Lionel Shriver: Jonnekin pois

Jonnekin pois (2011, Avain; suomentanut Seppo Raudankoski alkuperäisestä teoksesta So Much for That) on ensimmäinen Lionel Shriverin teos, jonka olen lukenut. Kirjan alku teki minuun vaikutuksen. Mietin, että miksi en ole aiemmin lukenut Shriveriä, koska tämä on niin mahtava kirjalija ja teksti kertakaikkisen loistavaa. 

Jonnekin pois on tarina Shepherdistä, joka on säästänyt rahaa toiseen elämäänsä 731 778,86 dollaria. Hän haluaa viedä vaimonsa ja poikansa Itä-Afrikkaan elämään toisenlaista elämää, jossa on vapaa kaikesta siitä, mikä elämässä on tärkeää Yhdysvalloissa. 

Shepherdin pitkäaikainen työkaveri ja hyvä ystävä Jackson on toisenlainen ihminen: hän ei säästä rahaa, vaan hänellä on luottokorttivelkoja ja pelihimo, jotka tuottavat hänelle ongelmia. Jacksonilla on myös tytär Flicka, joka sairastaa harvinaista sairautta. Sairaus on perheen elämässä joka päivä länsä, sillä Flicka ei pysty arkipäiväisiin asioihin ilman apua. Sitten Shepherdin vaimo, Glynis, sairastuu.

Samalla kun Shepin säästötilin hupenevat, tutustuttaa Shriver lukijansa amerikkalaiseen terveydenhuollon koukeroihin: molemmissa perheissä yksi sairas takaa sen, että ystävyksillä, Shep ja Jackson, keskusteltavaa riittää. Myöskin Shepin vastuuntunnoton sisko, Beryl tuottaa harmaita hiuksia Shepille, joka on tottunut huolehtimaan kaikesta ja kaikista. Shepin poika taas on omaan huoneeseensa lukkiutunut teini, mikä myöskin huolestuttaa Shepiä.

Asetelma kirjassa on siis keski-ikäinen elämä, suhteellisen vakituinen toimeentulo kaikilla, onnelliset perhekuviot, minkä kaiken sairaudet sotkevat.

Teoksessa seurataan lähinnä Shepin näkökulmasta, miten vaimon sairaus syö paitsi pankkitiliä myös Shepin työmahdollisuuksia ja miten poika Zack, tuntuu olevan yhä vain kauempana hänestä, sekä henkisesti että teknologisesti. Vaimon sairauden myötä perheen porvarilliset kulissit alkavat romahdella. Samalla kun mikään kulisseista ei enää pidättele heitä yhdysvaltalaisessa keskivertoelämässä, Shep huomaa, että ajatus toisesta elämästä ei päästä otteesta.

Alun innostukseni alkoi hiipua jossain sivun 300 jälkeen ja loput luin lähinnä velvollisuudentunnosta saada kirja loppuun. Kirja, josta monet ovat pitäneet, esimerkiksi:  

Susa,
Valkoinen kirahvi,
Jenni,
Leena Lumi.

Kirja oli kaiken kaikkiaan hyvä, mutta hehkuttaa en silti osaa sitä. Ymmärrän kyllä, miksi se monta viehättää. Jotain sellaista, minkä takia olisin kirjasta superhyperpitänyt, en kuitenkaan löytänyt kansien välistä. 

Ripulia sairastavan afrikkalaislapsen voi pelastaa suunnilleen viidellä dollarilla. Afrikassa kuolee joka vuosi pari miljoonaa lasta käytännössä siihen, että he paskovat itsensä hengiltä. Jos Terri Schiavon (koneilla elossa pidetty amerikkalainen) elossa pitämiseen käytetyt rahat - jos sitä elämiseksi voi sanoa - käytettäisiin Afrikassa, tänä vuonna voitaisiin pelastaa joka ikinen niistä lapsista.  

Musiikkihaaste - viikko 18

Tällä viikolla voin vastata lyhyesti: Haluaisin ja toivoisin, että radiossa (tai missä tahansa) meilläkin soisi ja raikaisi tällainen musiikki. Koska tästä tulee niin paljon parempi mieli kuin jostain kylmänkankeasta melankolimetallista.

day 01 - your favorite song
day 02 - your least favorite song
day 03 - a song that makes you happy
day 04 - a song that makes you sad
day 05 - a song that reminds you of someone
day 06 - a song that reminds you of somewhere
day 07 - a song that reminds you of a certain event
day 08 - a song that you know all the words to
day 09 - a song that you can dance today 10 - a song that makes you fall asleep
day 11 - a song from your favorite band
day 12 - a song from a band you hate
day 13 - a song that is a guilty pleasure
day 14 - a song that no one would expect you to love day 15 - a song that describes you
day 16 - a song that you used to love but now hate day 17 - a song that you hear often on the radio
day 18 - a song that you wish you heard on the radioday 19 - a song from your favorite album
day 20 - a song that you listen to when you’re angry
day 21 - a song that you listen to when you’re happy
day 22 - a song that you listen to when you’re sad
day 23 - a song that you want to play at your wedding
day 24 - a song that you want to play at your funeral
day 25 - a song that makes you laugh
day 26 - a song that you can play on an instrument
day 27 - a song that you wish you could play
day 28 - a song that makes you feel guilty
day 29 - a song from your childhood
day 30 - your favorite song at this time last year

Erlend Loe: Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa

Erlend Loen Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa (2011, Johnny Kniga, alkuperäinen teos Stille dager i Mixing Part 2009) tuli vastaani,

missäs muualla kuin kirjaston uutuuksien joukossa.

Loen kirjoja olen satunnaisesti lukenut ja nyt kun oli oiva tilaisuus, 

pitihän siihen tarttua. 

Kirjan alku olikin lupaava: Telemannin perhe päättää vuokrata loma-asunnon Saksan Garmisch-Partenkirchenistä, eli Mixing Partista, kuten perheessä paikkaa nimitetään käännöskukkasen perusteella.

Alku oli lupaava siinä mielessä, että se oli hauska, 

ja koska itse pidän enemmän minimalismista kuin pitkistä, rönsyilevistä ajatuksista, joita erotellaan pilkuin ja välimerkein, tekstin lyhyet keskustelut 

olivat juuri minulle sopivia. 

Keskustelut ovat lyhyitä, ne hotkaisee lukiessa nopeasti, 

mutta silti niissä sanotaan paljon. 

  

Perheen äiti, Nina ottaa ilon irti lomasta ja isä, Telemann haaveilee kirjoittavansa teatteriin näytelmän, ja samaan aikaan hän haaveilee tv-kokki Nigella Lawsonista.

Nämä haaveet menevät suloisesti sekaisin, 

samalla kun Nina-vaimo ei haaveile, 

vaan tekee. Jotain muuta.

Leppoisan loman lopputulos on jotakin muuta kuin etukäteen olisi odottanut. 

Teos etenee paljon dialogin keinoin. 

Pariskunta keskustelee, useammin enemmän vaieten kuin puhuen. 

Kenen kanssa sinä juttelit?

Yhden venäläisen tennisäidin. 

Ja hänkö tiesi, kuka tämä masennukseen taipuvainen teatterihenkilö oli?

Kyllä. 

Oliko hän kaunis?

En tiedä. 

Et tiedä?

En ole koskaan nähnyt häntä. 

Mutta sinähän sanoit puhuneesi hänen kanssaan tänään. 

Ai, tarkoitatko sitä venäläistä?

Tietenkin.

Ja haluat tietää, oliko hän hyvännäköinen?

Niin. 

En katsonut niin tarkkaan. 

Pötyä. Oliko hän kaunis. 

Oli. 

Kirjan alku pohjustaa keski-ikäistyvän pariskunnan alkavaa avioliiton kriisiä. Sitä, kun toinen on kiinnostunut vain yhdestä asiasta (teatterista) ja toinen puhuu aivan eri kieltä. Teoksen sivuilla asia ilmenee esimerkiksi niin, että Nina osaa saksaa, Telemann ei. Mitä tapahtuu, kun toinen löytää ihmisen, joka puhuu samaa kieltä hänen kanssaan ja toinen uppoutu yhä syvemmälle mielikuvitukseensa, tai pakkomielteensä pariin.

Tämän on lukenut myös

Linnea,

Jori,

Karoliina, 

joista Jori ei pitänyt kirjan nimen käännöksestä ja kukaan ei oikeastaan liiemmin innostunut kirjasta. 

Kirjan nimestä itsekin ajattelin, että olisi voinut toimia Mixing Partina paremmin, mutta kun katsoo näitä muunkielisiä kirjankansia, niin aika selvästihän näissä on esillä Nigella. 

Toisaalta, olisihan suomenkielisessäkin teoksessa voinut ratkaista kirjan nimen toisin ja kirjan kanteen sijoittaa Nigellan, kunten näissä muissakin. 

Nigellahan oli myös Telemannilla enemmänkin pakkomielle kuin julkisivu. 

Olen myöskin vähän sama mieltä, että kirja oli kovin kepeä lukea, 

vasta nyt kun kirjoitin

ja selasin kirjaa takaisinpäin, aloin pitää itse kirjasta. 

Mutta ehkä kirjan ansiot olivatkin kovasti alkuosassa, 

jossa dialogeissa tulee ilmi pariskunnan ongelmat. 

Kuten alussa kirjoitin, olen itse lyhyiden lauseiden ja esitystavan ystävä, 

ehkä sen takia aloin pitää kirjasta - tai ainakin sen alusta 

oikeastaan aika paljon. 

Ja sitten aloin myös selailla Nigellaa, kuka hän oikein on?

Ja, eihän tällaiseen ihmiseen voi olla oikein rakastumatta, 

vai voiko?

  

Talvi lauluissa

Pitkästä aikaa taas muutama laulu, Bollywoodin maisemista. Luulisi, että lämpimässä maassa ei paljon muistella talven kylmyyttä ja ankaruutta, mutta mitä vielä. Välillä elokuvista löytyy yllättäviäkin talvimaisemia ja talvi-iloja.

Tämä ensimmäinen on meidän lasten suursuosikki. Äidin kuulemma pitäisi olla ihan samanlainen kuin tässä laulussa. Mitä ihmettä? Enkö mä muka ole lasten leikeissä aina yhtä innolla mukana? Joka vuosi olen lumiukon rakentanut yhtä innokkaasti... 





Nämä Elokuvasta Fanaa, jota en ole nähnyt, mutta joka varmasti pitäisi, koska miesosan päänäyttelijä, Aamir Khan, on tehnyt vain hyviä elokuvia - ja naispääosassa on suosikkini Kajol.

Hieman varhaisempaa Kajolin tuotantoa on  Dilwale Dulhania Le Jayenge , jossa Kajol vuosimallia 1995 näyttää, miten pikkupikkumekkosessa pärjätään talvimaisemissa. Filmi on kuvattu Euroopassa. Vastanäyttelijänä tietysti Shah Rukh Khan. Tässä laulussa niinkin ihmeellinen kohtaus, että tässä kännäillään...




Bollywoodin minua eniten nyyhkyttävä laulu, Humko Humise Churalo leffasta Mohabbattein, pääosassa Shah Rukh ja vastanäyttelijänä Aishwariya Rai. Jos napapaidassa pärjää lumikinoksissa, niin ei tässä mitään hätää: toukokuu on yllättävän lähellä.


Koska noissa lauluissa on jo vähän liiankin hyvä fiilis talven osalta, niin onneksi on Kabhi Alvida Naa Kehna, jossa talvi on just sitä itseään: aivan järkyttävän ikävää aikaa, kun rakkaus ja elämä kuolee.



Tiedän, kaikkia ei jaksaisi aina innostaa nämä Bollywood-laulut, mutta mulle ne ovat niin mahtava elämän ilo, että jakelen pyytämättä... Saa kiusata, mä olen siihen tottunut jo kotonakin...

Musiikkihaaste - viikko 17 - joulunodotukseen

day 17 - a song that you hear often on the radio

Nyt tarvitsen vähän apua, sillä ajattelin vastata jollain joululaululla, mutta en yhtään tiedä, mikä olisi sellainen joululaulu, joka soi usein radiossa. Tai minkä pitäisi soida? Mikä on lempijoululaulusi ja kenen esittämänä se soi radiossa? Vinkkejä mieluusti iloisiin joululauluihin otetaan vastaan!

Joko muuten ylipäätään saa kääntää kanavaa joulunodotukseen?

Mulle tämä aika, se pimein aika vuodesta, on kaikkein tiukinta vääntöä elämässä: Kun istuin tänään bussissa kotimatkalla, tuntui kuin pimeys pusertaisi otettaan taas aivan liian tiukaksi. On vain niin sietämättömän kamalaa, kun tietää, että auringon aikaan on niin kamala pitkä aika... Samalla kun on haaveilevan melankolinen olo, tietää, että se joulukin vähän mieltä lämmittää...

Tämän päivän musiikkia mulle oli tämä. Joka myös muutama vuosi sitten soi radiossakin toooosi paljon.

Monika Peetz: Tiistaisiskot

Olen kirjojen suhteen kirjaston pikalainojen uhri. En useinkaan jaksa mennä kirjastossa uutuushyllyjä kauemmaksi, ja kun bestsellereillä on viikon lukuaika, niin nämä pikana löydetyt kirjat ohittavat muut kirjat, jotka olen kuitenkin jossain vaiheessa haalinut kirjastosta, kaupasta tai muuten vain mukaani.

Tällä kertaa mukaani lähti kolme viihdekirjaa, joista Monika Peetzin Tiistaisiskot (2011, Minerva, suomantanut Maikki Soro, alkuperäinen teos Die Dienstagsfrauen) tuli ensimmäiseksi lukukirjaksi.

Viihdekirjallisuuden (= naisviihteen, dekkareiden yms.) suhteen olen viime aikoina tulllut valikoivaksi: en jaksa ihan jokaista viihdekirjaa aloittaa ja viihdekirjat saavat keskeyttämistuomion muuta kirjallisuutta herkemmin. Koska viihdekirjallisuuden osalta haluan viihdettä, en jatka sellaista kirjaa kovinkaan pitkään, jonka lukeminen ei mainittavasti viihdytä. Siispä noista kolmesta lainaamastani kirjasta yksi lähti jo takaisin: Regina Raskin Jouluihminen (2011, Otava), joka valitettavasti ei edennyt useamman ensimmäisen kappaleen aikana juuri mihinkään.  

Peetzin kirja oli kuitenkin viihdyttävää luettavaa. Tämänkin kirjan osalta olin jo hieman epäileväinen, koska ajatuksena saksalainen ja viihdekirja yhdistyi mielessäni jonkunlaiseen 80-luvun poliisisarjan muotoon. Monika Peetzillä onkin ollut näppinsä pelissä poliisileffan ja -sarjan suhteen, kertoo wikipedia. Tiistaisiskot sen sijaan osoittautui aivan toisenlaiseksi. Siskot ovat viisi noin 40-vuotiasta naista, jotka 15 vuotta sitten tapasivat opiskellessaan ranskaa ja siitä lähtien he ovat tavanneet toisiaan samaisessa Lucin ravintolassa. 

Tiistait jäävät kuitenkin väliin, kun Judithin aviomies Arne kuolee, ja tämän vaatekaapista löytyy päiväkirja miehen pyhiivaellusmatkasta Ranskan Lourdesiin - Judith haluaa selvittää, mitä matkalla tapahtui, miksi matka keskeytyi. Judith saa mukaansa neljä siskoaan, jotka kaikki ovat luonteiltaan erilaisia ja myöskin elämältään niin kovin erilaisia.

Kiki on maljakkosuunnittelija, joka ei osaa pitää työ- ja yksityiselämäänsä erillään toisistaan, ja elämä seuraa häntä vaellusmatkalle mukaan; Eva on monilapsisen perheen äiti ja huolehtija, jonka elämä myöskin seuraa vaellusmatkalle mukana - ainakin niin kauan aikaa, kun hän vastaa puhelimeensa. Estelle on tyylikäs rouva, joka raahaa matkalaukussaan osaa huikeasta vaatekaapistaan mukana, kunnes päättää erottautua elämästään kotona; Caroline on onnellinen elämäänsä: hän on huippujuristi, aikuisten lasten äiti ja naimisissa onnellisesti. Onhan? 

 

Matkalla Judithille selviää, että Arnen päiväkirja on väärennetty: Arne teki matkalla aivan jotain muuta kuin mitä päiväkirja antoi ymmärtää. Jokaisella siskoistakin tuntuu olevan salaisuuksia, jotka paljastuvat matkanteon edetessä. Matka muuttaa jokaista naista ja he tuntuvat saavan elämäänsä jotain sellaista, josta eivät osanneet uneksiakaan ennen matkaa.

Pidin tästä viihdekirjasta, koska se eteni vauhdilla, eikä siinä jääty junnaamaan yhteen ja samaan asiaan. Tässä asiasssa auttoi tarinan asetelema, jossa naiset lähtevät matkaan. Kirjassa kuvattiin naisten matkantekoa: maisemia ja ongelmia, joita matka maalais- ja vuoristomaisemissa aiheuttaa. Samalla jokaisen naisen elämästä alkaa kuoriutua esiin asioita, joista toiset naiset (tai lukija) eivät ole olleet tietoisia. Asiat tulevat esiin kuin hyvässä poliisisarjassa, kun kuulija (tiistaisisko tai lukija) kuulee vahingossa asioita ja yhdistää ne mielessään. Peetzin tausta poliisisarjasta auttaa pitämään lukijan mielenkiinnon yllä näillä yllättävillä juonenkäänteillä. 

Teoksessa on myös positiivinen tunnelma. Sillä vaikka jokaisen naisen elämä näyttäytyy aluksi tai välillä masentavana, asiat selkiytyvät matkanteon lomassa. Tai ainakin matka on lähtolaukauksena elämän suunnan muuttamiseen. Naiset ovat erilaisia, ja näin jokaiselle lukijalle löytyy joku henkilöhahmo, johon samastua. Viihdekirjallisuuteen aika nokkela lähtökuoppa. Viihteeseen ominaisesti naisten ongelmat elämässä liittyvät miehiin ja rakkauselämään: sinkku ei löydä Sitä Oikeaa, naimisissa oleva on kyllästynyt mieheensä, ja etsii Sitä Jotain toisen naisen kotoa.

Muutenkin elämä oli naurettavaa. Miten yli kolmekymppinen saattoi enää elätellä romanttisia kuvitelmia rakkaudesta? Jokainen naistenlehtikin todisti, että kiinteisiin suhteisiin liittyi hirvittäviä sivuvaikutuksia, kuten sohvan alle jätettyjä sukkia, aukinaisia hammastahnatuubeja ja yksitoikkoista seksiä. Miten miestä voi pitää viehättävänä, jos joutui katselemaan, kun tämä käytti antaumuksella hammaslankaa tai leikkasi varpaankynsiään? Ei mikään ihme, että kaikki romanttiset komediat loppuivat kohtaukseen, jossa rakastuneet heittäytyivät toistensa syliin ja kuiskailivat sen tapaisia lauseita kuin: - Kunnes kuolema meidät erottaa.

Siis, aika perinteistä viihdettä, mutta hyväksi kirjaksi tämän teki nopea eteneminen ja etenkin yllättävät juonenkäänteet, jotka koukuttivat juuri siinä vaiheessa, kun kirjan melkein sulki lopullisesti kiinni.

Kirjan musiikki löyty täältä.

Kirjan on lukenut myös Susa, joka ei ihan niin paljon tykännyt.

Musiikkihaaste - viikko 16

day 01 - your favorite song
day 02 - your least favorite song
day 03 - a song that makes you happy
day 04 - a song that makes you sad
day 05 - a song that reminds you of someone
day 06 - a song that reminds you of somewhere
day 07 - a song that reminds you of a certain event
day 08 - a song that you know all the words to
day 09 - a song that you can dance today 10 - a song that makes you fall asleep
day 11 - a song from your favorite band
day 12 - a song from a band you hate
day 13 - a song that is a guilty pleasure
day 14 - a song that no one would expect you to love day 15 - a song that describes you

day 16 - a song that you used to love but now hate

day 17 - a song that you hear often on the radio
day 18 - a song that you wish you heard on the radio
day 19 - a song from your favorite album
day 20 - a song that you listen to when you’re angry
day 21 - a song that you listen to when you’re happy
day 22 - a song that you listen to when you’re sad
day 23 - a song that you want to play at your wedding
day 24 - a song that you want to play at your funeral
day 25 - a song that makes you laugh
day 26 - a song that you can play on an instrument
day 27 - a song that you wish you could play
day 28 - a song that makes you feel guilty
day 29 - a song from your childhood
day 30 - your favorite song at this time last year

Tällä viikolla ajattelin vähän fuskata ja muuttaa tuota viikon haastetta, sillä en osaa vastata kysymykseen, jossa pitäisi etsiä kappaletta, jota joskus olen rakastanut, mutta nyt vihaan. Ihan siksi, että eihän mulla ole niin huono maku, että alkaisin vihata jotain, jota olen joskus rakastanut. 

Siksipä kasasin tähän jotain sellaista musiikkia, jota olen rakastanut ja jota rakastan edelleen. Jos vain löydän vanhoja suosikkejani. Niihin kun ei välttämättä joka päivä törmää...

Mary J. Blige: No more Drama,

Aaliyah: Try Again

- mulla oli joskus r&b-musiikin kausi, jota en oikein kunnolla edes muistanut, kunnes jotenkin juutuupetin itseni Aaliyahin musiikkiin. Kyynel tulee, kun muistaa, milloin näitä kuunteli ja varsinkin, kun muistaa, mikä oli Aaliyahin kohtalo...

 

Alanis Morissette: You Oughta Know - Morissette oli myös yksi suursuosikkini ajalla, jota en pysty yhtään edes paikantamaan. Oih ja voih, miten kauan aikaa sitten tätäkin kuuntelin...

Dido: Life For Rent kuuluu samaan listaan tykättyjä, unohdettuja ja yllättäen mieleen tulleita...

Texas: Summer Son soi taas eräässä odotushuoneessa, kotona oli pakko kaivaa esiin, että mikäs se tämäkin taas oli... Ja viimeisenä, vaan ei vähäisempänä The Cardigans ja For What Is Worth, joka iski tajuntaani erään vuoden Ruisrockissa. Eikä ole lähtenyt pois mielestä senkään jälkeen...

Aravind Adiga: Viimeinen mies

Ennen vanhaan kasti ja uskonto kertoivat ihmisille,

miten syödä, mennä naimisiin, elää ja kuolla.

Mutta Bombayssa kasti ja uskonto olivat haalistuneet pois,

ja ainakin Masterjin käsityksen mukaan ne oli korvannut kunniallisuuden ihanne ja eläminen muiden samanlaisten ihmisten kanssa.

Koko aikuisikänsä Masterji oli noudattanut näitä periaatteita, mutta pari viimeksi kulunutta päivää olivat osoittaneet molempien olevan pelkkiä onttoja kuoria, joiden ydin oli mätä.

Rakastuin Aravind Adigan teokseen Valkoinen tiikeri, jonka luin vähän aikaa sitten, joten odotin samanlaista elämystä Adigan toisestakin teoksesta Viimeinen mies (2011, Avain, suomentanut Heikki Karjalainen alkuperäisestä teoksesta Last Man in Tower). Teokset ovat tematiikaltaan kovin samanlaisia: näissä molemmissa liikutaan Mumbain kaduilla - kaupunki on koko ajan vahvasti läsnä ja ihmiset jakautuvat niihin, jotka menestyvät (rikkaisiin) ja niihin, jotka ovat rikastuvien tiellä. Mumbai on muutoksen kourissa: slummien ja köyhien asuttamien talojen lisäksi myös keskiluokan taloja revitään alas. Rakennuttajat haluavat lisää ja lisää loistorakennuksia, joista voivat saada lisää voittoa ja rahaa. Se, miten ihmiset saadaan pois tieltä, voi olla välillä likaista peliä.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Mumbain kaupungissa yhteen taloon: Vishram-osuuskunnan A-taloon, jonka asukkaat esitellään kirjan alussa luettelona. Päähenkilöksi, viimeiseksi mieheksi, nousee Masterji, 61-vuotias eläkkeelle jäänyt opettaja, oikealta nimeltään Yogesh Anantha Murthy. Hänen lisäkseen teoksessa kuvataan talon muita asukkaita, esimerkiksi Purin perhettä, jossa äiti pitää huolta heidän pojastaan: Rameshista, jolla on Downin oireyhtymä. Teoksen juoni on melkoisen lyhyt: suurrakennuttaja haluaa ostaa asukkaat ulos talosta, jotta pääsee rakentamaan talon paikalle unelmiensa kaupunkia. Monet suostuvatkin vaihtamaan asuntonsa ränsistyneessä talossa tukkuun rahaa, joka takaa heille elämän hieman paremmassa talossa - ja Purin perheelle apulaisen, joka auttaa pojan hoitamisessa. Mutta sitten talossa elää Masterji, viimeinen mies, joka ei halua lähteä talosta. Kirjan edetessä voikin kysyä: saako rahalla kaiken? Mitä kaikkea ihminen voi tehdä paremman, isomman, kalliimman elämän takia?

Talon asukkaat elävät sovussa toistensa kanssa: sikhit, hindut, muslimit, kristityt ja muut, vaikkakin kun asukkaiden yhteisöllisyys alkaa rakoilla, myös vanhat raja-aidat kaivetaan välillä esiin. Asukkaat valvovat tiukasti myös sitä, kuka saa eniten ja isoimman potin. Teoksessa tarkastellaan sitä, miten vanha maailma muuttuu ja mitä vanhan tilalle tulee.

Teoksessa tärkeässä osassa on kaupunki, Mumbai. Osuuskunnan talo on köyhien ihmisten asutusten vieressä, mutta asukkaat ovat kalleellaan toiseen suuntaan: vaikka slummin ihmiset ovatkin lähellä, myös Bollywood-tähtien asuttaman Bandran kahviloissa vieraillaan (joskus). Erityisen tärkeää on meri, joka tekee Mumbaista Delhiä oikeamman kaupungin.

Marine Drive. Mumbain asukkaat olivat tulleet viettämään aikaa meren äärelle. Ajwani näki edessään kaupungin eri rotujen koko kirjon: sunnimuslimit valvoivat herkeämättä burkaan pukeutuneita vaimojaan, hilkkapäiset bohra-naiset pysyttelivät tiiviisti yhdessä, sareihin pukeutuneet ja jasmiiniseppeleet hiuksiinsa sitoneet marathinaiset olivat niin pienikokoisia ja laihoja, että jokainen selkänikama erottui selvästi heidän kisaillessaan riemukkaasti rannalla, kaksi leveäharteista pyhää miestä sahraminvärisissä kaavuissaan seisoi kasvot merelle päin messuten sanskriitiksi, pieniin ryhmiin jakautuneet Elphinstonen opiskelijat kiljuivat, syötävää ja kylmää vettä kauppaavat miehet kulkivat lippalakeissaan ihmisten seassa.

Adiga osaa kirjoittaa eläviä kuvauksia kaupunkinsa kaduilta, hän kirjoittaa tarinan niin, että lukija joutuu pohtimaan maailmaa ja sen kulkua. Adiga ei saarnaa, eikä alleviivaa, vaan tuo esiin tarinalla. Viimeinen mies -teoksessa Adiga kysyy, mitä on raha: mitä se saa ihmisen tekemään? Mitä tapahtuu, jos viimeinen mies asettuu vastustamaan rahan voimaa ja mahtia? Mitä keinoja ihmisellä, sillä viimeisellä, on muita vastaan - kun jokainen keino ja oljenkorsi yksi kerrallaan vähenee: media, perhe, koulutetut ihmiset: voiko mistään saada tukea yksinäiselle taistelulle maailman mahtia vastaan?

Luettuani Vilénin ja Kortesalmen aiemmin syksyllä julkaistun Sormet sahramissa -teoksen luin Adigaa myös tarkkaillen, mitä ihmiset syövät (rikkaat syövät hyvin ja paljon ja lihaa) - ja jokaisen intialaisen teoksen sivuilta tarttuu väistämättä myös musiikkia mukaan. Tämän teoksen musiikkia löytyi kirjan sivuilta pariinkiin otteeseen.

Valkoisen tiikerin kaltaiseen rakastumiseen Viimeinen mies ei minua vietellyt, mutta se kuljetti minua pitkin Mumbain katuja, ihmisten elämiä - ja tavallaan auttoi ymmärtämään niitä ratkaisuja, joita ihmiset tekivät - ja tekevät. Jostain syystä minulle jäi kovin hämmentynyt olo tästä teoksesta: en osaa päättää, onko sen maailma kokonaan pessimistinen, vai onko siinä positiivisuuden siemen itämässä. Puhutteleva kirja oli.

Rehellisyyden nimissä täytyy sanoa, että kirja oli paikoin puuduttavaa ja raskasta luettavaa: siinä on 577 sivua, paljon ihmisiä, joiden nimiä ja suhteita ei jaksa muistaa, vaan pitää palata kirjan etusivuille katsomaan, kuka oli kukin (sikäli hyvä, että tällainen kaikkien esittely löytyy teoksen alusta!). Toivoin kovasti, että Valkoinen tiikeri olisi jatkunut 200 sivua; Viimeinen mies olisi voinut olla saman verran lyhyempi. Tarinassa olisi ollut aika paljon tiivistämisen varaa.

Kaiken kaikkiaan kuitenkin, pidin ja tykkäsin Adigan tavasta puhutella lukijaa ja nostaa maailman tärkeitä asioita esiin. Uskallan suositella Adigan teoksia sille, joka haluaa maistaa ja haistaa Intiaa - ja ajatella syvästi ja syvällisesti maailmanmenoa.

***

(Kirja arvostelukappale)



Tuomas Vimma: Raksa

Tuomas Vimma on eräänlainen salainen paheeni kirjallisuuden saralla. Olen lukenut Helsinki 12 ja Toinen -teokset ahmimalla ja vaikka niissä ei ole ollut mitään sellaista, josta yleensä pidän kirjoissa, niin olen niistä silti pitänyt. Vimman teokset ovat kovin miehisestä näkökulmasta kirjoitettuja, eikä teosten tuottaman miehinen maailmankuva ole ollut aina sellainen, josta suoraan nauttisin.

Raksa (2011, Gummerus) onkin edellisiin verrattuna jotenkin siistimpi versio: tässä teoksessa ihan kaikkea, mikä liikkuu, ei höylätä, vaan naisten kanssa ollaan jopa ystäviä. Vaikka välillä, totuuden nimissä, ystävyyden raja ei ole kovin selkeä. Vaikka teoksessa kuvataan työnteon ongelmia ja vapaa-ajon viettoa baareissa, niin Raksassa on jopa romanttinen ote: Kuka onkaan se oikea nainen, joka vie Samin (noin kolmikymppinen sinkkumies) sydämen?

Teos alkaa tilanteesta, jossa Sami jää työttömäksi rakennusfirmasta, jonka pomo yrittää luikkia pakoon Thaikkuihin, kun huomaa, että konkurssi uhkaa firmaa. Sami pääsee töihin Helsingin luksusasuntoihin remonttia tekevään firmaan, jonka nokkamiehenänaisena toimii Danika Stenhammar, joka on perimässä isältään firmaa kokonaan itselleen.

Sami, joka on ammattikorkeasta melkein valmistunut insinööri palkataan projektipäälliköksi valvomaan firman toistaiseksi suurinta remonttia, joka on miljoonaluokan bisnes. Hyperborea on firma, joka ei kuseta asiakkaitaan, niin kuin kaikki muut rakennusfirmat tuntuvat tekevän - varsinkin putkimiehet vetävät rahaa välistä, eivätkä halua tehdä työtä kahvin juomisen lomassa ollenkaan. Kirjassa vieraillaan sen verran useasti Oulunkylän K-raudassa, että mun on varmaan pakko tehdä retki kyseiseen naapurikaupunginosan kauppaan, jotta voin laskea, kuinka monta remonttireiskaa siellä istuksii kahveella. Kaikki teoksen pienet rakennusfirmat tuntuvat olevan pelkkää höttöä ja täynnä epärehellisyyttä; lisäksi firmoissa on niin paljon harmaata taloutta, että mikään remontti ei tunnu valmistuvan. Paitsi, kun Hyperborea astuu remmiin korjaamaan muiden virheet.

Raksa on Tuomas Vimman työlaisromaani mainostaa takakansi, minkä takia olin vähällä jättää lukematta koko kirjan. Mutta ei tästä työläisromaania saa tekemälläkään. Teoksessa liikutaan Punavuoren ja Töölön maisemissa, ja uskalias retki Hakaniemeen kuvataan lystikkäästi kyläilynä aivan väärässä ympäristössä. Kirjan aiemmin lukeneen Jorin mielestä kirjassa oli uskottavuusongelmana se, että duunarimies oli kovin sivistyneen oloinen, mutta minusta Sami ei ollutkaan kovin duunarimainen, eikähän hän tehnyt ns. duunarin töitä, vaan firmassa oli muurarit ja laatoittajat omasta takaa (huomaathan lukijani, miten sujuvasti käytän ammattisanastoa =) ja Sami toimi työntekijöiden ja remonttia tilanneiden välitysmiehenä. Muutenkin Samilla on kovin kantakaupunkilainen maailmankuva ja elämä. Sami tuntuu muutenkin olevan kovasti vähän jokaisen asian välitysmies: hän tulee toimeen duunareiden keskellä: osaa puhua samaa kieltä kuin miehiset miehet, mutta kuitenkin osaa pitää myös firman (/Danikan) puolia, sillä kuten aiemmin mainitsin, kirja on myös eräänlainen rakkauskertomus. Suhteensa Sami tosin etsii ja hieman vahingossakin löytää toisaalta. Sami on myös välitysmiehenä hänen ystävänsä, Pepin ja Gretan suhteessa.   

Kirjassa pidin siitä, että siinä ei olla maalaispellon laidalla, vaan niin aidosti Helsinki-keskeisiä, Pitkänsillan ylikin päästään pelon sekaisin tuntein, kun ei tiedä, mitä sillä vieraalla maalla oikein voi tapahtua. Itsehän toki en ole mikään kantakaupunkilainen, enkä kaupunkilainen ollenkaan, mutta kun Helsingissä joutuu (/pääsee) elämään näiden aitojen kaupunkilaisten keskellä, niin on kiinnostavaa kurkistaa maailman sisään. Samoin kuin myös raksamaailmaan, vaikka mitään ihmeellisempää menoa ei tullutkaan vastaan: raksamiehet ovat totisia miehiä, vaikka alan alamäki onkin saanut jotkut duunareista hieman aiempaa nöyremmiksi. 

Lähtökohta oli se, että Sami on aina oikeassa ja Hyperbolea ainoa rehellinen firma maailmassa. Yleensäkin kaikki muut eivät tee mitään oikein. Kirjan lähtökohta oli kirjailijan oma työkomennus raksalle, joten kirjailijalla on omakohtaista kokemusta maailmasta, vaikka suoraan hän ei myönnäkään kertovansa kokemuksistaan. 

Danikan ohjeiden mukaisesti keskitin huomioni Sirpaan. Ei mennyt  kuin muutama minuutti, kun olin jo muodostanut hänestä kuvan. Alkujaan jostain rajaseudun kahden kapakan kirkonkylästä lähtöisin, Nokian markkinointipuolen assari, joka oli hankkinut itselleen Glorian Koti -elämän skotaamalla keski-ikäisen inkkarin, jonka kattoluukku repsotti Hamilton-Norwoodin asteikolla jo pitkälti kuutosen puolella. Sirpa halusi vitivalkoisen kämpän aina lattioita myöten. Kaiken piti olla avaraa, valoisaa, lasia, kromia ja puskusaumaista 60 x 60 -laattaa. Kustannuksista tai rakenteellisista yksityiskohdista irmelillä ei sitten ollut pienintäkään haisua. Sirpa esitteli minulle kiiltäväpaperisista sisustuslehdistä leikkaamistaan valokuvista tekemänsä kollaasin, jota tutkin kiinnostuneen näköisenä.   

Vähän ajan sisään voitin jo toistamiseen kirjan nimeä kohtaan tuntemani ennakkoluulot. Tällä kertaa myös takakansitekstiä kohtaan tuntemani puistatuksen. Pidin ja pidän Vimman tyylistä ja tavasta kertoa tarinaa. Pidin myös tästä hieman pehmeämmästä tyylistä. Pieni asia, josta kirjassa en pitänyt, olivat ne lyönti-, huolimattomuus- tai mitkä lie virheet, joita sanoista hyppi silmille: välillä puuttui toinen k, välillä konsonantteja oli yksi liikaa. Onneksi niitä ei ollut koko kirjan matkalla. Eli siis pidin kirjasta tosi paljon, niin kuin (en enää niin salaa) muistakin Vimman teoksista.  

Sweetest Blog

Paula heitti tällaisen haasteen, johon olikin kiva maanantaiäreyden mentyä vastailla.
Kiitokset! Ja alla vastaukset...


1) Lempiväri: keltainen, oranssi, punainen - syksyn värit ovat kauniit.



2) Lempieläin: Kissaeläimet. Tiikeri. Kotikissatkin menettelee.



3) Onnennumero: 4.

4) Alkoholiton lempijuomasi: Pepsi - Onko muitakin?



5) Facebook vai Twitter: FB.

6) Mistä pidät:
- auringosta
- lämmöstä
- valosta
- naurusta
- sanoista
- sanojen yllättävästä yhteensovittamisesta
- puheesta
- musiikista
- arjen yllätyksistä
- kyvystä nähdä arjessa pieniä iloisia asioita
- suklaasta ja kahvista
- pitkistä, juonellisista ja tunteikkaista elokuvista ja kirjoista



7) Lahjojen antaminen vai saaminen: Jaloudesta viis, tykkään saada lahjoja. Mua saa lahjoa mielinmäärin, en pistä pahakseni. Osaan kyllä kiittää.

8) Lempimuotosi: mitenhän tätä kuvailisi? Pehmeä ja pyöreä, mutta kuitenkin aika kova ;D



9) Lempipäiväsi: Lomapäivät. Vaikka mun työnikin on yhtä juhlaa ja lomaa! Siis joka päivä =)

10) Lempikukkasi: Auringonkukka.



Haaste jatkaa menoaan näihin osoitteisiin:

Liisa,
Morre,
Minna,
Sara.

En tiedä, millä perustein muut jakavat haasteita eteenpäin, mä jaan yleensä lukemieni blogien listassa viimeisimmäksi postanneille =)




 

Laura Gustafsson: Huorasatu

Tänä vuonna taisi tulla toisinto viime vuodesta: Luulin olevani hajuilla siitä, mitä kotimainen kirjallisuus tuottaa ja luulin myös olevani hajuilla siitä, kuka olisi kirjoittanut sellaisen kirjan, joka olisi Finlandia-ehdokkaana. Mutta, kuten viime vuonnakin, olin täysin pihalla (kuten kuvista näkyy, myös ihan kirjaimellisesti) valintojen suhteen. Jos -  ja kun - vuodet toistavat itseänsä, niin tiedän, mikä kuudesta on lopullisen valinnan kohde: se on se kirja, jonka vähiten odotan saavan ison Äffän. Toivottavasti senkin kirjan tarina kuitenkin päättyy Hämeentielle, niin kuin Nenäpäiväkin. Tai siinä edes ajetaan monta kertaa samaa reittiä, niin että voin muistella niitä kirjoja aina kun istun neljän ruuhkassa Paavalinkirkon vieressä. (En istu siellä joka päivä, joten voin aina ne pari kertaa vuodessa ajatellakin...) 

Ja koska minunkin on pakko toistaa itseäni, niin kävin ostamassa hetken mielijohteesta yhden ehdokaskirjan ihan vain tutustuakseni johonkin ehdokaskirjaan, William Ännään yritin tosin jo aiemmin lukea, mutta se ei ole minun makuuni, jaksoin muutaman sivun alusta (aika hyvä ehdokas isoon Äffän siis, btw!) Viime vuonna ryntäsin lukemaan Alexandra Salmelaa, nyt mua kiinnosti Gustafssonin Huorasatu.

Alun perin kyllä ajattelin, että tätä kirjaa en tule lukemaan, koska sillä on niin rasittava nimi. Mielikuvissani nimittäin näin ja ajattelin, että tässä kirjassa kerrotaan yksityiskohtaisesti kaikkea irstailua (pönäköiden) miesten kanssa.

Miten ihanaa onkaan olla väärässä! Sillä tämä kirja oli, no vähän sitä edellä mainittuakin, mutta oikeastaan kaikkea muuta. Laura Gustafssonin Huorasatu (2011, Into) kertoo Millasta ja Kallasta, jotka ovat ilotyttöjä, huoria, maksullisia naisia. Työpaikkaa, jossa ei vaadita juuri mitään koulutusta, työkokemusta tai aiempien töidensä hoitamista kunnolla, ei ole niin helppo löytää. Kirjaa on kuitenkin turha aloittaa lukea sen innoittamana, että tässä kuvataan maksullisten naisten elämää ja arkea.

Ei kuvata. Kirja on yhteiskunnallinen ja siinä raivotaan naisten alistamista vastaan ja rakennetaan ihanneyhteiskuntaa (siis tämähän on satu). Ja kuvataan sitä kaikkea, miksi ihanneyhteiskunta on utopia nykymaailmassa. Vaikka kirjassa on mukana iso annos raivoa, niin se ei kuitenkaan ole sellainen vihainen kirja, jossa telaketjufeministi jyräisi ja jyrähtäisi. Tai no, tavallaan onkin, mutta asia kerrotaan pissis-tyyliin hihittelevien naisten elämästä käsin.

Ja sitten kirjassa on vielä ne kaikki jumalat. Kreikan sotaan ja rakkauteen keskittyvät jumalat tulevat Suomeen, koska rakkauteen pettynyt Afrodite haluaa paikkaan, jonka nimi on Hel. Nimensä veroinen paikka onkin. Afrodite elää rakkauden asialla, sodan jumala Ares matkustaa Afganistaniin ja Adonis pettää. Jumalat ovat siis jalkautuneet kaduille, joilla puolustavat omaa asiaansa. Ja myös sekoittavat Millan ja Kallan elämää. 

Teoksessa räyhätään ja otetaan kantaa mm. siihen, miksi seksi myy kaikkea: kun isopovinen nainen vilauttaa poveaan, media alkaa seurata hänen elämäänsä; miksi naisen ei on edelleen kyllä (miehen mielessä); Thaimaan seksiturismiin ja - no, melkein kaikkeen, mikä nykymaailmassa mättää. 

Kirjassaan Gustafsson yhdistää Raamatun, Kreikan jumalat, nyky-yhteiskuntamme poliitikot, iltapäivälehtien tarinat yhdeksi nivaskaksi; realismi, unet, fantasia, väkivalta ja rakkaus yhdistyvät tarinaksi, tai no, saduksi, jonka luettuaan uskoo taas vähän enemmän siihen, että jos joku maailmassa mättää, niin siitä pitää ärähtää, eikä jäädä itkemään kodin nurkkaan maailman pahuutta. Kirjoitustyylistä saa näytteen vaikka kirjailijan blogista, jonka ajattelin nyt käydä lukemassa läpi. Huorasatu tuli nimittäin ahmaistua suhteellisen nopeasti läpi ja jäin jo kaipaamaan tyyliä. Tyylistä voisi tulla mieleen myös Salmisen teokset, paitsi että Gustafsson karkaa arkitodellisuudesta välillä jumalten maailmoihin, ja sanavarasto on laajempi. 

Tykkäsinkö? Ihan älyttömän paljon. Koska. Tämä oli todellakin piristävä poikkeus kotimaiseen kerrontatyyliin, jossa paukutetaan realismia realismin perään. Mieleeni tuli Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi, jossa viimeksi tosi ja epätosi ovat yhdistyneet samanlaiseksi maailmanparannuspuheeksi (tai -kirjoitukseksi) ja tietysti mieleeni tuli myös vähän Salmelan viime vuoden teos (josta ei saa pitää, vaikka se olikin niin hyvä mielestäni, osin samoista syistä kuin tämä Gustafssoninkin teos).

Ja koska nyt olen ojentanut käteni Finlandia-ehdokkaisiin, niin voisin ehkä tutustua muihinkin. Ihan vain, jos sieltä tulisi eteen muitakin (hyviä) yllätyksiä.   

 

Käsken heidän ryhdistäytyä. Vakuutan ettei ihmisarvomme ole kiinni siitä, jos joku sanoo meitä tyhmiksi ja rumiksi ja lihaviksi ja keskeneräisiksi miehiksi ja ali-ihmisiksi ja orjiksi ja huoriksi. Tai niin kauan rauhallisesti kuin on mahdollista, kun yksi kappale antiikin sankareita yrittää kiinnittää huomioni sukuelimeensä. Miehet olivat siis samanlaisia jo ennen ajanlaskumme alkua. 

 - - Naisista parhaatkin ovat joutuneet miesten kusettamiksi. Ei ole myöhäistä tunnustaa erehtyneensä. - - Niin kuin esimerkiksi Kanadan TOSInaiset jotka haluavat ajaa sekä kotimaassaan että mielellään myös kansainvälisesti alas tuet aborttiklinikoilta, raiskausten ja insestin uhrien tukipalveluilta, pahoipideltyjen naisten turvakodeilta ja poistaa vähävaraisten yksinhuoltajaäitien taloudelliset avustukset.

Jos kirjasta sai kuvan, että siinä haukutaan vain miehiä ja että kaikki miehet ovat sikoja, niin on taas väärässä. Kirjassa myös jotkut naiset ovat pahoja, ja jotkut miehet hyviä, esimerkiksi eräs lumenpudottaja, joka muuttaa Thaimaahan, tosin ei se, joka mediassa pyöri viime vuonna.

Mitä tästä voisi vielä sanoa? Olen piristynyt kirjallisuuden saralla. Tosin Otavan ensi kevään uutuusluettelossa näyttäisi olevan Mediahuora-niminen teos. Onko tämä nyt sitten joku kirjallisuutemme uusi suuntaus, jossa otetaan räväkästi kantaa yhteiskuntaamme? Osin samoin keinoin kuin miten yhteiskunta tekee.

Mitä 6-vuotias poika haluaa lukea?

Meillä elettiin ilon hetkiä, kun poika huomasi kirjastossa lasten tietokirjahyllyn. Siitä lähtien meille on kannettu autokirjoja, lentokonekirjoja, moottoripyöräkirjoja, junakirjoja, mitä-tahansa-missä-on-moottori-ja-mikä-liikkuu-kirjoja.   

Vannon, että en ole yrittänyt yhtään vaikuttaa tai suunnata pojan mielenkiintoa kohti tekniikkaa, mutta silti pojan kiinnostuksen kohteita ovat aina olleet legot, kaiken maailman rakennuspalikat ja autot.
Kun maalla lapset oppivat tunnistamaan marjoja, lintu- ja sienilajeja toisistaan, niin meillä tunnistetaan kaikki automerkit ja hihkutaan innoissaan, kun huomataan autokaupan Porsche-kyltit. 
Ne tunnistaa myös tyttäreni.
Myöskään kieli ei ole ongelma, sillä autokirjoja luetaan myös englanniksi. 
En tiedä, äitikö vai lapset ymmärtävät vähemmän niistä kirjoista, 
mutta pääasia, että lukiessa aika kuluu, kuten joku viisas joskus sanoi.

Aino Havukainen ja Sami Toivonen ovat tälläkin saralla osanneet tehdä oikein kivat kirjat.

Voisi sanoa, että Veera ja menopelit ovat tekniikan maailman alkeisoppikirja. Kirjan sivuilla on kivasti kirjoitettu eri kulkuneuvoista ja myös niiden historiasta.

Tatun ja Patun Oudot Kojeet seuraavat lukulistalla seuraavana. Varsinkin tuohon aamutoimiautomaattiin ollaan ajatuksen tasolla aivan rakastuneita. Varsinkin näinä viikkoina, kun itse yritän ehtiä treenaamaan heti aamutuimaan.

Jatko-opiskelua varten kirjastot ja kaupat ovat tulvillaan pienen pojan ja tekniikasta innostuneen lemppareita: Huimia autoja on luettua kannesta kanteen ja sitä on myös kannettu jalkapallokentän laidalta matkalukemiseksi kauppamatkoille.

Näissä kirjoissa pojalla on vahvat suosikkisivut (joihin äiti on ehkä vähän päässyt vaikuttamaan).

Suosikkeja löytyy muistakin kirjoista, ja muisti on ilmiömäinen: Kun pyysin poikaa kertomaan, mikä on näiden kirjojen suosikkikohdat, poika vastasi sivuja kääntämättä, että se blackbird tietenkin. Itse piti miettiä, että ollaanko tällainenkin sivu joskus käännetty esiin.

Näistä lopuistakin etsittiin suosikkisivuja:
monster-autot -tarvitseeko edes selittää?

Ferrarit ja Lambot - no, tarviiko tätä muka selittää sen enempää??
Voi niitä onnenhetkiä, kun ollaan Ferrari bongattu katukuvasta, Lamboa ei ole tullut vielä vastaan... Tämän jälkeen ei tarvitse päiväkodissa enää selittää, miksi punainen on poikien väri. Eihän?!

Kun 6-vuotiaalle on joskus tavattoman vaikeaa muistaa aamuisin, että toinen kenkä laitetaan ensimmäisen jälkeen jalkaan, eikä lähdetä haahuilemaan muihin puuhiin, niin on jännää huomata, että saman tyypin hallinnassa on kuitenkin löytää youtubesta monster-autojen ajoa ja Ferrareiden kiihdytyksiä. Vaikka se tyyppi ei osaa edes lukea eikä kirjoittaa.

Tämä oli myös lempparisivu: siksi, että tiedän, miten moottori toimii, perustelee poika. Ai, no äiti ei tiedä, mutta kuvastahan se näkyy...

Lentokoneiden mallit, junien nimet ovat myös hallinnassa. Moottoripyörät kiinnostavat vähäsen. Päiväkodista juostessa kokeillaan joskus, ollaanko ääntä nopeampia. Äiti, kuuletko sä mun äänen? Ai et? No, mä olen ääntä nopeampi...
Välillä tekisi mieli kääntää kiinnostusta astrid lindgreneihin, mutta toisaalta, jos pieni mies janoaa tietoa ja huomaa, että kirjoista sitä saa, niin miksi asettua vastahankaan. Eihän sitä äidinkään ole koskaan liian myöhäistä oppia, mikä ero on levy- ja rumpujarruilla.
Välillä näiden kirjojen lukeminen käy ihan työstä. 
Onneksi siinä on vähän helpotusta: 
Titanic ja muut vanhat jutut eivät kiinnosta, kun ne ovat niin hitaita. 
Ei se mitään, äitiäkään ei itkettänyt Titanicia katsoessa...

Että jos joululahjaa miettii, niin se on kyllä ihan selvä

juttu jo.