Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana

Jos joku teki jotain toisin kuin muut, valkoihoiset pitivät häntä epänormaalina aivan kuin heidän tapansa elää olisi ainoa mahdollinen.

Chimamanda Ngozi Adichien Huominen on liian kaukana (2011, Otava, The Thing Around Your Neck, suomentanut Sari Karhulahti) on ensimmäinen kirja, jonka ole saanut Adichielta luettua loppuun - tosin yritän paikkailla nyt sitäkin asiaa lukemalla myös aiemmat kirjat.

Adichien kirja on novellikokoelma, jossa ei ole yhtään ns. heikkoa lenkkiä, vaan kaikki novellit kestävät alusta loppuun asti.

Niissä kaikissa on kutakuinkin sama teema:

afrikkalainen nainen muuttaa Yhdysvaltoihin ja joko sulautuu ja sulautetaan kantaväestöön tai ei sopeudu amerikkalaiseen menoon.

Sama asetelma on Jhumpa Lahirin novelleissa,

joissa kuvataan, kuinka intialaiset muuttavat Amerikkaan.

Yhteistä Adichielle ja Lahirille on myös se, että heidän teoksissaan maahanmuuttajat ovat hyväosaisia:

koulutettuja tai niitä, jotka tulevat maahan vaimoksi hyvin toimeentulevalle miehelle.

Kirjablogimaailmassa on se kiva juttu, että voi huomata, miten samanlaisia toistenkin lukijoiden mietteet ovat.

Kirsi on jo aiemmin vetänyt yhteyden Lahirin teoksiin, samoin kuin Hanna.

Ilsen kanssa taas olen monesti aiemminkin kaivanut kirjasta saman lainauksen, niin kuin myös tästä Adichien kirjasta.

Sanna on listannut novellien teemoja ja henkilöitä omassa blogissaan. 

Valkoisen kirahvin kanssa olen samaa mieltä siinä, että kirjan nimen suomennos vaikutti hassulta, koska minusta novelli Se, mikä kuristi kurkkuasi on paitsi parempi novelli myös kuvaa teoksen tematiikkaa paremmin.

Koska Ilse oli vienyt minun lainaukseni ja muissa blogeissa sanottu oikeastaan olennainen novelleista, otan omat lainaukseni

englanninkielisen teoksen niminovellista Se, mikä kuristi kurkkuasi:

Luulit, että Amerikassa kaikilla on auto ja ase, ja niin luulivat myös setäsi, enosi, tätisi ja serkkusi. Heti kun olit voittanut viisumin Amerikkaan, he sanoivat sinulle: kuukauden kuluttua sinulla on iso auto. Pian iso talo. Mutta älä osta asetta kuten ne amerikkalaiset.

**

Sinulle oli uutta, että jotkut pystyvät keskeyttämään opintonsa tuosta vain, että jotkus pystyvät sanelemaan elämänsä kulun. Olit tottunut hyväksymään, mitä elämä antoi, ja kirjoittamaan muistiin, mitä se saneli.

**

 

Hän sanoi, että tiesit kyllä, mitä hän tarkoitti: tulisitko sinä takaisin, tulisitko takaisin?

Käännyit pois sanomatta mitään, ja kun hän vei sinut lentokentälle, rutistit häntä hyvin pitkään ja päästit sitten irti.

**

Novellin katkelmista selviää olennainen Adichien teksteistä: Novellit ovat tekstillisesti hienoja; niissä ei kerrota liikaa, vaan annetaan lukijan mietittäväksi, mitä lopultakin tapahtuu. Niissä ei sanota suoraan asioita, vaan annetaan lukijan löytää rivien väleistä se, mikä on olennaista. Kieli on kaunista ja paljon puhuvaa vähillä sanoilla. Pieni nurina tosin täytyy murahtaa: parin novellin (edellä lainattu näistä toinen) kohdalla kerronta oli sinä-muodossa, ja vaikka edellä mainitun novellin hienous voitti sinä-kerronnan outouden, niin en ihan hirveästi fanita kyseistä kerrontaa.

Olennaisinta Adichien novelleissa on se, miten helppoa tai vaikeaa ihmisen on päästä mukaan uuteen maailmaan, maahan ja ajatusmaailmaan. Joillekin se on mahdollista, toisille ei. Adichien kirjassa henkilöhahmot ovat koulutettuja ja siten etuoikeutettuja; miten vaikeaa onkaan jostain syrjäisestä kylästä tulla maailmaan, joka on niin erilainen kuin se, mihin on tottunut?

Onko ainoa mahdollisuus elää ja onnistua maailmojen muutoksessa se, että unohtaa kokonaan entisen maailmansa: Ja onko se mahdollistakaan?

”Minä en halua, että meidät tunnetaan niinä ihmisinä, jotka täyttävät talon vierasmaalaisten ruokien hajuilla”, hän sanoi.

”Tiedän että sinä opit varmasti nopeasti laittamaan amerikkalaista ruokaa”, mieheni sanoi ja veti minut hellästi lähelleen.

****

Afrikka-kirjoja lukiessani huomaan, että Nigeria on maana edustettuna kirjoissa: Cleaven Little Bee on lähtöisin Nigeriasta, samoin kuin kirjailijat Adichie ja edellisen postaukseni Iweala - ei ihme, sillä Nigeria on Afrikan väkirikkain maa ja myös maailman 8. suurin valtio (asukasluvun mukaan mitattuna). Siltikin tiedän hyvin vähän koko maasta - näiden lukemieni kirjojen avustuksella kuitenkin vähän enemmän.

Uzodinma Iweala: Ei kenenkään lapset

Uzodinma Iwealan juuret ulottuvat Yhdysvaltoihin ja myös Nigeriaan,

jossa vierailtuaan ja haastateltuaan sodan veteraaneja alkoi kirjoittaa kirjaa lapsisotilaista.

Ei kenenkään lapset (2007, Gummerus - Beasts of no Nation, suom. Tero Valkonen) kertoo erään lapsisotilaan tarinan.

Minä en ole paha poika. Minä en ole paha poika. Minä olen sotilas eikä sotilas ole paha jos tappaa. Niin minä sanon minulle itselle kun sotilaan tehtävä on tappaa, tappaa, tappaa. Eli jos minä tapan niin minä teen vaan mikä on oikein. Minä laulan laulua minulle itselle kun liian moni ääni päässä sanoo että minä olen paha poika. Ne tulee joka puolelta ja surisee korvissa kuin hyttyset ja aina kun minä kuulen niitä niin sydäntä puristaa ja vatsa vääntyy ja kääntyy. Niinpä minä laulan:

Sotilas sotilas

Tapa tapa tapa

Niin sinä elät.

Niin sinä kuolet.

 

Eräs poika on Agu, jonka kylän sotilaat hävittävät ja jonka isä kuolee ja jonka äiti ja sisko katoavat sodassa.

Nigeriassa käytiin 1967 - 70 sisällissotaa, kun maan itäinen osa Biafra halusi itsenäistyä.

Iwealan teos ei silti liity varsinaisesti mihinkään Afrikan maahan, sillä siinä ei nimetä mitään valtiota,

niin kuin englanninkielinen kirjan nimikin kertoo,

lapsisotilaat eivät ole

 minkään kansakunnan.

Kun Agu jää yksin, hän liittyy armeijaan, koska hänellä ei ole muutakaan mahdollisuutta selviytyä.

Armeijan, tai ryhmän, jossa Agu taistelee, päällikkö lyö, hakkaa, raiskaa, komentaa - ja jos joku ei tottele, tappaa.

Agua ja kumppaneita vaivaa nälkä, sillä ruokaa ei ole. 

Välillä vaivaa huono omatunto, välillä muistot. 

Aikaa kuluu. Aika ei kulu. Päivästä tulee yö. Yöstä tulee päivä. Miten minä voin tietää mitä tapahtuu? On niin kuin että yhtenä päivänä kaikki on jotenkin hyvin vaikka me käydään sotaa, mutta seuraavana päivänä me tapetaan ja tapetaan ja ryöstetään.  - -

Joskus minä näen asian minun edessä kun me kävellään tai harjoitellaan tai tapetaan ja joskus minä näen asian jonkin minä tiedän että tapahtui ennen sotaa mutta minä näen sen ihan kuin se tapahtuisi nyt. 

Tämä ei ole helppo eikä kaunis kirja. 

Tämä on kirja siitä, miten lapsuus varastetaan. 

Tämä on kirja kaikesta pahuudesta. 

Eikä kirja päästä lukijaansa helpolla, vaikka siinä on 156 sivua. 

Agu on uhri, mutta myös tappaja ja sotilas. 

Pahinta on lukea siitä, 

miten itse tappaminen saa sotilaan sydämen jyskyttämään ja adrenaliinin virtaamaan: 

tappaminen ei tunnu pahalta, vaan sitä jopa janoaa lisää.

Kirja on kielioppivirheineen ja omituisine maailmankuvineen 

kirjoitettu niin, että lukija tarkastelee maailmaa lapsen näkökulmasta.

***

Vaikka kirja on aika ohut, niin minun oli pakko pitää taukoa lukemisessa.

En oikein keksi muuta syytä lukea kirja kuin se,

että lapsia ei unohdettaisi.

Unicefin arvion mukaan maailmassa on edelleen 300 000 lapsisotilasta.

Unicefin sivuilla myös Ishmael Beahin haastattelu; Beah on entinen lapsisotilas, joka on kirjoittanut teoksen Leikin loppu (2007).

Teemaviikko II - Afrikka

Nyt taisi tulla pien kyllästyminen Intiaan ja Aasiaan,

ja hyppäänkin ihan yhtäkkiä toiselle mantereelle,

niin kuin Shakira viime viikolla lauloi,

nyt mennään Afrikkaan.

****

Tämä siirtymä ei ole ihan niin yhtäkkinen, sillä mulla on näistä kirjoista jopa kolme kesken lukemisen:

Osa löytyy omasta kirjahyllystä, osa on lainassa.

Ihan viikossa en ehdi näitä kaikkia lukemaan,

mutta haastan itseni vuoden sisään lukemaan kaikki.

***

Afrikka-kirjojen kansissa on melkein kaikissa tuo yksi ja sama teema.

Katsotaan, ovatko sisällötkin samaa...

Täytyy sanoa, että Afrikka on aiemmin tuttu kirjojen kansien sisältä lähinnä Mma Ramotswen tutkimuksista. 

Arundhati Roy: Kuuntelen heinäsirkkoja

Arundhati Royn Kuuntelen heinäsirkkoja - merkintöjä dekokratiasta (2011, Lika) on ollut jo jonkin aikaa lukulistallani ja kirjahyllyssä odottamassa lukemistaan. Sain inspiraation kirjan lukemiseen, kun Seija kirjoitti blogissaan teoksesta.

Arundhati Roy on kirjailija ja aktivisti, joka kirjoittaa Intian nykyajan ongelmista mm. Intian sanomalehtiin.

Kuuntelen heinäsirkkoja -kokoelmaan on koottu Royn kirjoituksia, joissa kuvataan maailman suurimman demokratian suurimpia notkahduksia. 

Erityisen monta kirjoitusta saa osakseen Delhin pommi-iskun (vuonna 2001) tutkimukset ja niiden epäonnistuminen. 

Royn kirjoituksista saa sellaisen käsityksen, että tutkimukset 

olivat kerta kaikkiaan epäonnistuneet ja syyllinen saatiin lähinnä siksi, että olisi joku, jota syyttää ja siksi, että saadaan syyllinen muslimeista.

Asiaan liittyy paitsi poliisin korruptio myös

Royn mukaan Intiassa vallalla oleva hindumyönteinen ilmapiiri.

Delhin parlamenttiin iskettiin 13.12.2001, jonka jälkeen poliisi löysi nopeasti todisteita ja syyllisen.

Roy osoittaa teksteissään, miten pitämättömiä kaikki, mitä poliisi on tehnyt ja löyänyt todisteiksi, ovat.

Silti suurin osa Intiassa uskoo, että tekijöistä henkiinjääneet on saatu kiinni.

Siitäkin huolimatta, että valvontakameran kuvaa, jossa näkyisi teko, ei ole kenellekään näytetty (ja sellainen on siis olemassa) ja vaikka tiedot ovat ristiriidassa keskenään.

Intian yhteiskunta on sellainen, että muslimit uskotaan syyllisiksi kaikkeen pahaan.

Testasin uskomusta erään hindumiehen kohdalla, ja keskustelu meni näin:

Minä: Kuka oli syyllinen Delhin pommi-iskuun?

X: Muslimit tietenkin, kuka muu voi tehdä sellaista?

Minä: No, esimerkiksi norjalainen, suomalainen kristitty.

X: Hmph.

Roy jatkaa myös Kashmirin tilanteesta, josta myös pommi-iskuun syyllinen Afzal on kotoisin.

Tilannetta ei voi kuvata muutoin kuin kaoottiseksi,

josta voi helpostikin löytää syyllisen:

kidutus on yksi poliisin  menetelmä, ja kun kashmirilainen on joka tapauksessa pulassa, hän tunnustaa mitä tahansa.

Roy kirjoittaa myös muista Intiaan vaikuttavista epäoikeudenmukaisuuksista, kuten maatalouden ahdingosta.

Katsoin viikko sitten Areenasta järkyttävän ja järkyttävän hyvän 

dokumentin samasta asiasta: 

Neron vieraat, jonka on tehnyt palkittu intialainen toimittaja P. Sainath.

Dokumentissaan hän käsittelee sitä, miksi 

niin moni intialainen maanviljelijä on tehnyt itsemurhan

(200 000 10 vuoden aikana).

Vaikka itse olen katsonut aika monia dokumentteja, 

niin tämä on kyllä aika paukku dokumentiksi. 

Kyseessä ei ole suinkaan aina vain Intia, vaikka dokumentti käsitteleekin Intian maanviljelystä. 

Globalisaatiosta hyödymme vain me ns. rikkaat, 

kärsijä on aina se, jolla ei ole keinoja muuttaa asioita. 

TÄÄLLÄ.

Roy kirjoittaa Intiasta, joka on jakautunut kahdeksi:

on köyhä ja rikas Intia ja ne, joilla on valtaa,

seisovat portinvartijoina rajoilla.

Tämä on väärennetty universumi alastomimmillaan. Se väittää, että rikkailla ei ole valinnan varaa (Vaihtoehtoja ei ole!) mutta köyhillä on. Nämä voivat valita rikastua. Jos he tekevät toisin, se johtuu siitä, että he valitsevat pessimismin eivätkä optimismia....

Teksti on Amitabh Bachchanin (Bollywood-tähden) puheesta Royn tulkitsemana. Bollywood-tähdet, jotka voisivat vaikuttaa, haluavat rikastuttaa sitä Intiaa, joka jo on rikas.

****

Roy kirjoittaa myös siitä, miten Intia on USA:n talutushihnassa, ja kuinka muslimien syyllistäminen alkoi kutakuinkin samaan aikaan molemmissa maissa. Samaan aikaan Intiassa ollaan nostatettu hindujen yhteisöllisyyttä.

Royn uskomattomin teksti on vuodelta 2006:

Eläinten vallankumous II jossa George Bush sanoo mitä todella tarkoittaa. Teksti on esitetty opiskelijatapahtumassa Bushin Intian-vierailun aikoihin. Teksti on hilpeän hauska, 

mutta ei tietenkään lopultakaan ole sitä, 

koska se on niin totta. 

Eikä ainoastaan Intian kohdalla.

****

Kirjassa on monta eri teemaa; ja osa teksteistä käsittelee samaa teemaa. 

Nostin tässä esiin pari eri teemaa, mutta oikeastaan kirjaa ei voi tyhjentävästi selittää ja kertoa. 

Itselleni olisi riittänyt vähempi toisto Kashmirista ja pommi-iskun korruptoituneesta tutkinnasta ja enemmään joitakin muita aiheita.

Vaikka Intian (ja muiden korruptoituneiden ja kolmannen maailman maiden) tilanne näyttäytyy mahdottomalta ratkaista, niin välillä on ilonpilkahduksiakin näkyvissä: Roy kirjoittaa, miten media on nostanut esiin joitain vääryyksiä esim. oikeuslaitoksen toiminnasta.

Sainathin kaltaiset journalistit tekevät työtä päivästä toiseen.

Intiassa kansalaiset nousevat vastustamaan korruptoitunutta hallitusta vastaan.

Joku maa saa aina silloin tällöin ministerin, joka tekee työtä

lopettaakseen korruptiota. 

Nähtäväksi jää, mitä tapahtuu tulevina vuosina.

Loppuun vielä linkki Hesarin uutiseen tältä päivältä.

Susanna Särkkä: Vaateostajan Intia

Susanna Särkän Vaateostajan Intia (2006, Sitra) on jo muutaman vuoden takainen julkaisu Intiasta, sarjassa, johon kuuluu muitakin eri teollisuudenalojen kirjoja - mm. Nokian Intia ja It-alojen Intia.

Kirja siis tarjoaa tietoa ja kokemuksia Intiasta niille, jotka haluavat ja suunnittelevat yritystoimintaa Intiaan.

****

Vaateostajan Intia on itselleni kiinnostavin, koska olen toisaalla ottanut kantaa siihen, onko eettistä ostaa H&M:n paita, joka on tehty Intiassa.

Btw, otteeltaan hieman rajattu tutkimukseni kuivaustelineeltäni kaappiin osoitti, että nykyisin H&M teettää vaatteita Pakistanista ja Bangladeshistä, mikä tietysti on melkein sama kuin Intia, mutta vähän eri kuitenkin. 

****

Vuosi-pari sitten tv:stä tuli brittisarja 

Verta, hikeä ja t-paitoja, jossa brittinuoret lähtivät tutustumaan Intian vaateteollisuuteen ja itkemään puuvillapelloille. 

Nyt tv:ssä menee samanlaisella teemalla 

Verta, hikeä ja noutoruokaa.

Idea näissä kaikissa on sama:

pilalle hemmotellut brittinuoret lähtevät tutustumaan kuluttamiensa tavaroiden alkuperämaahan, raivostuvat, itkevät ja kärsivät Aasian maan kuumuudesta ja ankeudesta

- mutta kuitenkin ihailevat ihmisten sitkeyttä ja kokevat olevansa parempia ihmisiä henkisesti, kun palattuaan Britteihin osaavat arvostaa kaikkea enemmän.

Olen vähän jo kyllästynyt sarjan ideaan, 

ja musta se on enemmänkin kuvaus nykynuorison rappiotilasta

kuin kuvaus aasialaisten kurjuudesta. 

Mediassa on myös vähän aikaa sitten pyörinyt uutisotsikkoja siitä, miten bangladeshiläisten tehtaat palavat ja miten huonot palkat tehtaiden työntekijöillä on.

Summa summarum, länsimaisen ihmisen pitäisi katua tekosiaan

 ja ostaa vaatteensa Öko-tex-merkattuina luomupuuvillaisina ja mieluusti made in lähimaat.

Siksipä onkin lähes yllättävää, että

Vaateostajan Intia

ei kerrokaan, miten kurjaa intialaisissa tehtaissa on, miten alipalkattuja työntekijät ovat ja miten riistettyjä ihmiset ovat.

Kirjan päätehtävä on kertoa yrityksille, millaisia riskejä vaatteiden teettämisessä on Intiassa,

ja lähtökohta ja tarkastelutapa siis kovin erilainen.

Miinuksia Intia-tuotannossa kirjan mukaan on:

* se, että toimitukset viivästyvät

* se, että maaperä saastuu.

Plussaa on se, että

* Kiinaan verrattuna saa taitavampia kirjailuja ja

* vaatteet ovat edullisia, jos niitä teettää paljon

* puuvillan saatavuus

jne.

****

Kiinnostavaa kirjassa kuitenkin oli se, että asiaa tarkasteltiin tavallisen, keskiluokkaisen naisen, Manishan kautta. Manisha työskentelee Mumbaissa agenttina, joka etsii eurooppalaisille ja amerikkalaisille yrityksille vaatteenvalmistajia Intiasta. Hän työskentelee mm. Luhdalle, jonka vaatemalliston valmistumista kirjassakin seurataan.

Vaatteet valmistetaan Etelä-Intiassa, jossa vaateteollisuus on merkittävä osa alueen kehittymistä:

intialaisille alue on malliesimerkki, länsimaisille silmille jotain muuta:

viemäriverkosto on rakennettu alueelle, mutta se ei toimi kunnolla

ja asukkailla on vatsatautiepidemioita.

Länsimaiset vaatetilaajat voivat toiminnallaan vaikuttaa Intian (tai muun valmistusmaan oloihin) vaatimalla tiettyjä olosuhteita ja tekemällä tarkistuksia

(eri asia sitten on, miten luotettavia nämä tarkistukset ovat).

Manishan elämään seurataan tekstiiliteollisuuden lomassa: 

Manisha elättä palkallaan äitinsä ja veljensä, joka opiskelee. 

Iltaisin hän käy leffoissa ja katselee telkusta Frendejä, 

ja käy myös, jos pystyy, Intian uusissa kahviloissa. 

Vaateteollisuus on sellaisessa tilanteessa, että mielestäni voittoa ei ole luvassa millään tavalla.

Jos vaateteollisus pysyy Aasiassa, tuo se työpaikkoja intialaisille.

Luulen, että työolot kohenevat sitä mukaan, kun isot yhtiöt eivät uskalla pilata mainettaan, eli vahtivat tarkemmin lapsityövoimaa ja nostavat työntekijöidensä palkkoja.

Jos aasialaiset vaativat lisää palkkaa, tapahtuu sellainen ihme, että tehdastyöläiset saavat pian enemmän palkkaa kuin muut työntekijät.

Jos taas ihmiset ryhtyvät boikotoimaan Aasian tekstiilejä,

käy niin kuin Suomen paperitehtaille:

työn siirtyy muualle.

Yritystoiminta kannattaa vain ja ainoastaan,

jos työntekijöille maksetaan vähemmän ja myydään kalliimmalla.

****

Kirjasta jäi hieman surullinen olo,

sillä kirjassa kaavailtiin, mitä uusia keinoja ja taloudenhaaroja olisi mahdollista hyödyntää Intiassa.

Kun intialaiset rikastuvat, iskevät yrittäjät kiinni:

halutaan keksiä joku, johon rahat saataisiin.

Aasiassa perinteiset vaatteet ovat vain maalaisten ja konservatiivisten käytössä,

farkut ja t-paita on paljon coolimpi ja kivempi asu.

Kirjassa väläytellään myös Intian viinien parempaa käyttöä.

Tässä vaiheessa itselleni tuli äklötys:

Kun Intia on säästynyt yhdeltä vitsaukselta: alkoholi,

niin kannattaako alkaa tehdä intialaisista juoppoja

ihan vain sen takia, että joku voisi kääriä rahaa.

Maailma on karannut kauaksi Gandhin ajatuksista, 

joita niitäkin kirjassa esitellään: 

Gandhi ajoi takaa ajatusta, että Intia olisi omavarainen ja 

hyödyntäisi ihmisten käsityöläisyyttä.