Varasin kesään kasan viihdekirjallisutta, koska musta kesään sopii aina sellainen kevyempi ote. Näissä kirjoissa ei ole niin väliksi, jos kesken lukemisen täytyy pitää pieni tauko, jonka aikana sulkea kirja ja nauttia auringosta. Tai no, tänä kesänä tauon aikana on myös voinut siirtyä sateensuojaan sisälle.
Tykkään myös lukea erilaista kirjallisuutta, kevyttä tai vakavaa. Oikeastaan tärkeintä onkin se, että kirjaa aloittaessani tiedän, mitä kansien sisältä löytyy. Myönnän, että joskus sieltä löytyy yllätyksiä. Näin kävi Jane Greenin Vuosi maalla -teoksen kanssa: kevyeksi viihdekirjaksi etukäteen luokittelemani teos olikin vakavampaa kuin kuvittelin. Joskus odotukset ns. vakavamman kirjallisuuden suhteen osoittautuvat paikkansapitämättömiksi ja silloin oikeastaan kiukustun enemmän: jos olen odottanut lukevani elämää suurempaa -ajatuksia, en halua lukea pieleen menneistä treffeistä. Ehkä olen odotushorisonttini vanki, mutta samalla voisi sanoa, että raja ns. vakavamman ja viihdekirjallisuuden välillä ei ole selvä. Usein tulee mieleen samat ajatukset kuin täällä:
harmittaa, että kirjallisuuteen suhtaudutaan Suomessa niin haudanvakavasti.
”Miksi ylipäätään täytyy miettiä, onko joku kirja viihdettä vai ei?”
Sanoisin, että joissakin tapauksissa kirja on pelkästään viihdettä, ja joskus siitä on vaikeaa löytää oikeastaan mitään tarttumapintaa.
Joissakin tapauksissa viihdekirjallisuus on sitä perimmäistä itseään, eli tässä tapauksessa chick litiä, sinkkukirjallisuutta:
kirjan perimmäinen teema on, että oikean miehen löytäminen on vaikeaa ja etsiminen
kamalan vaikeaa ja joskus hauskaakin.
Tästä lajikkeesta malliesimerkit:
Tyhjentävä listaus on myös mm. täällä Helsingin kaupunginkirjaston sivuilla.
Itselläni ei ole asiaan oikein mitään lisättävää:
olen samaa mieltä, että jokaisella kirjalle on oma paikkansa ja aikansa maailmassa.
Ihan pikaisesti sanoen voisin kuvitella, että chick lit sen puhtaimmassa muodossaan kiinnostaa itseäni hieman nuorempaa lukijaa. Itse tutustuin teini-iän kynnyksellä Hilja Valtosen ihan mahtaviin kirjoihin, jotka olen aina nähnyt kovin samanlaisina kuin nykyajan chick litit: Valtosella on sanavalmiita naispäähenkilöitä, jotka eivät tosin kuluta, koska jokainen kirja on myös aikakautensa tuote, mutta sekä Valtosen teoksissa että uudemmissa chick liteissä pohditaan naisen asemaa maailmassa. Luulisin siis, että hetkinä, jolloin naiseus ja naisena oleminen ovat kiinnostuksenkohteita, kuten teini-iässä, chick lit ikään kuin näyttää ja opastaa, millaista naiseus on. Kinsellaa ja ns. oikeaa chick litiä lukiessa tulevat mieleeni aika usein tyyliblogit, joissa nuoret naiset kirjoittavat elämästään. Nämä ajatukset ynnäten joskus käy mielessä sellainen pieni vaaran ja inhon ajatus, että eivät kai teinit joudu joka paikassa samanlaisen mallin ohjaamiksi? Että naisen elämä on ulkonäköpaineita, shoppaamista, kuntotreenejä, salaattiaterioita, ystävien kanssa kahvilla / baarissa / ravintolassa, sopivan miehen ja ripsivärin valitsemista jne.
Mutta kuten jokainen blogisti muistaa jossain välissä ohjastaa: tuo kaikki toki on vain ihmisen elämän yksi osa-alue, eikä koko elämä. Joskus olisi mukavaa ja kiinnostavaa kurkistaa niihin muihinkin osa-alueisiin, vaikkapa chick lit -kirjoissakin. Ja se kirjallisuus, joka yltää tähän muuhun osa-alueeseen, on minusta se kiinnostavin osa chick lit -kirjallisuutta. Kaikissa kirjoissa sitä osaa ei ole, mutta onneksi osassa on. Chick lit ei ole siis yhtenäinen kirjallisuudenlaji, ja siinäkin yksi sen viehättävyys.
Googletin vähän asiaa, ja huomasin, että chick lit on yliopistotutkimuksen aiheena: Terhi Nevalainen tekee väitöstutkimusta Itä-Suomen yliopistoon aiheesta. Esittelysivullaan Nevalainen kertoo, että:
Chick lit on laajentanut aiheitaan: on esimerkiksi vanhemmuudesta kertovaa mom lit -kirjallisuutta, jopa vanhenemista käsittelevää granny litiä.
Väitöskirjaa odotellessa täytyy sanoa, että olenkin miettinyt, että miten suhtautua viihdekirjallisuuteen, joka on selvästi suunnattu iäkkäämmille naisille ja joissa käsittelytapa on sama (=kevyt), mutta käsittelevinä olevat asiat liittyvät yli 3-kymppisen naisen elämään: onko suhde miehen kanssa se oikea, vai vihertäisikö toisaalla enemmän; onko viimeinkin aika hankkia lapsia vai haudatako suunnitelmat kokonaan; mitä tehdä, kun kuolema on selvästi lähempänä kuin 20 vuotta aiemmin jne. Annakaisa Iivarin Juhannus italialaiseen tapaan oli juuri tällainen teos, jossa aiheet liittyvät naisen elämän suuriin kysymyksiin, kuten kansikin sen kertoo ;D
Hassua oli, että kirjaa lukiessa huomasin, että siinä koettiin selvää tarvetta erottautua nuoremman naisen elämästä: Italiassa mukana ollut 26-vuotias nainen koettiin joukkoon kuulumattomana ja elämäntapa (juhliminen, shoppailu, bilettäminen) negatiivisena. Mietin kovasti, että täytyykö naiseus nähdä niin kovasti ikään liittyvänä: onko erottautuminen nuoremmista naisista niin tärkeää?
Jane Greenin Vuosi maalla (2012, Karisto, alkuperäinen teos Promises to Keep 2010, suomentanut Auli Hurme-Keränen) on kovin samanlainen aiheiltaan kuin Iivarin teos: tässä käsitellään 30 - 40 -vuotiaden naisten elämään liittyviä asioita. Ihan pakko väliin heittää risuja teoksen suomennetusta nimestä: tämä kirja EI ole tarina siitä, miten nainen, yli 30-vuotias, saa tarpeekseen elämästään suurkaupungissa ja lähtee downshiftaamaan maalle, niin kuin kirjan nimestä voisi päätellä. On tässä sellaistakin, mutta se ei ole koko kirja, englanninkielinen nimi Promises to Keep kuvaa niin paljon paremmin teoksen sisältöä.
Henkilöhahmot tässä kirjassa ovat kolmenkympin paremmalla puolella iältään, heillä on vakiintunut (tai vaihtuvakin) työ; elämä amerikkalaisessa lähiössä tai kaupungissa on osalla vakiintunut, toiset kokevat eroja ja muutoksia työssä ja asuinpaikassa. Elämässä tapahtuu kaikkea pientä tai suurta, mutta tapahtumat saavat oikeat mittasuhteet, kun henkilöistä yksi sairastuu vakavasti.
Vuosi maalla on kertomus kolmesta naisesta: Steffi on kolmekymppinen nainen, joka elää rokkistaran kanssa ja on ravintolassa töissä; Callie on hänen isosiskonsa, joka asuu lähiössä ja jolla on maailman paras mies ja maailman parhaat kaksi lasta ja hän on maailman onnellisin nainen, suhteellisen kivasti menestynyt valokuvaaja; Lila on töistään irtisanoutunut, uuden miessuhteen alussa ja hänen täytyy miettiä aivan kokonaan uudelleen suhtautumisensa ja suhteensa lapsiin. Lila on Callien paras ystävä ja he ovat noin 4-kymppisiä naisia.
Hänen nelikymmenvuotispäivänsä oli pelottava, mutta nyt, neljäkymmentäkaksivuotiaana, hän tajuaa elävänsä todella elämänsä parasta aikaa.
Hänen ihonsa hehkuu ja hiuksensa kiiltävät, ja hän on täysin tyytyväinen olotilaansa. Hän herää joka aamu nauttien elämästään. Hänellä on aviomies, jota hän rakastaa, lapset, jotka valaisevat hänen elämäänsä (paitsi tapellessaan ja saadessaan hänet järjiltään), ja tyydytystä tuova työ.
Hän rakastaa perhettään, ystäviään, kotiaan. Ja tänä iltana, niin kuin usein aiemminkin, hän on ihmeissään, koska näyttää kuuluvan vähemmistöön.
Nainen voi olla tyytyväinen siis keski-ikäisenäkin, lienee kirjan sanoma. Paitsi, että se henkilöistä (Callie), joka on onnellinen, sairastuu pian. Sairaus auttaa muita päähenkilöitä olemaan rohkeita ja suuntaamaan elämäänsä siihen suuntaan, joka tekee heidät onnellisiksi. Kirjassa on tiedostettua se, minkälainen naisen elämän tulisi olla neljäkymppisenä, mutta kaikki henkilöt eivät kuitenkaan elä niin kuin täytyisi: Vaikka Calliella elämä juuri on niin kuin pitää, hänen ystävänsä, Lila, on kuitenkin aina ollut jotain muuta (kuin pitäisi), mutta silti hän(kin) on onnellinen...
Lila ei ole laiha eikä suoratukkainen, eikä hän ole asunut alle kolmekymppisenä Upper East Sidella, ei pyörinyt sinkkukuvioissa, ei löytänyt aviomiestä, ei saanut lasta eikä muuttanut sitten takaisin Westchesterin piirikuntaan kahdeksan kilometrin säteelle vanhasta kotitalostaan - -
Ja ennen kaikkea Lila ei mennyt naimisiin.
Steffi on taas pikkusisko, joka vaihtaa mieltään, työpaikkaansa, poikaystäväänsä, mutta kun hän muuttaa maalle, alkaa hänkin löytää omaa tietänsä elämässä. Steffi on kokki, ja siksi kirjan jokaiseen lukujen väliin on ympätty ruokaohjeita, jotka ovat kärsineet hieman suomenkielisessä käännöksessä: kuinka mitata esim. 2,4 dl kaurahiutaleita? Reseptit ovat muutenkin ehkä vähän vieraita suomalaiseen makuun, mutta toisaalta Curryllä maustettu palsternakka-omenakeitto kuulostaisi kivalta vaihtoehdolta... Ehkä reseptit myös on suunnattu tällaisen keski-ikäisen lukijan mieltymyksiin... hmmm.
No joo, kirjassa varmaan sanomana on se, että löydä oma tiesi kulkea, sillä jos yrität tehdä niin kuin on ns. oikea tapa elää, et tule onnelliseksi. Paitsi jos se on oma tiesi. Ja tee kaikki heti, sillä koskaan ei tiedä, kuka sairastuu tai jotain muutakin yllättävää voi tapahtua.
Kirja on omistettu rintasyöpään kuolleelle ystävälle.
Jane Greenin teos oli yllättävin vähään aikaan lukemani teos, koska odotin kovasti jotain chick lit -tyylistä tarinaa. Kyllähän tässäkin etsittiin tulevaa miestä niille, joilla ei vielä miestä ollut, mutta kirja oli paljon vakavampi muiden aiheidensa takia. Minusta jako vakavaan ja viihteelliseen kirjallisuuteen on kovin teennäinen, koska sekä "vakavien" että "viihteellisten" teosten sisällä on niin paljon erilaisia teoksia. Harvoin tällaista kädenvääntöä käydään rikosromaanien suhteen, sillä on jotenkin luvatumpaa lukea rikoskirjaa kuin viihdettä, joka on suunnattu naisille. Mielestäni sekä rikosromaanit että naisviihde on osin kovinkin kaavamaista, mutta juonikaavion raoista voi tulvia niin paljon muutakin sekä rikos- että naisviihteen kirjoista ja juuri sen takia itse pidän viihdekirjojen(kin) lukemisesta.
Lopuksi, löysin tällaista asiaa, että voiko feministi lukea chick litiä? Mielestäni on jo feministinen teko arvostaa naisten kirjoittamaa, lukemaa ja tähdittämää kirjallisuutta niin paljon, että lukee kirjoja. Muita mielipiteitä löytyy Ylen ohjelmasta, ja Kirjakon hienosta postauksesta.
Elämässä on kuitenkin tärkeintä pitää kiinni niistä asioista, jotka ovat tärkeimpiä itselleen. Joskus on hyvä, että joku vähän tökkäisee näkemään asian.
