Jennifer Clement: Varastettujen rukousten vuori

Jennifer Clementin Varastettujen rukousten vuori (2014, Like) alkoi kiinnostaa minua, kun selasin Liken katalogia. Kirja, joka kertoo meksikolaisten elämästä, on niin harvinaista herkkua, että tähänhän oli suorastaan pakko tarttua. Kirjan kirjoittaja, Jennifer Clement, on amerikkalainen, mutta hän on kasvanut Meksikossa, Mexicossa (pääkaupungissa). Kirjassaan Clement, joka on PEN Meksikon puheenjohtaja, kuvaa meksikolaisten tyttöjen ja naisten elämää.

Kirjan päähenkilö on Ladydi, joka on saanut nimensä prinsessa Dianan mukaan. Ei sen takia, että prinsessat ovat hyviä ja kauniita, vaan sen takia, että nimi muistuttaa, miten petollisia miehet ovat. Tämä on asia, jonka Ladydin äiti lapselleen opettaa ja nimi auttaa heitä muistamaan. Kirjan naiset ja tytöt elävät maaseudulla, josta kaikki miehet ovat lähteneet joko töihin Yhdysvaltoihin tai huumekauppiaiksi suurempiin kaupunkeihin. Tyttöjä ryöstetään niin paljon, että he pukeutuvat pojiksi ja yrittävät näyttää mahdollisimman rumilta. Äärimmäisissä tapauksissa tytöt piiloutuvat maahan kaivettuihin kuoppiin. Tämä on ensimmäinen asia, jonka Ladydi elämässään oppii: tytön pitää yrittää olla poika tai ainakin todella ruma. 

Ympäristö on köyhä, Ladydin äiti on siivooja, joka yltyy juopottelemaan ja haukkumaan Ladydin isää. Seudun kouluun tulevat vain huonoimmat ja epätoivoisimmat opettajat, sillä kukaan ei halua tulla seudulle - ja siksi ainoa sivistyksenlähde onkin televisio, jonka ohjelmista äiti oppii asioita ja opettaa niitä tyttärelleen. 

Kirjassa on kolme osaa, joista ensimmäinen kertoo seudun tytöistä, jotka ovat koko ajan vaarassa kadota ja tilanteesta, joka on täynnä köyhyyttä ja epätoivoa. Toisessa osassa Ladydi joutuu ystävänsä Miken kanssa sotkeutumaan huumekauppiaiden puuhiin. Seuraa pakoilua ja tutustuminen Julioon, karkulaiseen, jonka seurassa Ladydi kokee rakkauden. 

Lopulta Ladydi päätyy vankilaan, ja kirjan kolmas osa onkin suurimmaksi osaksi kuvausta naisvankilasta ja naisten elämästä vankilasta. Kirjailija Clement on tehnyt työtä vankilassa, mikä on inspiroinut häntä kuvaamaan naisvankien elämää. 

Santa Martan vankila Méxicon eteläpuolella oli maailman suurin kauneussalonki. Kaikkialla vankilan huoneissa ja käytävillä haisi hiusvärien, hiuslakkojen ja kynsilakkojen kitkerille sitruksille. 

Vankilan naiset kertovat toisilleen omia tarinoitaan, ja lukijalle erilaiset elämänkohtalot tulevat eläviksi ja tärkeiksi. Kirjan jälkisanoissa Clement kirjoittaa, miten hänen vankilassa tapaamiensa naisten elämissä tärkeiksi nousivat kadotetut tytöt ja naiset. Yhdysvaltain ulkoministeriön mukaan vuosittain 600 000 - 800 000 naista viedään rajan yli (Yhdysvaltoihin). Tämän päivän Meksikossa naisia viedään keskeltä katua ja siepataan kodeistaan aseella uhaten. Joskus he eivät palaa töistä, juhlista tai lähikadulta. He ovat poikkeuksetta nuoria, köyhiä ja kauniita. 

Eittämättä aihe on tärkeä, ja Clement on rohkea nainen, kun tuo aiheen esille. Hänen romaaninsa oikeudet on myyty 17 maahan, mikä on huikeaa. Tytöt ovat tärkeitä, ja on tärkeää, että tyttöasiaa tuodaan esiin eri puolilta maailmaam ja eri puolille maailmaa. 

Clementin kirja oli mielestäni hyvä, koska se toi esiin tärkeää asiaa, mutta myös siksi, että se toi esiin asiansa romaanin muodossa. Tämä kirja oli romaanina vaikuttava, sen näennäisesti helppolukuinen teksti kätki sisäänsä paljon. Olen vaikuttunut. 

Jennifer Clement: Varastettujen rukousten vuori

2014, Like

Prayers for the Stolen, 2014

suomentanut Terhi Kuusisto

264 sivua

Kirjasta bongaan yhden maan, Meksikon, Kirjallisuutta fudis-maista -haasteeseeni. Fudiksen MM-kisoissa pelaa Meksiko. Tosin meksikolaiset miehet, ei naiset. 

Kirjaa ovat lukeneet myös: 

Notkopeikko, Susa, Maailmankirjat ja kirjailija Jennifer Clement on kuultavissa pian Maailma kylässä -festareilla.

Jennifer Clement: Varastettujen rukousten vuori (MEX/USA)

• Kirjallisuus

• La 24.5.2014 13.40–14.00 Amazon-lava 
• La 24.5.2014 18.00–18.20 Mekong-lava 

Pieni vuoristokylä Meksikon luoteisosassa on vahvojen naisten valtakunta. Miehet ovat häipyneet, kuka töihin yhdysvaltoihin, kuka töihin huumekartelleihin. Jäljellä ovat vain naiset, lapset ja skorpionit. Jennifer Clementin kirjassa naiset selviytyvät kukin omalla tavallaan.

Carlos Fuentes: Inez

Carlos Fuentesin Inez (2002, Gummerus/ 2000) on teos, jonka parissa jatkoin tutustumistani latinalaisen Amerikan kirjallisuuteen. Fuentesia ennen luin Álvaro Mutisin kirjan - yhteistä kirjailijoille on se, että molemmat ovat syntyneet 20-luvulla (Fuentes 1928) ja kuolleet aivan viime vuosina, Fuentes 15.5.2012, Álvaro reilun vuoden myöhemmin. Vahvasti näyttää siltä, että luen pahasti myöhässä espanjankielistä kirjallisuutta. Syynä voi olla se, että Suomessa amerikkalainen kirjallisuus tarkoittaa yhdysvaltalaista ja kanadalaista kirjallisuutta, eikä Väli- tai Etelä-Amerikan kirjallisuutta.

 

Fuentesin Inez kertoo surullisen rakkaustarinan. Kirjan alussa esitellään kapellimestari Gabriel Atlan-Ferrara, joka on jo yli 90-vuotias, mutta vie lukijan muistoihinsa ja siihen hetkeen, kun hän tapasi ensimmäisen kerran Inezin ,meksikolaisen laulajattaren, joka lauloi oopperan kuorossa ja kiinnitti miehen huomion.

 

Minulle olet laulajatar joka erkani kuorosta ja ojensi minulle kauniin äänensä, ainutlaatuisen, mutta vähän villin vielä, muokkausta kaipaavan.

 

Vaikka Inez on miehelle nainen ilman ikää ja kotimaata, tuo Inez Englannin nummille, joilla he tapaavat toisen maailmansodan aikaan, tuulahduksen Meksikosta.

 

Parin tiet eroavat kuitenkin yhtä nopeasti kuin ne toisensa löysivät. Inésistä tulee Inez ja hän on siirtynyt kuorosta soololaulajaksi. Faust on se ooppera, jota he esittivivät Englannissa, Faust tuo heidät taas yhteen, kun Atlan-Ferrara lähtee ohjaamaan oopperaa Meksikoon. Ovatko he oppineet jo? Jäävätkö he toistensa luo? Vai onko tapaaminen vanhan toistoa?

 

Kuten edellistä kirjaa lukiessani ja siitä kirjoittaessani tulin huomanneeksi, Etelä-Amerikan kirjallisuus ei ole realistista. Myöskin Inezissä on unenomaisuutta, siinä kulkee toinen maailma todellisen rinnalla. Kauan sitten järjestettiin uutta maailmanjärjestystä ja lukija viedään metsäkansan luo. Ne-el ja a-nel ovat kietoutuneet toisiinsa, mutta epäluulo, epäluottaus vie heitä erilleen. Aivan kuin Gabrielin ja Inezin maailmassa on niin paljon kaikkea, mikä erottaa heitä toisistaan. Molempien omat urat, ihailijat ja kaikki se, mikä vie elämässä eteenpäin.

 

Sitten on taas aika, jolloin Faust tuo Gabrielin ja Inezin takaisin toistensa luo.

 

Intohimon laineet eivät lyö rantaan kahta kertaa. Regret sen sijaan elää kanssamme aina. Katumus. Valitus. Se muuttuu alakuloksi ja käy meihin taloksi kuin turhautunut haamu. Osaamme vaieta kuoleman. Tuskaa emme osaa hiljentää. Meidän on tyytyminen rakkauteen, joka on yhtäpitävä sen rakkauden kanssa jonka muistamme hymystä jo kadonneilla kasvoilla. Onko se vähän?

Mitä kirjasta voisi vielä sanoa?

Pidin sen surumielisestä otteesta, rakkaudesta, joka säilyi kirjan henkilöiden välillä vuosien läpi. Pidin myös tarinan liittymisestä Faustiin, oopperan ja musiikin maailmaan.

Jäin edelleen hämmentyneeksi kirjan epärealistisesta otteesta ja välitarinasta. Vaikka tavallaan ymmärsin sen liittymisen Gabrielin ja Inezin tarinaan, jäi mieleen kytemään epäilys, että ymmärinkö vihjeet kuitenkaan aivan oikein. Ehkä pieni epäilys toisaalta on vain hyväksi.

Carlos Fuentes: Inez

2002, Gummerus
Instinto de Inez 2000
suomentanut Tarja Härkönen
175 sivua

Kirjalla lisään pointsejani Hola español -haasteeseen ja kirjallisuutta fudis-maista -haasteeseen.

Meksikosta löytyy kuulemma sellainen huippupelaaja kuin Javier Chicharito Hernández, ja hänen taidonnäytteitään ManU:n paidassa löytyy täältä.

 

Sabina Berman: Nainen joka sukelsi maailman sydämeen

Koska ihmiset elävät niin, koska he luulevat ajattelevansa ensin ja olevansa olemassa vasta sitten, he luulevat että kaikkea sitä, mikä ei ajattele, ei ole edes olemassa.

Puita, meriä, meressä eläviä kaloja, aurinkoa, kuuta - - niitä ei ole lainkaan olemassa - - Sen vuoksi niitä on oikeus pitää ihmisten kauppatavarana tai ravintona tai maisemana, ne eivät ole mitään sen kummempaa.

Ja keneltä ihmiset saavat varmuuden siitä, että ajatteleminen on maailmankaikkkeuden tärkeintä toimintaa? 

***

Sabina Berman: Nainen joka sukelsi maailman sydämeen (2011, Otava, suomentanut Taina Helkamo, espanjankielinen alkuteos La mujer que buceo dentro corazón del mundo) kiinnosti jo Otavan syksyn katalogia selatessani ja olikin aika kiinnostava kirja lukea.

Kirja kertoo autistitytöstä, Karenista, joka saa Minänsä vasta, kun hänen äitinsä kuolee ja tätinsä alkaa kasvattaa Karenia olemaan maailmassa. 

Karen kasvaa ajattelemaan asioista hieman eri tavalla kuin me muut, 

ja muut kokevat Karenin outona, jopa hieman kiusallisena, koska hän ei ajattele niin kuin muut asioista. 

Kirja pohjautuu forrest gumpmaiseen asioiden käsittelyyn: 

Karen ei ole omaksunut perinteisiä ajattelumalleja, 

vaan kysyy asioiden tarkoitusperiä ja sitä, miksi ihmiset käyttäytyvät niin kuin ovat tottuneet - kyselemättä ja ihmettelemättä -

elämään. 

Karenin elämä on meren rannalla, tonninkalanjalostamo on hänen ja hänen tätinsä elinkeino. 

He asuvat Meksikossa ja taistelevat tonnikalamarkkinoilla

yhdysvaltalaisia tuottajia vastaan. 

Viimeksi mainittujen avuksi tulevat delfiininsuojelijat.  

Berman iskee kirjassaan monia yhteiskunnallisia epäkohtia vastaan, ja kun kirjassa on vain 300 sivua, kirjaa lukiessa tulee hengästyttävä olo.

Kantavin teema kirjassa on kuitenkin se, miten ihmiset erottavat itsensä eläimistä juuri ajattelun avulla:

Miksi ihmiset olisivat onnellisimpia kuin papukaija, jolla menee kolme vuotta nollan ymmärtämiseen, vain sen takia, että ihmiset osaavat ajatella (ja ymmärtävät nollan olemassaolon samalla kuin muutkin numerot)?

Miksi elämme 1600-luvulla eläneen Descartesin uskon mukaan?

Miksi ajattelu olisi niin tärkeää ja mihin tarvitsemme metaforia? kysyy Karen mietteissään, elämässään, käytännössään - ja ajatuksissaan.

Metaforat vääristävät tietoisuuden todellisuudesta. Miksi helvetissä te ette voi elää ilman metaforianne?

Yasukon ääni sanoo puhelimeen:

Koska emme vain voi. Koska todellisuus ei koskaan riitä.

Mistä sinä puhut? Riitä mihin?

En tiedä, Karen. Siihen kai, että tuntisimme olomme turvalliseksi. Paljas totuus pelottaa.

Karen opiskelee ja kiusaa proffiaan tekemällä asiat toisin kuin mihin professorit ovat tottuneet ja mitä he odottavat. 

Karen työskentelee tonnikalanjalostamossa, kiertää ympäri maailmaa, 

ja vaikka kirjassa vastustetaankin bisnes-maailmaa, niin lopussa Karen on vapaa tekemään mitä haluaa. 

No, ansaitsemansa rahan avulla. 

*****

Kirjan kirjoittaja, meksikolainen Sabina Berman (s. 1956), on kotimaassaan näytelmäkirjailija, jota pidetään feministinä ja yhteiskuntakriitikkona. 

Olen aiemmin lukenut latinalaisen amerikan kirjallisuutta ja pitänyt sen vauhdista ja tyylistä. Nytkin pidin kirjasta, sen tyylistä ja tykityksestä, joka oli välillä yhtä nopeaa kuin espanjankielisen puhe - ja yhtä mahdotonta seurata alusta loppuun asti

kadottamatta jotain alusta, lopusta tai keskeltä. 

Kirjassa oli kannanottoja moneenkin asiaan,

mm. siihen, tuoko ajattelu ja rikkaus onnea tai onko ihmisen elämä onnellista nykyisenkaltaisena.

Kirjan minäkertoja Karen on autisti, mutta minusta se on enemmänkin kirjan tehokeino kuin ns. realistinen kuvaus autistin näkemästä ja kokemasta maailmasta. Muutenkin meksikolaisen kirjallisuuden suhde todellisuuden kuvaamiseen on hieman erilainen kuin kotimaisen.

Itse pidän tyylistä, joka on hieman irrallaan realismista, 

ja kirja oli viihdyttävää luettavaa. 

Lopussa kirjailijan tyyli alkoi hieman muuttua ja välillä tuli sellainen coelhomainen elämäntapojen opetusmetodi käyttöön. 

Itse pidän siitä, että kirjalija luottaa lukijaan, eikä ala saarnata sanomaansa.

Sen kun taitava lukija osaa lukea rivien välistäkin.

Myöskin hieman mietin, että miten alun descartesilaisen maailmankuvan kyseenalaistaminen sopi yhteen tädin elämän hiipumisen kanssa: 

oliko täti siis olemassa, kun ei enää kyennyt ajattelemaan, tai ilmaisemaan ajatuksiaan? 

****

Kirjan ovat aiemmin lukeneet ja siitä postanneet

Jenni, ja 

Laura.