MARI A:N KIRJABLOGI

Kirjablogissani kirjoitan lukukokemuksistani, lukemistani kirjoista ja niistä kirjoista, jotka haluaisin lukea. Välillä myös kirjoitan ja kuvaan jotain muuta elämästäni.

Viestit kulkevat osoitteeseen mariankirjablogi@yahoo.fi

maanantai 28. helmikuuta 2011

Helmikuun luetut ja bonusraita

Kirsti Ellilä: Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin
Virve Sammalkorpi: Yhtä matkaa
David Foenkinos: Nainen, jonka nimi on Nathalie
Elina Hirvonen: Afrikasta muistiinpanoja vuosilta 2007 - 2009
Piia Posti: Talven jälkeen valo
Natalja Kljutšarjova Kolmannessa luokassa
Henna Helmi Heinonen: Veljen vaimo
Kiran Desai: Menetyksen perintö

ja nämä odottavat (edelleen):


Jos helmikuun luettujen lista näyttää kevyeltä välipalalta, niin luettavissa odottaa täytenäisemmät kirjat. Ja vielä nekin, joita en ehtinyt helmikuussa lukea.
Tammikuussa 10 luettua kirjaa,
helmikuussa 8 luettua kirjaa (+ SRK:n elämäkerta, en laskenut mukaan =)
Ja kaksi  keskeneräistä kirjaa...

Bonusraitana Indian Idol -kisan voittaja (kaudelta 3, en jaksa etsiä mikä vuosi se oli, katsoimme illat pitkät jännittäen, voittaako nepalilainen intialaiset ;D Kiertoajelua Katmandun tyyliin...


sunnuntai 27. helmikuuta 2011

Rästissä

Pakko tehdä loppuun, rästityöt.
Pidettävä tauko kirjojen lukemisessa.
Luettava ihan jotain muuta.
Mutta pian.
Palaan kirjoihin.
Siihen asti:




Ps. videossa siis näissä maisemissa (Pokharassa):

lauantai 26. helmikuuta 2011

Se aika vuodesta ja syömisen vaikeudesta

 Meinasin, etten varmasti katso Silminnäkijän Väärennetty ruoka -ohjelmaa, mutta kävin sen kuitenkin katsomassa areenassa.

Mitään uutta ohjelmassa ei ollut, mutta ihmisten herättely valmisruokiin ja ylipäätään kaupassa myytävien ruokien sisältöön on ollut näkyvissä jo jonkin aikaa,
Aitoa ruokaa -kirjahan paljasti sen, että lihapullissa onkin kananlihaa ja -nahkaa; suuri rasvakeskustelu syksyllä sen, että Pekka Puska kumppaneineen oli tehnyt turhaa työtä Pohjois-Karjala-projektinsa ajan.
Minusta PK-projekti oli pelottava asia siinä mielessä, että pääsin tai jouduin itse kokemaan, minkälaiset vaikutukset lapsiin tai nuoriin on sillä, että joku koneisto niin voimakkaasti ohjaa ihmisten käyttäytymistä. 
En osaa vieläkään sipaista paistinpannulle muuta kuin öljyä tilkan ja jos joskus hätäpäissäni laitan rasvaa, istahtaa olkapäälleni kotitalousopeni kiljumaan, että 
ö l j y ä !  !  ! 
Sikäli en voi uskoa, että projektilla saatiin aikaan vain pahaa, koska tiedän, että aika monilla siellä seuduin oli todellakin huonoja ja vaarallisia tapoja: ei vain syömisen suhteen. 

Oma ystäväpiirini on ollut valveutunut ja varoitellut ruoasta jo 90-luvun alussa, jolloin aloimme pitää kukin omaa ruokataloutta ja itse olen aina tuntenut juovani myrkkyä suoraan pullosta, kun tartun rakkaaseen pepsi maxiini
(ja vaikka kuinka monta kertaa joku valveutunut kertoisi, miten pahaa aspartaami taas onkaan, niin ostan maxiani vieläkin joskus).

Itse en ole kovin valveutunut ruoka-asioista, mutta hieman hereillä olen ollut. 
Kun muutin kahdeksan vuotta sitten Baltian maahan, ihmettelin, mitä kaupasta ostaisin syötäväksi. En tiennyt, mitä purkit ja tölkit pitivät sisällään, enkä omistanut mikroa, joten oli pakko hieman tutkia kauppojen valikoimaa: hetken aikaa tutkittuani tilanneta huomasin, että pakastesta saa ostettua pelmenejä, joita sitten söin puoli vuotta, kun ymmärsin, että ne voi keittää kattilassa syöntikelpoisiksi kymmenessä minuutissa. 
Kyllä laiska keinot keksii =) 

Valmisruokia en ole koskaan syönyt kovin paljon:
kerran minut bongattiin testaamaan jotain uutta valmisruokaa,
sain kuitenkin hylsyn jo ennen koehuonetta, kun en syönyt tarpeeksi usein saarioisten paketteja, jotta olisin voinut antaa tuomioni uudelle tuotteelle. 

Sen, että lihapullapaketeissa myydään broilerinlihaa ja -nahkaa, olen toki tiennyt: olen tutkinut kaupan jokaisen liharuoan etsiessäni puolivalmista, joka ei sisällä nautaa. 
Sen, että kaupoissa ei ole mitään syötävää, olen huomannut myös muutama vuosi sitten: en halua koskea valmisruokiin ja toisaalta, vaikka haluaisin, niin aika moni niistä sisältää kuitenkin sitä nautaa (ne yhdet lihapullat ovat todellakin poikkeus).
Vaihtoehtoiksi jääkin usein kasvistiski, kananlihat ja kala. 
Välillä se on puuduttavan yksipuolista syötävää, 
mutta toisaalta taas, keski-ikää lähestyvänä en itse edes tarvitsisi niin kovin paljon sitä syötävää: housut ovat tiukat vyötäröltä, vaikka kaupassa on pelkkää ei oota ruokapuolella (outo yhdistelmä). 
Voin rauhassa jättää uutuustuotteet hyllyihin, koska en niitä makunsa, lisäaineiden tai elinvoimani takia tarvitse.  


Kevätauringon myötä sitä onkin taas käynyt mielessä, että kaapissa piilottelevat syksyllä ostetut, täysin korkkaamattomat parit lenkkareita. Ehkä hieman kauhistelevat sitä hetkeä, että talven lumet sulavat ehkä jossain vaiheessa toukokuuta ja ne isketään jalkoihin.
Mutta mitäpä sitä voi tehdä: viime keväänä ostettu kevättakki on jälleen talven jäljiltä hieman ahdas ja siihen olisi kiva mahtua jo juhannussateita piiloon. 

Alkaa olla se aika vuodesta, jolloin on alettava miettiä, kuinka pitkälle ehtii, jos nyt aloittaa. 





Jos äiti onkin laiska kokki, niin jälkikasvu on mukana 100 prosenttisesti; jään odottamaan nousevan sukupolven innovaatioita tässäkin asiassa....
Ja toisaalta, minusta on ihan kiva ostaa kala paketissa.
Tällaiset toisenlaiset lihakaupat saivat mut syömään vain riisiä ja kukkakaalia,
mikä voisi nyt tähän aikaan vuodesta olla se paras veto muutenkin.
Voin taata, että ruokavaliolla oli mahtavat vaikutukset housujen väljääntymikseksi.
Huomioida täytyy, että leipä puuttui myös ruokalistalta.





Välillä tuntuu, että ruoka on niin iso ongelma ympäri maailman, että se on jo absurdia.

Kirsti Ellilä: Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin


Huomasin viime viikolla mahdollisuuden kinuta kirja kirjailijattarelta itseltään, joten tartuin tilaisuuteen.
Sairaspäivään kolahti postiluukusta
parempaa luettavaa:
Kirsti Ellilän
Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin.

En ole aiemmin lukenut kirjailijan teoksia, joten olikin aika parantaa tilanne, sillä blogitekstejä olen aina aiheesta riippuen käynyt lukemassa.

Kirjassa on nimensä mukaisesti nainen (Selma), joka rahahuoliensa ajamana alkaa kirjoittaa siirappista tarinaa Giselasta ja hänen rakkauksistaan. Selman oma elämä rientää samanlaista vuoristorataa, kun hänen miehensä (Sami) yrittää välillä olla kiltti ja välillä taas huomaa, että ei elämästä mitään tule.
Pariskunta asuttaa taloa, joka uhkaa remontoijaa odotellessaan vajota kaupunkinsa mukana.
Kirja on siis viihdekirja, jossa keskiössä ovat ihmissuhteeet ja ihmissuhdepelit:
on Selman ystävä Maria, neljän lapsen kotiäiti, joka huomaa remonttimiehen Anselmin liian tiukan paidan; Anselmi, jonka vaimo lähti toisen matkaan; Selma ja Maria, jotka käyvät vakoilemassa entistä vaimoa;
Selma, jonka Sami ei tiedä mihin päin mennä;
Edu, jonka Selma on joskus hylännyt.
Ihmissuhdesopan lisäksi mukana on talo, joka on rakas, mutta vaatii remonttia ja työ, jonka pysyvyys on epävarmaa.
Ja kirja, joka valmistuu kaiken ohella ja sen mukana Giselan mieshuolet.

Parasta kuitenkin kirjassa on se, että siinä pohditaan rakkausromaaninen oikeutusta maailmassa:
onko kirjojen syy, että naiset leijuvat unelmissaan, odottavat onneaan ja kuvittelevat onnensa tulevan miehen mukana?
Pitääkö opettajien koulussa vahtia tyttöjen lukemismakua, ja estää heitä lukemasta rakkauskirjallisuutta,
ja määräytyykö esitelmän numero sen mukaan, mistä aiheesta sen tekee?
(kyllä, arvosana määräytyy vielä yliopistossakin aiheen mukaan.)

Kirjassa, joka on rakkausviihdettä,
pohditaan rakkausviihteen oikeutusta olemassaoloonsa.
En muuten keksi yhtään syytä, miksi dekkareissa ryhdyttäisiin pohtimaan dekkareiden oikeutusta olemassaoloonsa.
Jos Ilkka Remes alkaisi yhtäkkiä kirjoittaa, miten remesten lukeminen vaikuttaa ihmisten mielikuviin ja stereotyyppisiin käsityksiin esim. venäläisistä, olisi se aika outoa.
Miksiköhän naisten viihde joutuu pohtimaan samaa?
Sekä rakkaus- että dekkarikirjat ovat viihdettä, niissä voidaan käsitellä samoja asioita kuin ns. korkeakirjallisuutta.
Minua hieman lohduttaa Ellilän teoksen loppu, jossa yliopiston proffa näyttää vihreää valoa Selman gradun aiheelle.
Itselläni oli vähän toisenlaisia kokemuksia, mutta tein silti graduni rakkausviihteestä.
Tosin en suostunut pohtimaan rakkausviihteen oikeutusta, kun minusta sillä on aina ollut paikkansa kirjalisuuden kentällä.

Ellilän teos oli juuri sitä, mitä viihteen pitää ollakin: 
siinä oli hauskoja dialogeja, monologeista puhumattakaan, 
joita lukiessani naureskelin kippurassa. 
Siinä oli myös asioita, joita pohdittiin: mitä odotamme rakkaudelta, miten arki muuttaa romanttisia kuvitelmia, voimmeko elää arjessa, kun romanttisesta miehestä on jäljellä enää sohvaperuna?

Ihmissuhteet kuuluvat rakkausviihteeseen, 
mutta kun itse olen tiukkapipo, niin mua vähän ärsytti kirjan hyppään toiseen sänkyyn heti kun yksi häipyy, 
tai mieluusti vähän ennen sitä. 
Pidän enemmän sellaisesta tyylistä, että yksi prinssi yhdessä kirjassa. 
Ja se talo. 
Olisin hypännyt aikoja sitten pois vajoavasta talosta (hyppäsin koko vajoavasta kaupungistakin), joten en yhtään näe romantiikkaa siinä missä pitäisi: vanhassa talossa, joka pelastetaan hinnalla millä hyvänsä.
Minun rakkausromaanini sijaitsee muissa maisemissa kuin suomalaisessa rintamamiestalossa.
Tiedän tosin, että aika moneen muuhun lukijaan miljöö iskee
(tämä on oma ongelmani).  

Kirjan hauskuus oli kuitenkin huippuluokkaa ja voisin siis lukea lisääkin Ellilää. 
Kysymys kuuluukin: miksi en ole aiemmin löytänyt Ellilän kirjoja? 


perjantai 25. helmikuuta 2011

Mielikuvia

Myönnän, että en ole aina kiinnittänyt huomiota kirjojen alkuperäisiin nimiin. Myönnän myös, että nykyisin taidan tarkastella ne aika usein. Ja myönnän, että joskus minua häiritsee kirjan muuttaminen suomeksi.
Joyce Carol Oatesin Rape: A Love Story sai aivan toisenlaisen tulkinnan mielessäni, kun kirjan nimi oli
Kosto: rakkaustarina.
En tiedä, miten olisin kirjan lukenut, jos sen nimi olisi ollut Raiskaus: rakkaustarina. Enkä tiedä, kiinnittikö nimi niin paljon huomiotani, vai oliko suomalainen nimi kuitenkin parempi sisältönsä suhteen: lukiessani raiskaus tuntui jäävän täysin toisarvoiseen asemaan, kun taas kosto oli minusta tärkeämpi teema kirjassa. 

***
Eilen aloitin Daphne Kalotayn teoksen 
Bolshoin perhonen (WSOY 2011) ja tämän kirjan valitsin pelkästään kirjan nimen perusteella. 
Tai no, etsin kirjaston tietokannasta venäläisiä kirjoja. 
En olisi kirjaa kuitenkaan huomannut, jos nimi olisi ollut suora käännös alkuperäisestä:  



'venäläinen talvi' - mielikuva hyisestä siperiasta ei ehkä olisi houkutellut sujuvasti mukaan, kun kyseessä on baletti, rakkaus, vainot.



Tiedän, mielikuvani Venäjästä on painottunut vinksalleen taiteisiin. En ole antanut minkään tulla väliimme: minulle Venäjä on teatteria, balettia, oopperaa, tsaarien talvi- ja kesäpalatseja, kirjoja, runoja, näytelmiä, novelleja.  

Enkä taida olla ainoa näiden mielikuvieni kanssa.

***
Loppuun vielä mielikuvia tästä aamusta.
Ei tulisi mieleen ensimmäisenä, että joku kiirehtii töihin aamulla,
kun on aikaa näppäillä kuvia vähän sieltä sun täältä.
Okei, meinasin jäädä bussista, kun kurottelin lumikasoissa kamerani kanssa.
Minulle työmatkat ovat kuitenkin pääntyhjennystä, 
siirtymäriitti, 
jonka avulla pääsen siirtymään kotiäidistä
työelämään.
Ehkä siinä välissä pääsen vielä piipahtamaan Bolshoin maailmaan
- mieluummin sen kuin venäläisen talven
(joka eroaa meikäläisestä talvesta miten?) 







torstai 24. helmikuuta 2011

Potkut realismille

Realismi on aina ahdistanut minua, eikä vähiten silloin, kun suoritin opiskeluihini kotimaisen kirjallisuuden tenttipaketteja vuosisadan vaihteesta sotien jälkeiseen aikaan: kaikissa kirjoissa kuvattiin kurjuutta ja tentissä piti vain määritellä, että johtuivatko täit ja muut russakat kirjoissa siitä, että oli kurjaa nälkä- sorto- vai sotavuosien takia.
Realismi ahdistaa minua silloinkin, kun pitäisi miettiä, voiko Helsingissä tuulen mukana tulla nakkipaperi vastaan. Salla, teet mahtavaa työtä kirjoituksissasi, nakkipaperi kertoo juuri siitä, miten eri tavalla kirjoja voi lukea ja siitä, mitä mä en pysty huomaamaan kirjoista. Mulle voitaisiin myydä Espanja Suomen rajanaapurina kirjassa jos toisessakin, jos se jotenkin mukavalla tyylillä (lyhyet lauseet, ei jaaritteluja eikä herrapaatkoon mitään vuodatuksia talon omistussuhteista) voitaisiin juoneen (jossa on käännekohta jos toinenkin) liittää. 
Realismi ahdistaa joka päivä ihan tarpeeksi. Niin paljon, että huomennakin suljen silmäni (kuvainnollisesti) auringonpaisteessa ja kuvittelen käveleväni Aurinkorannalla enkä Valimon asemalla. Joskus onnistun huijaamaan itseäni niin paljon, että illalla järkytyn, kun katsahdan ulos ja huomaan, että vieläkin on muuten talvi ja pimeä. Ei puhettakaan, että astuisi partsille siemailemaan iltaviiniä (en muuten naukkaile sisälläkään, vaikka just tuo lause ja koko alkujuttu sai kuulostamaan mut ihan kunnon kaappijuopolta).
Aikana ennen lapsia ehdin luoda joitain kasvatusperiaatteita ja yksi oli se, että mun lapset ei koskaan nörtteile (äitikin vain salaa). No, nyt 5-vuotias osaa ladata youtubesta lempikappaleitaan (älkää kysykö, miten se on sen oppinut, en ole opettanut, eikä jäbä osaa vielä edes lukea/ kirjoittaa - vielä muuten itketään sitä, että lapset eivät opi koulussa mitään; miten se voisi olla mahdollista?) Lempparikappale on tämä. Ehkä sen takia, että tätä on maailman mahtavin tanssia: askelkuvio ei ole vallan vaativa ja lapsista on ehkä kaikkein hauskinta hyppiä sohvalla etsimässä still-kuvia (olen joskus kuullut kaukaisesti ko. opetusmetodista) tai sitten on kiva, kun äiti ottaa kädestä kiinni ja voi pyöriä ilmassa pitkin asuntoa ja potkia vastustajia kumoon (pyysin unohtamaan sen realismin). Eihän me osata mitään tanssia, eikä edes laulaa, eikä edes oikeaa kieltä, mutta hauskalla ei olekaan aina mitään tekemistä sen realismin kanssa. 

  




Aamulla alkaa taas realistinen arki yhden päivän ajaksi. Tämän kirjoittaja vetäisee nutturaa tiukemmalle, vetäiseen silmälasit nenälle ja paheksuu kaikkea matkalla töihin ja varsinkin töissä. Mielessään se saattaa kuitenkin lauleskella holeholeeta ja pyörähdellä muutaman askeleen.

Ja luin minä yhden kirjankin loppuun. Siitä tulikin vallan iloinen olo, mutta nyt pitää lähteä etsimään nutturantekovälineet valmiiksi. Seonholeholee!     

Asioita, joita en ole...

... koskaan pystynyt ymmärtämään, omaksumaan ja nielemään:


Sitä, että Tarja ei ole enää Nightwishin laulaja,
sitä, että maailma voi erottaa sen, mikä syntyy pienessä kylässä kaupungissa.
Sitä, että pienestä kylästä kaupungista voi ponnistaa näin pitkälle matkalle.



Sitä, että olen ylittänyt 3-kympin rajapyykin jo useita vuosia sitten ja elämä jatkui eteenpäin, eikä loppunut siihen päivään, niin kuin luulin 17-vuotiaana.

Sitä, että talvi tuntuu jatkuvan ihan yhtä pitkän ajan - ja elämän pitäisi jatkua myös talvisin, mutta nyt alkaa tuntua siltä, että elämä on vain neljän seinän sisällä eikä ole elämää ollenkaan (ja miten silloin muuten kestettiin, kun oli vain Salatut elämät eikä nettiä ollenkaan). 

Sitä, että maailmassa on joka puolella niin isoja raja-aitoja, että niitä voi ylittää, alittaa, kiertää, eikä myöskään mennä niiden läpi. 
Sitä, että itse voin ostaa lentolipun vaikka mihin Afrikan tai Aasian maahan ilman että mulla on senttiäkään rahaa taskun pohjalla, mutta jos joku haluaa matkustaa toiseen suuntaan, sillä pitäisi olla tilillä rahaa niin paljon, että voi elättää itsensä matkan ajan siellä täällä toisessa maassa. Ajatus on paukahtanut aika ajoin mielen perukoille, mutta iski taas sinne, kun luin Elina Hirvosen kirjaa. Miten ihmeessä voimme selittää itsellemme, että olemme ansainneet olla niitä toisia paremmassa asemassa: meillä on oikeus syödä ruokaa, joka tuodaan meille toiselta puolelta maapalloa, ja meillä on oikeus pukeutua vaatteisiin, jotka jotkut toiset ompelevat muualla pientäkin pienemmällä palkalla ja meillä on oikeus tuhlata se kaikki, mitä maailma tarjoaa. Miten meillä on vielä oikeus pitää kaikki tieto itsellämme, eikä antaa sitä muille.     




Taidan hankkia kevyempää luettavaa...

keskiviikko 23. helmikuuta 2011

(Korkea)kulttuuria lapsille

Käväistiin tänään lasten kanssa kirjastossa ja päätin tehdä pikaisen postauksen lainasaaliista, kun huomasin, että tänään tuli lainattua ihan kokonaisella teemalla lastenkirjat.
*** 

Lauren Childin Samu ja Salla -sarja on lasten suosikki myös telkassa (tai ehkä äidin), koska Sallalla on isoveli, joka on melkein yhtä viisas kuin meidän tytön isoveli. Se  on totta vieköön minun kirjani -teoksessa sisarukset ovat kirjastossa, sillä Salla haluaa saada lempikirjansa, jossa on koppiaisia ja kuoriaisia.





Kirjasto vain on niin suuri ja kirjoja niin paljon, että edes viisas isoveli ei tahdo löytää juuri sitä yhtä ja oikeaa kirjaa.





Mikään kirja ei ole samanlainen.
Kunnes sitten eräässä kirjassa aivan yllättäen onkin niin hyvä tarina, että siihen aivan uppoaa.

Mukavaa lukea kirja muista lapsista, jotka lukevat kirjoja. Vaikka täytyy nyt myöntää, että ehkä lapset ovat jo kasvaneet näiden kirjojen ohi (äiti ei).  



Kirjastosta voikin sitten siirtyä näppärästi teatteriin,
Katri Kirkkopellon
Muusan ja Maestron teatteriseikkailu (WSOY 2010) vie nimensä mukaisesta teatterin maailmaan.
Muusa ja Maestro ovat aiemmassa kirjassa seikkailleet taiteen parissa (googlasin), pitänee etsiä sekin käsiin.





Teatteri on kaunis ulkoa ja jännittävä sisältä.





Esityksen jälkeen lapset pääsevät kierrokselle teatterin kulisseihin; tekemään näytelmää itsekin.



Ja lopussa on vielä sanastoa =)

Tämä varmaankin kannattaa lukea malliksi, ennen kuin menee teatteriin.
Meidän lapset ovat käyneet teatterissa, mutta ehkä vähän toisenlaisissa puitteissa.



Tulevan maanantain (Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivä) kunniaksi kirjastossa oli nostettu esille Mauri Kunnaksen Koirien Kalevala.
Otin senkin mukaan, ollaan sitä selailtu Ateneumissa käydessämme, mutta ei ole tullut hankittua kotiin.
Ehkä pitäisi, niin lapset voisivat sitten koulussa kiistellä Kalevalan tarinasta opettajan kanssa
(ei pahoja traumoja, mutta laitetaan vahinko kuitenkin kiertämään.)


En ole lukenut koskaan Koirien Kalevalaa läpi, mutta huomasin tietenkin heti selailtuani, että ei tässä nyt ihan oikeilla jäljillä mennä.
Aikamoisen oudoksi tarina muuttui heti alussa,
ja aikamoinen, etten sanoisi, että jopa tyrkky,
Ainosta on tehty.



Välihuomautuksena, että tästä tulee ehkä hieman MeNaisten vanha mainos mieleen.




Joistakin kuvista sitten taas tulee mieleen, että olisko gallen-kallelat olleet pohjalla...



Onhan tässä tietysti vähän huumoriakin mukana.
Mutta pääosin en oikein tykkää juuri tästä
mauri kunnaksesta.
Seitsemän koiraveljestä -teosta olen käyttänyt havainnollistaakseni Kiven teosta, mutta Kalevala ei mun mielestä oikein aukea tämän kirjan perusteella. 
Voi olla, että Kalevalassa olen ihastunut juuri niihin osioihin, jotka Kunnas on jättänyt pois. 
Muutenkaan mun mielestä Kalevala ei toimi ihan juonellisena teoksena.  



Vinkkinä muuten Kalevalaan, että
Rauta-aika on aika mahtava versio siitä.
Itse käytin kurssillani ja tykkäsin Pohjolan ja Louhen kuvauksista.

****
En vielä päässyt testailemaan lapsille näitä kirjoja; tyttö viihtyi Pekka Töpöhännän parissa ja poika dvd:n, mutta katsotaan, kun ehditään.
Olen kai lievästi virkaintoinen ja haluan, että lapseni tietävät, miksi Suomessa liputetaan kunakin päivänä ja siksi pakotan lapseni kuuntelemaan Kalevalan ennen maanantaita. Myöskin kun itse olen maalta enkä koskaan päässyt kyläkirjastoa kauemmaksi, niin olen raahannut lapseni kaikkiin museoihin heti, kun ne ovat päässeet rappuset itse ylös.

Huomasin, että kirjastossa oli eri uskonnoista kertova kirja, mutta ajattelin, että otetaan se ehkä sitten seuraavalla kerralla mukaan. Poika ihmetteli jo, että miksi nepalin jumalalla on neljä kättä, kun meillä normaaleilla ihmisillä vain kaksi...  


tiistai 22. helmikuuta 2011

Virve Sammalkorpi: Yhtä matkaa


Virve Sammalkorpi on vanha tuttavani, sillä graduani väänsin kirjailijan teoksen Sinkkuleikki (1999) ympärille.
Gradusta ei tullut kovinkaan hulppeaa menestystä, koska tein sitä ensin suurella innolla valmistuakseni ja sitten vähemmän innokkaasti muutaman työvuoden ja parin lapsen jälkeen nostaakseni palkkaa töissä (kandista maisterin palkkaan oli yllättävän iso ero =).

Teokseen ja kirjailijan tyyliin olin kuitenkin ihastunut ja Sinkkuleikki on nimensä mukaisesti tarina sinkusta ja leikistä olla sinkku. 
Siinä on sellaista viihteelle ominaista keveyttä, ja myös viihteelle ominaista ironiaa, joka pursuaa vähän suuntaan jos toiseenkin. 
Lisäksi kieli on sujuvaa ja lentävää. Kirja oli muuten myös Hesarin esikoiskirjailijapalkinnon saajaehdokas vuonna -99. 
Sammalkorven seuraava kirja Paula ja Klaus oli myös suosikkini, siinä kuvataan erästä pariskuntaa, joka yrittää olla muita parempi: ostaa ruokansa aina ja vain Stockan herkusta ja lukee kirjat aina alkuperäiskielellä. 
Ironia on miellyttävä vieras myös tässä kirjassa, ja vaikka se onkin viihdettä parhaimmillaan, myös liian jupit ihmiset saavat huutia. 

Loput kirjailijan kirjoista eivät ole olleet niin mieleeni, niissä on ehkä liikaa etsitty omaa tyyliä (löytämättä sitä), eivätkä ne ole sellaista iloittelua kuin nämä kaksi ensimmäistä. 
Ne eivät ole olleet niin ehjiä kokonaisuuksia, että olisin niistä innostunut. 

Mutta tartuin kuitenkin kirjastossa pitkästä aikaa kirjaan 
Yhtä matkaa (Gummerus 2004), joka on jostain syystä jäänyt välistä lukematta. 

Tässä kirjassa päähenkilöinä ovat Kirsikka ja Hanna, äiti ja tytär.
Vaikkakin roolit ovat kääntyneet: Kirsikka haluaa juhlia joka viikonloppu ja 16-vuotias tytär joutuu pitämään silmällä äitiään. 
Hannan isä on jäänyt kiertämään maailmaa, jonne jäi jo silloin, kun Kirsikka huomasi olevansa raskaana. 
Kirsikan oma äitisuhde on myös mutkikas. Hanna ottaa salaa yhteyttä isoäitiinsä ja huomaa pian, miksi Kirsikka ei ole ylpeä omasta äidistään: tämä on alkoholisti. 
Kirsikkakin on joutunut pitämään huolta omasta äidistään. 
Kirsikka on päättänyt, että hän ei jää valittamaan elämäänsä, vaan tekee siitä hauskan matkan. Vaikka ilman Hannan isää. 
Hanna inhoaa omaa perhettään, koska se ei ole hänen mielestään oikea  perhe; 
oikean perheen äiti tekisi oikeaa ruokaa ja leipoisi pullaa lauantaisin, 
oikean perheen isän kanssa voisi ja joutuisi riitelemään kaikesta. 
Hanna tapaa oikean perheen naapurin Valtterin luona. 
Valtteri tappelee isänsä kanssa ja hänen äitinsä tekee ruokaa, eikä vain lämmitä eineksiä mikrossa niin kuin Kirsikka. 
Hanna kuitenkin kokee kolauksen ajatuksissaan, kun hän huomaa, että tämä täydellinen perhe haluaisi elää (joskus) niin kuin Kirsikka: 
lähteä yhtäkkiä matkalle Thaimaahan, niin kuin Kirsikka. 
Myöskin isoäiti tuottaa Hannalle karvaan pettymyksen, kun Hanna ilmestyy varoittamatta ovelle ja isoäiti avaa oven päiväkännissä. 

Hanna paheksuu kaikkea äidissään: sitä, miten Kirsikka elää liian kevyesti ja sitä, miten hän rakastuu vähän väliä ja sitä, että mikään suhde ei äidillä kestä. Ja sitä, että joka viikonloppu juhlitaan. 
Kirja rakentuukin niin, että siinä kerrotaan vain viikonlopuista (seitsemästä) ja niiden tapahtumista. 
Hanna rakastuu naapurin Valtteriin, mutta huomaa pian, että rakkauselämä onkin yllättävän helppoa sotkea. 

Tykkään Sammalkorven kielestä vieläkin, siinä on ilottelua kielellä, jonka muistinkin siinä olevan. Kirsikan ja tämän äidin jälleennäkeminen on jäätävä, mutta kuitenkin kotoinen: 

- Entä miesasiat? 
- Jäissä. Entä sinulla?
- Mullan alla. 
- Ai? Sepä ikävää. 
- Niin on. 
Keskustelu kulki kuin kiväärituli, mutta Hanna oli kuulevinaan lämpöä töksähtelevien lauseiden takana. Se oli aurinko, joka valaisi risukon.   

Pidin myös tarinasta ja sen kuljetuksesta. En yleensä kiinnitä huomiota realismiin kirjoissa, mutta hieman havahduin tässä kirjassa kuitenkin, kun 16-vuotias lampsi Alkoon ostamaan konjakkipulloa, eikä tytöllä ollut mitään ongelmia sen saamiseen kassalta. Toki voisi miettiä, miten moni 16-vuotias siivoaa kotona, kun äiti ei viitsi ja kuinka moni teini olisi niin kiltti kuin Hanna.
Kuitenkin, äiti-tytär-suhteet olivat kirjan kantava teema, samoin se, minkälainen on täydellinen perhe.
Vaikka ulkopuolisesta juuri se naapurin perhe on paras ja oma maailman huonoin perhe, on todennäköistä, että myös siitä naapurista tuntuu samalta.
Ja vaikka oma äiti onkin maailman kauhein, niin se on kuitenkin se rakkain kaikkine vikoineen päivineen.
Joskus voi mennä vain hetki jos toinekin sen tajuamiseen.

Vaikka kirja siis on viihteellisen oloinen, ei se estä sitä, että kirjassa voi oikeasti käsitellä jotain oikeaa teemaa.
Tämä ei tietenkään ole ensimmäinen kirja, jossa käsitellään äiti-tytär-suhdetta, mutta sitä käsitellään mukavasti ja mukaansatempaavasti.



Yksi asia, jota jäin miettimään, on se, että mitä sitten tapahtui itse kirjailijalle?
Netissä on kirjailijan omat sivut,
mutta sielläkään ei ole päivityksiä.
Uusia kirjoja ei ole tullut vuoden 2006 jälkeen.



Kuinka kuvata rakastumista?



sanat englanniksi vaikka tästä versiosta.

Kosketan suutasi, sormeni koskettaa suusi ääriviivaa, piirrän sen kuin se syntyisi kädestäni, kuin suusi raottuisi ensimmäistä kertaa, ja riittää kun suljen silmäni, niin se pyyhkiytyy pois ja voin aloittaa alusta, luon joka kerta suun jota haluan, jonka käteni valitsee ja piirtää kasvoihisi, kaikkien suiden joukosta valitun suun, itsevaltaisesti valitsemani, piirtääkseni sen kädelläni kasvoihisi, sattumalta, yrittämättä ymmärtää, se vastaa täsmälleen sinun suutasi, joka hymyilee käteni piirtämän suun alla.

(Lainaus Foenkinosin kirjasta 2011)

maanantai 21. helmikuuta 2011

David Foenkinos: Nainen, jonka nimi on Nathalie


Joskus kirja osuu juuri oikeaan hetkeen. Olen kotona sairauslomalla potemassa influenssaa ja etsin kirjakasoistani kirjaa, joka olisi tarpeeksi kevyt ja tarpeeksi iloinen nautittavaksi kuumeen ja kuuman juoman kanssa.
David Foenkinosin Nainen, jonka nimi on Nathalie
osui ja upposi juuri oikeaan paikkaan.
Ranskalaiset kirjailijat ovat jääneet syyttä epähuomioon omalla lukulistallani, sillä aina kun luen ranskalaista, rakastun.
Niin nytkin.

Nainen, jonka nimi on Nathalie
on rakkauskertomus, jossa Nathalie tapaa miehen, mutta mies jää auton alle ja kuolee.
Jotta voisi rakastua uudelleen, pitää suru käydä läpi.
Kirja on siis kevyt, mutta myös syvällinen
- ranskalaiseen tapaan.
Voiko Nathalie enää olla vapaa surusta ja voiko hän enää koskaan tuntea onnea ja rakkautta? 


Kirjan juoni ei mikään ihmeitä tekevä ole, mutta pidin ihan älyttömästi tavasta kirjoittaa ja käsitellä aihetta.
Teksti oli ilmavaa, koska lukujen välissä oli aina pieniä lisähuomioita, jotka kuljettivat tarinaa eteenpäin osin itsenäisinä, mutta kuitenkin tiukasti juoneen kuuluen.
Pidin myös Foenkinosin kielestä:

Aika kuluu, kun vain hengittää. Nathalie oli työskennellyt jo viisi vuotta ruotsalaisessa yrityksessä. Viisi vuotta kaikenlaisia tehtäviä, edestakaista liikkumista käytävillä ja hississä. Lähes Pariisin ja Moskovan välimatkan verran.

Pidin myös siitä, että tarinaan kulkeutuu Markus, joka on ruotsalainen ja myös kirjailijan tavasta luoda kuvaa ruotsalaisuudesta aina Ikean työpöydästä alkaen. Vaikka välillä tuli mieleen jo suomalainen melankolinen maisema.

Hän oli lopen kyllästynyt Ruotsiin ja ruotsalaisiin. Heidän stressaavaan tapaansa pyrkiä aina pysymään rauhallisina. Heidän tapansa olla koskaan huutamatta puhelimessa. Olla zen ja tarjota työntekijöilleen hierontaa. Moinen hyvinvointi alkoi käydä hermoille. Hän kaipasi välimerellistä hysteriaa ja haaveili aina välillä tekevänsä kauppaa turkkilaisten mattokauppiaiden kanssa.  

Pidin myös kirjan tavasta välihuomioissa ennakoida tapahtumia ja ohjata lukijan mietteitä - ja tarjota lukijalle ahaa-elämyksiä.
Pidin kaiken kaikkiaan tarinasta, kielestä ja sen etenemisestä.
Tämä kirja osui juuri sopivaan hetkeen.

On mahtavia ihmisiä
joita tapaamme väärällä hetkellä.
Ja on ihmisiä jotka ovat mahtavia,
koska tapaamme heidät oikealla hetkellä.

Tätä ajatusta itsekin pohdin hieman aiemmin. Oli ihastuttavaa löytää se kirjan sivuilta. Voisiko siis sanoa, että kirjassa pohdittiin vähän viistosti niitä ajatuksia, joita itsekin mietin. Ehkä siksikin osui ja upposi.

Kuka muu luki?
Ainakin Lurun luvut.
Ja kenelle muulle suosittelen?
Ihan kaikille,
en tiedä, ketä tämä kirja ei voisi viehättää.

sunnuntai 20. helmikuuta 2011

Elina Hirvonen: Afrikasta muistiinpanoja vuosilta 2007 - 2009


Luin aiemmin Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta ja pidin kirjasta, joten mielenkiinnosta luin nyt myös Afrikasta muistiinpanoja vuosilta 2007 - 2009. Molemmissa kirjoissa pyörivät samat asiat ja ajatukset niin, että oli kiinnostavaa tutkailla, miten nämä Hirvosen blogikirjoitukset ovat olleet kirjan pohjana. Teemoina ovat siis samat asiat kuin Kauimpana kuolemasta -teoksessa - alkaen ajatuksesta, mikä on kauimpana kuolemasta. 

Hirvonen ottaa kirjoituksissaan kantaa kehitysyhteistyöhön ja sen saamattomuuteen; afrikkalaisten maiden korruptioon, joka estää maiden kehityksen; lääkeyritysten haluttomuuden myydä lääkkeitä halvemmalla köyhiin maihin; eriarvoisuuden kasvuun maailmassa ja kaikkiin maailman epäkohtiin, jotka saavat päätepisteensä Afrikassa. Siinä vaiheessa, kun kirjoitukset ottavaat kantaa Israelin tilanteeseen, aloin olla läkähdyksissä. Selvää on, että kirjoituksia ei kannatakaan lukea ihan yhtä kyytiä. 


Ota esiin muutamia asioita, joita Hirvonen nostaa esiin. Ensinnäkin kehitysyhteistyö. Sama asiahan meinasi nostaa päätään ja pyrkiä keskusteluihin itsenäisyyspäivän ja huussirahoituksen aikaan. Ehkä otan esiin kuitenkin vain sen, mitä Hirvonen kirjoittaa: kehitysyhteistyön rahoja menee paljon niiden kaikkien työntekijöiden palkkaamiseen, joita esim. Afrikkaan lähetetään. Itse kohteelle käytettävissä olevat rahat katoavat joko erilaisiin symposiumeihin, työpajoihin tai korruptoituneen maan työntekijöiden taskuihin. Näillä millään ei kehitetä maata yhtään mihinkään. Hirvonen itse osallistui elokuvan tekemiseen, ja oli näin luomassa Sambiaan paitsi elokuvaa myös ihmisten uskoa itseensä: elokuvan tekemiset jäivät ihmisten itsensä käsiin ensimmäisen elokuvan jälkeen. Saman asian voi nähdä missä tahansa maailman kolkassa, jossa kehitysyhteistyö toimii: Nepalissa kyläläiset ihmettelivät, että miksi koulu, joka oli pystytetty avustusjärjestön isolla rahalla, jäi niin pieneksi? Pienemmäksi kuin valtion oma koulu, jonka rakentamiseen ei rahaa saatu juuri yhtään. Mutta kuten Hirvonen kirjoittaa, avustuksiin osallistuminen pitää meidät länsimaalaiset hyvällä mielellä: kun lahjoitamme musiikin avulla kerättävissä teemailloissa lahjoituksia, joka kerta vain entistä suuremman, voimme hyvillä mielin unohtaa maailman eriarvoisuuden. Juu, ja kyllä itsekin ostan joka kuukausi hyvää omaatuntoa lahjoittamalla rahaa järjestöihin...


Korruptio, lääkäri- ja lääkemaksut, joihin kenelläkään ei ole varaa, katolinen kirkko, joka kieltää kondomien käytön yhä kasvavan AIDS-epidemian maassa; naapurimaiden levottomuudet; ilmastonmuutoksen vaikutus kuivuutena. Kaikkea pahaa, mitä maailmassa on. Hirvonen kertoo nämä asiat, jotka olemme oppineet kuulemaankin. Parasta Afikasta-teoksessa kuitenkin on se, että se ei pyri vain kertomaan niistä kaikista kauheuksista, joista maanosassa kärsitään. Hirvonen muistuttaa, että kaikkien kauheuksien keskellä, ihmiset elävät arkipäiväänsä. Meidän länsimaalaisten kuva Afrikasta on mustavalkoinen: joko Afrikkaa ihannoidaan (afrikkalaiset ovat köyhiä mutta mukavia) tai sitten afrikkalaiset nähdään laiskoina ja tyhminä. Hirvonen kysyy myös, onko sillä väliä, miten Afrikkaa kuvataan tiedotusvälineissä, voisiko joskus olla uutinen myös hyvinmenneistä asioista Afrikassa; sillä on väliä, sillä sen jälkeen emme ehkä pyyhkisi Afrikkaa pois mielestämme, vaan voisimme nähdä, että afrikkalaiset ovat normaaleja ihmisiä.

Olen itse tehnyt pienen kokeen koulussa oppilaillani ja kysynyt kuvaa Afrikasta. Vastaukset ovat aina samat: nälkäiset, mutta hymyilevät lapset, joita on kuvassa yleensä paljon; savannilla juokseva eläin ja savimaja. Sen jälkeen olen näyttänyt kuvia toisenlaisesta Afrikasta, jossa ihmiset elävät normaalia arkea normaaleissa kaupungeissa. Sama asia vaivaa tietysti myös toisinpäin: länsimaat nähdään kulutuksen ja rahan maana, jossa tasa-arvo on tärkeää. Hirvosen mukaan ajatusmaailma tähdentää tasa-arvoa länsimaiselle kulttuurille ominaisena ja afrikkalaiset saattavat pitää kiinni 'omasta kulttuuristaan, johon nyt vain sattuu kuulumaan kulttuurisesti epätasa-arvo. Hirvosen mukaan pitäisi tuoda esiin, että myös Suomessa epätasa-arvoisuudesta ja sen kasvamisesta käydään koko ajan keskustelua. Niinpä koko maailma näkisi asian yhteisenä asiana, johon pitää kiinnittää huomiota sekä Suomessa että Afrikassa.

Sanomattakin on selvä, että aika monen afrikkalaisen - ja muualtakin - länsimaihin tulevan maailmankuva järkkyy myös siitä, kun ja jos on päässyt länsimaihin, eivätkä rikkaudet kasvakaan puissa.

Myönnän, että itselläni ei ole realistista kuvaa Afrikasta. Minulla tuskin on minkäänlaista kuvaa Afrikasta, mutta kehitysmaan näkeminen sellaisena, kun media meille näyttää, on aina epärealistinen. Hirvosen mielestä nämä kuvat, joita meille luodaan, pitävät maat tarpeeksi kaukana omasta maailmastamme. On vaikea kuvitella, että kolmansissa maissa ihmiset kuuntelevat samoja lauluja ja kävelevät kännykkä korvalla. Ehkä jos näkisimme tavallisen ihmisen ja tavallisen maailman, voisimme kohdata kolmannen maailman ihmiset ihmisinä ja keskustella heidän kanssaan siitä, mikä olisi oikea suunta ja mikä tekisi elämästä helpomman. Luulen, että esimerkiksi Aasiassa kehitysyhteistyö on pystynytkin jo hieman tekemään työtään näin: kylissä on kysytty ihmisiltä, mikä tekisi elämästä paremman. 

Hirvonen kuvailee kohtaamisia sillä samalla tavalla, jolla olemme tottuneet näkemään itsemme muiden silmissä.

Silti, matkoilla kehitysmaissa on jatkuvasti läsnä asetelma, johon en ole löytänyt mitään järkevää tapaa suhtautua: en olisi mistään hinnasta valmis vaihtamaan osia yhdenkään tapaamani ihmisen kanssa. Ja: lähes jokainen heistä haluaisi todennäköisesti vaihtaa osia minun kanssani.    

Hirvonen itsekin epäilee olevansa liian ylimielinen näin sanoessaan. Jos jakaisimme rahavarat tasaisemmin maailmassa, meidän ei tarvitsisi miettiä tällaisia. Kyseessähän on vain se, että jokainen ihminen tarvitsee elääkseen ruokaa ja rakkautta. Rakkauden löytää läheistensä luota, mutta rahan olemme jakaneet maailmassa niin, että toisilla sitä on ja toisilla sitä ei ole. En tiedä, mutta maailma näyttää välillä todella ankealta paikalta, kun ainoa asia, josta välitämme, on raha. Jotenkin olen täysin vakuuttunut, että niin halutessamme maailmassa olisi jokaiselle tarpeeksi rahaa selvitä jokapäiväisestä ruoan etsinnästä. Olemme tehneet maailmasta aika pahan paikan elää, vai mitä? Lopuksi vielä lainaus Hirvoselta:    

Millainen maailma olisi, jos tietäisimme syntyvämme uudestaan, kenen tahansa asemaan?


Pieni sunnuntai-illan angstaus vielä loppuun.

Samaan aikaan, kun keskustelu käy kuumana erilaisten esille tulevien kirjailijoiden toiminnasta ja tavoista tulla esiin, mietin, että mitä haaskausta. Omaan blogiinikin tulee lukijoita google-haulla enimmäkseen HHH:n ja Alexandra Salmelan perässä. Tuntuu inhottavalta, että sellaiset turhanpäiväiset kirjat saavat mediahuomion ja taas Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta ja Markus Nummen Karkkipäivä eli kirjat, joissa oikeasti olisi jotain sisältöä, jäävät vaille huomiota.

Kakkosangstaus vielä viikonloppuun. Jotenkin tuli vielä paha olo eriarvoisuudesta ja ahneudesta, kun kuulin Bryan Adamsin keikasta Katmandussa: mietin, miksi niin köyhässä maassa ei voi laskea lippujen hintaa? Tiedän, ei ihan asiaan kuulunut, mutta tuli vaan ikävä olo.