Johannes Ekholm: Rakkaus niinku ja pari muuta luettua kirjaa

Huonosti blogiaan hoitanut kirjablogisti täällä moi! Syksyn uutuuksia on tullut toki luettua, mutta tuntuu, että juuri mistään ei ehdi kirjoittaa, koska viimeiset syysauringosta on tullut nautittua kentänreunalla... pitkiä turnauksia on tässä takana muutama, ja vähän muutakin. Nyt koontipostaus siitä, mitä on tullut luetuksi, ja muutama kirja jonossa odottelemassa jo....



Kiinnostuin Johannes Ekholmin Rakkaus niinku (2016, Otava) -teoksesta, jonka olin kuullut olevan  80-luvulla syntyneen sukupolven - eli tämän hetken kolmikymppisten - sukupolviromaani.

Kirjan päähenkilö Joona, on menettänyt työnsä ja asuntonsa, ja asustelee isänsä ja tämän uuden naisystävän kanssa Kirkkonummella. Toimittajana aiemmin työskennellyt Joona on saanut kuningasidean: hän nauhoittaa kaiken ympärillään olevan keskustelun ja kirjoittaa keskustelut referoimalla kirjan. Ja sitähän Rakkaus niinku -teos on: keskusteluja, joita Joona käy isänsä kanssa, kavereidensa kanssa juhliessa ja nettikeskusteluissa. 

Siis joo totta kai. Must on kyllä kamalaa miten me ollaan pinnallisii ja Facebook-riippuvaisii nykyään. Niinku, ennenku tapasin Jarin nii mul oli se outgoing-vaihe ja tapasin kaikkii tyyppei, mut tosi usein vaik oli ollu ihana jäbä ja hyvännäkönen, nii sit oli pettymys ku kattoo sen Facebookkii ja tajuu et "ei! se hengaa ton ja ton ja ton kaa, ja on duunis tuolla, ja harrastaa jotain vitun perhokalastusta!", nii ei mitään tsänssii. Ilman feisbuukkii ei tietäis noit asioita ja vois olla ihan kivaa hengata sellasen kaa, vähän aikaa ainakin, tiäksä. 

Sukupolvi, josta Ekholm kirjoittaa, on ottanut omakseen netin erilaiset keskustelukanavat, joissa keskustelu käydään hieman eri tavalla kuin aiemmin. Joonaa ahdistaa hänen oma isänsä, joka Suomen knasuna on kirjoittanut omaelämäkerrallisen teoksen, jossa Joona isänsä poikana on pakosti osa kirjaa ja sen tarinaa. Joona kokee, että on kovin erilainen kuin väsynyt isäukkonsa, jonka kanssa keskustelee ahdistuksestaan ja isänsä sukupolven valinnoista ja elämästä. 

Rakkaus niinku suolsi minulle mielipiteensä jokaisessa dialogissaan, ja loppua kohden aloin olla turhan täynnä näitä mielipiteitä siitä, mikä maailmassa on vinossa: työt ovat pätkiä, maailma tuhoutuu ja rakkaus on vaikeaa, plus Joonan henkilökohtaiset kokemukset kaikesta elämästään. Kirjan jälkeen itselläni ei tuntunut olevan oikeastaan yhtään mielipidettä jäljellä, edes kirjasta. Koin sen jotenkin uuvuttavana, enkä pitkään aikaan pystynyt tämän kirjan jälkeen pystynyt keskittymään uusiin kirjoihin. Ehkä tässä kirjassa tuli niin paljon luetuksi. Ompulla oli hieman enemmän sanottavaa teoksta (täällä). 

Johannes Ekholm: Rakkaus niinku
2016, Otava
414 sivua

***********

Luin kuitenkin Sara Hästängin runoteoksen The Queen of Fucking Everything (2016, Oy Gekkonen Ab), joka puolestaan on keski-ikäisen naisen vitutuksesta syntynyt ja sen purkanut teos, jossa myöskin Facebook, nettikeskustelut ja kissavideot ovat mukana runoissa. Vastaus kolmekymppisten elämänpohdintoihin löytyy runoista: 

Vailla päämäärää. Vailla tavoitteita. 

Ne oli. Päämäärät. Tavoitteet. 

Jonnekin ne matkan varrella katosi. 

Oliko ne arvokkaita ja tärkeitä?

Koska itse elän aikaa jälkeen kolmenkympin ideologioiden, niin ehkä juuri siksi Ekholmin teos jäi itseltäni hieman vaisuksi elämykseksi. Hästängin teoksesta tunnistin monta teemaa, osa jäi vieraaksi. Täällä lisää kuvia teoksesta. Sanoisin, että teos oli elämys, mutta ehkä jäin tästäkin hieman sanattomaksi. 





Hieman oudon maun edellisten teosten luettuani korvasi Guy Delislen Huonon isän opas (2016, WSOY), pieni sarjakuvakirjanen, johon on koottu mietelmiä isänä olosta. Asemoiduin näistä kolmesta teoksesta helpoimmin Delislen kuvaamaan isään, joka sai sympatiapisteeni heti kirjan alussa, jossa unohti monena yönä hammaskeijun olemassaolon. Lienen itse tässä keskivaiheessa elämää, joten itselleni helpoin ja mukavin olotila oli lueskella vanhemman roolista. Delislen teoksessa ainoastaan harmitti se, että kirja oli niin pieni ja lyhyt. 

Raili Heikkilä & Kirsti Hassinen: Kissanviikset ja katinkontit

Tähän alkuun aivan järkyttävän suloinen kissavideo, sillä kissavideot lievittävät stressiä ja parantavat työtehoa, noin niin kuin esimerkiksi. Suloiset kissat ovat yksi elämän parhaita asioita, ja videoiden esiaste on tietenkin kirja, joka on täynnä suloisia kissankuvia. Muistan omasta lapsuudestani isokokoisen kissakirjan, jossa oli kuvia ja runoja tai ainakin jonkinlaista tekstiä kuvien kissoihin liittyen. Kirja lienee kadonnut jo, mutta se tuli mieleeni, kun luin Raili Heikkilän ja Kirsti Hassisen Kissanviikset ja katinkontit (2015, Paperisilppuri) -teosta. Teos, joka pitää sisällään elämänviisautta maatiaiskissan silmin. 

Teoksen kuvat ovat suloisia, ne on Kirsti Hassisen käsialaa. Valokuvaajan elämää Kolin maisemissa ja kuvia voi ihastella hänen blogissaan täällä. Blogi sai juuri uuden seuraajan, niin hienoja kuvia siellä todellakin on! 

Kirjan runot ovat pääosin riimillisiä ja positiivisa elämänohjeineen, ja mielestäni sopivat  kaikille: pienestä lapsesta vanhemmankin ihmisen luettaviksi. 

Tässä kirjassa ei ole oikeastaan mitään muuta vikaa kuin se, että kirjassa on vain 43 runo- ja kuvasivua. Kuvia kun olisi jaksanut katsella melkeinpä loputtomasti. Kirjan voisin hankkia lahjaksi jollekin kissaihmiselle. Kirjan kuvia katseltuaan voi olla vain hyvällä tuulella. 

Raili Heikkilä & Kirsti Hassinen: Kissanviikset ja katinkontit

2015, Paperisilppuri

Paperisilppurin sivuille.

Tuomas Keskimäki: Sinä, taivaani - Kustaa II Aadolfin & Ebba Brahen lauluja 1611-1615

Tuomas Keskimäki on minulle uusi tuttavuus kirjallisuuden saralla, hän on runoilija ja sanoittaja ja lauluntekijä. Sinä, taivaani (2015, Sunkirja) on Keskimäen neljäs runoteos, jossa historia on kovasti läsnä. Keskimäki tuo historian unholasta teokseensa Kustaa II Adolfin, joka oli Ruotsin kuningas 1600-luvun alussa. Adolf oli valloittajakuningas ja suuri sotapäällikkö, jonka ihailijaksi wikipedia mainitsee Napolen Bonaparten. Kustaaa II Adolfin kuolinpäivää, 6.11., vietetään Suomessa ruotsalaisuuden päivänä. 

Tuomas Keskimäki on luonut kuvaa kuninkaasta rakastuneena nuorukaisena, vuonna 1594 syntynyt kuningas on runojen aikaan 17 - 21-vuotias. Sinä, taivaani rakentuu dialogin varaan,  Kustaa alkaa kirjoittaa runoja Ebballe, jonka kohtaa sattumalta kesäisessä puistossa. Molemmat tunnustavat halunsa tutustua toisiinsa paremmin - ja seuraavana vuonna he tapaavatkin toisiaan Tukholman linnassa ja viihtyvät toistensa seurassa. Leskikuningastar ei kuitenkaan pidä seurustelusta. Seuraavissa runoissa ikävää kasvattaa kuninkaan äidin kielteinen asenne ja Kustaan sotaretket. 

Ebba on Kustaalle haavekuva, kukka, jota hän haluaa suojella: 

Vain sinua, sinua vielä

kädessä pitelen. Kukka 

ei milloinkaan ole näin kaunis. 

Kuin höyhen minä putoan, 

hiljaa, tuulen alla leijun, 

terälehti helmanani, 

sinun pehmeän kätesi 

päälle, lepään. Oletko vielä

minun kun herään, olethan?

Kustaa kirjoittaa teoksessa usein kukastaan ja läpi kirjan runot todistavat näiden kahden nuoren rakkautta: 

Vaikka odottaisin eloni, 

kulkisin jokaisen metsän, 

kaikki maat, jokaisen vuoren

ja jokaisen meren pisaran

tuntisin käteni päällä, 

sinun veroistasi syliini

minä milloinkaan en saisi. 

Vielä tuhannen vuoden päästä 

ympärillesi käteni

kiedon, suutelen sinua; 

en ajassakaan irti päästä! 

Runot ovat täyttä tunteenpaloa, runojen välissä kerrotaan, miten suhde etenee, mitä vaikeuksia se kohtaa. Nämä välitekstit auttoivat kovasti ymmärtämään, mistä runoissa on kyse, sillä kovinkaan hyvin en muistanut Kustaa II Adolfia historiantunneiltani. Runoteos sai minut tutkailemaan hieman enemmän näiden kahden henkilön historiaa. Pidän historia-aiheisissa teoksissa juuri siitä, että ne saavat tutkimaan ja kyselemään historiasta. Mietinkin, että tällainen 63-sivuisen runoteoksen lukeminen voisi olla hieno opetusmenetelmä peruskoulussakin: tarina voisi herättää jokaista tutkimaan henkilöiden taustoja ja nuorelle ominaiset tunteet näkemään historian henkilöt kiinnostavina. 

Minusta oli miellyttävää lukea kirjaa, runoja, vaikka se saikin minut kyselemään paitsi historian perään myös kirjailijan mieltymyksiä: miksi juuri nämä kaksi ovat innostaneet kirjoittamaan rakkaudesta?

Kirjan on lukenut myös Kirjahullu. 

Täältä löytyy hieno kuva rakastavaisista. 

Tuomas Keskimäki: Sinä, taivaani - Kustaa II Aadolfin & Ebba Brahen lauluja 1611-1615

2015, Sunkirja

63 sivua

Yahya Hassan: Runot

Yahya Hassan nousi otsikoihin Tanskassa, jossa Hassanin esikoisteosta on myyty yli 100 000 nidettä ja teos on käännetty monelle eri kielelle, suomeksi kirja ilmestyi tänä vuonna nimellä Runot (Tammi). Tappouhkauksia, teinisensaatio - Hassanin ympärillä on kohuttu, mutta mitä Hassan oikeastaan kirjoittaa - tulin uteliaaksi ja luin runoteoksen. 

Yahya Hassan (s. 1995) kirjoittaa teoksessaan omaelämäkerrallisesti. Kirjassa käydään läpi perheväkivaltaa, lasten sijoittamista, pikkurötöksistä alkavaa rikollisuuden kierrettä, vankiloita, päihteitä - elämän kääntöpuolta, jossa nuori vihainen miehenalku elää. 

Perheen isä odottaa lapsiaan kotona ja hakkaa pienestäkin rikkeestä ja epäilyksestä. Äiti tietää tien keittiöstä makuuhuoneeseen, jossa mies joko hakkaa tai ottaa vaimonsa muuten. Kun äiti lähtee kotoa, isoveli vie veljensä yökastelun seurauksena kastuneet lakanat ädin uuteen asuntoon pestäväksi, ettei isä saisi tietää asiasta ja ettei hän hakkaisi veljeä. 

Seuraavaksi perheen kotiin astuu sosiaalityöntekijä, mutta vihaisesta pojasta kasvaa vielä vihaisempi. 

OLEN ITSE SAANUT AIKAAN KAIKEN TÄMÄN MIELETTÖMYYDEN

NIMENI ON YAHYA HASSAN

JA VANHEMPANI TOIVOVAT ETTEN OLISI SYNTYNYT

TOIVON SAMAA HEISTÄ 

VAHINTÄÄN SEN ETTÄ HE OLISIVAT SYNTYNEET KUOLLEINA

TAI ETTÄ OLISIN 

KUOLLUT MUTTA SYNTYNYT

EN RAKASTA TEITÄ VANHEMPANI VIHAAN ONNETTOMUUTTANNE

VIHAAN HUNTUJANNE JA KORAANEJANNE

JA LUKUTAIDOTTOMIA PROFEETTOJANNE

OPINKAPPALEITA HOKEVIA VANHEMPIANNE

JA OPINKAPPALEITA HOKEVIA LAPSIANNE

PUUTTEITANNE JA RUKOUKSIANNE JA SOSIAALITUKEANNE

Kertojan vihan saavat vanhemmat ja uskonto, vanha maa ja uusi maa, joista kumpikaan ei halua näitä ihmisiä, maattomia palestiinalaisia. Teos on alusta loppuun asti runoutta enenmmän huutoa (se on myös kirjoitettu alusta loppuun isoilla kirjaimilla), jossa koko elämän viha ja elämän epäreiluus tulee huudettua ilman välimerkkejä ulos ja julki. 

Halusin lukea kirjan uteliaisuuttani. Halusin tietää, mikä kirjasta teki kohutun ja olinkin yllättynyt siitä raivosta, joka kirjassa nousi myrskyksi asti. Juuri kiukku ja viha jäivät kirjasta päällimmäisiksi - ja ehkä ainoiksi - tunnelmiksi. Kirjana Hassanin Runot on omanlaatuisensa ja anteeksipyytämätön. Se ei anna vastauksia kysymyksiin, se huutaa vihan ulos. On varmasti ollut vapauttavaa kertoa elämän paha ulos, vahvasta uskonnollisesta otteesta huolimatta tämä ei mielestäni ole mitenkään islamin-uskoisen pojan kertomus, vaan nimenomaan nuoren huutoa. 

Yahya Hassan: Runot

2014, Tammi

Yahya Hassan 2013

suomentanut Katriina Huttunen

167 sivua

Katriina Ranne: Ohikulkijan tuoksu

Katriina Ranne tuli tutuksi minulle, kun luin hänen kirjansa Minä, sisareni kolme vuotta sitten. Jo tuossa kirjassa Ranteen kieli on paikoin runollista ja sanoilla leikittelevää, ei siis ihme, että käsissäni on kirjailijan runokirja. Sanoilla leikittelystä Ranne ei ole myöskään luopunut, vaan kasvattanut, kuten itse haaveilin Minä, sisareni -teosta lukiessani.

 

Kustantaja Gummeruksen sivuilla kirjaa mainostetaan näin: Kirjan jokainen runo on rakkausruno. Ja niin onkin, jokaisessa, tai ainakin melkein, on keskiössä rakkaus.

 

Ei sinulla sen ihmeempää. Halusit

vain soittaa ja sanoa, että rakastat minua.

 

Sinä et yhtään ymmärrä mistä puhut.

Ei ole olemassa ihmeempää.

 

Rakkaus ei ole itsestäänselvyys teoksessa, vaan kirja lähtee rakkauden etsinnästä. Mistä löytyy rakkaus? Kenen kanssa rakkaus on oikeaa rakkautta?

 

Uskotko, että hän säästäisi sinulle suklaalevyn

viimeisen palasen? Luuletko, että hän säilyisi

makeampana kuin maitosuklaa, parempana kuin

huolella haudutettu teen tuoksu?

Onko hän parasta ennen

ja jälkeen?

 

Kun luin ja kirjoitin Ranteen esikoiskirjasta, kaipasin lisää sanoilla leikittelyä, jota Ranne käytti kirjassaan. Tässä runokirjassa Ranne pääsee täysiin mittoihinsa leikeissään. Runoissa käytössä ovat sanojen homonyymit ja sanojen totuttujen sanontojen jatkaminen (edellä oleva "onko hän parasta ennen ja jälkeen"). Esimerkiksi tämän runon pitää-verbin käyttöä on hauska lukea.

Minä pidän sinusta
kuin kahvasta: kahvikupin, käsilaukun, oikean oven
pidän sinusta kiinni
pidän sinua kuin sormikkaita
aivan lähelläni, ympärilläni

Minä pidän sinua hyvänä
Pidän sinua silmällä, arvossa, kuin avaimia taskussa
minä pidän sinut tallessa
- -

Ranteen runoissa ilahduin myös niiden iloisuudesta, tyytyväisyydestä ja onnellisuudesta. Vaikka rakkaus joskus katoaa ja lähtee pois, ja maailma ympärillä on paha, löytyy elämästä aina jotain muuta, josta voi iloita

- -
Onni on joutua kaipaamaan hetkeä olla yksin.
Onni on tajuta kuinka hyvin kaikki joskus oli.
Onni on odottaa pakahtuen tulevaa.
Onni on asua liian kaukana.
Onni on muistaa kaikki
tai unohtaa kaikki.
- -

Positiivinen asenne ja elämänilo ja halu mennä eteenpäin varmaan tulevat Ranteen omasta elämästä, sen verran vauhdikkaalta vaikuttaa kirjailijattaren elämä, lainaus Gummeruksen kirjailijan esittely -sivulta:

Hänen kesävaatteensa ovat Dar es Salaamissa ja talvivaatteensa New Yorkissa. Hän on väitellyt filosofian tohtoriksi Lontoossa, opettanut swahilia ja suomentanut afrikkalaisen runouden antologian.

Eittämättä mielenkiintoista olisi lukea kirjaa myös kirjailijan omasta elämästä.

Olen lukenut vähän ajan sisällä kaksi runoteosta: sekä Ranteen kirjassa että Asta Honkamaan Naisen maisema -teoksessa minua viehätti runoissa syttyvä ilo ja surunkin keskeltä nouseva elämän jatkuminen. Ehkä mieleeni on piirtynyt runoista liiaksi Eino Leinon melankolinen sävy, odotan pelolla aina synkkiä kesän ja elämän päättymisen sävyjä, ja siksi yllätyn ja iloitsen, kun runot ovatkin enemmän elämässä kuin kuolemassa vellovia. Ilon löydän Ranteen useammasta runosta, mutta varmaan tässä vahvimmin:

Kun lasket pulkalla, nosta jalkasi ilmaan, anna mennä, mutta
pidä kiinni villistä ilosta.
- -
Sanoudu irti kauniista vankiloista ja
sovinnaisuuteen kätkeytyvästä julmuudesta:
vain kesy kissa kiduttaa saalistaan.



Ranteen kirjan ovat lukeneet myös Maria, Jonna, Sara, joka on blogissaan pistänyt pystyyn myös runohaasteen. Ilokseni voin todeta, että olen tänä vuonna saanut luetuksi kaksi runoteosta.

Katriina Ranne: Ohikulkijan tuoksu
2014, Gummerus
138 sivua



 

Asta Honkamaa: Naisen maisema

Niitylle on katettu pöytä.

Siinä voi ensin juoda aamukahvia neljä tuntia.

Siinä voi sitten vaihtaa tarpeettoman aikaisin olueen.

Sitä myöten sitten viiniin ja soodaan.

Mutta ei vielä.

 

Aamukahvissa pysyttely on tärkeää.

Aamukahvissa pysyttely on oleellista.

Aamukahvissa pysyttely pysäyttää ajan.

Jos juo viideltä aamukahvia, on aamu.

Ja silloin tämä päivä ei kenties koskaan lopu

ja silloin tämä kesä ei kenties koskaan lopu.

 

 

 

 

Asta Honkamaa: Naisen maisema

2014 Books North

41 sivua

 

Sain mahdollisuuden tutustua Asta Honkamaan teokseen Naisen asema. Olen tyytyväinen, että otin kirjan vastaan ja luin sen. Ennakoajatukseni olivat, että kirjassa on jotain sitäkin tavanomaista, jota naisen elämästä päätyy kirjan kansien väliin: vaikerrusta elämästä hormonien, synnytyksen ja lasten maailmasta ja jotain lihallista ja eritteellistä. Huokaisin ilosta, kun huomasin lukiessani, että tässä kirjassa onkin jotain muuta. Tässä kirjassa on arkisia asioita naisen elämästä. Asioita, jotka arkisuudesta huolimatta yltävät teksteissä suuremmiksi ajatuksiksi, lähes filosofiaksi naisen arjesta.

 

 

 

Teoksen alku vei minut lukijana kesään, kesäaamuihin ja alkukesään yllä olevan aamukahvi-runon myötä. Alku oli sen verran voimakas, että tämänpäiväisestä räntäsateesta huolimatta olen vieläkin täysin kesämaisemissa, jossain niityn ja mökin tunnelmissa.

 

Ja ajattomuus, kun viisikymmentä vuotta on päällekkäin kulumassa samanaikaisesti. Löylyä heitetään samassa saunassa kuin äiti ja äidin äiti, tämän äiti. Niiden hatut laitetaan päähän, jalkaan vedetään niiden huopikkaat, maalataan huulet niiden pilaantunella huulipunalla, ja sulkapalloa pelataan niiden hajonneilla sulkapallomailoilla.

 

Kirja on siis runoteos, jossa on välillä perinteisempää runomuotoa ja välillä proosarunoja. Kesäpäivien ohella runoissa on aiheena ruoka ja syöminen, ja se, ettei söisi niin paljon, kivun sietäminen oikeanlainen käyttäytyminen.

 

Teoksen lopussa on kirjan muusta kirjasta poikkeavia "tarinoita päivällisellä kerrottavaksi", lyhyitä tarinoita sattumuksista.

 

Juomia kookoksen puolikkaissa, aurinkovarjoja joiden alla on omituinen valo. Hiekka joka menee joka paikkaan, pepun väliin ja suuhun, kirjan sivuille.

Miksi täyteläisyys ei olisi yhtä lailla tässä? Jäinen maa ja kirkas otsalohkoa vihlova valo, tulikuuma kahvi, yksinäinen lounas. Jos minä päätän, tämä voi olla täyttä elämää. Kirjolohikiusaus voi olla täyttä elämää, ja totinen vanhus, ja ajoissa maksettu lasku. Täynnä elämää. Jokainen hetki yhtä täydellinen kuin joku toinenkin. Yhtä juhlaa!

 

 

Teoksen lopussa palataan vielä mökkimaisemiin ja -oloihin ja kirja päättyy positiivisiin sanoihin:

 

Nimittäin mitään pahaahan ei oikeastaan ole,

mitään pahaa ei oikeastaan ole olemassa,

mitään pahaa ei oikeastaan voi koskaan tapahtua,

maailmassa jossa voi nukkua siskonpedissä.

 

 

Pidin kirjassa sen hyväntuulisuudesta. Vaikka arki on - no, vain arkea, voi siinä nähdä kaikenlaista upeaa. Ja se kesäntunnelma, joka kirjasta huokui esiin, toi kesän tähän helmikuun alkuun eläväksi.

 

Voisin ajatella, että tämä kirja olisi sellainen, jonka veisin lahjaksi kesän alussa jollekin naispuoliselle henkilölle. Kirjallisena ihmisenä olen kaivannut jotain pientä luettavaa, jonka voisi tiputtaa esim. päiväkodin tai koulun opettajalle, ja luulen, että olen ainakin itse löytänyt sellaisen tässä kirjassa. Tämä teos oli kiltti, mutta ei kuitenkaan lapsellinen. Pidin.

 

Kirjan kirjoittaja on TeaK:sta valmistunut teatteritaiteen maisteri, dramaturgi ja kirjailija.

 

 

 

 

 

Juha Vakkuri: Leokongo - Runoelma

Juha Vakkurin Leokongo (2006, Like) on minulle erittäin epätyypillinen kirja, mutta olen sen jostain poistomyynneistä itselleni ostanut ja kirja oli tietysti oikein sopiva kirja luettavaksi tähän Afrikan tähti -haasteen loppuhässäkkään. 

Kirjasta on kirjoitettu pitkästi Kiiltomato-blogissa ja Kirjoista-blogissa hieman lyhyemmin. 

Teoksessa kerrotaan runojen muodossa Kongon valloitus- ja siirtomaahistoriaa. Belgian kuningas Leopoldin ja tutkimusmatkailija-valloittaja Stanleyn ja monien muiden voimin Afrikan pimeimmät nurkat vallataan ja kansa orjuutetaan tuottamaan siirtomaaisännälleen rikkauksia, joita luonnonvaroista varsinkin kumi tuo. 

Luin kirjaa pienissä erissä, sillä se oli jotenkin raskas luettavaksi. Henkilöistä varsinkin Leopold ja Stanley tulivat läheisiksi, mutta muuten henkilöhahmoja alkoi vilistä teoksessa niin paljon, että ilman kirjan loppuosan selityssivuja olisi ollut vaikea pysyä kärryillä, mitä oikeastaan tapahtui. 

Leopold

Olkoon siili piikit pystyssä, 

olkoon ruma, olkoon oikullinen, 

valehdelkoon lapsuutensa, kansallisuutensa, nimensä, 

pitäköön kunniamerkkejä väärässä järjestyksessä, 

mutta Stanley osaa elää viidakossa, 

saa mustat tottelemaan, 

suostumaan sopimuksiin:

sellaiset miehet rakentavat imperiumin, 

saavat nimet tyhjään paperiin

ja kirjoittavat sopimuksen jälkikäteen, 

hänet minä haluan, jos hän on kaupan. 

Valloittaminen johtaa siihen, että maa täyttyy erilaisista yrittäjistä ja kirja henkilöistä. Kaikilla on sama ajatus: siirtomaasta täytyy päästä hyötymään jotenkin. Henkilöitä tapetaan halusta harjoittaa kauppaa omaksi hyödykseen. Toiset taas paheksuvat sitä, miten Kongon valloittaminen ja maasta irtisaadut voitot tulevat pakkotyön ja orjuuden kautta. Runot kääntyvät loppua kohden maassa elävien ihmisten kärsimyshistoriaksi.

Juha Vakkuri. Leokongo. Runoelma. Like, 2006.

Afrikan tähti -haasteeseen yksi kirja lisää kohteeseen Kongon demokraattinen tasavalta.

Päivi Lappalainen: Kulkisitko kanssani

Kulkisitko kanssani kevääseen, 

jos

olisin kuin versoonsa puhkeava puu

tai 

kuin umpunsa puhkeamista 

pidättelevä kukka?

Kulkisitko kanssani on Books on Demandin julkaisuja, ja se on eri runoilijoiden, kirjan toimittaneen Päivi Lappalaisen facebook-ystävien, kokoelmateos. Runokirja on jatkoa facebook-ystävien aforismikokoelmalle (Jalkain alla suhisee ruohokatras), jota ei ole saatavilla ainakaan pk-seudun kaupunginkirjastosta, joten en osaa sanoa, mitä kirja pitää sisällään. 

Kulkisitko kanssani -teoksen kirjoittajista löytyy tietoa täältä. 

Teos jakaantuu seitsemään osaan, ja ensimmäisen osan aloittaa Sylvi Hutun runo Kulkisitko kanssani, josta alun lainaus (ja kirjan nimi). Osiossa mennään kivun ja kaipuun kautta ystävien tärkeyteen: 

Ystäväni, 

kun katson tähtiin

näen siellä sinut. 

Kun katson kedon kukkasiin

sielläkin sinä olet. 

- - 

Toinen osio on otsikoitu Tässä hetkessä ilo ja vapaus. Ilo tuntuukin olevan nopeasti ohi menevää runoissa: Päivi Lappalaisen runossa juhlat päättyvät jo toisessa säkeistössä: 

Kiire kätellä, kuvata, 

muistot, 

ja kenen omaisuus, 

on, pysyy poissa

kuin tyhjyyden täysi tuska

valuttaa kyyneleensä meren vatini pohjaa

myöten. 

Sanoissa ei säästellä, kuten Jussi Keskisen runossa, jonka lukemisen jälkeen jää miettimään, että onko tämä suurta runoutta vai arjen kuulemista teinien keskellä, vai vitun ironiaa siitä, että sanat ovat turhia, eivätkä riitä?

Taivaalla vitun tähdet, 

jotka putoavat suoraan fucking syliimme

siinä vitun paikassa sillä vitun hetkellä

syntyy tarina. 

Alkaa juttu, joka ei pääty koskaan. 

Samanlaista sanallista iloittelua on seuraavan osion (Rakkaus) Esa Karttusen runossa Sellaista on seksi, jossa jokainen säe päättyy translatiivi-muotoon. Tästä runosta ainakin löytyy sekä loppusointua että toistoa. 

Ylitalon ukko loi meidät ihmiseksi. 

Aatamin ensimmäiseksi. 

Ja Eevan toiseksi ihanaiseksi naiseksi. 

Rakkaus-aiheisista runoista pidän kirjassa Salme Laitisen kauniista, mutta ei mitenkään moderneista, runoista, joissa on osion muissakin runoissa esillä olevia pilviä rakkauden tuntoja kuvaamassa: 

Poutapilvenä leijuit

kuljetit minua kauas, 

kauas pois. 

Rakkauden jälkeen runokokoelmassa tulee runoja, joissa kaivataan tai etsitään. Rakkaus on rikki, ja se on jättänyt kaipuun. Seuraavaksi etsitään rakkautta, tai sanoja runoihin - tai jotain elämään. Oikeastaan silloin, kun runot on jaettu tiettyjen sanojen ja teemojen alle, osiosta pompahtaa esiin se runo, joka jotenkin eroaa toisista. Niistä, joissa kielikuvia ja asioita pohditaan luonnon äärellä tai arkiaskareita tehdessä. on se yksi runo, jossa minä istuu junassa ja miettii: 

Kirjoita tässä sitten runoja, 

kun pankkitili on moninumeroinen, 

pihassa bemari, 

soiton päässä

uskollinen tyttöystävä. 

paidat silitettynä

kokopuisessa kaapissa, 

sikarilaatikossa valmiina

juhlahetkiä varten, 

pyykit ja tiskit pesty, 

lapset hyvissä kouluissa

(Ilkka Putkonen)

Teoksen loppu, jossa mietitään huomista ja tulevaa, on yllättäen surullinen: masennusta ja kyyneleitä. Se pitää jopa maailmantuskaa sisällä runoissaan. 

Eilen uljaana uuteen huomiseen

kaksi Tulevaisuuden Toivoa

lähti lahjaansa noutamaan - - 

Sitten - - laukaus!

Syvä hiljaisuus!

Voin vain rukoilla ja vuodattaa kyyneleet. 

Miten tulisi parempi huominen. 

(Päivi Lappalainen) 

Teoksessa on 31 eri kirjoittajan runoja. En tiedä kirjoittajista heidän runojaan enempää, mutta teoksen toimittajasta ja monta runoa siihen kirjoittanut Päivi Lappalainen kirjoittaa omasta urastaan (ei vain kirjallisuuden saralla) täällä. 

Kirja osui silmiini kirjaston uutuus-luettelosta, ja luin sen, koska halusin kesällä irtaantua siitä, mitä yleensä luen. En yleensä lue runoteoksia, nyt niitä olen lukenut ja postannut kolme peräkkäin; en yleensä myöskään lue pienkustantamojen tai itsekustannettuja kirjoja, mutta tämän kesän aikana olen lukenut niitä useita. 

Tämä kirjan luin aamukahvia siemaillessa, kiitos seurastanne, runojen kirjoittajat! 

Päivi Lappalainen: Kulkisitko kanssani 

2013, Books on Demand

83 sivua

Kirjoittajat.