitä me teemme ja ajattelemme, palaa takaisin meille itsellemme. 

Riitta Jalonen: Yö on oranssi häkki 

2000, Tammi

112 sivua

Lopuksi tämän syksyn uutuuskirja, jossa käsiteltiin myös parisuhteen vaikeutta.

Juha Ruusuvuori on minulle aiemmin jäänyt tuntemattomaksi kirjailijaksi, vaikka mies onkin kirjoittanut aika paljon kaikenlaista. Koston enkeli (2014, WSOY) kiinnosti minua ennakkotietojen perusteella: kirjassa akateeminen pariskunta elää hyvää elämää, kunnes nainen alkaa epäillä miehensä uskollisuutta. Mialla ja Harrylla on hyvä elämä: molemmilla urat, lapsi lähtenyt kotoa pois, he harrastavat yhdessä ja heidän seksielämänsä on hyvä. Miten tällaiseen elämään voi tunkeutua jotain, joka uhkaa pariskunnan elämää yhdessä, ihmettelee Mia. 

Minkä muka alkaisin vakoilla omaa miestäni. Minä, joka en ollut koskaan tuntenut oikeaa mustasukkaisuutta, siksi kun ei ollut koskaan ollut aihetta. Tekisinkö nyt pellen itsestäni? --
Minua alkoi hävettää. Alkaisinko limaisesti seurata omaa miestäni, joka ei ollut koskaan antanut aihetta epäilyksiin. 

Kestääkö Mia mustasukkaisuuden tunteet, jotka heräsivät, kun ystävätär hienovaraisesti vihjaisi Mian miehestä ja toisesta naisesta?

Yliopistomaailmassa kun liikutaan, kirjassa kuljetaan myös tutkimuksen maailmassa: miten salamurhaajat ja muslimiterroristit liittyvät toisiinsa? Onko Eugen Schaumanissa jotain samaa kuin itsemurhapommittajissa? Tutkimus ja toisen ihmisen tappaminen kulkevat kirjassa pettämisepäilyjen kanssa ja tuovat jännitystä kirjan tarinaan. 

Vanha ja kulunut aihe oli tässä kirjassa ehkä juuri tämän yliopiston ja tutkimuksen takia kiinnostavasti koottu kansien väliin. Koukutuin tähänkin teokseen. 

Juha Ruusuvuori: Koston enkeli
2014, WSOY
180 sivua
arvostelukappale

*************************************Mikko Kalajoki ja Kolme tärkeintä asiaa -kirja tulossa piakkoin omaan postauksenaan!

Álvaro Mutis: Araucaíman kartano - Lecumberrin päiväkirja

Álvaro Mutis oli minulle aivan tuntematon kirjailija, mutta hoksasin Mutisin nimen Tarukirja-blogista, jossa Margit on haastanut muutkin lukijat tutustumaan espanjankieliseen kirjallisuuteen. Pääkaupunkiseuden kirjastosta löytyy suomennettuna Mutista vain yhden teoksen verran: Araucaíman kartano; Lecumberrin päiväkirja (2000, Kookos kustannus /alkuperäiset 1973; 1960), jossa sen nimensä mukaisesti on kaksi tarinaa. Molemmat ovat lyhyitä tarinoita, joten tässä on ikään kuin kaksi miniromaania yhdessä.

 

Araucaíman kartanossa seikkaillaan sen nimensä mukaisesti kartanossa, jonne saapuu kaunis tyttö, näyttelijätär Ángela. Mutis kertoo tarinan, jonka juoni paljastuu vasta viimeisillä sivuilla, kunkin kartanossa asuvan henkilön kautta. Pitkin tarinaa siinä kyllä vihjaillaan, että jotain tapahtuu ja joku on syyllinen.

 

Tyttö oli uhri. Hän oli seitsentoistavuotias ja saapui eräänä päivänä kartanoon polkupyörällä. Ensimmäisenä hänet näki ja otti vastaan kartano. Hänen nimensä oli Ángela.

 

Ennen kuin se jokin tapahtuu, ehtii tämä nuori tyttö vierailla yhden jos toisenkin petikumppanina kartanon huoneissa. Tapahtumat saavat tarinan henkilöt lähtemään kartanosta pois yksi kerrallaan. Se, mitä tapahtuu, jääköön jokaisen uteliaan itsensä löydettäväksi.

 

Sinä samana iltana Don Graci häipyi kartanosta mukanaan palvelija, joka seurasi perässä isännän laukkuja kantaen. Kaksi päivää myöhemmin vartija pakkasi reppunsa ja ajoi Ángelan tuomalla polkupyörällä pois. Munkki pysyi muutaman päivän kauemmin. Lähtiessään hän sulki kaikkien huoneiden ovet ja viimeisenä suuren pääportin. Kartano hylättiin rankkasateiden nostattaman tuulen armoille, joka jäi ujeltamaan käytäville ja pyörimään patioille.

 

Tarina oli unenomainen, ja siinä oli mukanakin henkilöiden unia, seksuaalinen ja intohimoinen. Juuri sellainen, millainen odotinkin eteläamerikkalaisen kirjallisuuden olevan.

 

Lecumberrin päiväkirja kertoo vankilasta, jossa vangit vähän kerrassaan kuolevat pois. Vankilassa pyörii valehuumetta, joka salakavalasti iskee vankiin, kun tämä vähiten odottaa.

*********
 

Kirja kuuluu sellaisiin teoksiin, joita en olisi ilman jotain lukuhaastetta lukenut, enkä etsinyt käsiini. Ensimmäinen tarinoista piti minut otteessaan, olin jotenkin niin hämmästynyt lukemaani, että luin innolla eteenpäin; vankilatarina taas oli jotenkin astetta liian kammottava viehättääkseen minua.

 

Wikipedia mainitsee nämä Mutisin teoksiksi, joista hän sai eniten mainetta. Álvaro Mutis syntyi vuonna 1923 ja kuoli 22.9.2013.

 

Álvaro Mutis: Araucaíman kartano - Lecumberrin päiväkirja

2000, Kookos kustannus

La mansión de Araucaíma 1973; Diario de Lecumberri 1960

suomentanut Satu Ekman

91 sivua

 

 

Kirjalla osallistun kirjallisuutta fudis-maista -haasteeseeni ja myös Margitin Hola Español - haasteeseen.

Kolumbia on minulle tuttu aiemmin vain Gabriel García Márquezin myötä, nyt huomasin, että kirjahyllyssäni on myös eräs yllätysnimi Kolumbiasta - ehkä palaan vielä kevään myötä uudelleen Kolumbiaan. Tämä kirja oli ensimmäinen lukemani kirja Etelä-Amerikasta, olen iloinen ja tyytyväinen, että pääsin aloittamaan valloitusmatkani tähän jo melkein myyttiseksi kohonneeseen kirjalliseen alueeseen.

 

 

 

Fudiksesta poikani kertoi Kolumbian parhaaksi pelaajajaksi Radamel Falcaon, jonka taidonnäytteitä pääsee ihailemaan tästä: Radamel Falcao.

Joel Haahtela: Perhoskerääjä & Naiset katsovat vastavaloon

Uuden vuoden kunniaksi listailen täälläkin blogissa vuoden luettuja, mutta sitä ennen täytyy iskeä eetteriin tällainen unohdettu teksti, joka on odotuttanut itseään kesästä alkaen. Tarkoitukseni oli lukea kaikki loput Joel Haahtelan kirjat, mutta kirjat uuvuttivat minut, pari jäi kesken - myös se tämänvuotinen Haahtelan uusin.

 

Mutta tässä muistoja kesältä, luonnoksissa virunut teksti.

 

 

 

 

Joel Haahtelan Perhoskerääjässä (2011/2006, Otava) mies saa Henri Ruzicka  -nimiseltä mieheltä testamentissa kaiken tämän perinnön. Mies miettii, että miksi ihmeessä, koska ei tunne Ruzickaa.

 

Miehen vaimo on työmatkalla, joten mies on vapaa lähtemään tutkimaan Ruzickan mennyttä elämää. Ruzickan talosta hän löytää kirjeitä eräälle Anna Prinzille, joka asuu edelleen kotitalossaan Saksassa. Mies lähtee tapamaan Annaa Saksaan, koska kirjeissä Anna ei osaa sanoa, miksi mies on saanut perinnön.  

 

Kirjassa on siis sama tarina, mikä niin usein Haahtelan kirjoissa: on mies, joka etsii jotain menneisyydestä. Tällä kertaa mies ei etsi rakkautta eikä naista, eikä nuoruutta, vaan hän etsii sitä, mikä yhdisti herra Ruzickan ja hänen oman elämänsä niin voimakkaasti, että Ruzicka halusi antaa miehelle kaiken, mitä elämänsä aikana omisti.

Miten lähelle totuutta miehen on edes mahdollista päästä monen vuosikymmenen taakse?

En ollut varma mikä Annan kertomuksesta oli todella Henri Ruzickan kertomusta, mikä hänen omaa kuvitelmaansa, mikä sekoittui lapsuuden satuihin. Ja mikä oikeastaan oli todellista? Oliko todellisuus sillä hetkellä kun se tapahtui, vai nyt seitsemänkymmentä vuotta myöhemmin kun Anna Prinz yritti muistella unohtunutta päivää, joka oli kerrottu hänelle yhtenä tuulisena yönä, oliko todellisuus syntynyt Henrille hänen vangitessaan perhosen, vai myöhemmin kun asiat olivat alkaneet hakea muotoa ja selitystä hänen mielessään ja unissaan, olisko todellisuus vasta nyt kun kirjoitin näitä sanoja, vai oliko todellisuus jonkinlainen yhteenlausuma kaikesta nähdystä ja kuullusta, alati muuntuva, ikuisesti virtaava, jokaisena päivänä uuden muotonsa hakeva - - 

Miten perhoset liittyvät tarinaan? Ruzicka on perhoskerääjä, jolle perhoset ovat paitsi intohimo myös pakkomielle.

Perhonen oli jäänyt liitelemään heidän yläpuolelleen, näyttänyt hetken aikaa jo katoavan, kunnes se oli äkisti muuttanut suuntaa, lepatellut alaspäin ja laskeutunut hänen äitinsä hihansuulle. Perhonen oli jäänyt siihen, levitellyt siipiään pökertyneenä auringosta, ja he olivat kaikki katselleet sitä ihmetellen.

Parasta Haahtelassa, vaikka tämä kirja ei nyt ehkä aivan loistokkainta kirjailijaa ollutkaan, on hänen tapansa luoda tuokiokuvia, hetkiä, joissa lukijana pääsin pysähtymään ja huokaisemaan. 

Nainen kuunteli minua ja sanoi haluavansa antaa jotain. - - 

Hän otti hameensa, laski sen polvilleen, leikkasi kankaasta palan, taitteli sen neljään osaan ja antoi minulle. Kun kysyin miten hän saattoi enää käyttää hametta, hän pani sen ylleen ja sanoi: huonosti. Vasemman lantion kohdalla olin neliskanttinen reikä. Panin sormeni sen päälle, tunsin kankaan reunan, hänen ihonsa. Muistatko, hän kysyi, juuri siihen kohtaan olin koskenut häntä ensimmäisen kerran.   

Otin matkalukemiseksi junaan Haahtelan Naiset katsovat vastavaloon -teoksen 2002/2000, Otava), josta aloin tunnistaa kohdan sieltä ja toisen täältä. Pian tulikin olo, että olen kirjan jo aiemmin lukenut, mutta matkalla en sitä saanut tarkistettua, joten tuli sitten luettua kirja toiseen kertaan. Mikä oli ehkä hyvä, koska ensimmäisellä kerralla en ollut aivan kaikkea ymmärtänyt. Nytkin kirjaa lukiessani kävi mielessä, että aika moni asia tässä kirjassa jää salatuksi, mutta kun matkalla luin kirjaa hitaasti, tulivat asiat tarkasti mukaan lukumatkassa. 

Kirjassa eletään vähän aikaa sitten naimisiin menneiden Klausin ja Lilianin, ja heidän pariskuntatuttaviensa kanssa. Naapuriin muuttaneella Emmalla tuntuu olevan salaisuuksia, joita naapurin kukkia kasteleva Lilian alkaa vaivihkaa selvitellä. Naiset ystävystyvät oikein hyvin keskenään, ja salaisuudetkin alkavat selvitä ehkä liiankin hyvin. 

En osaa vieläkään päättää, mikä tämä kirja oikeastaan on. Ehkä jonkinlainen trillerimäinen keskiluokkaisuuden kulissien taakse kurkistamiskirja? Kaikki ei olekaan aivan sitä, miltä näyttää. Vaikka paksut verhot ikkunassa pitävät Münchenin olympialaisten terroristit poissa omasta elämästä, voi omassa elämässä olla omia terroristeja naapurissa (kuvainnollisesti)? Ehkä kirjan voisi nähdä myös Lilianin kasvutarinana?

 

Joel Haahtela: Perhoskerääjä

2011, Otava (Seven-pokkari)

alkuperäinen vuodelta 2006

189 sivua

(oma kirjahylly)

Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon

2002, Otava (Seven-pokkari)

alkuperäinen vuodelta 2000

201 sivua

(oma kirjahylly)

Joel Haahtela Lumipäiväkirja (2008, Otava)

Joel Haahtela: Traumbach (2012, Otava)

Joel Haahtela Naiset katsovat vastavaloon (2000, Otava)

Elena  (2003, Otava)