Kotimaista: Mila Teräs - Tittamari Marttinen - Satu Taskinen - Tiina Laitila Kälvemark

Tässä yhteispostaus taas muutamasta kirjasta, kun en ole saanut aikaiseksi kirjoittaa aiemmin. Nämä kirjat lähtivät mukaani kirjastosta kesäfiilistä hakiessani kevään kylmyydessä. 

Kahdessa ensimmäisessä kirjassa on nimessä ja kansikuvassa perhonen, mutta siihen yhtäläisyydet taisivat loppua. 

Mila Teräs on tullut minulle tutuksi teoksista Harmaat enkelit (2014) ja Hämärinkäinen (2015). Perhosen varjo asettuu johonkin näiden kahden aiemman lukemani, aikuisten ja lastenkirjan, väliin. Teos kertoo kesästä, kesälomasta, jota nuori tyttö Linnea lähtee viettämään Usvalaan, mumminsa luokse. Kesä alkaa laskiessa kaloreita ja lenkkeillessä. Lukijalle on selvää, että Linnea sairastaa anoreksiaa, mutta valitettavasti sama asia ei selviä Linnean lähipiirille, koska hänen äitinsä on uuden suhteensa lumoissa.

Mummonsa luona asuessaan Linnea ajautuu toisten nuorten luokse, ja löytää ihanan ystävän ja myös ihanan pojan, joka välillä on mukava ja välillä taas ei-aivan-niin-mukava. Usvalassa on myös jotain maagista, johon Linnea tutustuu, kun hänen mumminsa on liian kiireinen salaisten kasviensa kanssa. Kirjassa on maagisen realismin tai fantasian piirteitä, mikä oli hieman yllättävää, kun odotin teinirakkauksien tarinaa (sitäkin oli tosin mukana). Kirja oli mukava, ja se toimi irrottamaan minut opinnoista, joita väkersin viime viikonloppuun asti. Ihan mukava kokemus tämä kirja, jossa oli mukava kesäinen fiilis teiniangstin ohella. 

Kuvissa on kaikki, mutta silti jotain puuttuu. 

Maisemaa leimaa poissaolo. 

Minun elämäni. 

Minulla on elämä. 

Mutta en tiedä, mitä sillä tehdä. 

Mila Teräs: Perhosen varjo

2012, Otava

252 sivua

Tittamari Marttinen on tullut minulle tutuksi lastenkirjojensa kautta. Jotenkin kiinnostuin hänen teoksestaan Perhosvaikutus (2017, Kirjapaja). Takakansi lupasi tarinan kirjailijasta, joka muutti Helsingistä Lappiin. Tämä elämänmuutos kiinnosti, sen verran usein olen  miettinyt irtaantumista eteläisen Suomen elämästä ja muuttoa takaisin kehä III:n toiselle puolelle. 

Perhosvaikutus kertoo niistä ajatuksista, joita syntyy elämästä ja sen erilaisuudesta Lapin rauhassa verrattuna Helsingin elämään. Ajatukset ovat muutaman sivun mittaisia. Lappi näkyy luonnonrauhassa, yksityisautoilussa (Helsingissä ei autoa tarvinnut) ja vaikkapa Lapin eksotiikkaa etsivisen turistien tarkkaillussa. Lappi on erilainen verrattuna Helsinkiin, sehän on selvää. Marttinen kirjoittaa niin, että hetken jo mietin, miten olisi muutto Rovaniemelle. Mutta ehkä kuitenkin kirjassa eniten viehättivät matkailutarinat. Se, mikä matkoissa ja matkustamisessa on niin viehättävää: vaikkapa ihmisten tarkkailu museoissa. Tai kotiinpaluu. Lappiin muuttoa enemmän alkoi tehdä mieli matkalle. 

Nautin kirjan lukemisesta, oli kiva kulkea samaa matkaa erilaisissa paikoissa. 

Tittamari Marttinen: Perhosvaikutus - Pienten rakkauksien kirja

2017, Kirjapaja 

208 sivua

Tiina Laitila Kälvemark on ihastuttanut minua teoksillaan Karkulahti (2015) ja Kadonnut ranta (2012), joten Seitsemäs kevät (2017, WSOY) kiinnosti minua tietenkin, kun huomasin uuden teoksen tulevaksi keväällä. Nimensä mukaisesti tämä kirja tuntuu kirjalta, joka täytyy lukea keväällä, kesää odotellessa. Sillä siitä kirja kertoo: kesän odottelusta. 

Puuttuvat lämpöasteet eivät kuitenkaan poista kesän ideaa. 

Länsimainen nykyihminen liittää siihen ennen kaikkea loman ja vapauden. 

Kesä vain on muuttunut Pohjolassa aiempaa kylmemmäksi, eikä kunnon kesää ole ollut kuuteen vuoteen. Kesä alkaa Helsingissä vasta juhannusviikolla, pohjoisiin kuntiin ei tule enää termistä kesää lainkaan. Kammottavaa luettavaa tällaisena keväänä (tai kesänä), jolloin lunta tuntuu satavan vielä kesäkuussakin. Tv-meteorologi Peter on yksi kirjan monista hahmoista. Hän ei enää saa jatkaa työssään, koska ei ole halunnut kertoa ihmisille masentavia säätietoja. Päähenkilöt vaihtuvat lähes luvuttain - ja vaikka kirja on romaani, se tuntuu novellikokoelmalta. Tosin eri lukujen hahmot liittyvät toisiinsa, ja näyttävät tarinan toisen puolen. Pohjolasta liikutaan Britteihin ja myös Intiaan asti, jossa kolmannesta lapsesta haaveileva nainen on vuokrannut kohdun naiselta, joka puolestaan haaveilee rahasta ja koulutuksesta omille lapsilleen. Maailma on kutistunut pieneksi kyläksi, jossa henkilöiden elämät vaikuttavat toisiinsa monen tuhannen kilometrin päähän. Kirjan maailmankuva on masentava - ehkä eniten siksi, että kirjan maailma on pelottavan lähellä nykyistä maailmaamme. Ja silti, kesä on jotain, mitä odotetaan: 

Kesä on raskaan työn jälkeen odottava palkinto. Se on hetki, jolloin pitkään uunissa muhinut herkku paljastetaan kiiltävän kuvun alta, leikataan paloiksi ja pistetään suuhun. 

Tiina Laitila Kälvemark: Seitsemäs kevät

2017, WSOY

178 sivua

  

Satu Taskinen on ainoa kirjailija tämän jutun kirjailijoista, jolta en ole lukenut aiemmin mitään. Olen yrittänyt, mutta Taskisen teokset eivät ole jotenkin natsanneet minulle, niin paljon kuin esimerkiksi Täydellistä paistia on kirjablogeissakin kehuttu. Lapset (2017, Teos) oli teos, joka kiinnosti minua juuri siksi, etten aiemmin ole saanut mitään Taskisen kirjaa luettua loppuun. 

Lapset kertoo opettajamiehestä, jonka pitäisi töistä lähdettyään mennä syntymäpäiväjuhlille. Matka on kuitenkin pitkä, ja kaikkea tapahtuu. Kaikkein eniten tapahtuu kuitenkin miehen pään sisällä. Lukijalle avautuu maailma ajatuksiin ja ajatuksenjuoksuun, jossa esiintyy koko elämä. Tai oikeastaan koko maailma. Mitä oikein on tapahtunut miehen nyt jo aikuisille lapsille, entä hänen vaimolleen, joka on lähtenyt johonkin. Miehen oppilas, Ismail on herättänyt miehessä auttamisen halun: hän on antanut perheelle oman asuntonsa. Huh, melkoisen rahakas mies tämä opettaja, jolla on 200 neliön asunto Wienissä. 

Kirja kuljettaa lukijansa ajatuksenvirran mukana kohti loppua, ja sivuilla mietitään kaikkea elämästä. Muistot ja nykyisyys kulkevat virran mukana, ja lukija ottaa kiinni siitä, mistä saa. Myönnän, minun oli edelleen vaikea lukea Taskisen tekstiä, mutta luin kirjan loppuun kuitenkin. Ehkä vielä jossain vaiheessa pääsen Taskisen teokseen sisään, vielä ei ollut kokonaan se hetki. 

Satu Taskinen: Lapset

2017, Teos

296 sivua

Kirjat Helmetin lukuhaasteeseen kohtaan: 

15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen - Mila Teräs: Perhosen varjo, jossa harrastetaan kaikenlaista, esimerkiksi Linnea valokuvausta

19. Yhdenpäivänromaani - Satu Taskinen: Lapset

37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta - Tittamari Marttinen on kirjoittanut lukuisia lasten-ja nuortenkirjoja. 

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Emmi Itäranta on pitkään ollut lukulistallani, ja niinpä eräänä päivänä sitten vain tartuin hänen kirjaansa. Tai oikeastaan tartuin jo pari vuotta sitten, mutta nyt pääsin kirjassa alkua pidemmälle. Kirja, ja Itäranta, on ollut niin kauan esillä, esimerkiksi kirjablogeissa, että olen kyllä ollut kiinnostunut kirjasta ja kirjailijasta, mutta en ole koskaan saanut aikaiseksi lukea. 

Teemestarin kirja (2014, Teos, 1. painos 2012) kertoo nimensä mukaisesti teemestareista. Noria on teemestarien sukua, ja hänen isänsä alkaa olla vanha ja niin huonona, että hän haluaa jakaa viisauttaan tyttärelleen. Norian tulee oppia teeseremonia ja pitää itsellään pitkään säilyneet salaisuudet, niin kuin vesilähteen olemassaolo. Eletään aikaa, jolloin suuri osa mannerta on joutunut meriveden alle, kun jäätikkö oletettavasti on sulanut - ja makeasta vedestä on pulaa. Vettä säännöstellään ja armeija jakaa päivittäisen vesiannoksen asukkaille. 

Huh, tämä on karu tulevaisuudenkuva, kun tiedämme, mitä maailmassa tapahtuu , eikä jäätiköiden sulamisen estäminen tunnu kiinnostavan juuri ketään. Itärannan kirjan sivuilta jäikin mieleeni se, miten Noria ja hänen ystävänsä keskustelevat, miten muinaismaailman ihmiset eivät ajatelleet heitä (tulevaa sukupolvea) lainkaan.

Noria luottaa ystäväänsä Sanjaan, vaikka ei ole varma, voiko maailmassa enää luottaa kehenkään. Yhdessä he löytävät muinaismaailmasta kasetteja, joilta kuuntelevat tietoja tutkijaryhmän löytämistä vesivaroista. Ehkä niitä on enemmän, mutta armeijan on helppo pitää ihmiset vallassaan, kun kaikki asiat eivät ole kaikkien tiedossa. 

Tulevaisuuden maailmana tämä on tietysti masentava, ja kirja saakin miettimään taas omaa elämäänsä uudestaan. Voisiko elämän elää niin, että maailma olisi jäljellä vielä tulevaisuudessakin? 

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

2014, Teos, 1. painos 2012

330 sivua

Kirja Helmet-lukuhaasteen kohtaan 2. Kirjablogissa kehuttu kirja, sillä kirja oli vuonna 2012 Blogistanian kolmanneksi paras kirja kotimaisten kirjojen osalta: 

Lähde

Blogistanian Finlandia 2012 -voittajalista

Kirjabloggaajat äänestivät vuoden 2012 parhaita kotimaisia kirjoja. Blogistanian Finlandia 2012 -kisaan osallistui 44 blogia. Yhteensä 47 kirjaa sai ääniä. Äänestyksessä pystyi antamaan kirjoille 1-3 pistettä, ja pistepotti paisui 260 pisteen suuruiseksi.

Ja tältä näyttää Blogistanian Finlandia 2012 -kuusikko. Kiitos kirjailijoille lukuelämyksistä!

1. Aki Ollikainen: Nälkävuosi
2. Ulla-Lena Lundberg: Jää
3. Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
4. Sirpa Kähkönen: Hietakehto
5. Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat
6. Johan Bargum: Syyspurjehdus

Johanna Sinisalo: Linnunaivot

Tämän päivän nimipäiväsankari on mm. Johanna, ja tämänpäiväinen kirjani Johanna Sinisalon Linnunaivot (2008, Teos). Aina siitä asti kun luin Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi -teoksen, olen pitänyt Sinisalosta ja hänen teoksistaan. Blogiaikana olen lukenut ainakin Sankarit (teksti) ja Auringon ydin (teksti)-teokset. Sinisalon kirjoista suurin osa on päätynyt myös omaan kirjahyllyyni, niin myös Linnunaivot, jota aloin eilen lukea. 

Teos on mukaansatempaava ja varsinkin kirjan loppupuolella en voinut laskea sitä käsistäni ollenkaan. Kaikki alkaa Lapissa, Hullun Poron -baarissa, jossa Jyrki tarjoilee Heidille drinksuja. Nämä kaksi nuorta tutustuvat toisiinsa ja tapailevat aika ajoin. Kun Jyrki kertoo lähtevänsä Australiaan vaeltamaan, Heidi päättää lähteä mukaan. Pariskunta tekee vaellusmatkan ensin Uudessa-Seelannissa ja koska nälkä kasvaa syödessä, he suuntaavat vaikeammalle reitille Tasmaniaan. 

Päivästä toiseen he kävelevät rannikolla, metsässä, jokien ja purojen yli. Rinkat on lastattu grammoja laskien, ylimääräistä tavaraa ei ole mukana. Välillä telttaan sataa niin paljon, että iilimadot tulevat metsästä iholle asti. Kuitenkin, he nauttivat ollessaan luonnon kanssa yksin ja yhtä. Mutta riittääkö mikään, kun samassa tilassa törmää muihin ihmisiin? Jyrkiä ajaa himo päästä yhä syvemmälle luontoon ja erämaahan - ja niin he jatkavat matkaansa.

Jyrki pitää saarnoja siitä, miten luontoon ei saa heittää ensimmäistäkään roskaa, ei mitään sinne kuulumatonta, ei edes ruoantähteitä. Heidi on lukenut matkallaan Joseph Conradin Pimeyden sydän -teosta, jossa siis sukelletaan kohti Afrikan tuntematonta luontoa. Heidi alkaa ymmärtää Conradia yhä paremmin, kun kaikkea outoa alkaa tapahtua hänen ympärillään. Siellä, missä ei ole ketään ihmisiä. Tai ei ainakaan pitäisi olla. 

Tarina oli huisi ja jännittävä loppua kohden (varsinkin tällaiselle metsäkammoiselle). Kirjassa peräänkuulutetaan ihmisen tekemiä asioita, joiden takia luonto ja maapallo kärsivät. Konkreettisesti tarinassa nähdään, miten ihmisen teot vaikuttavat lopulta omaan elämään. 

Johanna Sinisalo: Linnunaivot (2008, Teos)

331 sivua

Kesäinen lukumaraton naistenkirjallisuutta

Jäin paitsi kirjablogien yleisestä lukumaratonista 10.7., mikä jäi vähän harmittamaan - ja mieleen jäi kytemään ajatus, että kyllä kesällä kerran vielä maratoonailen. Nyt ajatus tuli taas mieleen, kun kävin palauttamassa kirjoja kirjastoon... ja no, samalla tulin katsoneeksi vähän jotain luettavaa. Muutama kirja oli vinkkilistalla, osan kirjoista valitsin ohuuden ja kiinnostavuuden perusteella. Haaveenani siis lukea paljon erilaisia tarinoita. 

Koska pilvimuodostelmat saapuivat jostain taas tänään taivalle, päätän aloittaa kirjamaratonin ihan tässä heti, koska siivota voi aina huomennakin, ja rantakeli ei ole vielä tänään... Kahvi on keitetty, joten lukeminen alkakoon!

15.44. pari tuntia luettu, ja pari kirjaa luettu.

Marguerite Yourcenar: Anna, sisaresi... (2002, Like) kertoo 1500-luvun Italiasta aatelisperheestä, jonka tytär ja poika tuntevat vetoa toisiinsa. Sisko, Anna, rakastaa veljeään ja hellii ja tottelee tätä kuten sisko tekee. Veli, Miguel, alkaa tuntea rakkautta Annaa kohtaan ja tuntee omantunnontuskia näistä tunteistaan. Onneksi Espanja kutsuu Miguelia, hänet aiotaan lähettää espanjalaiseen hoviin. Kun suunnitelmat menevät pilalle, Miguel keksii toisenlaisen ratkaisun. Ahdistava uskonnollisuus ympäröi maailmaa, samoin aatelisten hillitty maailma. Tarina lisäksi kirjassa on pitkät jälkisanat ja viitteet.
118 sivua.

Leena Rantasen Vastaantulijoita (2006, Like) kertoo lyhyitä tarinoita Pariisissa asuvista kodittomista. Kuvien avulla ihmisten elämät näyttäytyvät lukijalle. Tai ne elämät, joita näillä ihmisraunioilla on mahdollisesti ollut. Kovin moni ei katso ohikulkiessaan kodittomia, mutta nämä novellit katsovat. Sydäntäsärkevää. Tämä teos pakolliseksi lukemistoksi (espoolaisiin) kouluihin!

Murheen murtamalla äidillä on huivi päässä, likaiset vaatteet eri paria kuten pojallakin. Mutta päällimmäisenä pojalla on uutuuttaan hohtava samettitakki jonka taskua koristaa kullalla kirjailtu uljas kotka, kuin aatelinen vaakuna. Rikkaan perheen poika on pitänyt takkia vain muutaman kerran, hän on kasvanut ja osaa jo pelata golfia ja lasketella hiihtokeskuksissa.

19.30

Luin teoksen Prinsessan kirjeet (2010, Teos), jossa nainen kirjoittaa jäähyväiskirjeitä miehelleen, joka makaa hänen vieressään sängyssä. Nainen allekirjoittaa nämä kirjeet prinsessana ja kertoo, miten aikoo matkustaa maailman ääriin, ilmeisesti Kiinaan, sillä kirjeissä käsitellään paljon Kiinan tapahtumia. Samoin hän kirjoittaa rakakudestaan mieheen. Kirjoittajan aikomus on lähettää yksi kirje joka päivä, niin että kun mies saa viimeisen kirjeen, hän tulee takaisin. Pidin tästä kirjasesta ja sen kirjeistä, kirja oli mukavan erilainen.
112 sivua

Sari Pöyliön Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä (2015, Atena) on ratkiriemukas novellikokoelma, joka on jäänyt jostain syystä lukematta. Nämä novellit ovat hauskoja ja välillä täytyy jäädä naureskelemaan, esimerkiksi ruumiin siirtämistä Helsingistä Pohjanmaalle kahden naisen voimin. Niin paljon kuin novellit naurattavatkin, täytyy nyt kokeilla jotain muuta, koska novellit ovat myös kovin samalla tavalla räävittömiä. Luen pari novellia myöhemmin loppuun.
166 sivua

8.15.
Illalla luin vielä Dina Rubinan Kaksiosainen sukunimi (2015, Idiootti) -teosta, jossa on kolme pidempää novellia. Ensimmäinen, kirjan nimikkonovelli oli kiinnostava, toinen novelli hieman tylsempi, joten jätin viimeisen lukematta (luen tänään). Kirjan teemana tuntuu olevan parisuhteiden ongelmat, pettäminen.

Pia Ronkaisen Äären ympärillä on kylmä muuri (2013, Impressio) vaikutti kirjastossa kiinnostavalta, ja hieman epäröiden otin mukaan luettavaksi. Kirja olikin yllättävän hyvin kirjoitettu, siinä kuvataan, miten uusioperhe toimii, kun isä rakastuu uuteen naiseen. Emilialla on vaikeuksia suhtautua isän uuteen naisytävään ja tämän lapseen. Emiliaa kiinnostaa lisäksi terroristin seuraaminen, ja hän miettii kovasti, mikä on hyvää ja mikä pahaa, ja mistä kummatkin syntyvät. Nuortenkirja, ihan mukava sellainen.
126 sivua.

Ja nyt aamulla aloitin Claire Castillon Pieni sydän jaksaa rakastaa (2008, Gummerus) -novellikokoelmaa, vaikuttaa ihan kiinnostavalta. Pääosin novellit tuntuvat kertovan ongelmista miesten kanssa.

11.30

Claire Castillon Pieni sydän jaksaa rakastaa luettu loppuun. Tässä teoksessa on lyhyitä novelleja naisista, miehistä ja suhteista. Pettämisiä, rakastumisia ja oivalluksia, jotka ovat hauskoja omalla tavallaan. Loppupuolen novellissa esiintyy Picasso, joten saan tästä yhden kirjan Helmet-lukuhaasteeseen!
125 sivua

Samoin luettu loppuu Pöyliön Pölynimurikauppias, jossa oli heti kesään sopiva novelli Side, jossa kolme sukupolvea naisia saapuu vasta ostetulle kesämökille: kartta/ navigaattori eivät näytä tietä mökille, vettä ei ole, piha on pitkää ruohoa, jota aletaan parturoida ruohonleikkurilla.... hauskaa kaaosta, jota selvittämään vaaditaan yksi putkimies.
166 sivua

Luin myös viimeisen novellin Rubinan teoksesta Kaksiosainen sukunimi. Ljubka oli varsin erilainen kuin kirjan kaksi muuta novellia. Tämän novellin tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1953 ja siinä kaksi naista, joiden omaisia on viety mm. Siperiaan, yrittävät selvitä pikkukaupungissa. Lääkärinä toimiva Irina Mihailovna palkkaa kotiavukseen Ljubkan, joka on ajautunut rikosten tielle. Ongelmia ei kuitenkaan tuota Ljubka, vaan Irinan kuuluminen sukuun, jota syytetään lääkärien salaliitosta.
158 sivua

Lukumaratonia on nyt pari tuntia jäljellä, ja ajattelin hylätä loput kirjaehdokkaat ja siirtyä Reeta Paakkisen Kotona Istanbulissa -kirjan ääreen, koska aloitin kirjaa jo vähän eilen, ja novellien vaihtuvat henkilöhahmot saavat pään pyörälle. Kaikki lukemani teokset ovat olleet kiinnostavia ja niitä on ollut mukava lukea, samoin ne kaikki olisivat varmaan jääneet lukematta ilman lukumaratonia.

Aurinkokin on alkanut paistaa, joten siirtyilen sitten lukumaratonista ulkoilmailemaan!

13.30
Huh, ei jaksa ei pysty! Nyt olen lukenut vuorokauden putkeen ja silmät alkaa olla sen verran rasittuneet, että pakko pitää pidempää taukoa. Luin Reeta Paakkisen kirjaa vielä vajaat sata sivua, ja jatkan sitä hieman levättyäni ja tehtyäni muita asioita.

Tässä vielä luetut kirjat:

Marguerite Yourcenar: Anna, sisaresi... (2002, Like)
Anna, soror.... 1981
suomentanut Jussi Lehtonen
118 sivua

Leena Rantanen: Vastaantulijoita (2006, Like)
65 sivua

Prinsessan kirjeet (2010, Teos)
112 sivua

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä (2015, Atena)
166 sivua

Dina Rubina: Kaksiosainen sukunimi (2015, Idiootti)
novellit alun perin v. 1990/ 1994
suomentanut Tuukka Sandström
158 sivua

Pia Ronkainen: Äären ympärillä on kylmä muuri (2013, Impressio)
126 sivua

Claire Castillon: Pieni sydän jaksaa rakastaa (2008, Gummerus)
suomentanut Lotta Toivanen
125 sivua

Kiertoteitä - Maahan muuttaneet nuoret yhteiskunnallisten esteiden edessä / Mikä ihmeen uussuomalainen?

Kun sain tietooni ja myöhemmin käsiini kirjan Kiertoteitä - Maahan muuttaneet nuoret yhteiskunnallisten esteiden edessä (2015, Into) ahmaisin kirjan samalta istumalta alusta loppuun. Tämä kirja pitäisi jokaisen lukea, joka miettii ja moittii niitä nuoria, jotka tulevat Suomeen ja jostain syystä eivät saa elämästään kiinni. Kiertoteitä-teos tuo näkyviin ne syyt, joiden takia elämä ei ole helppoa nuorille. Tämän teoksen tapauksessa maahan muuttaneille nuorille. 

Kurvi-projekti on Pakolaisavun, ilmeisesti on jo päättynyt projekti, joka tuo avun nuoren lähelle. Sosiaalitoimi ja myös oppilaitokset ovat voineet ohjata nuoria Kurviin eli käytännössä niiden henkilöiden luo, jotka toimivat ohjaajina projektissa. Ohjaaja on kulkenut nuoren apuna vaikkapa toimistoissa tai ottanut yhteyttä suurlähetystöihin, kun passin hakeminen on syystä tai toisesta hankaloitunut. 

Kiertoteitä-teos luo kokonaiskuvaa yksittäistapausten avulla niistä asioista, jotka voivat olla nuorelle ylitsepääsemättömiä esteitä: asunnottomuus, opiskelupaikan/ työpaikan puuttuminen, pankkitilin, henkilökortin puuttuminen tai vaikkapa joku perheasia, joka kaihertaa mieltä koko ajan. Osa asioista on tietenkin kaikille nuorille, ja aikuisillekin musertava ja ahdistava asia, mutta on myös asioita, jotka ovat ominaisia nimenomaan maahan muuttaneille nuorille. Melkoisen esteen luo byrokratia, niin kuin kirjan tarinat kertovat; ilman ohjaajan apua moni asia voisi jäädä selvittämättä. Monet nuoret alkavat suorittaa Suomessa peruskoulututkintoa, mutta oppivelvollisuusiän ylittäneet eivät ole oikeutettuja järjestelmämme mukaan opintotukeen eivätkä myöskään työmarkkinatukeen. Aivan absurdeja tilanteita luovat myös henkilökortin puuttuminen. 

Kiertoteitä-teos kertoo tilanteen todenmukaisesti (olin itse työssä nuorten maahan muuttaneiden koulutuksessa ja näin ja koin samoja asioita) ja tämä teos olisi tutustumisen arvoinen varsinkin niille, jotka ovat työssä maahanmuuttajanuorten kanssa tai jotka päättävät vaikkapa koulutusasioista. Ehkä kiertotiet voisi suoristaa. Kirjassa kuvataan nuorten elämää ryteikössä kulkemiseksi, enkä keksi asialle itse parempaa kuvausta. Samat asiat ovat olleet esteinä jo kauan, ja tuntuu, että muutos on tuskallisen hidas: esimerkiksi kotimaassaan peruskoulua suorittaneen on älytöntä alkaa suorittaa Suomessa peruskoulua 17-vuotiaana, mutta toisaalta hänen on vaikea päästä toisen asteen opintoihin ilman peruskoulututkintoa, tai ainakin hakija on hyvin eriarvoisessa asemassa verrattuna suomalaisen peruskoulututkinnon suorittaneen kanssa. 

Teoksessa on esillä monia muitakin asioita, jotka estävät nuoren saamasta jalansijaa uudessa kotimaassa. Välillä kirjoittajien mielipide tulee esiin, ja osassa kohdissa olin eri mieltä. Katson kuitenkin, että tällaista ääntä kaivataan juuri nyt maailmaamme. 

Helmet-lukuhaasteessa tämä kirja edustaa kohtaa 4: Maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja

Kiertoteitä - Maahan muuttaneet nuoret yhteiskunnallisten esteiden edessä 
2015, Into 
Harri Nieminen, Antti Kivijärvi (toim.)
Kristiina Toivikko
224 sivua 

Toinen maahanmuuttajiin liittyvä teos, jonka luin, on Mikä ihmeen uussuomalainen? (2009, Teos), jossa on uussuomalaisten, Suomeen muuttaneiden henkilöiden kirjoituksia. Tunnetuimmasta päästä sellaiset kirjoittajat kuin Alexandra Salmela ja Naima Mohamud tai tulevaisuudentekijä Aziza Hossaini. Kaikki kirjoittajat ovat teksteillään osallistuneet novellikilpailuun vuonna 2008; 108 tekstin joukosta teokseen valikoituivat nämä 13 novellia. 

Osa novelleista on aivan huikeita, erityisesti Aziza Hossainin lyhyt, mutta koskettava tarina hänen matkastaan Kabulista Iranin kautta Suomeen. Nuori tyttö jää orvoksi, kun hänen vanhempansa tapetaan sodassa kodin pihalle. Isosiskonsa perheessä Iranissa asuneet lapset saavat turvapaikan Suomesta, jossa nuori tyttö joutuu vielä syrjityksi koulussa, kun suomalaiset luokkakaverit eivät halua häntä viereensä istumaan. Tätä tarinaa ei voi liikuttumatta lukea, ja lukemisen jälkeen jää kaihertamaan tämänhetkinen asenneilmapiiri, jossa joidenkin maahanmuuttajien teot vaikuttavat ihmisten mielipiteisiin kaikista maahanmuuttajista. Myös Anita Kurosen novellissa Ikävä on melkoisen alakuloinen mieliala: miksi venäläisiin suhtaudutaa edelleen niin nuivasti? Kuinka kauan ihmiset ovat velkaa isiensä sodista? 

Täysin toisenlainen tarina on Alexandra Salmelan Se oikea, aito maahanmuuttajablues, jossa seurataan slovakialaisen Palon matkaa hänen kuvittelemaansa Amerikkaan. Mies on unelmiensa maan sijasta kuitenkin Suomessa, jossa tämä taiteilija kulkee pitkin baareja. Novelli alkaa hillittömän hauskalla huonolla suomella, jossa esitetään kaikki stereotypiat, joita voi olla: 

Minä olen maahanmuuntaja. Minä tulin varastaa sun mies. Minä tulin varastaa sun sosiaalietuudet. Minä en työ. Minä istun kotona ja hoidan minun ja minun mieheni lapset ja käyn kaupaan ja katselen ja ostoskelen tavaria. 

Myöhemmin tarina rauhoittuu ja Palo löytää bluesinsa. 

Ehkä ainoa vika teoksessa oli se, että näiden vahvojen novellien rinnalla muut novellit jäivät melkoisen valjuiksi ja taukopaikoiksi, joissa levähtää, kun vielä fiilisteli vahvoja tarinoita. 

Toivoisin vastaavanlaisia kertomuksia lisää ja haastan maahanmuuttajia yhä vahvemmin tulemaan esiin ja kertomaan tarinoitansa; ottamaan äänensä yhteiskunnallisessa keskustelussa, ettei ainoaksi ääneksi jää uutiset häiriköivistä maahanmuuttajista. 

Helmet-lukuhaasteessa tämä kirja pääsee kohtaan 13: Kirjan nimi on kysymys. 

Mikä ihmeen uussuomalainen? 
2009, Teos 
toim. Maarit Halmesarka, Olli Löytty ja Mikko Rimminen
147 sivua

Pia Pesonen: Maatuska

Pia Pesosen Maatuska (2015, Teos) -teoksen huomasin kirjaston uutuuksissa, ja päätin lukea kirjan Kirjamessujen innoittamana, sillä tässäkin kirjassa Venäjä/Neuvostoliitto on vahvasti läsnä. 

Kirjan tarina alkaa, kun Irina joutuu tyhjentämään vanhempiensa kuolinpesää Lauttasaaressa. Asunnosta tulvii esiin maatuskoita, joita hänen äitinsä, Tamara, on kerännyt nurkkiin. Tamara on muuttanut Suomeen Neuvostoliitosta, ja naisten kautta lukijalle näytetään, miten uusi elämä on mahdollista rakentaa, ja myös, mitä vanhaan maahan on jäänyt. 

Irina kärsii unettomuudesta ja elämästään, jossa on työtön ja juoppo mies, vammahtava lapsi, tylsä työ, kuolleet vanhemmat, varsinkin se loikkari, sekä rumat ja likaiset seksimatkat ja väsymys.

Irinan on saavutettava rauha suhteessa äitiinsä, että hän pystyisi elämään omaa elämäänsä. Irinan elämän lisäksi teoksessa päästään sisään Tamaran, Irinan äidin, elämään. Siihen, miten tämä tapaa suomalaisen miehen Leningradissa ja päättää, että mies on hänen mahdollisuutensa. Kun Tamara pääsee shakkiturnaukseen Helsinkiin, ei hän voi jättää tilaisuuttaan käyttämättä. Elämä ei kuitenkaan ole helppoa neuvostonaisen tyttärelle. 

Selvittäessään kuolinpesän asioita Irina törmää siihen oikeaan todellisuuteen, joka on ollut piilossa niin kuin maatuskat ja samovaari äidin asunnossa. 

Kirjaa oli kiinnostava lukea, se eteni koukuttavasti ja loppu oli yllätyksiä täynnä. Tarina näyttää, minkälaisia asioita ihmiset voivatkaan salata lähimmäisiltä ihmisiltään. En ollut kuullut kirjasta aiemmin juuri mitään, joten teos pääsi yllättämään minut positiivisesti. 

Pia Pesonen: Maatuska

2015, Teos

251 sivua

Annika Luther: Ivoria

Kun aloittelin työpäiviäni nykyisessä työssäni, luin Annika Lutherin Opettajainhuone-teoksen (2013, Teos & Schidlts&Söderströms). Jo silloin mietin, että Lutherin nuortenkirjoihin täytyy tutustua, koska Lutherin nuortenkirjojen aiheet kiinnostivat. Onhan tässä toki aikaa mennyt, mutta varmaan ihan hyvä sattuma, että sain luettua Lutherin kirjan juuri nyt, kun olen sulkemassa lopullisesti taas yhden opettajainhuoneen oven. 

Ivoria (2009, Teos & Schidlts&Söderströms) sijoittuu osin myöskin kouluun, tosin näkökulma ei ole opettajainhuoneessa, vaan oppilaiden. 

Kirjan päähenkilö on Alphonse, 16-vuotias poika, joka on tullut perheensä kanssa Ruotsin ja Ranskan kautta Suomeen. Alun perin perhe on kotoisin Norsunluurannikolta, josta perhe on lähtenyt etsimään parempaa elämää ja tulevaisuutta lapsilleen Euroopasta. Afrikassa vanhemmilla oli hyvät työpaikat, mutta unelma toi heidät pohjoiseen. Oleskelulupaa ei kuitenkaan tule, vaan poliisi tulee karkottamaan perheen Suomesta. Alphonse karkaa kotoaan ja alkaa piileskellä poliisia - hän on ainoa perheestä, joka jää Suomeen ja kirjassa seurataan, miten Alphonse pärjää yksin ilman kotia ja paikkaa olla Helsingin talvessa. 

Alphonse tapaa sattumalta Unan, joka on lukioikäinen tyttö ja jolla on hyvä sydän. Una on ainoa, joka voi auttaa Alphonsea. 

Kirja on oikein mukava nuortenkirja, jossa päähenkilöt ovat nuoria ja kekseliäitä. Kirjassa on jännitystä, ihmissuhteita ja myös rakkautta. Näiden perinteisten teemojen lisäksi kirjassa myös päästään miettimään, onko maailma oikeudenmukainen paikka ja sitä, miksi jollakin on oikeuksia ja toisella taas ei. 

Jos Ahmadou (=Alphonsen isä) ja Yvonne (=Alphonsen äiti) olisivat edes olleet rikollisia ja tulleet käyttämään hyväkseen sosiaalipalveluja! Mutta kun he eivät  olleet pyytäneet mitään muuta kuin saada rehkiä itsensä puhki töissä, jotka eivät muille kelvanneet, aina siitä lähtien kun nousivat maihin Malmössä... Ja lopulta heidät sitten karkotettiin, niin että he joutuivat jälleen kerran aloittamaan tyhjästä jossakin päin maailmaa. Tätä tunnetta nämä kiltit ihmiset eivät koskaan voisi ymmärtää eivätkä kokea omissa vaaleanpunaisissa yovonnahoissaan. 

Luther näyttää kirjassaan toisenlaisen maahanmuuttajan kuin keskustelupalstoilla elävän sosiaaliavustuksilla itseään elättävn kouluttamattoman afrikkalaisen. Maahanmuuttajia kun on aivan yhtä montaa erilaista kuin suomalaistakin. 

Kun luin Lutherin Opettajainhuonetta, mietin, että tarina on melkoisen helppo, ja Lutherin kirjoitustyyli sopiikin mielestäni paremmin nuortenkirjaan. Nuortenkirjana tämä ei ollut liian helppo, mutta ei liian synkkäkään - loppuratkaisunkin voi tulkita eri tavoin. Sanoisin, että toimiva kirja, vaikka onkin jo kymmenen vuotta vanha! 

Aloitan kirjalla Kirjakaapin kummitus -blogissa henkäisemän kirjankansibingon: ajoneuvo. 

Samalla kirjalla oallistun myös omaan lukuhaasteeseen: Kotimaista kirjallisuutta futiskaupungeista -haaste, kaupunkina Helsinki - tässä kirjassa juostaan pitkin Hietaniemen hautausmaata ja jalkapalloon sopivasti Töölön kaupunginosassa. 

Annika Luther: Ivoria

2009, Teos & Schidlts&Söderströms

alkuteos Ivoria 2005 

suomentanut Raija Rintamäki

198 sivua

Minna Mikkonen: Kivenkerääjät / Eeva-Kaarina Aronen: Edda

Minna Mikkonen: Kivenkerääjät

2015, Minerva

237 sivua

Tämä kirja on ollut paljon esillä esim. kirjablogeissa, joten kiinnostuin kirjasta. Kirja on kerrottu Veinin, lapsen näkökulmasta. Veinin isosisko on kadonnut ollessaan mummin luona. Teini-ikä on kovaa aikaa, ja Meri on lähetetty mummolaan vähäksi aikaa.

Veini haluaa selvittää, mitä Merille tapahtui ja mihin Meri meni. Veinillä on Merin päiväkirja, jota hän lukee ja Merin ystävät, joita hän seuraa.

Kirjassa sukelletaan jälleen kerran kotimaisen pikkukaupungin elämään, kesään, nuoruuteen ja näennäisen viattomuuden aikaan.

Kesälomalla mentiin uimarannalle tai kylille. Kylille meno tarkoitti limpparin ja mehujään hakemista kaupasta ja istumista kelloliikkeen tai huonekalukaupan portailla ohiajavia autoja katsellen. Isot pojat ajoivat kylällä rinkiä, ja jotkut sanoivat, että tämän kylän pilis on koko maakunnan paras.

Kirja oli kiinnostava esikoiskirja, oli ilo lukea tekstiä, jossa kaikkea ei kerrottu suoraan, edes loppua. Paljon jäi lukijan harteille mietittäväksi. Mutta kuitenkin, kirja jäi yhden asian kirjaksi, jossa lapsen ääni pohti, mitä isosiskolle on tapahtunut. Lapsen ääni toi aikuisten maailman läsnäolevaksi viattomalla, mutta tarkkaavaisella tavalla. Jäin itse kaipaamaan koukkuja juoneen.

Leena Lumi kirjoittaa, miten kirja kosketti häntä ja tekstistä löytyy myös pari muuta linkkiä. 

Eeva-Kaarina Aronen: Edda

2014, Teos

371 sivua

Koukkuja ja juonenkäänteitä tarjoili Eeva-Kaisa Arosen Edda, jossa on hieman samantyylinen tarina kuin edellisessä: menneisyydessä on tapahtunut jotain todella pahaa ja kirjassa palataan tutkimaan menneisyyden tapahtumia. Kirjassa on siis kaksi aikaa, joissa liikutaan: Näkijöinä ja kokijoina olivat lapset, ja toisaalta samat lapset jo isoikisi kasvaneina. Eräs heistä, Edda, haluaa tietää, mitä silloin joskus todellakin tapahtui ja miksi. Mikä katkaisi lapsuuden ja teki leikit liian tosiksi.

Helsingin Töölössä eletään 50-luvun loppua. Ystävykset Eetu ja Aatu ovat erottamattomat, vaikka lopulta heidänkin tiensä eroavat. Yhdessä muiden pihan lasten kanssa he tutustuvat pihaan ja sen ympäristöön, paitsi niihin paikkoihin, jotka ovat ehdottomasti kiellettyjä, koska niissä paikoissa joutuu pahoille teille.

Rapussa on ompelijatar Mäyrä, joka loihtii hienoja asuja, paitsi itselleen myös joskus lapsille. Eetulla syttyy rakkaus kauniisiin ja laadukkaisiin vaatteisiin, joihin hän aikuisena pukeutuu. Lasten viattomuus on väistynyt kauas, kun Edda toisessa ajassa pukeutuu parhaisiinsa ja lähtee tanssimaan.

Miten naiset voivat pukeutua löysiin vaatteisiin, hyllyä lihavina niiden sisällä, kulkea hiukset hajallaan, kun se, mitä tarvitaan, on kiristystä, puristusta ja painetta, Edda ihmetteli. Se tekee naisen.

Kaiken aikaa Eddaa kuitenkin ajaa takaisin Töölön pihoille ihmettely siitä, mitä tapahtui kellarissa heidän leikkiensä aikoihin.

Kirjassa paitsi etsitään menneisyyttä myös luodaan aivan uskomattoman hienoa ja tarkkaa kuvaa 50-luvun lopun Helsingistä.

Täältä Lumiomenan tekstiin kirjasta, ja samassa tekstissä myös linkkejä moniin muihin teksteihin.

Jos Mikkosen teoksesta puuttuivat koukut ja jännitteet, Eddasta niitä taas löytyi niin paljon, että lukiessa välillä tuntui, että ei aivan kaikkea edes ehtinyt huomata ja tajuta. Erittäin koukuttava ja kiinnostava kirja, ja varmasti aion tutustua Arosen teoksiin myös jatkossa!

Ja tässä olivat koostepostaukseni luetuista kirjoistani edellisen kuukauden puolelta. Seuraavaksi vielä joitakin yksittäisiä luettuja teoksia, joista en ole ehtinyt kirjoittaa.

Nuortenkirjoja alakoulusta yläkouluun

Muutamia kirjoja on tullut luetuksi nettihiljaisuuden aikana, tässä listaa ensiksikin nuortenkirjoista: 

Annika Sandelin: Yokon yökirja

2015, Teos

Yokos nattbok 2014

suomentanut Liisa Ryömä

148 sivua

Yoko on nelosluokkalainen tyttö, joka on saanut nimensä taiteilijaäidiltään, joka antoi lastensa nimet lempitaiteilijoidensa mukaan. Yokon paras kaveri on alakerrassa asuva Anna, joka on adoptoitu Kiinasta. Yokon perheeseen kuuluu sisarukset Salvador ja Frida, isä ja äiti, joka Yokon kauhuksi hakee kuvisopen paikkaa Yokon koulusta.

Yoko alkaa kirjoittaa päiväkirjaa, tai oikeastaan yökirjaa, koska kirjoittaa muistiinpanojaan iltaisin. Yokon elämässä tärkeitä asioita ovat koulu ja luokkakaverit, joista toiset ovat tosi kivoja, toiset vähemmän. Koulussa lähestyvät tanssiaiset, ja oikean tanssiparin saaminen on yksi ykkösasioita ja samalla kriisin paikkoja. Koulumatkoilla Yoko ja Anna alkavat kytätä ihmisiä, haaveissa heillä on löytää joku tavallisesta poikkeava, mahdollinen murhaaja. Kaikkea muutakin tapahtuu Yokon elämässä, kuten hänen ja Annan ystävyys on välillä parempaa ja välillä huonompaa, äidillä on taidenäyttelyn avajaiset – ja se tanssipari on tietenkin aivan kamala. Kaikki asiat pääsevät Yokon kirjan kansien väliin. Koska kirjassa seikkaillaan nelosten koulutunneilla, ja asiat ovat melkoisen arkipäiväisiä, kirja on luettavaa alakouluikäisille.

Ricken kanssa tanssiminen oli vielä kamalampaa kuin olin luullut. Aluksi me yritettiin opetella valssia. Malin huuteli “yks kaks kol” ja hyppi niin että maha pompahteli ja meidän piti tehdä perässä. Heti kun Ricke otti minua kädestä hän sanoi “Minä en kyllä suostu tanssimaan jääkaapin kanssa!” En voi mitään sille että kädet ovat melkein aina kylmät.

Sisko Latvus: Kaksi sateenkaarta

2014, WSOY

247 sivua

Yläkouluikäiselle taas sopivaa luettavaa on Sisko Latvuksen Kaksi sateenkaarta. Kirjassa seurataan 15-vuotiaan Innan elämää Neuvostoliitossa, joka on hajoamaisillaan. Tätä Inna ei tiedä, eikä välitä, vaikka asiasta alkaa olla vihjeitä ympärillä, sillä hän elää kuin kuka tahansa 15-vuotias: parhaan ystävän kanssa kuiskutellen ja rakkaudesta haaveillen. Inna käy koulua ja soittaa vapaa-ajallaan pianoa. Musiikkiopistossa hän tapaa Danielin, joka soittaa viulua – ja alkaa haaveilla tästä.

Kun Inna lähtee lomamatkalle isovanhempiensa luokse Viroon, Tallinnaan, alkaa tapahtua kummia: Virossa on kansa liikkeillä ja Inna kohtaa historian vapisevat kulissit. Inna pääsee palaamaan kotiinsa Pietariin ja jatkaa opintojaan ja ihastumistaan, kuten aiemminkin. Inna ei aavista, että hänen vanhempansa ovat päättäneet aivan toisenlaisesta tulevaisuudesta kuin Inna.

Inna kohtaa tulevaisuutensa lisäksi sukunsa menneisyyden: kirjassa mennään aina Stalinin-aikoihin saakka tarkastelemaan sitä, mitä kaikkea ihmisille on tapahtunut vuosikymmenien saatossa.

Hyvin se Stalinin hajasijoitus onnistui. Muurikaiset (perheen sukunimi) puhuvat kuka mitäkin, yksi venäjää, toinen suomea, kolmas viroa, neljäs latviaa, viides ruotsia. Ja näillä meidän on keskenämme selvittävä.

Inna ei ole kovinkaan innoissaan perheensä päätöksistä heidän uudesta elämästä, vaan elämä tuntuu stalinmaiselta pakkomuutolta, niinpä Inna alkaa kapinoida, kuten teini-ikäinen luonnollisesti tekee. Inna haluaa tulevaisuuden Danielin kanssa.

Kirja sopii paitsi nuorelle, joka joutuu sopeutumaan vanhempiensa suunnitelmiin elämästä myös vanhemmalle ihmiselle, joka kohtaa elämässään pakkomuutettuja nuoria: elämä ei ole helppoa.

Kirjassa on myös iso annos historiaa ja kirjan lopussa selitetään auki Neuvostoliittoon liittyviä asioita.

Anu Holopainen: Ihon alaiset

2015, Karisto

202 sivua

Ulkonäköpaineiselle yläkouluikäiselle kiinnostava kirja on Anu Holopaisen Ihon alaiset, jossa päähenkilöiden huolenaiheena on ulkonäkö, varsinkin, jos se on luonnollisessa asussaan. Kirjan maailmassa kauneusleikkaukset ja muokkaukset ovat arkipäivää, ja vain rahanpuute tai alaikäisyys pitää ihmiset pois leikkauspöydältä.

Kirjan päähenkilö, Jara on nuori mies, joka on vuoden verran vielä alaikäinen. Hän ei enää kestä ajatusta siitä, ettei voi tehdä mitään muokkauksia. Vaikka tarinan edetessä Jara kohtaa myös täysin luomuja, ei hän pysty näkemään itseään samanalaisena.

Muokkaamattomuus tai huonolaatuiset muokkaukset ovat vähävaraisuuden merkki, sillä hyvätasoisella klinikalla teetetyt muokkaukset ovat edelleen melko kalliita. Olen perheestä jossa rahaa ei tuhlattavaksi asti ole koskaan ollut - -

Rahaton tai alaikäinen tekee kaikkensa, jotta saisi muokkauksia itselleen. Kirjassa on päiväkirjamaisia merkintöjä, blogitekstejä ja nettikeskusteluja, joissa kaikissa aiheena on muokkaukset. Vaikka kirja on helppolukuista sen eri tekstilajien takia, tarinan edetessä lukija kauhistuu, mitä kaikkea kukin henkilö on valmis tekemään, jotta saisi haaveilemansa ulkonäön.

Tulevaisuudessa asia väistämättä muuttuu, kun yhä useampi ymmärtää että ihmisen perusolemukseen kuuluu kauneuden taju; vaikka edelleen kuulee naiivia puhetta “sisäisestä kauneudesta”, meidät on jo biologisesti ohjelmoitu arvioimaan toinen ihminen ensisijaisesti ulkonäön perusteella.

Paitsi ihmisten paineet omasta ulkonäöstä myös tv:n ohjelmat vaikuttavat pelottavankin tutuilta nykypäivään verrattuna. Ollaankohan kaukana siitä, että kauneusleikkaukset ovat jokaiselle arkipäivää?

Leena Parkkinen: Galtbystä länteen

Olen ollut pitkään kiinnostunut Leena Parkkisen teoksesta Galtbystä länteen (2013, Teos), josta on jäänyt mieleeni yleinen ajatus, että kirja olisi hyvä. Luin kirjan joululomalla ja se piti minut otteessaan melkein tarinan loppuun saakka.

Kirja kertoo Karenista ja hänen veljestään Sebastianista. Sisarukset elävät isänsä kanssa saarella, Fetknoppenissa, joka on Turun saaristoa, Korppoosta länteen. Eletään sotaa edeltävää aikaa, jolloin lasten äitikin vielä on elossa. Nainen, joka on muuttanut saareen Turusta, eikä siksi oikein koskaan istu saarelaiseksi. Ei viihdy saaressa, eivätkä saarelaisetkaan miellä häntä tarpeeksi saarelaiseksi. Karenin ja Sebastianin elämään vaikuttavat saaren muut nuoret: Kersti ja Nils. 

Kun lähestyy Fetknoppenia laivalla, näkee ensimmäisenä rantakalliot, pyöreät kuin lapsen selkä. Ne valuvat mereen, joka hakkaa niitä vasten valkopitsisinä aaltoina. Kallioiden halkemissa kukkii täplinä keltamaksaruoho, siitä saari on saanut nimensä. Alkukesän valossa se näyttää paksusti tupsutetuilta siveltimenvedoilta. Fetknoppenin kalliot vivahtvat punaiseen ja samaa verenpunaa hehkuu kaikkialla ojissa. Jos kaivaa kaivon, on varmaa, että siitä nostettu vesi maistuu kuin olisi juuri purrut haavan suuhunsa. Sillä Fetknoppen on kaivossaari, siellä louhitaan rautaa. 

Parasta kirjassa oli saariston kuvaus. Vaikka miljöötä ei niin kovin tarkasti kuvailla, saaresta ja saarelaisista piirtyy omanlaatuinen kuva: saareen ei ole helppo päästä sisään, ja toisaalta, vaikka saarelta lähtee, se elää aina mukana. 

Kirjassa eletään useita aikajaksoja: on lapsuuden viaton aikaa saaressa; on sota-aika, jolloin Sebastian on Turussa ja sodassa. Aika, jolloin nuori poika kasvaa nuoreksi aikuiseksi ja jolloin kaikki muuttuu. 

Toisaalta on myös nykyaika: Karen on jo vanha nainen, jonka mukana matkustaa Azar, toisenpolven maahanmuuttaja, iranilaisten vanhempien lapsi, joka ei tunne kuuluvansa oikein mihinkään. Hän on liian iranilainen ollakseen suomalainen ja liian suomalainen ollakseen iranilainen. Hassulla tavalla Azar ja Karen ovat toistensa kaltaisia: he elävät kahden erilaisen mielenmaiseman välissä. Molemmilla on myös menneisyydessä jotain salattavaa, joka aukeaa lukijalle - ja toiselle naiselle vähitellen.

Minun Sebastianini. Minä selvitän mitä silloin tapahtui. Minä lupaan sen sinulle. Minun on saatava tietää. 

Kirja näyttää, miten ahdasta on, jos haluaa kuulua johonkin. Kirja antaa lukijan löytää oivalluksensa - ja myös sen, että kirja päätyy lopulta dekkariksi. Joitakin epärealistisia tapahtumia kirjassa oli ja näiden takia tarina alkoi sylkeä lukemastaan poispäin. Tai näin kävi ainakin minulle. Pidin kirjan sanomasta ja tavasta tuoda sanottavaa esiin. Jotenkin tuntui kuitenkin, että tapahtumia heiteltiin kirjan sivuille niin nopeassa tahdissa, että kaikki tapahtumien yksityiskohdat eivät löytäneet paikkaansa tarinassa. 

Kirjaa on blogeissa luettu paljon, tässä pari linkkiä: Sara ja Katja. 

Leena Parkkinen: Galtbystä länteen 

2013, Teos

339 sivua

Dag Solstad: Ujous ja arvokkuus

Dag Solstad osui Helsingin Kirjamessuilla oikeaan aikaan ja oikeaan paikkaan, sillä kävin pikaisella perjantaivierailulla kuuntelemassa Solstadin haastattelun. Olin ennen messuja lainannut kirjastosta Solstadin kirjan Ujous ja arvokkuus (2014, Teos), joka on 20 vuotta kirjan kirjoittamisen jälkeen suomennettu.

Ujous ja arvokkuus ei ole pituudeltaan kovinkaan kummoinen, se on vain noin 140-sivuinen teos. Kirjan tapahtumatkin kestävät vain hetken, yhden äidinkielen tunnin ja välitunnin ajan ja muistelujen ajan näiden jälkeen - toki kirjassa on paljon takaumia, joiden varassa kirjan päähenkilön, Elias Ruklan, elämä ja sen suurimmat tapahtumat käydään läpi. 

Elias Rukla on vanhan linjan äidinkielenopettaja, joka käy tunneillaan läpi Ibsenin Villisorsaa abiluokan kanssa lukiossa. Näytelmää luetaan perusteellisesti usealla oppitunnilla, sillä Ruklan mielestä tärkeintä on teosten syvällinen ymmärtäminen. Vaikka hän on opettanut samaa teosta ties kuinka monta kertaa, löytää hän kirjasta vielä tälläkin kerralla uutta. Se innostaa Ruklaa, eikä hän voi sietää oppilaitaan, jotka eivät tajua näytelmästä tai hänen puheistaan mitään. Jokin oppilaissa, päivässä, elämässä ärsyttää Ruklaa juuri tämän yhden oppitunnin jälkeen niin paljon, että hän käyttäytyy omaksi yllätyksekseen tavalla, jota ei ole tehnyt 25 vuoteen, jotka on samassa koulussa opettanut. 

Elias Ruklasta tulee eittämättä mieleen Judith Schalanskyn Kirahvin kaulan vanhahtava opettaja, mutta Rukla ei jämähdä sättimään oppilaitaan, vaan syöksyy muistoihinsa. Kirjan muisteluosuudesta taas tulee mieleen Johan Bargumin Syyspurjehdus, sillä Elias Rukla, hänen vaimonsa Eva Linde ja molempien vanha ystävä John Corneliussen kietoutuivat toisiinsa hieman samaan tapaan kuin Bargumin henkilöt. Ruklan ja Corneliussenin suhteen olisi ollut kiinnostavaa lukea sama tarina toisestakin näkökulmasta, sen verran aukkoja jäi Ruklan näkökulmaan. 

Yksityiselämänsä lisäksi Elias Rukla miettii muistoissaan myös nykyistä yhteiskuntaa ja sen pinnallisuutta. Televisio ja lehdet eivät kiinnosta Ruklaa ja nykyinen keskustelu on näivettynytttä - toisin kuin hänen opiskeluvuosinaan ja vaikkapa 70-luvun kirjallisuudessa, joista esimerkkinä kirjassa mainitaan Pentti Saarikoski. Ruklan elämä tuntuu tylsältä, sillä siitä puuttuu syvällisyys, esimerkiksi pitkien ja kiihkeiden keskustelujen muodossa: 

Elinvoimaa antoi eritoten keskustelu itse, käytiin se sitten kahden ystävän kesken, esimerkiksi illan myöhäisinä hetkinä, tai ison pöydän ääressä, jolloin siihen osallistui useita ihmisiä - -  

Nyky-yhteiskunta tuntuu pinnalliselta paikalta, jossa skandaalit ja mitättömät ihmiset, jotka eivät ole tehneet mitään merkittävää, kertovat asioistaan ja määrittävät maailmaa. 

Kirja on kiinnostava, koska siinä on yhden miehen  pohdintaa siitä, mikä elämässä ja maailmassa on merkittävää. Yhden miehen näkökulma osoittautuu yhteiskunnalliseksi puheeksi. Kirjassa on sen koon pienuudesta huolimatta paljon luettavaa, joten voin suositella kirjaa kaikille, jotka haluavat miettiä, mikä on elämässä tärkeää - itse uppouduin kirjan maailmaan täysin. Huomionarvoista on myös se, että Solstadin teksti on kahdenkymmenen vuoden takaa, eikä valitettavasti kovinkaan pahasti vanhentunutta. Pinnallisuus ja skandaalinmaisuus on jokapäiväistä leipää ja sirkushuvia lehdissä ja televisiossa. 

Vuonna 1941 syntynyt Solstad on norjalainen kirjailija, jonka esikoiskirja julkaistiin jo vuonna 1965. Solstad on saanut Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 1989 ja Norjassa hänet on palkittu useasti kriitikkopalkinnolla. Suomeksi Solstadilta on julkaistu yhteensä kolme kirjaa, joista ne pari muuta ajattelin lukea jossain vaiheessa. (tiedot wikipediasta)

Kirjasta lisää ainakin täällä. 

Dag Solstad: Ujous ja arvokkuus

2014, Teos

Genanse og verdighet 1994

suomentanut Tarja Teva

141 sivua + suomentajan jälkisanat